sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Leikki-ikäinen seurakunnan tilaisuudessa: haaste puhujalle ja vanhemmille

Seurakunnan, olkoon sitten kyseessä luterilainen tai vapaiden suuntien, tilaisuudet ovat siinä mielessä hyvin tärkeitä, että niistä saamme eväät iankaikkiselle elämälle ja oikean suunnan maalliselle kululle.
Onhan tämä maallisen elämän kulku vain rahtunen iankaikkisen elämän rinnalla.
Vanhemmat, jotka ovat tehneet uskonratkaisun, sydämelle on asetettu muistutus siitä, että heillä on avaimet ohjata lapsensa tärkeimpien asioiden kuuloon.
Käytän näin vanhakantaisia ilmaisuja, koska ne pitävät niin visusti paikkansa vuosituhannesta toiseen.

Tirtetta sai pari päivää sitten kassin, jossa oli 130 erilaista pikkulelua: leikki "ruokia", astioita, kippoja ja kuppeja.
Tänä aamuna tuo rojukassi olisi pitänyt saada ottaa mukaan kirkkoon. Isi oli kirkkoon lähdössä ja kumpikaan emme hyväksyneet tuollaisen tavaramäärän kirkkoon kuljettamista. Kirkkoonlähdön aika tuli ja Tirtetta jäi kotiin.
Muita selityksiä Tirtetan "lähtemättömyydelle" oli, että kirkossa olevat lelut "on tyhmiä ja rikkinäisiä".
Emme asiasta sen enempää tytön kanssa puhuneet, koska periaatteeni on, että kirkkoon lähdetään omasta halusta, ei vanhempien patistamisella.
Jäin kuitenkin kiinni tuohon kommenttiin, että "kirkon lelut on rikkinäisiä ja tyhmiä". Lelujenko takia sinne kirkkoon neljävuotias lähtee?

Nuorena olin paljon mukana seurakuntani lapsityössä. Kävin usean kerran vuodessa lapsityöntekijöiden koulutustapahtumissa. Jokaisessa koulutustapahtumassa pohdittiin ideoita, kuinka saada lasten mielenkiinto syttymään, kuinka tehdä seurakunnan tilaisuuksista sellaisia, että minkä ikäinen lapsi tahansa koki olevansa siellä rakastettu ja että puheilla oli jotakin annettavaa myös pikkulapselle.

Tämän päivän lapset ovat sydämeltään ihan samanlaisia, kuin lapset aina ovat olleet. Heidän aistinsa on vain turrutettu monenlaisin ärsykkein, että elämän tulisi olla matkaa puuhamaasta toiseen, jotta mielenkiinto pysyisi yllä. Oikeastaan me aikuiset vain uskomme niin.

Tutustuin hoitajantyössäni yli 90-vuotiaaseen tätiin, joka kuoli jo liki 20 vuotta sitten. Tämä yksin elänyt täti oli pitänyt mökissään pyhäkoulua lapsille vuosikymmenet. Ei tädillä ollut videotykkejä, flanellokuvia, tarravihkoja, askarteluvälineitä tai leluarsenaalia pyhäkoulussaan.
Kun täti joutui vanhainkotiin, me hoitajat seurasimme mielenkiintoisia vieraita. Monta kertaa viikossa tädin luo tuli aikuisuuden saavuttaneita nuoria naisia ja miehiä, jotka kertoivat meille hoitajille, että "kävin monta vuotta Essi-tädin pyhäkoulua. Kuulin, että hän on täällä, tulin katsomaan häntä."
Tuon koukkuselkäisen, valkotukkaisen tädin silmät tuikkivat kuin tähdet. Hänellä oli ihanan leppoisa huumori. Joka aamu hän loi tuikkivat silmänsä aamuvuoroon tulevaan hoitajaan ja kysyi: "kultaseni, oletko nukkunut hyvin?" Samalla hän antoi pinkan kirjeitä postitettavaksi. Kirjeet oli osoitettu ulkomaille muuttaneille entisille pyhäkoululapsille. Monta kertaa viikossa hän sai heiltä kirjeitä ympäri maailmaa.
Täti nauroikin, että vaikka hän ei synnyttänyt ainuttakaan lasta, hänellä on ainakin sata lasta ympäri maapalloa.
En koskaan kuullut tämän tädin ainuttakaan pyhäkoulutuntia. En koskaan tullut edes kysyneeksi, kuinka hän sai lasten huomion tärkeään asiaansa. Mutta sen jokainen näki, että hänen viestinsä oli mennyt perille, lapset olivat ottaneet vaarin hänen opetuksistaan ja laittaneet luottamuksensa iankaikkiseen, elävään Jumalaan.

Tämän sunnuntain rukous on selvästikin se, että Jumalan rakkaus välittyisi meidän elämämme kautta. Että oli kyseessä 4- tai 40-vuotias, sydän heräisi ottamaan selvää siitä, mitä asiaa rakastavalla Taivaan Isällä on meille jokaiselle.

9 kommenttia:

  1. pienestä se aivopesu alkaa !

