Löytyykö luonnetta?

Olin lapsi 60- ja 70-luvuilla. Minulla on mielikuva, että tuolloin lasten ja nuorten kasvatus oli aika yks´oikoista. En muista nähneeni kirjastossa minkäänlaisia lapsikirjoja tai kasvatusoppaita. En koskaan kuullut äitini pohtivan naapurinnaisten tai ystävättäriensä kanssa kasvatuksellisia solmukohtia. Enkä liioin kuullut kenenkään koskaan valittavan, miten vaikeaa on tulla nykynuorten kanssa toimeen.
Edelleen luulen, että yksi syy tämänpäivän mataliin syntyvyyslukuihin Suomessa on kamalan korkea kynnys kasvattaa mahdollisista jälkeläisistään edes kohtuullisen yhteiskuntakelpoisia. Tokihan syntyvyyteen vaikuttaa niin moni muukin asia, mutta odotukset ja oletukset, kuinka lasten tulisi varttua noin keskivertaisesti, saa kurkun kuristamaan jo rohkeallakin perheenperustajalla.

Minulla kokemukset lasten ja nuorten kasvattamisesta rajoittuu vain omiin lapsiin. En siis millään muotoa koe olevani kasvattaja ammatikseni, vaikka "päätyöni" 23 vuoden ajan on ollutkin kasvatus.
Eilen pysähdyin pohtimaan taas yhtä kasvattajan työmaata matkallani yläasteelaisen vanhempainvarttiin.

Vanhemmat tekevät työtään oman arvomaailmansa pohjalta. He pyrkivät siirtämään lapsilleen niitä arvoja, joita itse pitävät tärkeänä. Sallitun ja kielletyn raja voi olla hyvin häilyvä esimerkiksi yhdessä luokallisessa oppilaita, kun eväät lapsen moraalille on annettu monen näkemyksen perusteella. Mikä on yhdelle äidille normaalia lapsen käytöstä, on toisen äidin mielestä täysin sopimatonta. Yhteiskunta sieltä 60-luvun arvomaailmasta on tullut ihan toiselle planeetalle ja sen hyppäyksen mukana on syytä tulla viisaasti, jottei löydä itseään vailla vankkoja periaatteita tukipilareinaan pitämisen sijasta arvomaailman romahtamisen hetteiköltä.

Kun kasvatan lastani, joudun väistämättä myös huomioimaan lapsen luonteen ja sen erityispiirteet. Kun yhdelle lapselle on luvallisen ja luvattoman ero yhdellä selittämisellä selvä, toinen haluaa opiskella sen kokeilemisen ja erehtymisen kautta.
Lienee jokaisen vanhemman toive, että lapsi saisi varttua mahdollisimman vähin kolhuin ja vastoinkäymisin. Haluaisimme, että lasten elämä olisi onnellista ja he välttyisivät niiltä virheiltä, joita itse olemme aikanaan tehneet. Luonteen terävimpiä särmiä yritämme hienovaraisesti opettaa muokkaamaan niin, että sosiaalinen kanssakäyminen olisi lapsella edes kohtuullisen miellyttävää.

Se, mitä eilen syvimmillään pohdin, oli rajanvetoa siihen, kuinka paljon minun täytyy vanhempana hyväksyä lapsen ja varsinkin jo varttuneen nuoren luonteen ominaispiirteitä hänen omana tapanaan tehdä asioita vai kuinka paljon voin ohjata, neuvoa tai jopa käskeä toimimaan toisin. Kuinka paljon pystyn ja millä tuloksin muuttamaan nuoren ahkeruutta, huolellisuutta, järjestelmällisyyttä, siisteyttä, toisten huomioimista, sosiaalisia taitoja? Mikä on realistinen raja omien arvojen ja toimintatapojen "istuttamiselle" ja mistä alkaa nuoren oma luonne ja tapa toimia?

Karkeat perusperiaatteet ovat tietysti selvät ja niistä ei neuvotella. Vanhempana olen vastuussa nuoren turvallisuudesta ja terveydestä. Hyvin paljon on sääntöjä ja arvoihin liittyviä asioita, jotka ovat yksiselitteisiä ja niiden olemassaolo perustuu vanhemman elämänkokemukseen ja tietoon, jota ei nuorella vielä ikänsä puolesta ole.

Äiti tai isä ei voi koskaan olla lapselleen "kaveri". Yhteistyötä voidaan kyllä tehdä hedelmällisesti, kun kumpikin tuntee toisen. Toista oppii tuntemaan vain viettämällä paljon aikaa hänen kanssaan, tekemällä asioita yhdessä, puhumalla asioista. Silloin nuorikin ehkä hiukan paremmin ymmärtää, miksi jokin sääntö tai "elämää rajoittava kielto" on olemassa.

Siitä, pääseekö 2000-luvun vanhempi ja kavattaja helpommalla kuin 60-lukulainen, en osaa sanoa mitään. Se ainakin on varmaa, että tämän päivän nuori joutuu tekemään ratkaisuja paljon vaikeammista ja kauaskantoisemmista asioista kuin "ennen vanhaan". Rakkautta ja oikeaa välittämistä nuori tarvitsee vuosikymmenestä piittaamatta.