keskiviikko 17. elokuuta 2016

Huohahdan

Useamman päivän vapaat tekee varmasti hyvää. Lyhennän askelia, hidastan kulkua, ajattelen verkkaisemmin, nautin unesta, katselen tarkemmin, kuuntelen herkemmin, syön siunaten, keskityn lapsiini enemmän.

Äsken huomasimme, että kotona on tällä hetkellä vain kuusi lasta. Anne-Mari viettää lomansa viimeisiä päiviä saaressa ilman venettä, yksi on opiskelupaikkakunnallaan ja muut ovat lentäneet pesästä.
Sen viimeksi muuttaneen lähtö otti juuri niin koville kuin pelkäsinkin. Kaksikymmentä vuotta napanuoran jäänteitä venyttäen on sopivan pitkä aika lapsen asua kotona, mutta yhdessä eletty ja koettu saa palan nousemaan kurkkuun ja sydänalan painavaksi.

Lasten persoonallisuus on uskomaton rikkaus vanhempien elämässä. Siinä missä yksi lapsista tarttuu oman elämänsä ohjaksiin varhaisessa vaiheessa ja kuin itsestään, voi toisen lapsen kanssa rinnakkain kulkeminen olla hyvinkin tiivistä. On myös niin, että mitä enemmän lapsen kanssa on koettu vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, sitä kivuliaampaa on antaa lapsen tarttua yksin vastuuseen.


Vesisade on ollut aika pätevä tekosyy olla menemättä marjapensaaseen tai metsään. Mustikat vielä vähän kangertelee mielessä ja puolukoita voisi kuuleman mukaan kerätä jo täyttä päätä. Aamulla keräsimme Papan kanssa maijallisen mustaviinimarjoja ja keitin ne mehuksi. Muutama pensas on vielä poimimatta ja karhunvatukka alkaa kypsyä vauhdilla. Sokerihernettä olisi jo korjattavaksi asti. Ajattelin kerätä palot pieninä, kiehauttaa kokonaisina ja pakastaa. Herne on ollut niin makoisaa syötävää palkoineen päivineen ja sitä on kasvamassa monta pitkää riviä.

Viime kesänä säilöin jonkun verran satoa kellariin. Paljon aikaa kuitenkin haaskautui pullojen ja purkkien kanssa pelaamiseen ja koko talven oli pienoinen jännitys, iskeekö home hampaansa hilloihini. Talven aikana home pysyi loitolla, mutta vasta viimeisiin purkkeihin oli kanteen sisäpuolelle tullut muutama homepilkku. Säilymisen varmistamiseksi ja työn nopeuttamiseksi pakastan tänä kesänä kaiken niin pitkälle kuin kolme pakastinta antaa periksi. Mehutkin voi pakastaa muovipulloissa, jolloin välttyy kokonaan säilöntäaineen käyttämiseltä eikä sokeriakaan tarvitse laittaa vielä koko määrää. Hillosokerilla keittämäni metsävadelmahillon pakastin senkin lettupäivään sopivina annoksina.

Koska pihlajanmarjoja on pihan pihlajat notkollaan, kokeilen pihlajanmarjahyytelön tekoa. Lapsuudessani äiti harrasti sen tekemistä ja voileipäkeksin päällä pihlajanmarjahyytelö onkin erityisen hyvää. Makean hillon seurana yhdessä välissä täytekakussa se on myös omiaan.

Tämä ensimmäinen vuoden kierto maalla on ollut kaunis. Tuoreimman kesän lyhyys yllätti ja keväästä ymmärsin nauttia jo ensimmäisistä pälvistä lähtien. Kevään huumaava lintujen aamukonsertointi loppui kesän kypsyttyä kuin seinään ja käen kukunta sykähdytti joka kerran. Se on tullut selväksi, että jokainen vuodenaika on täällä läkähdyttävän kauniita. Lapsiin varsinkin teki talven ja lumen kauneus vaikutuksen. Usein he ovat maininneet, kuinka täällä voikin olla talvella niin ihanaa.
Muutenkin luonnon ilmiöt ovat täällä tiukasti elämässä läsnä. Sadetta ja paistetta katsellaan, illan viileyttä aprikoidaan ja auringonlaskuja ihastellaan. Luontoa kaikkineen tarkkaillaan mielenkiinnolla.

Ilta joutuu. Siirryn tarkkailemaan tiskipöytää ja pyykkikonetta. Ja on se vain tuo oma kaivokin upea juttu!

perjantai 12. elokuuta 2016

"Äiti, mitä sä oot itkeny?"

Eilen illalla itkin. Sanoin vuoteessa miehelleni, että johtuuko tämä itku ikähöyryistä tai mistä tahansa, mutta minua itkettää, kun minulla on ikävä lapsiani. Sanoin, että ikävöin seuraavana päivänä lähtevää lastani, ikävöin niitä muita Helsingissä asuvia lapsiani, ikävöin sitä opiskelemaan lähtenyttä lastani ja ikävöin myös sitä lasta, joka ensi viikolla muuttaa täältä pois.

Mies lohdutti. Hän sanoi, että parempi, että ikävöin lähteviä, kuin että sanoisin "hyvä, kun lähtivät".

