torstai 10. toukokuuta 2012

Löytyykö luonnetta?

Olin lapsi 60- ja 70-luvuilla. Minulla on mielikuva, että tuolloin lasten ja nuorten kasvatus oli aika yks´oikoista. En muista nähneeni kirjastossa minkäänlaisia lapsikirjoja tai kasvatusoppaita. En koskaan kuullut äitini pohtivan naapurinnaisten tai ystävättäriensä kanssa kasvatuksellisia solmukohtia. Enkä liioin kuullut kenenkään koskaan valittavan, miten vaikeaa on tulla nykynuorten kanssa toimeen.
Edelleen luulen, että yksi syy tämänpäivän mataliin syntyvyyslukuihin Suomessa on kamalan korkea kynnys kasvattaa mahdollisista jälkeläisistään edes kohtuullisen yhteiskuntakelpoisia. Tokihan syntyvyyteen vaikuttaa niin moni muukin asia, mutta odotukset ja oletukset, kuinka lasten tulisi varttua noin keskivertaisesti, saa kurkun kuristamaan jo rohkeallakin perheenperustajalla.

Minulla kokemukset lasten ja nuorten kasvattamisesta rajoittuu vain omiin lapsiin. En siis millään muotoa koe olevani kasvattaja ammatikseni, vaikka "päätyöni" 23 vuoden ajan on ollutkin kasvatus.
Eilen pysähdyin pohtimaan taas yhtä kasvattajan työmaata matkallani yläasteelaisen vanhempainvarttiin.

Vanhemmat tekevät työtään oman arvomaailmansa pohjalta. He pyrkivät siirtämään lapsilleen niitä arvoja, joita itse pitävät tärkeänä. Sallitun ja kielletyn raja voi olla hyvin häilyvä esimerkiksi yhdessä luokallisessa oppilaita, kun eväät lapsen moraalille on annettu monen näkemyksen perusteella. Mikä on yhdelle äidille normaalia lapsen käytöstä, on toisen äidin mielestä täysin sopimatonta. Yhteiskunta sieltä 60-luvun arvomaailmasta on tullut ihan toiselle planeetalle ja sen hyppäyksen mukana on syytä tulla viisaasti, jottei löydä itseään vailla vankkoja periaatteita tukipilareinaan pitämisen sijasta arvomaailman romahtamisen hetteiköltä.

Kun kasvatan lastani, joudun väistämättä myös huomioimaan lapsen luonteen ja sen erityispiirteet. Kun yhdelle lapselle on luvallisen ja luvattoman ero yhdellä selittämisellä selvä, toinen haluaa opiskella sen kokeilemisen ja erehtymisen kautta.
Lienee jokaisen vanhemman toive, että lapsi saisi varttua mahdollisimman vähin kolhuin ja vastoinkäymisin. Haluaisimme, että lasten elämä olisi onnellista ja he välttyisivät niiltä virheiltä, joita itse olemme aikanaan tehneet. Luonteen terävimpiä särmiä yritämme hienovaraisesti opettaa muokkaamaan niin, että sosiaalinen kanssakäyminen olisi lapsella edes kohtuullisen miellyttävää.

Se, mitä eilen syvimmillään pohdin, oli rajanvetoa siihen, kuinka paljon minun täytyy vanhempana hyväksyä lapsen ja varsinkin jo varttuneen nuoren luonteen ominaispiirteitä hänen omana tapanaan tehdä asioita vai kuinka paljon voin ohjata, neuvoa tai jopa käskeä toimimaan toisin. Kuinka paljon pystyn ja millä tuloksin muuttamaan nuoren ahkeruutta, huolellisuutta, järjestelmällisyyttä, siisteyttä, toisten huomioimista, sosiaalisia taitoja? Mikä on realistinen raja omien arvojen ja toimintatapojen "istuttamiselle" ja mistä alkaa nuoren oma luonne ja tapa toimia?

Karkeat perusperiaatteet ovat tietysti selvät ja niistä ei neuvotella. Vanhempana olen vastuussa nuoren turvallisuudesta ja terveydestä. Hyvin paljon on sääntöjä ja arvoihin liittyviä asioita, jotka ovat yksiselitteisiä ja niiden olemassaolo perustuu vanhemman elämänkokemukseen ja tietoon, jota ei nuorella vielä ikänsä puolesta ole.

Äiti tai isä ei voi koskaan olla lapselleen "kaveri". Yhteistyötä voidaan kyllä tehdä hedelmällisesti, kun kumpikin tuntee toisen. Toista oppii tuntemaan vain viettämällä paljon aikaa hänen kanssaan, tekemällä asioita yhdessä, puhumalla asioista. Silloin nuorikin ehkä hiukan paremmin ymmärtää, miksi jokin sääntö tai "elämää rajoittava kielto" on olemassa.

Siitä, pääseekö 2000-luvun vanhempi ja kavattaja helpommalla kuin 60-lukulainen, en osaa sanoa mitään. Se ainakin on varmaa, että tämän päivän nuori joutuu tekemään ratkaisuja paljon vaikeammista ja kauaskantoisemmista asioista kuin "ennen vanhaan". Rakkautta ja oikeaa välittämistä nuori tarvitsee vuosikymmenestä piittaamatta.

