Ja taas se ikävä iski

Ensimmäinen ikävänisku tuli, kun kellahdin miehen viereen iltapäivän nokosille ja satuin sanomaan hänelle, että "tuli hirmuinen ikävä mummolassa odottavaa kammaria ja valmiiksipedattua sänkyä". Mies myönsi, että kyllä hänelläkin sinne ikävä on.
Torkahduksen jälkeen puhelimeni soi ja äitini soitti sieltä mummolan rauhasta. Ensimmäiseksi kerroin hänelle tänään miehelleni keksimäni lempinimen: "anopin kultapoika". Tuo nimitys on täynnä hellyyttä ja huolenpitoa, koska anoppi muistaa rukouksissaan vävypoikaansa ja vävypoika anoppiaan.

Mutta ikävä jatkoi vahvana kaiverrustaan, kun äiti kertoi aamupäivisin talon takakuistilla vierailevien pikkulintujen määrästä ja touhuista. Tämän talven vieraina ruokintapaikalle on tullut iso parvi urpiaisia. Varpusiakaan ei ole näkynyt aikoihin, mutta nyt niitäkin on kymmenittäin. Kaikenlajisten tiaisten joukko käy ruokailemassa myös joka päivä.
Kun äiti kertoi, mitä kaikkea hän on katokseen viritellyt lintuja varten, ei ole ihmekään, että ne käyvät ruokkijaansa ilahduttamassa. Kun vielä pakkasten myötä laiskaksi vierailijaksi käynyt naapurin kissakaan ei ole käynyt lintuja hätistelemässä, saavat ne ilakoida kaikessa rauhassa.
Mitä onkaan istua mummolan keittiön pöydän ääressä kiireettömällä aamukahvilla ja katsella ja kuunnella ruokailevien pikkulintujen riemukasta touhuilua!

Siis: helsinkiläisen suurperheen äiti ikävöi etelä-savolaisen maalaistalon kammaria ja lintulaudan pikkulintuja.

Silmäni sattui tuossa sivussa olevaan Päivän Sanaan. Siinä sanotaan sopivasti: "... te tarvitsette kestäväisyyttä... saadaksenne sen, mikä luvattu on!"
Pitää paikkansa ilman lyhentelyäkin.