Jatko

Katsoimme äsken miehen kanssa  TV1:ltä dokumenttia "Amerikan kodittomat lapset".
Antoi hyvää vertailukohtaa omaan elämään.
Lasten perheet asuivat motellissa, kun pienituloisilla vanhemmilla tai yksinhuoltajalla ei ollut varaa vuokra-asuntoon.
Koskettavia asioita lapset kertoivat haastattelijalle.
Eräältä pieneltä kysyttiin, mitä odotat tulevaisuudelta. Hänen pysähdyttävä vastauksensa oli:
- En mitään.
Tuollaisten ohjelmien jälkeen oma elämä alkaa tuntua hyvin vauraalta. Tuntuu hyvin tärkeältä antaa mahdollisimman paljon aikaa lapsille. Alkaa tuntua entistäkin tärkeämmältä ottaa syliin juuri silloin, kun sitä toivotaan. Tuntuu tärkeältä pitää lasta sylissä niin kauan, kunnes tämä sanoo: "nyt äiti voit mennä". Kattilassa keitetty arkinen kotiruoka alkoi tuntua ylelliseltä tämän ohjelman jälkeen.

Noiden perheiden ja lasten toivo on kuitenkin kaikissa niissä hyväntekeväisyysjärjestöissä ja kirkoissa, jotka säännöllisesti tarjoavat apua ja tukea perheille.

. . .

Hyvinnukkunut äitini soitti aamulla. Lääkärin aamuinen päätös on toisaalta hyvin huojentava: seuraavat neljä viikkoa äiti viettää terveyskeskuksessa täysihoidossa. Sen jälkeen kipsi todennäköisesti vaihdetaan kevyempään ja jatkosta päätetään sitten.
Sanoin äidille, että vaikka sydämeni ei millään soisi äidin olevan siinä tilanteessa, että kotiin ei pääse, niin huoli äidin hyvinvoinnista ja turvallisuudesta on ainakin pois.

Kuopion Veljen kanssa puhuimme puhelimessa  käytännön asioiden "strategioista".

Äidin asenne tässä tilanteessa luo syvää rauhaa myös minulle. Äidinkin elämä kaikkine käänteineen ja kipseineen on Taivaallisen Isämme kädessä ja hänen hoidossaan.

. . .

Saara eskarilainen lähtee tänään iltapäivällä tutustumaan uuteen kouluunsa ja tuleviin luokkatovereihinsa. Kristillisessä koulussa on ensi syksyn ekaluokkalaisten tutustumispäivä. Anne-Mari on Melskan hoitajana sillä aikaa, kun lähdemme Saaran kanssa Pasilaan.
Ennen lähtöä on kuitenkin keitettävä kattilallinen ruokaa kotiintulevia varten.

Vau tätä elämää ja mikä upea päivä!