Ei pelkkä kalajuttu

Aika on hujahtanut siinä määrin, että tammikuussa alkavan hierojakoulutuksen vahvistus ja materiaali tulivat eilen. Into ja innostus koulua kohtaan vain kasvoivat, mutta olosuhteiden realiteetit tunnustettuani pyysin siirtämään opiskelupaikkani ensi syksynä alkavalle kurssille. Sitä ennen ehdin opiskella anatomiat ja toivon mukaan myös tienaamaan opiskelurahat. Vaikka kysymys opiskelujen siirtämisessä oli osaltaan rahasta, myös kahden pienen tytön päivähoitoasia täytyy olla kunnolla järjestetty, ennenkuin äiti ja mummo siirtyy koulunpenkille. Ensi syksynä siirtyy Saarakin koulunpenkille, niin ei hänenkään osalta sitten ole enää päivähoitoasiat ajankohtaisia.

Tunsin itseni toden totta mummoksi, kun tänään istuin viimeistä kertaa neuvolan odotustilassa. Saaralla oli kuusivuotisneuvola ja vahvasti näyttää siltä, että meidän 23-vuotinen neuvolassa ravaaminen päättyi tähän. Muutaman kerran olen neuvoloiden odotushuoneissa istunutkin: neuvolakorttien mukaan yhtä lasta kohden on tullut noin 15 käyntikertaa.

Neuvolan terveydenhoitaja oli aidosti ihmeissään, kun sanoin, ettei meillä koskaan kukaan ole syönyt D-vitamiinia lukuunottamatta pikkuvauvoja ennen kiinteään ruokaan siirtymistä. Toki ne valistuneet isot tytöt, jotka popsivat omista vitamiinipurkeistaan, saavat suositustenmukaiset vitamiininsa. Tässäkin asiassa on kyse varmaan suutarin lapsen kengistä. Kyllä terveydenhuollon ammattilaisen kuuluisi myöntää todistetut tosiasiat, eikä laiminlyödä niitä ainakaan omien lastensa hyvinvoinnin ollessa kyseessä. Luulisi omatuntoni heränneen jo siitä, kun terveydenhoitaja valisti uusimmista tutkimustuloksista, joiden mukaan on näyttöä siitä, että D-vitamiinin saannilla on osuutta alzheimerintaudin ja aikuisiän diabeteksen kehittymisen kanssa.
Mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan (ollenkaan nyt aliarvioimatta riittävän D-vitamiinin saannin tärkeyttä), niin jos elämme kaikessa suositusten mukaan, niin aika ahdistavaksi elämä muuttuu. Tässä yhteydessä sanoisin myös, että joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. En mahda sille mitään, että peilaan omissa tekemisissäni aika paljon siihen, millaista elämä oli omien isovanhempieni aikaan.
Kyllä vain, olen konservatiivi ja edistysten tulppa.
Lyhyen keskustelumme päätteeksi neuvolantäti totesi, että "kysehän on perheen omasta valinnasta".

Kun miehelle kerroin D-vitamiinikeskustelumme, hän muistutti oitis, että "mehän syödään monta kertaa viikossa kalaa, jota Miika onkii kanavasta". Tosin niistä tirreistä ei juurikaan ole D-vitamiinin lähteeksi.
Miika on niin innostunut kalastamisesta, että koulun jälkeen hän ensimmäiseksi suuntaa kanavalle onkensa kanssa. Tutuiksi ovat tulleet ahvenen ja silakan lisäksi myös kivinilkka ja mustatäplätokko.
Ai-ai, kun päästään mummolaan, alkaa Miikallakin onkimiehen onnenpäivät. Sitä odotellessa ehdin minäkin saada harjaannusta pikkukalojen fileoinnista.