Kyllä minä muistaakseni olen itkeä tirauttanut pienet itkut jokaisen pesästä lähteneen kohdalla, mutta nyt itku oli lähellä tyrskettä. Minua ei lohduttanut, kun mies sanoi:
- "Höyheniä vain jää vähän pesään."

Elämän lainalaisuuksia tämä on, että poikaset lähtevät pesästä. Toisissa poikueissa emo vähän tuuppii lähtemään ja sitten on näitä poikueita, joissa antautuu, kun aika on koittanut ja hiljaa päästää lähtemään sen, joka haluaa lähteä.

Puoliksi leikilläni, enemmän tosissani sanoin eräänä päivänä sille, joka seuraavana on muuttamassa omilleen:
-"Mitä mä teen, jos mun tulee kauhea ikävä sua?
Poika vastasi aikailematta:
- "Maksat mun kuukauden vuokran niin mä tuun tänne kuukaudeks."

Olisin iloinen, jos te äidit, jotka olette lastenne perään nyyhkineet, kertoisitte kommenteissa, mitä tunteita lapsen poismuutto teissä sai aikaan, kuinka niitä käsittelitte ja millaiseksi ikävä on muuttunut vuosien tai vuosikymmenten saatossa. Ehkä minulla on kohtalotovereita ja ehkä kertomanne saisi minut luottamaan, etten ole äitikummajainen, vaan kyseessä on tavallinen tai sitten hyvin harvinainen ilmiö.

torstai 11. elokuuta 2016

Melskakin on jo koululainen

Havahduin todellisuuteen, kun aamulla lävähti puhelimeeni kuva koulun pihalla jännittävästä omasta rimpelikintusta, lapsenlapsesta ja mummon ja papan kullasta, Melskasta. Melskahan oli mummolla ja papalla päivähoidossa silloin kauan kauan sitten Helsingissä. Tänä kesänä Melska oli mummolassa lomailemassa ja solahti tätien ja enojen joukkoon kuin sisarus. Ja nyt se meidän ainokainen lapsenlapsi lähti kouluun. Oli kuulema kysynyt koulupäivän päätyttyä äidiltään "kuinka monta vuotta tää koulu kestää". Kysymyksestä voi tehdä omia johtopäätöksiä ja mummona ajattelin, että pitkät on kouluvuodet lapsella edessä.

Kyllä minulla oikeasti päätä jomottaa. Tänä aamuna kouluun oli lähtemässä neljä peruskoululaista ja kaksi lukiolaista. Eilen saatoimme isin kanssa yhden lapsista opiskelupaikkakunnalleen. Anne-Marin koulu jatkuu vasta myöhemmin tässä kuussa ja yksi lapsista, reilusti aikuinen tosin, on muuttamassa täältä pois ja jatkaa elämäänsä ja työssäkäymistä hiukan kauempana. Muutaman päivän kuluttua haemme Helsingistä yhden lapsen muuttokuorman naapurikaupunkiin, jossa tämä tytär aloittaa opiskelujaan muutaman vuoden työelämän jälkeen. Yhtä Helsingissä asuvaa poikaa olemme kovasti houkutelleet muuttamaan Kangasniemelle ja sitä houkuttelua jatkamme. Hän on viettänyt kesälomaansa täällä ja nähnyt lisää maalla-asumisen puolia.
Tuo pään jomotus johtuu nyt vain siitä, että vanha pääni kuormittuu, kun joudun setvimään paljon asioita vapaapäivinä. Yritän välttää pakkomiellettä marjojen keräämisestä, mutta välillä kyllä mustikat ja viinimarjat valtaa ajatukset. Vesisateella jään suosiolla sisähommiin, mutta poudalla metsä kutsuu kovasti.

Kanalassa on väkeä ja rouvien munintarauha palasi, kun Anne-Mari laittoi ikiuneen muutaman kukkonuorikon, jotka olivat ottaneet elämäntehtäväkseen härkkiä herkkähipiäisiä kanoja. Sen verran on kanaharrastuksemme tullut järkiperäiseksi, että olemme alkaneet kyseenalaistaa kanalan lämmittäsen sähköllä tulevana talvena. Mietimme asiaa vielä, mutta en haluaisi ensi talvena syödä ihan niin kalliita kananmunia kuin mitä viime talvena teimme, vaikka talveen sattui vain yksi kovempi pakkasjakso.

Minulla on ollut ikävä blogin kirjoittamista. Asioita joutuu kuitenkin laittamaan tärkeysjärjestykseen ja tässä elämänvaiheessa ikävä kyllä muut asiat ovat ajaneet kirjoittamisen ja kirjojen lukemisen edelle. Lukeminenkin on nykyään harvinaista herkkua. Siinä missä kaupungissa asuessa luin illalla sängyssä ennen unen tuloa, niin nykyään uni voittaa parissa minuutissa siitä kun pää on kohdannut tyynyn.

Tarkoitukseni ei ollut kuormittaa teitä töitteni paljoudella. Poimikaa jyvät akanoista. Meillä on 17 mustaviinimarjapensasta ja nyt uppoudun niiden seuraan joksikin aikaa. Mehumaija on ollut vielä hiljaa ja olisi aika viritellä se tulille.

Muistakaapa tekin, että kesä jatkuu lokakuun loppuun asti. Meillä ainakin ajatellaan niin.