Minua hävettää. En muistanut, milloin viimeksi olen sanonut äidilleni, että rakastan häntä. Toivottavasti sanoin niin sinä päivänä, kun isä kuoli.
Äsken puhuin äidin kanssa puhelimessa. Puhelua lopetellessamme "tunsin kehoitusta", että minun pitää sanoa äidille: "äiti, minä rakastan sinua". Miksi "pitää tuntea kehoitusta"? Miksi noin tärkeä lause ei kuulu puheeseemme luonnostaan silloin tällöin, ilman, että se alkaa tuntua harvinaiselta puheelta.
Kun sanoin tuon lauseen äidilleni, hän liikuttui itkuun.
Emme nyt muuten olleet jutelleet mitään liikuttavia asioita tai että olisimme olleet herkässä mielentilassa. Ehkä äitikin tajusi sydämessään, että on hyvin pitkä aika siitä, kun olen viimeksi sanonut noin.
Itse kuulen tuon tärkeän lauseen viisivuotiaaltani hyvin usein. Hän tavallisesti silittää poskeani sanoessaan sen.
Elääkö äitisi vielä? Muistatko, milloin viimeksi sanoit hänelle rakastavasi häntä? Onko sinusta tärkeää sanoa se äidille? Haluaisikohan äitisi kuulla tuon lauseen sinulta?
Puhuin tunnin äitini kanssa, mutta puhelun tärkein asia mahtui yhteen lauseeseen.
Koskettava kirjoitus. Oma äitini ei koskaan jakanut fyysisiä tai sanallisia hellyydenosoituksia, eikä ottanut niitä suopeasti vastaankaan. En tiedä mistä moinen ohtui, siitä kun ei edes puhuttu, mutta sisareni on samanlainen. Minä en :) jakelen kyllä sanoja kaikille rakkailleni - ja oma perheeni minulle. Äidillenikin sanoin sen muutaman kerran aikuisuudessani ja hän puuskahti joka kerta närkästyneenä siihen. En muista hänen koskaan sanoneen minulle että rakastaa. Itse sanoin hänelle ne sanat viimeisen kerran nimenomaan viimeisiksi sanoikseni, hän vaipui silloin tajunnan tuolle puolen ja menehtyi.
VastaaPoista...jostain syystä tiedän että hänkin rakasti minua, vaikkei sitä ilmaissutkaan hellyydellä tms.
kupla
Onneksi äidin viimeisinä aikoina sanoin hänelle noin. Ei meillä paljon ollut tapana ääneen sanoa. Kyllä isä ja äiti halailivat ja sylittelivät ja lapsenlapsia etenkin pidettiin hellästi, mutta ehkä meitä lapsia vähemmän. Niinpä mekään emme oikein osanneet tarpeeksi sanoa,että rakstan sinua, kylläkin paijata isääkin poskelle ja välistä ottaa kaulastakin kiinni, mutta ne sanat olisivat vaikeita sanoa...
VastaaPoistaJa nyt voi sanoa ja osaa sanoa onneksi edes puolisolle ja lapsille ja lastenlapsille...
Minä myös herkistyin tätä lukiessani. Miksi tosiaan on niin vaikeaa sanoa tuo "minä rakastan sinua" Sitä kyllä jakaa rakastetulleen, mutta entäs sille äidille, isälle, lapsille, miksi se on niin vaikeaa? Itse tiedän tyttäreni rakastavan minua, hänellä on mulle erityinen hellittelynimi. ja teini-ikään asti hän tuli syliini ja laittoin kädet kaulaani ja pusutteli minua poskelle. Ihana tunne.
VastaaPoistaJaa-a siitä on aikaa, eikä noihin sanoihin liene ole tarvetta: äitimme on katkaissut kaikkiin lapsiinsa välit isämme kuoleman jälkeen. Hänen elämänsä tiellä ei saa olla.
