keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Lautakankaan lehmät

Olin vähällä kirjoittaa otsikkoon "edesmenneet", kunnes huomasin, ettei lehmistä voi sanoa niin. Ne eivät ole "menneet edeltä" minnekään, vaan heille on käynyt, miten on käynyt sen jälkeen, kun viimeinen sorkanvilaus on häipynyt silloisen Karjaportin auton lantaiselta luiskalta auton pimeyteen.
Lautakangas on kotitilani ikiaikainen virallinen nimi ja Lautakankaana se pysyy niin kauan kuin asia voi vähääkään minusta riippua.

Koska lehmät ovat katselleet surumielisillä silmillään mielessäni nyt jonkun viikon, on pakko kertoa teille lapsuuteni lehmistä. Olin varmaan hiukan toisella kymmenellä, kun terveydellisistä ja kannattamattomuussyistä vanhempani tulivat siihen ratkaisuun, että karjanpito lopetetaan ja he menevät kaiutin- ja vaneritehtaalle töihin. Ei silloin, eikä nytkään kukaan saa toimeentuloaan neljästä lehmästä ja parista mullikasta. Muistelen, että minulla oli aika realistinen suhtautuminen siihen tilanteeseen, kun lehmistä oli pakko luopua. Navettakaan ei enää täyttänyt vaatimuksia ja äidin niska ja selkä oli jatkuvasti kipeänä navettatöiden takia. Lisäksi tilatankit tulivat käyttöön, joten ratkaisu oli yksiselitteinen.
Mutta ne upeat, persoonalliset lehmät! Minähän pikkutyttönä melkein asuin navetassa. Kanat olivat aina hyvin ruokittuja, lannanluonti oli lempipuuhaani ja jos ei ollut muuta tekemistä, rapsuttelin harjalla parhaan kaverini Liljan kylkiä. Lilja oli nuorin, vasta hiehojen puolelta lehmien parteen reunapaikalle päässyt kilttiluontoinen suomenkarjalehmä. Se oli niin kiltti, että olin hyvin pienenä kerran löytynyt sen selästä makoilemasta, kun Lilja makasi hievahtamatta paikoillaan. Olin vain sanonut. "minä aa-aa tässä!" Laitumelle viedessä Lilja totteli puhetta, ei sitä tarvinnut huiskia pajunvitsalla eikä se yrittänyt pujahtaa karkuun. Sen koko olemus oli hyvin lempeä ja se seisoi huiskimatta paikoillaan, kun harjoittelin äidin avustuksella käsinlypsämistä.

Soitin äsken äidille ja hänkin muistinsa uumenista kaiveli Mansikin, joka oli koko sakin johtaja, suomenkarjaa ja ikääkin oli jo kertynyt. Minä en oikein pitänyt Mansikista, koska se oli hyvin itsepäinen, ylpeä ja tottelematon. Sitä sai aina komentaa laitumelle viedessä, koska se halusi tehdä oman päänsä mukaan. Vielä viimeiseksi navetan ovelta sen piti työntää päänsä rehusäkkiin ja rohmuta herkkupala. Navetasta ladon puolelle mennessä se tyrkki ja tuuppi toisia ja kyljet kenossa etuili jonossa. Jos mentiin laitumelle niin sanotulle "etelän puolen " pellolle, Mansikilla oli utareet hyrskyen kiire päästä ensin ja kuitenkin se jarrutteli muiden menoa jäädessään kaikessa rauhassa syömään puutarhan alareunasta rehukaalia. Muistan miten äiti ja mummo tiuskivat aina vihaisella äänellä Mansikille. Se ei tiuskimisesta ollut milläänsäkään, vasta kun oli kunnolla rivattanut pajunvitsalla takalistolle, se takamustaan teatraalisesti keikuttaen asteli eteenpäin. Jos joku kuuliainen nuorempi lehmä ajatuksissaan kulki sen edelle, se hyvin äkäisesti puski edellemenijän takaisin ruotuun taakseen. Minä en koskaan oikein uskaltanut Mansikkia lypsää, eikä äitikään mielellään antanut. Joskus sitten kun tuli ensimmäinen lypsykone, äiti piteli Mansikkia hännästä ja minä laitoin lypsimet. Näytti siltä, että se ei oikein pitänyt siitä, että tuollainen ipana on tekemässä niin tärkeää toimitusta. Jos hetkeksikin vilkaisit muualle, Mansikki humautti mukamas vaivihkaa takajalallaan.

Ella oli hiukan ikävystynyt, elämään tympääntynyt luonne. Äiti sanoikin sille usein: "Mitäs se Ella nyt taas jupottelee?"  "Jupottelu"  on vastaanhangoittelua, haluttomuutta. Ellan kanssa ei oikein saanut "hengenyhteyttä", koska se oli niin itseensäkäpertynyt ja haluton sosiaaliseen elämään. Sen elämästä puuttui tyystin ilo. Siinä missä Lilja katseli navetan ikkunankarmissa kipittelevää hämähäkkiä onnellisesti ynisten, Ella tuijotti navetan lattiaa apaattisena ja tuntui ajattelevan: "taas näin vähän alusia, lattia tuntuu kylmältä". On sitten luonnollista, että Ellan kaltainen luonne saa vähemmän huomiota ja hyväksyvää palautetta. Ehkä olisi pitänyt kehua sitä enemmän, kun se antoi reippaasti lypsää..

Neljännen lehmän henkilöllisyyden suhteen meillä oli äidin kanssa eriävät tiedot. Äiti sanoi kaivelevansa vanhasta tuvasta joskus esille dokumentit, joista pitäisi neljännen, kokoruskean lehmän nimi ja rotu varmistua. Minulla on muistikuva, että se olisi ollut nimeltään Rusko tai Ruska. Luonteeltaan se oli kuitenkin "peruspuurtaja", kuuliainen, asiallinen ja ahkera maidontuottaja. Sen kanssa ei ollut koskaan mitään kommervenkkejä, eikä se valittanut pienistä. Ehkä sen takia sen nimi onkin unohtunut, koska sen luonteessa ei ollut mitään särmiä.

Voitteko kuvitella: muistan vieläkin, miltä tuntuu lehmänhännän sivallus kasvoilla tai miltä utareet tuntuvat kädessä, tai miltä tuoksuu lypsetty maito ämpärissä. Hyvin, hyvin pienenä maistoin vastalypsettyä maitoa lehmänlämpöisenä ja se olikin ainoa kerta. Aikaa tuosta on kulunut yli 35 vuotta ja sydämenmuistissa se on kuin viime viikolta.

4 kommenttia:

  1. Kurkkua kuristaa ja silmiä kirvelee mennyt maailma, se on mennyt!
    Jäin muistelemaan Äitiniäidin Kieloa ja Kirkasta, äitiä, Isää, mummoa, ukkia, menneitä kaikki.
    Eikä heistäkään ole muistoja, se kaikki loppui
    kerralla.
    Paljon olen saanut sen jälkeen.
    Kiitos tästä päivästä Kaiken Antajalle.

    VastaaPoista
  2. Olisi se kiva, jos siellä taas joku päivä lehmät märehtisi :) Vaan missä ne asuisivat?

    VastaaPoista
  3. Tehhään niille pieni navetta..

    VastaaPoista
  4. Ja jos me hankitaan Tirtetalle vaaleanpunainen hevonen, niin sille pihatto (vähemmän vaivaa, kun ei tarvitse karsinoita siivota jne) :D

    VastaaPoista