Voiko äiti seota onnesta?

Kaikki haaveilevat joskus jostakin. Toiset haaveilevat enemmän, toiset vähemmän. Minä olen viimeisen vuoden aikana haaveillut varmaan suuremmista asioista kuin koko siihenastisen elämäni aikana yhteensä.
Ei ole pikkujuttu haaveilla nelitoistahenkisen perheen "siirtämisestä" Helsingin keskustan läheisyydestä liki kuuden tuhannen asukkaan kuntaan kauas pääkaupungin elämänrytmistä.
Tyttäreni, se rakas Maatalouskoululainen, on myös haaveillut paljon. Meidän, äidin ja tyttären, haaveissa on aika paljon yhtymäkohtia. Kumpikin esimerkiksi haaveilee kanalasta.
Tänä iltana näin omin silmin toteutuneita haaveita. Kuvia niistä toteutuneista haaveista on kaikkien nähtävillä Anne-Marin blogissa, tämän illan tekstissä.
http://mennaanmaalle.blogspot.com/
Kun minulle selvisi, että meidän tulee muuttaa mummolaan, usutin tytärtä laittamaan toimeksi haaveidensa saavuttamiseksi. Patistelin häntä rohkeasti hakemaan maatalouskouluun, koska ala kiinnosti häntä ja vaikka kuinka asioita pyöriteltiin ja pohdittiin, aina oltiin samassa pisteessä: maalle täytyy päästä.
Kun noissa kuvissa Anne-Mari kyntää oman tulevan tilansa peltoja, sahaa oman metsän puita, on äidin sydämessä kuohuva ilo siitä, että näin suuri askel unelmien täyttymykseen on jo saavutettu.
(Ettei karkaa traktori käsistä, ettei sahaa moottorisahalla kinttuunsa.)

Tämän viikon saavutuksista kuuluu kiitos myös Kuopion veljelle, joka on siskontytärtä ohjannut ja neuvonut.
Kiitos kuuluu myös Kuopion veljen perheelle, jotka raukat ovat saaneet koko viikon elää ilman isää ja aviomiestä.
Suurin ja aivan valtavan onnellinen ja kiitollinen halaus ja kiitos kuuluu tietenkin Taivaan Isälle, joka on suonut elämän ihmeen kehittyvän ja varttuvan osaavaksi ja innostuneeksi pellon ja metsän hoivaajaksi.
Taivaan Isältä pyydämme terveyttä, sadetta ja aurinkoa, satoa ja metsän kasvua ja monta elämän vuotta lisää mummolle ja papalle, jotta saisivat vielä nauttia uuden elämän kukoistuksesta Lautakankaan tilalla.