8 kommenttia:

  1. Kommentoisin tuota mainitsemaasi yhteiskunnan moniarvoistumista, joka on niin totta! Oman kokemukseni mukaan, se teettää sekä aikuiselle että lapselle huomattavasti enemmän pään vaivaa, kuin entinen yhtenäiskulttuurin aika. Nykyään joutuu aktiivisesti pohtimaan ja ottamaan kantaa asioihin, jotka aikoinaan olivat niin vanhemmalle kuin lapsellekin itsestään selvyyksiä. Varsinkin, kun vielä itse kuulun siihen konservatiivisempaan päähän kasvattajia ja asetun usein poikkiteloin nykyajan liberaaliuden kanssa, koen, että saan olla jatkuvasti perustelemassa arvojani. Niitä arvoja, jotka vielä muutama vuosikymmen sitten olivat valtaosalle suomalaisia itsestäänselvyyksiä! Se vie voimia, näin ainakin itse koen!

    Samoin nuori joutuu nykyään tekemään valintoja asioissa, joissa aikoinaan yhteiskunta oli paljon ohjaavampi. Myös nuorelta se kysyy voimia.

    tv Leena

    VastaaPoista
  2. Minua hämmentää se kun tavikset ilman pyskologian koulutuksia tekevät omista lapsistaan diagnooseja ja käyvät vaatimassa lapsilleen sitä ja tätä terapiaa ja hoitomuotoa ja jotain lääkettäkin pitäisi syödä jo ainakin viimeistään ennenkuin menee kouluun. Ja siis jopa kolesterolilääkettä lapsille! Kuulemma 2 v eteenpäin saa jo antaa!

    On kauheaa kun lapsi ei saa olla lapsi kun äiti silmät punaisina lukee netistä ja yrittää soveltaa niitä käytäntöön. Asioita, joissa alan ammattilaisillakin on tekemistä ja tietämistä. Miksi lapsi ei saa olla lapsi? Tunteineen ja temppuineen. Ja jokainen kehittyy omaan tahtiinsa, eikä heti pidä olla terapiaa tarjoamassa. Tieto lisää tuskaa ja kun tavis koettaa luovia tässä rajattomassa tiedon sekamelskassa niin olen huomannut, että ainakin herkimmät ottaa ne liian tiukkapipoisesti ja ahdistuvat niin itse, kuin lapsensakin.

    Ennen pantiin laastari jos oli naama verillä. Nyt saa varoa ettei sossu tule huostaan ottamaan, vaikka on vaan kaaduttu pyörällä. Että on tämä paljon huonompaan suuntaan mennyt.

    Voimia vaan kaikille äideille ja lapsille - isiä unohtamatta! Päivä kerrallaan tätä menoa on katseltava.

    VastaaPoista
  3. Blogissani olisi sulle tunnustus :0)

    VastaaPoista
  4. Onneksi on kasvatushuolet ohi, mutta aina välillä sitä miettii, että olisiko pitänyt tehdä toisin. Joitakin tiukkojakin toimiani pidän edelleenkin oikeina, sylissäpitämistä olisi voinut olla enemmän. Omaa tytärtäni ihailin aikoinaan kun hän piteli lastaan sylissä kiukuttelukohtauksissa. Minun lapsuudessani jopa konttausikäisiä lyötiin näpeille ja tukistettiin.
    Arvelen, että hyvä esimerkki ja äidin ohjeet kyllä vaikuttavat nuoren elämässä vuosikymmenet.

    VastaaPoista
  5. Sinulla on ajatukse kohillaan ja niin paljon oon saanu omaan kasvattajan rooliini "apuja" blogiasi lukiessa!kiitos jokaisesta sanasta,mitä täältä löytyy:)
    Tuntuu kamalalta katsoa viereltä,ku vanhemmat varjelevat lapsiaan viimeiseen asti,etteivät he koskaan eikä missään joutuis kokemaan pettymyksiä tai vastoinkäymisiä.Lapsi-parat:(
    Paras kasvatus-opas oikeasti on toinen,kokeneempi vanhempi,olen sitä mieltä!Kuten sinä minulle:)Tämä sukupolvien välinen kuilu on kasvanut kasvamistaan,enää ei uskalleta kysyä vanhemmilta neuvoa.Ja lehdet,kirjat ym kaikin keinoin esittelee täydellistä vanhemmuutta.Ne joutaisi romukoppaan,kantapään kautta oon oman kouluni vanhemman ja kasvattajan tehtävään saanut opetella.

    VastaaPoista
  6. Olen tukiperheen "äitinä" joutunut törmäyskurssille useinkin juuri tuon arvomaailmaeron kanssa. Ne asiat, mitä itse en hyväksy, saattavat olla täysin tavanomaisia tuettaville lapsille ja heidän vanhemmilleen. Usein käy vielä niin, etteivät tuettavien lasten vanhemmat halua edes ymmärtää, miksi meillä ei hyväksytä vaikkapa kännileikkejä tai väkivaltaa, vaikka ne kotona olisivat hyvinkin sallittuja (ikävä kyllä näin on, vaikka "hullultahan" se kuulostaa).

    Kivasti ja viisaasti kirjoitettu postaus, se herätti paljon ajatuksia ja pohdintaa. Kiitos tästä!

    Anu

    VastaaPoista
  7. Tulin vastavierailulle ja heti oli vastassa tosi mielenkiintoinen postaus. Eli ihan totta tuo, että tietyissä rajoissa on vain kyettävä kasvamaan itse lasta kasvattaessaan ja muistettava, että jokainen on yksilö jo ihan pienestä asti ja se tietty yksilöllisyys sanelee ihan mahdottoman monta asiaa lapsen kehityksessä.

    VastaaPoista
  8. Samoja olet miettinyt. Minusta tuntuu välillä että yhteiskunnassamme ei ole arvoja enää ensinkään vaikka puhutaan moniarvoisuudesta.

    VastaaPoista