FST on kunnostautunut aikaisemminkin hyvien dokumenttien esittäjänä. Välillä on tuntunut, että kaikki katsomisen arvoiset tv-ohjelmat lähetetään tuolta kanavalta.
Viime maanantaina lähetettiin dokumentti 68-vuotiaasta Heidemarie Schwermeristä, joka on elänyt 14 vuotta käytänössä ilman rahaa.
Useassakin blogissa on pohdittu naisen elämäntapaa ja niin ajatuksia herättävä ohjelma oli, että pakko on siitä vielä teille mainita, koska ohjelman voi katsoa YLE Areenassa haulla "Ilman rahaa". Käykää ihmeessä katsomassa; aina tuollaisesta elämäntarinasta löytää ajatuksia omaan elämäänsä ja selvästi myös vahvistusta omille mielipiteille ja elämäntapapyrkimyksille. Levollinen ja virkistynyt olokin naiseen tutustumisesta tuli, melkein kuin olisi tavannut hyvän ystävän.
Muutenkin mielessä on askarrellut viime päivinä ajankäyttö, tekemisieni tärkeys ja tarkoituksenmukaisuus, se, mihin haaskaan kallista elämääni päivä toisensa jälkeen. Pystynkö esimerkilläni näyttämään lapsilleni, kuinka kallisarvoinen lahja elämä on.
Maria Veikontyttären vinkkaama video miehestä, joka elää onnellista, täysipainoista elämää ilman käsiä ja jalkoja: palveleeko minun käteni ja jalkani muita, vain hoputanko jalkojani kiirehtimään nopeammin hautaan.
Jumala oli hurjan viisas, kun jätti ymmärryksemme ulkopuolelle tiedon kuolinhetkestämme. Jos sen tietäisimme, surisimme koko ihanaksi tarkoitetun elämämme ajan: "enää kuusi vuotta ja kolme kuukautta! Ei kannata rakentaa omakotitaloa maalle, ei ole järkeä ottaa pankkilainaakaan, en varmasti enää opiskele uutta ammattia, lapsia en ainakaan enää halua, orvoiksi jäävät kuitenkin..."
Jokainen meistä tietää, että elämänlanka on hauras ja päivien mitta voi täyttyä nuorenakin. Miksi sitten täytämme elämämme toisarvoisilla asioilla?
"Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, jotta saisimme viisaan sydämen" on tuttu lause, jota muistutetaan meille yleensä siinä tilanteessa, kun sen muisteleminen on jo liian liian myöhäistä: hautajaisissa.
Miten ihmeessä oppisin avaamaan joka aamu silmäni näkemään kaikkein tärkeimmän?
Sanoisin, että rukouksen paikka.
Näitä on hyvä itse kunkin miettiä. Tragedia lähellä on pannutkin miettimään. Mitä tekisi jos se olisikin oma sulho sairaalassa eikä ehkä toipuisi koskaan. Mitä tekisi jos kuolema korjaisi, kuten ystäväni meinasi korjata - sanoit niin kauniisti - onko antanut jalkojensa ja käsiensä palvella vaiko hoppuillut kohti hautaa :-) Jokainen päivä on kallisarvoinen lahja.
VastaaPoista