Kun hätä on suurin, on vaimokin kotona

Joku voisi sanoa, että ei näin pikkujutuista kukaan ota ressiä. Ei minullakaan ole tarkoitus ressaantua, mutta jotenkin vain pää tuntuu aika paksulta ja odotan hartaasti, että tuttu puhina kuuluu ulko-ovelta ja mieheni on kotona turvassa neljän seinän sisällä ja ulko-ovi lukittuna.
Mieheni on siis bussinkuljettaja ammatiltaan, ajaa työkseen yövaunua, kuten ammattitermi kuuluu. Lisäksi hän ottaa vastaan kaikki työaikalain puitteissa tarjotut ylityöt, usein silkasta työntekemisen ilosta (ja tietysti ilahduttaakseen niiden palkkarahojen tärvääjää, vaimoaan).
Nyt mieheni on keksinyt viikonlopun vapaapäiville uutta haastetta tarjoutumalla kuljettajaksi  tuttujen tilausajoreissuille. Tänään hän on kuskaamassa seurakuntamme kuoroa vierailulle Kotkaan ja Lappeenrantaan.
Onneksi hänellä oli tämän päivän reissulla velipoika mukana; velipojan puhelinta on tarvittu muun avustamisen lisäksi.
Siis: saatuaan kuorolaiset ensimmäiseen etappiinsa Kotkassa, mies etsii parkkipaikan bussille, sulkee ikkunat ja ovet. Sitten hän huomaa, että bussin ovien avausnapit auton ulkopuolella ovat epäkunnossa. Soittokierros auton vuokranneelle yrittäjälle ja tutulle samaa autoa ajaneelle kaverille tuottaa saman tuloksen: yritä vääntää ovet voimalla auki, jos ei onnistu, odota muutama tunti, että paineet ovista laskee. Mieshän on tottunut pitkän työuransa aikana kaupunkibusseihin, joiden ovet todellakin saa miesvoimin vääntämällä auki. Tässä autossa paineventtiilit olivat erinomaisen hyvässä kunnossa ja ovet eivät kahdenkaan miehen voimin liikkuneet minnekään.
Mieheni soittaa sitten minulle, että vaikka en matkojen päästä voi häntä auttaakaan, mutta voin edes huokasta Taivaan Isälle, että nyt vois vähän jelpata. Sanoin miehelle, että kyllä Taivaan Isä jo tietää, miten tämä asia ratkeaa, me ei vaan sitä vielä tiedetä.
Muutaman tyssäävän korjaajanhankintayrityksen jälkeen mies saa luvan auton omistajalta murtaa kuljettajan puoleisen ikkunan, jotta autoon päästään  sisälle. Mies etsii huoltoaseman, ostaa  taltan ja saa melko vähäisin vaurioin ikkunan auki. Sitten pitää löytää niin kapoinen ja ketterä mies, joka sopii sivuikkunasta sisälle.
Rukoushuoneella on tilaisuus täydessä vauhdissa ja hoikka velipoikakin istuu kuorolavalla pääsemättömissä. Mies hoksaa kirkon vahtimestarin olevan sitä kokoluokkaa, että selviäisi hommasta. Vahtimestari kiipeää autoon ja saa vapautettua oven painekytkimen.
Kun tilaisuus on päättynyt ja kuorolaiset siirtyvät ruokailemaan, on mieskin selvinnyt bussin kanssa kirkon edustalle. Puhelimen akku on hänellä siinä vaiheessa jo pimeänä ja numerotiedustelun kautta saan yhteyden miehen velipojan puhelimen kautta miehelle.
Nyt vain toivon, että reissun loppuosa Lappeenrannankäynteineen ja yötä myöten kotiintulo onnistuvat joltisestikin tavanomaiseen tapaan.
Mies jossain vaiheessa sanoi, että häntä nolottaa, kun näin pääsi käymään. Koitin lohdutella, että ei ollut tämä tilanne ennakoitavissa, koska auton ovet olivat eilisellä tilausajoreissulla toimineet moitteettomasti. Sen tietysti opimme, että vastaisuudessa vieraan auton kanssa liikkeelle lähdettäessä kaikki asiat tarkistetaan. Voihan vastaavaa tulla eteen, vaikka lähtiessä kaikki kunnossa olisikin.
Altista apua olisi ollut tarjoamassa myös netistä löytämäni Tiepalvelun vapaaehtoinen, joka olisi tullut apuun työkalujensa kanssa Kouvolan puolelta. Ennenkuin hän ehti lähteä liikkeelle, ongelma ratkesi.

Se ainakin tuli tänään minulle selväksi, että seuraavan kännykkäni myötä hankin myös sen "hands freen".
Toista tuntia puhelimessa kaikkien muiden asioiden hoitamisen ohella teki iltaan selviämisen lähes työvoitoksi.
Luultavasti pidämme viikolla miehen kanssa lepopäivän, koska tämä päivä ei nyt oikein ollut levollinen.
Kaiken lisäksi eilisestä hääpäivästämme muistutti Pikkuveljen Vaimo eilen illansuussa. Oli siis meiltä päässyt unohtumaan.
Älköön kukaan tätä kommentoiko sanomalla, että yhdessä koetut vastoinkäymiset lähentävät puolisoita.
En kaipaa enää yhtään voimakkaampaa läheisyyttä tällä keinoin.