Osaako äiti laskea kolmeentoista?

Tänään kioskinmyyjäpojalle (nuoret miehet on poikia) sanoin minulla olevan neljätoista lasta. Tuollainen laskuvirhe oli ensinnäkin hyvin noloa, mutta myös huolestuttavaa. Yritin vääntää asiaa hyväksi vitsiksi ja sanoin myyjälle sen olevan varmaan toiveajattelua.
Matkakortin lataamisen yhteydessä kysäisin, olisiko heillä mitään tavaraa, missä päivämäärät tulee vastaan ja haluaisivat päästä eroon. Siis kilokaupalla, ei kourakaupalla. Ja koska meillä on neljätoista lasta. Olisin siis ostanut alehinnalla. Poika harmitteli minun olevan kolme päivää myöhässä, koska silloin oli rahdannut roskikseen 13 kiloa karkkeja, joissa oli päiväys mennyt umpeen. Ja sanoi ymmärtävänsä, että tosi paljonhan kaikkea tarvitaan silloin, jos on 14 lasta.
Minulla on herkkä taipumus punastua ja varmaan silloin punastuin, kun kysyin, että "sanoinko minä äsken, että 14?"
Olin sanonut.
Meillähän vasta oli karkkipäivä, että ei sen puoleen, mutta muistutin, että minulle voi vastaisuudessa tyrkytellä, jos jotakin syötävää uhkaa roskiin mennä.
Mitään järkevää selitystä tuolle laskuvirheelle en ole keksinyt.
Kun vuosien varrella olen juossut lastenneuvolassa kerran jos toisenkin, ei mieheni ole saattanut mitenkään ymmärtää, miksi kotiintullessani en enää muista, paljon lapsi on neuvolassa painanut tai ollut pitkä.
Kun mies kauankauan sitten nosti painoja, minulle oli hyvin työlästä muistaa hänen kilpailutuloksiaan. Ja sellainen tulos, jolla nuoret miehet aina kehua retostelevat, on joku "kuinka paljon saat penkillä". Minulla on hutera muistikuva, että mieheni "saa penkillä" jonkun kolminumeroisen luvun, mutta koska hän ei ole kotona, en voi sitä  tarkistaa. Siis hän "sai". Nyt hän on vanha pappa ja olkapäät on klesat, joten mamma ja oma valmentaja on antanut tiukkoja rajoituksia punttien kanssa reuhtomiseen.

Vielä noihin lapsilukuihin mennäkseni. Jos joku äkkiä kysyy, kuinka monta tyttöä tai poikaa meillä on, joudun aina miettimään tovin jos toisenkin. Tahtoo aina mennä väärin päin, kun oikeasti on 7 tyttöä ja 6 poikaa.
Lasten syntymävuosien muistelu onkin sitten ihan arpapeliä. Aloitan laskemisen siitä, että -88 menimme naimisiin.
Niiden hallavuosien, jolloin ei lasta syntynyt, niidenkin muistaminen on hyvin vaikeaa. Jos täytyy luetella lasten syntymävuodet, otan mielelläni Kela-korttipinkan käteeni ja lunttaan sieltä. Kerran ei meinannut lastenlääkäri uskoa, että äiti voi olla niin huonomuistinen, että tarvitsee lastensa syntymävuosien tarkistamiseen Kela-kortit.
Muutaman kerran olen sanonut kysyjälle oman ikäni väärin ja sehän nyt ei ole mikään ihmekään. Oma ikä alkaa näillä kymmenillä  tuntua ihan uskomattomalta.

Nyt vielä selvyyden vuoksi, että varmasti ovat kaikki tallella: vanhin tytär ei siis ole kotona, koska asuu miehensä ja tyttärensä kanssa omassa kodissaan, vanhin poika meni eilen minun Pikkuveljelleni yökylään, eikä ole vielä palannut, ehkä heidän yönsä jatkuu vielä. Maatalouskoululainen ei ole enää kotona, lähti kuuden bussilla Mustialaan. Kaksi isoa poikaa tappelee läksyjensä kanssa, kolme pienempää poikaa on tallessa kotona, eivät ole vielä selvinneet suihkuun, koska nälkä ei meinaa millään talttua. Kolme isoa tyttöä kuuluu olevan kotona, kaksi heistä jonottaa vuoroaan äidin koneelle. Ja kaksi pientä tyttöä on iloisena kotona ja tallessa. Tirtetta, se kaikkein pienin, löysi äsken syömäpuikot ja tuli sanomaan:
- "Saanko syödä näillä suomalaisilla tikuilla?"
(Ja se mies: se on ajamassa linjaa 300N, jota ei ole koskaan ennen ajanut. Minun ei kuulema tarvitse yhtään jännittää hänen puolestaan.)