VastaaPoistaEn muista, että äiti olisi koskaan käyttänyt noita sanoja. Jaa, ehkä kerran kun oli ensin antanut selkäsaunan ja senkin mielestäni aiheetta. SE ei hevin unohdu, ei edes yli puolessa vuosisadassa. Inhosin jo silloin sitä anteeksipyyntöä: hakkaa ensin ja sitten pyytää anteeksi. Halaaminenkin tuli "muotiin" kai vasta jonkun vävyn myötä. Nyt kai olisi viimeiset hetket opetella nuo sanat. Olen vieläkin pahoillani, kun en aikoinaan saanut sanottua anopille miten rakas hän oli. Sanat pyörivät kielellä eivätkä tulleet ulos.
VastaaPoistaMinunkaan äiti ei ole läheisyyttä tai kauniita sanoja jakanut, päinvastoin. Tälläkin hetkellä odotan anteeksipyyntöä, mitä ei vielä 1,5vuotta sitten tapahtuneen välien katkeamisen jälkeen ole kuulunut. Hän vain haukkuu. Itse pidän sitä käsittämättömänä, koska tahdon omille lapsilleni pelkkää hyvää.
VastaaPoistaOma nuorimmaiseni sanoo minulle joka ikinen päivä tämän litanian: "Olet kaunein ja ihanin ja rakkain."
Ihana tyttö.
Ystäväni, jotka jaksoitte kommentoida.
VastaaPoistaKokemuksenne ja erilaiset äitisuhteenne tiputtivat minut todellisuuteen.
Olen monessa aiheessa täällä kirjoitellessani saanut erilaista näkökulmaa omaan elämäntilanteeseeni ja nimenomaan kommenttien ansiosta. Elämäni on rikastunut, olen nähnyt monessa asiassa, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää.
Pohdin, millä tavalla elämään vaikuttaa, jos mielen taustalla on ristiriitainen suhde omaan äitiin? Itse kun olen hyvin onneton, ihan toimintakyvytön, jos äidin kanssa jostakin asiasta on mennyt sukset ristiin. Niin on ollut lapsesta asti ja korostuen murrosiän "irtiotoissa".
Vaikka siis kirjoititte hyvin kipeistä asioista elämässänne, kiitos, että teitte sen. Tätä asiaa täytyy vielä ajatella.
Tämä onkin ajattelemisen arvoinen asia,vaikkapa joka päivälle!
VastaaPoistaVälillä minusta tuntuu etten oikein osaa puhua/kirjoittaa äitisuhteesta, varsinkaan heille joilla on vieläkin oma äiti (olen 62v) elossa.
Minuthan kasvatti neljä äitiä, he kaikki olivat rakastavia,hyväksyviä ja oikeita äitejä. Minulla on vieläkin ikävä ihan jokaista yksilönä ja sain jokaiselta rakkautta. Heillä kaikilla oli oma aikansa ja omat tapansa näyttää rakkautensa. (Nyt jo itkeä pillitän tätä vanhenevan naisen äidin puutetta ja tarvettakin).
En kyllä pysty muistamaan miten lapsuudessani rakkaus osoitettiin, halattinko, suukoteltiinko, kerrottinko sanoin? Kaipa sen muodot eivät olekaan niin tärkeitä, vaan se että minulla oli turvallinen lapsuus, jokaisen äitini sylissä.
Nuorin lasenlapseni on oikein mestari rakkautensa osoittamisessa, Hän huutaa välillä (usein) leikeistäänkin: Mamma olet ihana! Jopa vanhan naisen rintojanikin Hän ihailee!
Minulla on aina ollut helppoa halata ja sanoa tyttärellenikin: Olet minulla rakas, kaunis ja ihana!
Siitä päättelen että minullekin on niin sanottu!!!
Monenkin äidin suusta olen varmasti sen kuullut.
Kiitos Sirkku tekstistäsi. Kun luin muutama päivä sitten lähes koko blogisi läpi, minulle välittyi sellainen kuva, että sinulla on ollut varsin hyvät, rakastavat, elämänmyönteiset ja iloa pulppuavat vanhemmat. Se on yksi suurimmista lahjoista, jonka lapsena voi saada, se kantaa elämässä pitkälle ja antaa voimaa, josta voi vielä aikuisenakin ammentaa!
