Itku ilman ilmapalloja on teeskentelyä

Tämän perheen lapsille ei voi hankkia ilmapalloja. Siis kyllä voi, mutta jos tuo lapset ja ilmapallot sisälle, joutuu sietämään käsittämätöntä tappelua, kinaa, melskausta ja huutoa. Minä päätin joskus viime viikolla, että se on nyt ihan oikeasti olemassa ilmapallojen kotiintuontikielto. Joku ehdollistumisasia sen täytyy olla, koska en muista, että täällä koskaan (minkään puolueenkaan) mikään ilmapallo olisi tuonut tullessaan sopua, rauhaa ja hiljaista yhteiseloa.
Tirtetta etunenässä on ihan hulluna ilmapalloihin. Missä vain hän näkee sellaisen, alkaa iloinen hihkuminen ja hyppely. Kauppojen mainospallot ovat ihan yhtä ihania, kuin Tiimariin ilmestyneet värikkäät foliopallot, joista voidaan haaveilla yöllä ja päivällä. Todellisuus ilmapallon kanssa onkin sitten ihan toisenlainen. Kun Tirtetta tulee pallonsa kanssa kotiin, on sitä tökkimässä vähintään kolme eri ikäistä veljeä, ikäänkuin hekin olisivat ihan hulluina ilmapalloihin. Ja joka kerta, kun joku koskettaa vähänkin Tirtetan palloa, kuuluu korviarepivä rääkäisy:
- "Älä koske mun palloon!"
En ole mikään ilmapallojenvihaaja, enkä haluaisi olla lasten ilonpilaajakaan, mutta jos kaikki riemu(?), mitä pallot tuovat tullessaan, on toisen kiusaamisenriemua, saa minun puolestani ne itkut olla itkemättä. Ulkona saavat tapella pallojensa kanssa niin paljon kuin lystäävät, koska siellä ne kuitenkin vähän sukkelammin menevät rikki.
(Älkää kysykö, mitä mieltä olen vesi-ilmapalloista.) Haluaisin nähdä dokumenttiohjelman 13-lapsisesta perheestä, jossa lapset leikkivät sovussa ilmapalloillaan. Haluaisin oppia uutta.

Kaksi päivää soudin ja huopasin ajatuksella munkinpaisto. Olisihan se ollut houkutteleva ajatus paistaa pari sataa munkkia, syödä sydämensä kyllyydestä niitä ja pakastaa loput. Onneksi ajatus tyssäsi moneen esteeseen. Suurinpana laiskuus ja toiseksi: kumpikin pakastin pullistelee ovet kiinnityönnettyinä, eli munkin munkkia ei niihin mahdu.

Tirtetta tuossa saattaa isiä hissille, kun isi on lähdössä yöksi töihin.
Meillä on aika kauan yhteiselo ollut sellaista, että ajatukseni kulkee miehen mukana. Nytkin painaa vähän sydänalassa, kun mies ajaa koko vappuyön. Ehkä sen takia toivon hartaasti, että noista mustista pilvistä nousisi kunnon sade ja kaikkein huonoimmassa kunnossa olevat juhlijat malttaisivat jäädä sisäjuhliin. (Onkohan minussa vähän sitä ilonpilaajan vikaa kuitenkin?) Kuitenkin jollakin tapaa sääliksi käy ensi yönä työtä tekevät ambulanssikuskit, poliisit, päivystyssairaalan väki ja kuljettajat. Minä en vain oikein ymmärrä suomalaisten juhlimiskulttuurin mielekkyyttä tässä kaupungissa.

Pikkuveli ja sen vaimo kävivät ja veivät yhden pojan mennessään. Maatalouskoululainen kuopioistuu ja selvästi nauttii täysin siemauksin, koska ei pesi koneellaan. (Koneellapesimisen tietää siitä, että vastaa sähköpostiini minuutin sisällä.)
Koska se mies nyt on auttamattomasti töissä, taidan ripustaa nuo kolme korillista pyykkiä, hakea kuivat vaatteet kuivurista ja nautiskella kevään juhlasta pyykin ja lasten seurassa.