Kuinka meistä tuli suurperhe

Yhtenä aamuna omia ipanoita ylös kiskoessani muistelin, kuinka oma äitini yritti saada minua hereille kouluaamuina hamassa nuoruudessani. Useamman kuin kerran hän totesi huokaillen, että "ei sinusta varmaan ikänä tule perheenäitiä, kun et jaksa ihmisten aikaan herätä, kesälomallakin makkoisit puolillepäivin." Senpä takia kesällä meninkin yläaittaan nukkumaan, koska sinne äiti ei päässyt, kun aitan oveen oli vain yksi avain (joka ei muuten ole koskaan hävinnyt!) ja aitassanukkuja tietysti sulki oven avaimella sisältäpäin. Kesälomalla nukuin niin myöhään, kuin ilkesin.
Kivunsietokyvystäni äiti sanoi yhtenään, että " ei ole sinusta synnyttämään, jos tuonvertasta kipua et kestä." Siis ihan positiivisessa hengessä, huumorimielessä äiti näin sanoi, ei ollenkaan vakavissaan.

Sitten kun olin lukion keskeyttäneenä kolmen kuukauden raamattukurssilla, eräs nuorimies aprikoi tulevaisuuttani siihen malliin, että sai minut vallan ärsyyntymään. Tämän nuorenmiehen sanat ovat jääneet äänenpainoineen mieleeni: "oletko ajatellut, että sinun osasi on ehkä elää naimatonna?"
Vastasin hänelle, että en ole ajatellut, enkä aio ajatellakaan.
Sillä samaisella kurssilla oli myös tuleva ja nykyinen aviomieheni. Silloin (onneksi) emme sitä aavistaneet. Hän vain oli siitä 90-päisestä kurssilaisjoukosta ainoa miespuolinen, jonka kanssa en halunnut olla missään tekemisissä. Ja vain sen takia, että huhuttiin hänen olevan helsinkiläinen. Mielestäni kaikki "helsinkiläiset", hyvännäköiset miehet olivat hienostelevia tyhjäntoimittajia. En halunnut edes nähdä vaivaa tutustua hänen persoonaansa. Muiden poikien suhteen halusinkin nähdä vaivaa. Pesin koko kurssin ajan kolmen miehen pyykit.
(Apua, olikos näitä pyykkijuttuja jo silloin!) Palkkiona hommasta sain lahjuksina hajuvesiä ja suklaata.
Yhden ainokaisen kerran tämä nykyinen mieheni yritti tehdä tuttavuutta kanssani siellä opiston pyykkituvassa. Hän seisoo avuttoman näköisenä ämpäri kädessään ovenraossa ja kysyy:
- "Voisitko opettaa minulle sukanpesua?" Hän oli liottanut ämpärissä sukkiaan monta viikkoa ja olimme tyttöjen kanssa pohtineet, kuka oli mahtanut unohtaa sukkaämpärinsä pesuhuoneen penkin alle. Inhoni tätä miestä kohtaan oli niin syvä (vaikka olin raamattukurssilla!), että en suvainnut edes vastata hänelle, tuhahdin vain halveksuvasti. Mies liukeni sukkaämpäreineen ovenraosta, enkä tuhlannut ajatustakaan hänen suuntaansa.