VastaaPoistaMinulle tilanne on hyvin toinen. Vanhempani eivät ole eroneet, mutta elävät varsin vaisussa ja kylmässä avioliitossa. Siinä liitossa ei tunteita näytetä, eikä myöskään lapsien suuntaan. Samoin me lapset emme saaneet aikoinaan näyttää tunteita, oli kyse sitten mistä tunteista hyvänsä. Olen kaiken sen opetellut vasta mieheni kanssa ja vuosien myötä ja olen kiitollinen siitä, että meidän avioliitto on täynnä lämpöä ja sen osoittamista. Vaikka olen monasti ollut vihainen vanhemmilleni tästä tunnekylmyydestä, jollain lailla myös ymmärrän heitä. Ehkä se on aikoinaan ollut yleisempää, ehkä varhaislapsuudessa koettu sota on vaikuttanut siihen. He ovat yksinkertaisesti eri aikakauden lapsia kuin minä. Kuitenkin kaikesta ymmärryksestä huolimatta on hurjan vaikeaa murtaa jää ja sanoa sanoa "äiti rakastan sinua". Kun omassa sisimmässä joku puoli on aidosti vihainen siitä, kuinka tunnemielessä yksin he ovat minut jättäneet aikoinaan.
tv Leena
Hei!
VastaaPoistaBlogisi löysin Villa Honkasalon kautta. Kirjoituksesi sai minut kyyneliin... en ole sanonut vanhemmileni rakkaudesta pitkään, pitkään aikaan. Liian pitkään aikaan.
En muista lapsuudestani että minulle olisi kovinkaan usein sanottu rakastamisesta, en muista tottuneeni siihen. Joskus kun isä tai äiti on minulle niin sanonut olen liikuttunut kyyneliin. Tekstiviestissä ilmaisen asian toisinaan.
Lapseni ja mieheni kuulevat päivittäin "Minä rakastan sinua. Sinä olet minulle tärkeä ja rakas" yms. lauseita jotka tulevat suoraan sydämestäni. Myös minä kuulen päivittäin sen että minua rakastetaan ja minusta välitetään. Se tuntuu niin hyvältä. Jos mies on yövuorossa niin viimeisenä illalla laitamme viestin; Hyvää yötä, minä rakastan sinua. Kiitos että olet olemassa <3
Toivon että tuo rakkauden ilmaiseminen säilyisi aina perheessämme luontevana ja päivittäisenä asiana. Sillä mikään ei ole niin ihanaa kuin olla aidosti rakastettu.
Tanja
Sirkku, Sinulla on elämässäsi käynyt hyvä onni - olet terve, sinulla oli onnellinen lapsuus ja suhde vanhempiisi ja sisaruksiisi myös sen jälkeen, ihana oma perhe ja työ, jonka koet mielekkääksi ja itsellesi parhaaksi. Se on iso lahja. En kuitenkaan usko, että juuri tämän postausten myötä olisivat silmäsi auenneet havaitsemaan, että kaikilla eivät asiat ole laillasi. Mutta - kuten otaksun - ei se ollutkaan sinun pointtisi, vaan se, että ihmiset, jotka blogissasi käyvät, pysähtyisivät hetkeksi pohtimaan omaa tilaansa (ja arvojaan sikäli kun se vaikuttaa menneeseen). Hieno idea!
VastaaPoistaEdelliselle Anonyymille: Minulle oli yllätys, että on niin monia, joilla ei ole elämässään ollut mahdollisuutta läheiseen äitisuhteeseen.
VastaaPoistaSen takia minua vähän nolottaa, että kirjoitin tekstin kuin "pumpulissa kasvanut". Siinä mielessä havahduin tässä asiassa oikeastaan vasta nyt. En ole aina osannut ottaa puheissanikaan huomioon, että toisella ei ehkä ole tämä asia niin onnellisella tolalla kuin itselläni.
No, oli jo aika. Meitä on monta,kuten havaitsit. :) Kaikki punnukset eivät mene elämässäkään ihan tasan. Joillakin on älyä, joillakin onnea, joilakin hieno sivistynyt suku ja historia, joillakin sydämen sivistystä - ja joillakin rahaa, rakkautta, turvaa, joka tuntuu 'ihan kaikille itsestään selvältä'. Meitä on monenlaista ja niillä mennään.
