Kivoja kotitöitä ja aurinko paistaa

Vaikka kovasti haaveilen hierojan ammattitutkinnon suorittamisesta, pitäisi oikeasti suorittaa joku ajankäytön perusoppimäärä. Ollaan pitkällä iltapäivässä lauantaina, enkä ole tänään saanut muuta aikaan, kun käynyt hoitamassa yhden vanhempainvartin (po.vanhempaintunnin), vastaanottanut lapsenlapsen hoitoon ja laittanut pikkutytöt isosiskon kanssa synttäreiden kunniaksi elokuviin. Pyykit olen kertaalleen ladannut koneeseen, mutta joka kerran, kun olen ollut menossa tyhjentämään puhtaita pois, on aikeeni estänyt jokin akuutimpi työ. (Kuten laastarin leikkaaminen, rahan etsiminen omasta lompakosta jonkun muun käyttöä varten tai Tirtetan "korkokenkien" asentaminen jalkoihin.) Perinteisestihän minulla alkaa kotihommat sujua ja logiikka pelata, kun käyn täällä purnaamassa työteliästä elämääni.
Äidin kanssa on myös ehditty vaihtaa kuulumiset puhelimessa. Yritämme saada pikimmiten perunkirjoituksen järjestymään. Mukava on ajatella leppoisaa ajelua Pikkuveljen kanssa syksyn maisemien läpi mummolaan. Näköjään on niinkin, että mitä useamman kerran (ja mitä haasteellisemman joukkion kanssa) tuon kolmen tunnin matkan tekee, sen helpommaksi ja lyhyemmäksi matka muodostuu. Eikä tuo "päiviltä jaloin" Kangasniemellä käyty reissu tunnu enää ollenkaan rankalta tai vaivalloiselta. Uskomatonta, mutta totta, että olen tämän hullunjoukkion kanssa todellakin käynyt ilman itkua, parkua ja tappelua kolmensadan kilometrin päässä juhlassa, joka kesti neljä tuntia. Ja se, että yksikään lapsistani ei tarvinnut minua paluumatkalla mihinkään palvelukseen bussissa, vaan saatoin istua rinta röhöllä autoemännän penkillä ja ihastella kuljettajamieheni ajotyöskentelyä.
Ymmärrän myös hyvin, jos uskolliset vakiolukijani ennenpitkää väsyvät näihin hautajaispäivän kiemuroiden kuvailuihin. Ennen pitkää on kaikki hurjat yksityiskohdat siltä vaiherikkaalta päivältä läpikäyty ja löydän muutakin pohdittavaa.

Eilen antoi lapsenlapsi vanhemmilleen ihan uutta pohdittavaa perjantai-illan kunniaksi. Mummolan hoidosta kotiuduttuaan oli ilakoinut kotona ihan puolirauhalliseen tapaansa vanhempiensa näkemistä ja kotiinpääsyä.
Oli maannut lattialla mahallaan ja yhtäkkiä vain kopsauttanut päänsä lattiaan sillä seurauksella, että ylähampaasta lähti pala pois. Ei ollut edes itkenyt, mutta ihmeissään jäänyt paikoilleen. Isänsä tuli vierelle ja löytää hampaanpuolikkaan lattialta.
Ihan hiljaa salassa, sydämensä sopukoissa mummo ajatteli, että huh-huh, kun et onneksi tehnyt tuota temppua mummolassa. Vanhempiensa läsnäollessa tuollaiset hammasrikot on tenavilla ihan arkirutiinia, mutta hoitomummon kohdalle sattuessa mummo olisi saanut elinikäiset traumat lapsen tapaturmasta. Vanhempia voi lohdutella, että tuollainen on hammaslääkäreille ihan arkipäivää ja on kohtuullisen tavallinen onnettomuus kelle hyvänsä pikkulapselle. Ymmärrän toki hyvin, että vanhempia ärsyttää suunnattomasti, kun tapahtuma ei ollut mitenkään ennakoitavissa tai estettävissä.
Ensi viikolla kuulema hammas paikataan muovilla. Potilas on siis kaksivuotias.
Palaamme varmaan aiheeseen.