Avoimet ovet Tilkassa

Tein tänään hyvin mielenkiintoisen vierailun. Tilkan hoivakodissa oli avoimet ovet ja mielenkiintoni kohdistui yksityiseen iäkkäiden ihmisten hoivakotiin sekä paikan tunnelmaan hoitajan näkökulmasta. Halusin nähdä, kuinka vanhukset asuvat kalliissa hoivakodissa ja millainen paikka mahtaisi olla työpaikkana.

Tilkan sairaalalla on pitkät perinteet. Jo vuonna 1818 alueella sijaitsi parantola ja lepokoti. Sotilassairaalaksi Tilkka valmistui vuonna 1936 ja siinä tehtävässä palveli 70 vuotta.
Muutama vuosi sitten sotilassairaala remontoitiin monipuoliseksi ja nykyajan vaatimukset täyttäväksi vanhusten hoivakodiksi.
En ollut koskaan käynyt Tilkassa sen sotilassairaala-aikana, mutta nyt remontoidun talon leveitä käytäviä kulkiessa saattoi hyvin aistia talon vanhat ja vahvat perinteet. Talon historiaa oli kunnioitettu uudistuksia suunnitellessa.

Pääsimme kiertokäynnille kevythoivaosastolle, jossa asuvilta edellytetään hyvää liikunta-ja toimintakykyä. Yksi hoitaja on paikalla päivisin ja muina aikoina avun saa saman talon sisältä turvarannekkeen painalluksella. Huoneet oli luonnollisesti pieniä, mutta varsin viihtyisiä. Asia, jonka reilu kaksi vuotta osastolla asunut mainitsi asumismukavuudesta, oli tietysti kesähelteillä kriittinen kysymys: huoneiden ikkunoita ei voi avata. Lähes huoneiden korkuiset, alkuperäisen kokoiset ja näköiset ikkunaruudut on ilmiselvästi turvallisuussyistä suljettu. Sairaalan tornin yhdeksännestä kerroksesta on mukava ihailla näkymiä, mutta ei todellakaan avonaisen ikkunan äärellä.
Asukas sanoi, että ainoa keino viilentää huonetta helteellä, on pitää ovea auki käytävälle. On tietysti henkilökysymys, onko seikka häiritsevä, jos maksat huoneestasi kahden tuhannen euron kuukausivuokraa.

Paikalla oli paljon iäkkäitä pariskuntia, keski-ikäisiä ihmisiä vanhempansa kanssa ja joitakin yksinäisiä, vielä ripeäaskelisia eläkeläisiä. Kovin mietteliäiksi he kävivät, vaikka moni kävi saman tien jo varausta asuntoon jättämään. Jokainen ymmärtää, että ei tuon tason ja suuruusluokan taloa ylläpidetä kansaneläkkeen suuruisilla kuukausimaksuilla. Mielenkiintoinen tieto kuitenkin oli, että talon 150:sta asukkaasta puolella oli kaupungin (Helsinki, Espoo, Vantaa) maksusitoumus tai hoitoseteli ja puolet maksoi kaikki kulut omasta kukkarostaan.

Kun hoivasta maksetaan suuret rahat, voi olettaa, että myös hoidon tasolle asetetaan korkeat vaatimukset. Myös huoneiden suhteen näkyivät monet olevan hyvin kriittisiä. Siinä missä minä olisin ollut valmis vaikka ensi yöksi muuttamaan pieneen huoneeseen, muutamalta kävijältä kuului soraääniä, kun kalustamattoman huoneen vakiovarustukseen ei kuulunut televisiota. Se kun kuulema pitäisi jo nykyaikana olla.

Vaikka ulkoiset puitteet olivat harmoniset ja tilojen suunnitteluun on selvästi paneuduttu ammattitaidolla, tuli pikaiselle kävijälle tunne, että hyvin onnekkaita saavat kuitenkin olla ne, jotka voivat omassa kodissaan asua. Tokihan on ihmisiä, jotka haluavat voimien vähetessä päästä tuonkaltaisen turvallisuuden ja avun piiriin, mutta kovan työn takana on saada pieni huone tuntumaan kodilta.
Se, lisääntyykö elämän sosiaalisuus tuollaisen käytävän varrelle muuttaessa, on sitten kokonaan itsestä ja naapurihuoneiden asukkaista kiinni. Ihan yhtä lailla voit  istua yksiksesi osaston oleskelutilassa tai oman huoneesi hiljaisuudessa, vaikka olet muuttanut taloon sosiaalisten kontaktien toivossa.
Monipuolista viriketoimintaa talo kyllä tarjoaa halukkaille.

Mitä sitten hoitajan työhön tulee yksityisessä hoivakodissa, niin työ on ihan samaa työtä, kuin muuallakin. Punavalkoiset työasut Esperin väreissä ovat tietysti pirteät.
Käynti kuitenkin toppuutteli suurta intoani edes hakea heinäkuuksi kesätöitä. Ihan toinen juttu kun on, kuka uskaltaa palkata kaksikymmentäkolme vuotta kotona norkoilleen.

Tilkankäynnin huippuhetki oli, kun tulin tutustumiskierrokselta ala-aulaan ja siellä istui mieheni odottamassa. Yhteinen raitiovaunumatka häikäisevässä kevätpäivässä muistutti mieleen, että 24 vuoden takainen kihlajaispäiväkin oli päässyt unohtumaan. Se oli eilen, mutta unohdus korvattiin suutelemalla julkisessa liikennevälineessä keskellä kirkasta päivää.