VastaaPoistaIhana kirjoitus, hyvin kaunis ja tosiaan ajatuksia herättävä.
VastaaPoistaItse olen menettänyt omat vanhempani nuorena, kun äiti kuoli olin 16 ja isän kuollessa 18. päivittäin miehelleni ja lapsilleni sanon kuinka rakkaita ovat, se on tärkeää!
T:Minna
Olen tuo 4. anonyymi kirjoittaja. Sirkku sanoitti hyvin tuntemuksiaan tuossa edellä. Kirjoitan vähän lisää, koska itse vieläkin joudun käymään näitä asioita mielessäni läpi.
VastaaPoistaVällillä tuntuu, ettei sille mitä tapahtui ole edes sanoja. Erityisesti siksi, että meidän perheessä välit olivat ongelmattomat ennen isän kuolemaa. Mitä nyt sitä haukkumista sai äidilta kuulla viimeiset 10 vuotta, mutta se meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Välit oli. Itse pidin itseäni vielä enemmän äidin tyttönä; meitä kiinnosti samat asiat.
Mielenterveysongelmista tai jostain paniikkireaktiosta puolison kuoltua ei ole ollut kyse, vaan pikemminkin suunnitellusta toiminnasta, johon liittyi muutakin ikävää. Edes lapsenlapsensa valmistujaisiin mummo ei ole sen jälkeen tullut. En tiedä, missä hän tällä hetkellä on. Raskasta on myös se, että samalla katkesi välit sekä isän että äidin sukuun.
Pohdin juuri nyt, että pitäisikö koko ihminen vain unohtaa, mitä tehdä häneltä saaduilta lahjoilta tai miten sanoittaa perheen tilannetta vieraille, jotka eivät tarinaa tunne. Mikäli saan lapsia tai lapsen (olen perheetön), onko niin, ettei lapseni tapaa mummoaan koskaan. Onko näin peräti parempi? Voiko luottamus palautua?
Elämässäni on muitakin raskaita asioita tällä hetkellä, ja tuntuu, että voimia suhteiden rakentamiseen ei ole pitkään aikaan, jo kortin lähettäminen entiseen osoitteeseen vei kaksi viikkoa. Ihannnehan tämä ei ole, mutta ei muutakaan voi.Yritän tavoittaa ja luoda sellaista ajatusmaailmaa, että näin on hyvä, jotta elämä jatkuisi suht normaalina.
Näitä sitä käy läpi.
Tosin tiedän, että en ole ainoa, jonka välit vanhempiin tai toiseen heistä on mennyt pysyvästi - heiltä saa tukea.
Siis viestit 15.1. 10. 30 ja 161.1. klo 10.07 ovat samalta henkilöltä. Poikkeuksellisesti kirjoitan nyt nimettömänä.
VastaaPoistaMinäkin olen, Sirkku, miettinyt kirjoitustasi vielä tänään. Kiitos kun herätit keskustelun. Isääni suhteet ovat olleet aina hyvät ja lämpimät, vaikkei siinä kai kovin paljon sanoja käytetty. Sen vain tiesi ja tunsi. Äidin ongelma oli kaiketi erittäin ongelmallinen anoppisuhde, joka vaikutti ennen kaikkea alkuvuosikymmenten avioliittoonsa, mutta antoi taatusti mallia meille lapsillekin. Viha ei taittunut edes kuoleman edessä eikä sen jälkeen. Läheskään kaikesta en tietysti ole perillä, mutta eiköhän siinä ollut ihan perimmiltään mustasukkaisuudesta ja kateudesta kysymys. Kahden naisen vahvat tahdot löivät vastakkain plus kolmantena sota-ajan traumaattiset kokemukset. Lisähöysteenä vielä tämä ylpeä uusmaalainen luonne, jossa mitään ei näytetä ulos, ei ainakaan kylille päin. "Jäykkänä ja pystypäin kuin luoto meressä" sanoo jo meidän maakuntalaulummekin. Rakenna siinä sitten lempeää ja rakastavaa identiteettiäsi.
VastaaPoistaKiitos tästä! Täytyypä korjata tilanne ja muistaa nämä sanat. Ne eivät saisi olla liian itsestäänselviä....
VastaaPoista