    VastaaPoista
  2. Meillä seurakunnassa on alle kouluikäisille pyhäkoulu ja kouluikäisille kids club. Oma 11 v vitosluokkalainen kävi viime vuonna clubissa vielä, mutta useinkaan ei ollut helppo saada sinne, koska usein oli ainut poika siellä. Nyt annoin vaihtoehdoksi myös Warkki-illat ja sinne lupasi mennä. On vähän enemmän oman ikäistä seuraa ja uskon, että siellä tulee paremmin viihtymään. On se hyvä, että jo pienille lapsille kerrotaan rakastavasta Isästä ( jota kaikilla ei välttämättä ole ). Tästä vois kertoa vaikka mitä, mutta taitaa olla parasta lopettaa. Siunattua alkavaa uutta viikkoa!

    VastaaPoista
  3. Anonyymi: kuten tekstistä huomasit, jos luit tarkasti, että ihan vapaaehtoisuuteen perustuu neljävuotiaan lähtö seurakunnan tilaisuuksiin.
    Lapsi kuin aikuinenkin tekee päätöksen elämänsä antamisesta Jumalan johtoon ihan henkilökohtaisesti. Aivopesulla sitä ei voi tehdä.
    Kun, Anonyymi, Jumala puhuttelee sinua elämässäsi, mieti, mitä vastaat Hänelle. Raamatun mukaan Jumala kutsuu ihmistä kahdesti, jopa kolmasti.
    Katso maailmaa ympärilläsi: mihin voit laskea elämäsi perustan?

    VastaaPoista
  4. Onneksi on uskonnon vapaus jonka vasta aikuisena
    pystyy tajuamaan

    VastaaPoista
  5. Minun lapsuudessani kirkoissa ei ollut leluja, mutta siellä oli mukava käydä vanhempien kanssa. Näki ihmisiä, kuuli jännittäviä kertomuksia - paljon muutahan sitä ei tuolloin ymmärtänyt. Myös seuroissa oli kiva istua, antaa virren rytmin keinuttaa ja kokea turvallisuudentunne, joka on kantanut aikuisuuteen. Minua aikanaan pyhäkoulunopettajana huonoutta tuntiessani lohdutti Pyhäkoululehden lause: pyhäkoulun tavoite on saavutettu, jos lapsi joskus aikuisena vaikeassa tilanteessa muistaa, että Jumala rakastaa häntä. Että edes joku rakastaa tässä kovassa maailmassa.

    VastaaPoista
  6. Me käymme kirkossa silloin tällöin, lähinnä lapsimessuissa, ja silloin emme kyllä ole kyselleet vapaaehtoisuutta mukaan lähtemiseen. Lapset kulkevat vielä meidän mukana, osallistuvat ja käyttäytyvät kauniisti kiinnosti tai ei. Minusta lapset eivät ole mitään tyhjiä tauluja jotka rakentavat elämänkatsomuksensa aikuisina sitten aivan tyhjästä. Oman näkemykseni mukaisesti lapset kasvatetaan vanhempiensa kulttuuriin ja uskontoon, aikuisena jokainen voi tehdä omat valintansa.

    VastaaPoista
  7. Minä olin pienenä vilkas ja malttamaton istumaan kirkonmenoja rauhassa loppuun. En itse tätä muista, mutta kerron tämän siten kuin äitini sen kertoi. Erään kerran olin mennyt kirkonpenkkien alle makaamaan ja potkinut penkin alaosaa kuuluvasti häiriten jumalanpalvelusta. Äiti oli hävennyt silmät päästään ja mennyt puhumaan papille tilaisuuden päätteeksi. " Anna tytön olla. Kyllä lapselle jää aina jotakin sisimpään, vaikka aikuisesta ei siltä vaikuta."
    Äitiä se papin sanonta oli helpottanut. Muistutti tästä usein aikuisiälläni, kun olin tehnyt henkilökohtaisen uskonratkaisuni. Hänestä se oli paras mahdollinen varmistus ja todiste sille papin " synninpäästölle" .

    Voin siis omasta kokemuksesta sanoa ja kannustaa vanhempia viemään lapsiaan Sanan kuuloon! Olen kävelevä esimerkki siitä, ettei Jumalan sana tyhjänä palaa. :)

    t. vieras Savosta

    VastaaPoista
  8. Meillä, tavallisen pienen luterilaisen seurakunnan kirkossa järjestetään silloin tällöin perhekirkkoja, jolloin aa)mennään lyhyesti ja ytimekkäästi bee)mukana saattaa olla lasten omia lauluesityksiä ja tai kerhoissakin käytettyjä nukkeja havainnollistamassa puhetta ja cee)lapset saavat itsekin "osallistua" eli välillä kuljetaan pitkin kirkkoa esim katsomassa "jotakin", vaikka alttarin eteen asetetulle pöydälle koottua esimerkkiä jostain tms. Sillätavalla lapset ainakin pysyvät menossa mukana :))

    Kupla

    VastaaPoista
  9. Lapset raahasin mukana pitkään, mutta nyt eivät aikuisina haluakaan mennä oma-aloitteisesti. Ikävä asia. Rukousten lapsia ovat kuitenkin

    VastaaPoista