Käännä vaikeudet voimavaraksesi

Kun lapsi menettää isänsä, hänestä tulee orpo.
Läheisen kuolema on ihmiskunnan alkuhetkistä asti ollut ihmiselon suurimpia tragedioita, suurimpia mieltä järisyttäviä asioita, mitä ihminen voi elämässään joutua kokemaan. Kuoleman olemus peruuttamattomana, väistämättömänä tekee siitä niin suuren ja arvaamattoman.
Vaikka ajatuksissamme olisimme varautuneet vanhempiemme, isovanhempiemme, puolisomme, lastemme, ystäviemme kuolemaan, ei mikään valmistautuminen tee kokemuksesta yhtään sen helpompaa.

Läheisen poismeno voi viedä pohjan elämältä pitkäksi aikaa. Jotkut ovat kertoneet, että esimerkiksi puolison poismenon jälkeisestä vuodesta he eivät muista kuin hajanaisia muistikuvia. Elämä voi peittyä surun sumuun.

Aina emme voi edes itse valita, kuinka menetyksestä selviämme. Vaikka kuinka päätämme, että tähän en lannistu, voi kuitenkin suru rutistaa alleen. Ei ole silloin kysymys heikkoudesta tai keinoista hallita elämäänsä. Menetys on vain ollut niin suuri tai astiamme elämän myllerryksiä kestämään jo paljon kolhuja saanut.
Joskus on tarkoitettu, että astiamme saa mennä kokonaan rikki. Että olemme ihan maan tomun päällä paljaine varpainemme, elämänruukun sirpaleet ympärillämme.
Joskus ruukkumme on näyttänyt ihan siloiselta ja kestävältä ja olemme luulleet, että kyllä tässä pienet rytyytykset kestetään. Yllättäen nuorikin ruukku on mennyt säpäleiksi ja hetken aikaa siinä menee ihmetellessä, kuinka näin pääsi käymään.

Olin aina ajatellut (siis sen jälkeen, kun ymmärrykseni ymmärsi, että vanhempani ovatkin kuolevaisia), että isäni tai äitini kuolema vie minut ihan pois tolaltani.
Koska olen koko ikäni ollut varsinainen isin tyttö, ajattelin, että isän poismeno on minulle pohjattoman raskas menetys ja suuri, raastava suru. Kun isän sairastuminen antoi valmistautumisaikaa ja olimme saaneet jutella kaikista asioista niinkuin niistä jutellaan silloin, kun halutaan viedä asioita johtopäätöksiin asti, olin valmis isän kuolemaan. En koe, että mitään tärkeää jäi tekemättä tai sanomatta. Olimme kumpikin hyväksyneet jo aikaa sitten sen, että minun elämäntilanteeni suuren perheen äitinä ja pitkä välimatkamme rajoittivat tapaamisiemme määrää. Rakkauttamme toisiamme kohtaan etäisyys ei rajoittanut, vaan lisäsi.

Kun nyt ajattelen isäni poislähtöä, kokoan siitä oman tulevan elämäni rakennusaineiksi valtavasti hyviä asioita, valtavasti energiaa, paljon ideoita ja ajatuksia, määrättömästi rakkautta elämää kohtaan, kiitollisuutta isän tekemästä työstä meidän tulevaisuutemme hyväksi. Lisäksi isän elämä esimerkillään antoi aiheen siirtää isän elämän henkistä perintöä myös omille lapsille. Haluan opettaa omille lapsilleni niitä asioita, joita isäni arvosti ja joita hän piti tärkeinä. Niitä oli muun muassa kunnioitus Luojaa, Luojan luontoa, erilaisia ihmisiä, eläimiä ja arkielämän vakautta kohtaan. Yksi isäni suurista lahjoista ja luonteenpiirteistä oli kunnioittaa jokaista ihmistä omana kallisarvoisena yksilönä riippumatta tämän varallisuudesta, sukujuurista, terveydestä, luonteesta tai käyttäytymisestä  Isälleni oli hyvin tärkeä myös se koditon polkupyörällä kulkeva kulkuri, joka likaisena, haisevana ja nälkäisenä tuli pyytämään yösijaa ja leipäpalaa. Isäni ei tarjonnut vain yösijaa, saunaa ja ruokaa, vaan tarjoutui talvipakkasella kyyditsemään miehen pyörineen seuraavaan kyläpaikkaan, jossa kulkuri tiesi olevansa tervetullut.
Tätä en mainitse kehuskellen, vaan kunnioittaen isääni ja lämmöllä muistellen hänen rakkauttaan myös kurjia kohtaan.

En minä ole isääni menetänyt, eivätkä lapset pappaansa. Vaikka hän ei enää fyysisesti olekaan lähellämme, on hänen elämäntyönsä mukana meidän elämässämme vahvempana kuin koskaan ennen. Oikeastaan isäni elämäntyö alkaakin vasta nyt: me korjaamme hänen työnsä satoa kauniina ja runsaana ja oma elämämme saa vahvaa ravintoa suunnistaessamme uusiin, mielenkiintoisiin haasteisiin.
Ja kaiken yllä on hyvin syvä kiitollisuus kaiken antajaa, Jumalaa kohtaan.