Eilen illalla vasta sain aikaiseksi etsiä käsiini-silmiini juhannuksen kuvia äitini 70-vuotisjuhlinnoista. Kuvasta, jonka Pikkuveli oli työstänyt, oli jouduttu etsimään vähän kultaista keskitietä kuvattavien suhteen. Kaikenlaista yllättävää kun voi valmiista kuvasta löytyä, mitä ei välttämättä kuvaushetkellä tiedä kuvattavien saavan aikaiseksi.
Itse en koskaan ole ollut sinut kameran kanssa, eli pelkään kameraa. Tai sanotaan, että ujostelen. En tiedä, mistä moinen johtuu, kun ujo olen varmaan viimeksi ollut viisivuotiaana. Kun näen itsestäni otettuja kuvia, minua lähinnä puistattaa. Jos vauva-ajan kuvia ei lasketa mukaan, on 45:n vuoden aikana minusta otettu kolme-neljä kuvaa, joista itse pidän ja jotka ei saa minussa aikaan inhotusreaktiota.
(Sama reaktio tulee muuten oman äänen kuulemisesta äänitettynä, joko puhe-tai lauluäänen.)
Kun näin itseni juhannuskuvassa, tuli mieleen vanha, vihainen kiinalaismummo. Varsinkin väsyneenä silmäni näköjään näyttävät vinoilta tai ainakin vinksahtaneilta.
Vanhimmat tytöt opastavat minua, että asiaa voisi korjata ehostamalla.
Ehostamisenkaan kanssa en ole oikein sinut. Minun ei tarvitse laittaa kuin huulirasvaa, niin minusta tuntuu, että suu ei ole enää oma. Joskus kokeilin jonkun ison tytön lainaamaa ripsiväriä ja silmät tuntuivat pullistuvan päästä.
Oman ulkonäköni suhteen olen siis aika vapaamielinen. Toki pidän huolitellusta ulkonäöstä ja pidän siitä, kun vanhimmat tyttäret ehostavat kasvonsa kauniisti. Minun on kuitenkin helpompi ja vapautuneempi olla, jos naamassani ei ole irtoväriä tai ylimääräistä rasvaa. Jos mieheni sattuisi meikatusta vaimosta pitämään enemmän, en varmaan viitsisi hommaa opetella ja kärsiä edes hänen takiaan. Siis ihan hyvä, että kulmiaan rytistelevä vaimo hänelle omaksi naiseksi riittää.
Huojentavaa oli tietysti nähdä miehensä samassa valokuvassa. Hän näytti siltä, kuin kuvaushetkellä vaimo nipistäisi pepusta.
Hauskoja tällaiset sukukuvat.
Minä kans inhoan olla kuvissa. Näytän niissä aina ihan hirveältä (ja silti olen muutaman jopa laittanut bogiini, huhhuh..). Olenkin useimmiten turvallisesti ite kameran takana. No, joskus kyllä harmittaa, kun näyttää että mua ei ole olemassakaan ja puutun esim kaikista remppakuvista, ellei nyt sitten joku lapsista nappaa kameraa käteensä..
VastaaPoistaSama vaiva sekä omien kuvien, oman äänen että ehostamisen kanssa :o)
VastaaPoistaTässä, kuten niin monessa muussakin asiassa, pätee sanonta "harjoitus tekee mestarin". Mitä enemmän susta otetaan kuvia, sen helpommin niihin tottuu. Ja tarkoitan, että niitä pitää tosiaan ottaa _paljon_.
VastaaPoistaMinäkin olin ennen hyvin kamera-arka, juoksin pakoon jos joku ryhtyi kuvaamaan. Kunnes ryhdyin itse harrastamaan valokuvausta. Kuvaajana huomasin, että loukkaannuin aika lailla, jos kuvauksen kohde käänsi päänsä pois tai tunki kätensä linssin eteen. Se kuvahan tuli _minulle_, minä halusin sen muiston juuri siitä henkilöstä. Siinä oppi tajuamaan, että hei; tuo tyyppi on nähnyt ihan kaikki ilmeeni ja eleeni jo livenä, mikään kuviin tuleva ei ole hänelle enää yllätys. Miksi ihmeessä siis arastelisin.
Ja kas kummaa, mitä enemmän annoin itseäni kuvata, sen rennommin osasin kameran edessä olla, ja sitä parempia otoksista tuli. Ja jos ei joskus tulekaan, mitäpä tuosta! Nykyään jopa ärsyttää, kun kaikista tapahtumista otetuissa kuvissa näyttää, kuin itse en olisi edes ollut siellä. Olen siis jopa tyrkännyt kameraa toisten käteen ja ihan käskenyt kuvaamaan myös minua... :) Ei muuta kuin rohkeasti kameran eteen!