Muutaman vuoden kuluttua muutan vastavalmistuneena perushoitajana pääkaupunkiseudulle työn perässä. Liityn seurakunnan kuoroon ja muutaman viikon kuluttua tulee koelauluaan laulamaan myös tämä sukanpesijäkurssikaveri. Suhtautumiseni häneen on muuttunut kylmänviileäksi kohteliaisuudeksi, eli en juuri noteeraa häntä.
Yhden kerran sitten kuoroharjoituksista poistuessani teen virhelaskelman ja erehdyn lähtemään samalla ovenavauksella hänen kanssaan kirkosta. Kohteliaisuuden vuoksi kävelen tuppisuuna hänen kanssaan samaan suuntaan, enkä juokse karkuun. Mies kysyy ihan normaaliin tapaan, missä päin mahdan asua. "Espoon Viherlaakso" kuulosti minusta sen verran kaukaiselta paikalta, että ajattelin hänen jättävän jutunjuurensa siihen.
Erittäin ystävällisellä äänellä mies ehdottaa, että hän voisi viedä minut kotiin autollaan. Kuulen sanovani "kyllä se sopii". En ollut tuntea itseäni! Kuinka yhdessä silmänräpäyksessä tämä mies alkoi tuntua ihan miellyttävältä, joskin edelleen komealta helsinkiläiseltä mieheltä.
Miehen ulkonäköön sopien odotin kulman takaa löytyvän Audin tai BMW:n. Todellisuudessa sieltä löytyi Austin Allegro. Leppäsuon Esson kohdalla mies sanoi menevänsä lisäämään öljyä! Auto oli viimeisiään vetelevä, sankkaa mustaa savua syöksevä öljypoltin. Rehellisesti mies kertoi auton olevan vielä osaksi maksamatta ja edellisestäkin, jo romuttamolle joutuneesta autosta oli vielä eriä maksamatta...
Hirmuisen paljon ehtii saada toisesta tietää yhden automatkan aikana. Kilossa on pieni suora, jonka reunamilla kasvoi silloin hentoja koivuja ja ilta-aurinko värjäsi ruskaiset lehdet kullan kimallukseen. Sillä kohtaa, tuolla matkalla, koin tulevaisuuteni sinetöivän havainnon. Olimme puhuneet perheistä noin yleisellä tasolla ja miestä testatakseni lausahdin, että "mahtaa ne vanhemmat olla onnellisia, joilla on vaikka 16 lasta!"
En ollut uskoa kuulemaani, mitä mies tuohon vastasi: hän sanoi hyvin painokkaasti ja koko sydämestään, että
"niin ovat, he ovat hyvin onnekkaita, jos heitä niin paljon siunataan."
Samalla hetkellä minussa romuttui käsitys, että tuo mies olisi pintaliitoinen haihattelija.

Kun pyysin tuota miestä jäämään iltapalalle (ruisleivän päälle viipaloituja lihapullia kahvin kanssa), tiesin sydämessäni, että olin löytänyt elämäni miehen. Kaikki ennakkoasenteeni ja luuloni olivat haihtuneet, kun olin edes suostunut puhumaan hänen kanssaan.
Muutaman kuukauden kuluttua testasimme yhdessä pärjäämistämme menemällä kahdestaan joulun viettoon vanhempieni luo. Mies oli vuokrannut kaveriltaan Datsun 100A:n ja erittäin tapahtumarikkaan reissun jälkeen lunastimme auton itsellemme, koska olimme ostaneet siihen kaksi rengasta ja teettäneet pienimuotoisen kaasutinremontin menomatkalla Kangasniemelle.

Kihlajais- ja hääpäivä päätettiin yhdellä kalenterintutkimisella. (Piti löytää kaksi yhteistä vapaapäivää.)

Miehen kosinta oli luku sinänsä. Hän soittaa minulle (silloin olimme vielä seurustelevaisia), että ei voi yksin hakea työpaikan työsuhdekaksiota. Että voisinko toimittaa paperini sille ja sille henkilölle HKL:n toimistoon.
Sanon hänelle, että tuohan tarkoittaa sitä, että haluaisit mennä naimisiin minun kanssani! Olinhan pelännyt, että mies kyllästyy minuun, joku toinen nappaa nenän edestä tai homma menee muuten vain puihin.
Muistan menneeni kädet vapisten tuon puhelun jälkeen työtoverini luokse kertomaan, että "minusta taitaa tulla rouva".

Minusta oli helpottavaa aloittaa yhteiseloa miehen kanssa, kun olimme yhtä mieltä siitä, että jos meille lapsia annetaan, niitä saa tulla monta. Emme olisi ikinä uskoneet, että ainakin 13 lasta tulemme saamaan elämämme rikkaudeksi.
Kerran kuljimme lasten kanssa vanhan kotimme tuntumassa Koskelassa. Vastaantulevan naisen sanat ovat jääneet mieleeni: "onpa teillä valtava omaisuus, kun on noin monta lasta!" Ja hän tarkoitti sillä omaisuudella lapsia itseään.
Edelleen elämämme suurin omaisuus ovat lapset.