Äidin omat nokkakärrit

Minun on jo kauan tehnyt mieli omia nokkakärrejä. En tarvitse polkupyörää, en vielä autoa tai kottikärryjäkään, mutta nokkakärryjä olisin tarvinnut vaikka kuinka monta kertaa. Ja ihan itsepintaisesti minun on vain tehnyt niitä mieli. (Tiedän naisia, joiden tekee yhtä itsepintaisesti mieli uusia kenkiä tai laukkua. Minulla on jo kengät ja laukku, en halua niitä enää.)
Koko päivän on Ruoholahdessa kulkenut ihmisiä kantaen muoviin pakattuja lautoja. Juuri niin - lautoja. Yhdistelin mielessäni asioita. Kauppakeskuksessa on meneillään remontti - myymälöissä on remonttimyyntejä- entäpä jos rautakaupassakin myydään tavaraa halvalla? Ainakin niitä lautoja taidettiin myydä.
Ipanat syötettyäni ja todettuani tilanteen rauhalliseksi kiskoin takin niskaan ja käskin lasten olla kiltisti ja sanoin käväiseväni nopeasti rautakaupassa. Eteisessä mennessäni muistutin itseäni puuttuvasta kattolampusta.

Hurjia tarjouskylttejä K-raudassa olikin. Jos Inaria- kaapit olisivat mielestäni edullisia vielä 50%:n alennuksen jälkeen, olisi kai helppo langeta ostamaan suuri ja upea kaappi. Mutta kun hinta vielä puolitettunakin alkoi huimata päässä.
Jos tarvitsisi nyt kaakeleita, tapetteja, laminaatteja tai kylpyhuonekalusteita, hinnoista oli enää rippeet jäljellä.
Valaisimetkin olivat olleet hyvässä alennuksessa ja myös menneet kaupaksi. Eteisen lamppu jäi siis saamatta.

Mutta ne 200 kiloa kantavat nokkakärrit eivät olleet alennuksessa, mutta minusta niin napakantukevista kärryistä neljäkymppiä ei ollut liikaa pyydetty.
Jätin kärrit eteiseen ja testaan kaiken nähneen ja kokeneen mieheni huumorintajun ja vaimontempauksiensietokyvyn. Mies tulee yhdentoista pintaan töistä ja odotan mielenkiinnolla hänen kommenttiaan ja reaktiotaan.
Arvaukseni miehen kommentista, kun hän kömpii viereeni:
- Ai, mummo on ostanut itselleen oikein kunnon pelin!
(Toinen vaihtoehto: "mistä noi kärrit on tullu tonne eteiseen - lainasit sä ne naapurin isännältä?")