Leikki-ikäinen seurakunnan tilaisuudessa: haaste puhujalle ja vanhemmille

Seurakunnan, olkoon sitten kyseessä luterilainen tai vapaiden suuntien, tilaisuudet ovat siinä mielessä hyvin tärkeitä, että niistä saamme eväät iankaikkiselle elämälle ja oikean suunnan maalliselle kululle.
Onhan tämä maallisen elämän kulku vain rahtunen iankaikkisen elämän rinnalla.
Vanhemmat, jotka ovat tehneet uskonratkaisun, sydämelle on asetettu muistutus siitä, että heillä on avaimet ohjata lapsensa tärkeimpien asioiden kuuloon.
Käytän näin vanhakantaisia ilmaisuja, koska ne pitävät niin visusti paikkansa vuosituhannesta toiseen.

Tirtetta sai pari päivää sitten kassin, jossa oli 130 erilaista pikkulelua: leikki "ruokia", astioita, kippoja ja kuppeja.
Tänä aamuna tuo rojukassi olisi pitänyt saada ottaa mukaan kirkkoon. Isi oli kirkkoon lähdössä ja kumpikaan emme hyväksyneet tuollaisen tavaramäärän kirkkoon kuljettamista. Kirkkoonlähdön aika tuli ja Tirtetta jäi kotiin.
Muita selityksiä Tirtetan "lähtemättömyydelle" oli, että kirkossa olevat lelut "on tyhmiä ja rikkinäisiä".
Emme asiasta sen enempää tytön kanssa puhuneet, koska periaatteeni on, että kirkkoon lähdetään omasta halusta, ei vanhempien patistamisella.
Jäin kuitenkin kiinni tuohon kommenttiin, että "kirkon lelut on rikkinäisiä ja tyhmiä". Lelujenko takia sinne kirkkoon neljävuotias lähtee?

Nuorena olin paljon mukana seurakuntani lapsityössä. Kävin usean kerran vuodessa lapsityöntekijöiden koulutustapahtumissa. Jokaisessa koulutustapahtumassa pohdittiin ideoita, kuinka saada lasten mielenkiinto syttymään, kuinka tehdä seurakunnan tilaisuuksista sellaisia, että minkä ikäinen lapsi tahansa koki olevansa siellä rakastettu ja että puheilla oli jotakin annettavaa myös pikkulapselle.

Tämän päivän lapset ovat sydämeltään ihan samanlaisia, kuin lapset aina ovat olleet. Heidän aistinsa on vain turrutettu monenlaisin ärsykkein, että elämän tulisi olla matkaa puuhamaasta toiseen, jotta mielenkiinto pysyisi yllä. Oikeastaan me aikuiset vain uskomme niin.

Tutustuin hoitajantyössäni yli 90-vuotiaaseen tätiin, joka kuoli jo liki 20 vuotta sitten. Tämä yksin elänyt täti oli pitänyt mökissään pyhäkoulua lapsille vuosikymmenet. Ei tädillä ollut videotykkejä, flanellokuvia, tarravihkoja, askarteluvälineitä tai leluarsenaalia pyhäkoulussaan.
Kun täti joutui vanhainkotiin, me hoitajat seurasimme mielenkiintoisia vieraita. Monta kertaa viikossa tädin luo tuli aikuisuuden saavuttaneita nuoria naisia ja miehiä, jotka kertoivat meille hoitajille, että "kävin monta vuotta Essi-tädin pyhäkoulua. Kuulin, että hän on täällä, tulin katsomaan häntä."
Tuon koukkuselkäisen, valkotukkaisen tädin silmät tuikkivat kuin tähdet. Hänellä oli ihanan leppoisa huumori. Joka aamu hän loi tuikkivat silmänsä aamuvuoroon tulevaan hoitajaan ja kysyi: "kultaseni, oletko nukkunut hyvin?" Samalla hän antoi pinkan kirjeitä postitettavaksi. Kirjeet oli osoitettu ulkomaille muuttaneille entisille pyhäkoululapsille. Monta kertaa viikossa hän sai heiltä kirjeitä ympäri maailmaa.
Täti nauroikin, että vaikka hän ei synnyttänyt ainuttakaan lasta, hänellä on ainakin sata lasta ympäri maapalloa.
En koskaan kuullut tämän tädin ainuttakaan pyhäkoulutuntia. En koskaan tullut edes kysyneeksi, kuinka hän sai lasten huomion tärkeään asiaansa. Mutta sen jokainen näki, että hänen viestinsä oli mennyt perille, lapset olivat ottaneet vaarin hänen opetuksistaan ja laittaneet luottamuksensa iankaikkiseen, elävään Jumalaan.

Tämän sunnuntain rukous on selvästikin se, että Jumalan rakkaus välittyisi meidän elämämme kautta. Että oli kyseessä 4- tai 40-vuotias, sydän heräisi ottamaan selvää siitä, mitä asiaa rakastavalla Taivaan Isällä on meille jokaiselle.