maanantai 19. lokakuuta 2020

Äiti olohuoneen sohvalla

Onneksi sinä iltana olin lähtenyt yövuoroon, kun poika keräili viimeiset tavaransa ja jäi ensimmäistä kertaa yöksi uuteen kotiinsa. Kun aamulla tulin kotiin, oli pojan entinen huone tyhjä - vain sänky, patja ja lipasto laatikot avonaisena jäljellä ja hammasharja vessan peililasilta hävinnyt. Haikeus, ikävä ja vanhat muistot hyökyivät yli.

Tämänaamuinen säätila epävarmuustekijöineen oli saanut meidät toteuttamaan varasuunnitelmaa aamun kuljetusten osalle, kun en halunnut riskeerata Papan turvallisuutta auton kesärenkaiden johdosta. Talvirenkaat olisi toki vaihdettukin, mutta ne oli visusti tallessa rengasliikkeen varastossa. Kun sääennuste lupaili vaarallista ajokeliä täksi aamuksi, oli jo myöhäistä haikailla rengasliikkeen puoleen.

Mutta varasuunnitelma tälle aamulle oli minun kannaltani mitä mainioin: sovimme pojan kanssa, että kävelen aamulla yövuorosta päästyäni hänen kotiinsa nukkumaan ja Pappa tulee hakemaan minut vasta myöhemmin päivällä, kun keli on varmasti plussan puolella.

Vesikelihän se aamuseitsemältä onneksi oli, mutta säästyi Papalta varhaisen aamun kirkonkylään ajo.

Poika oli lähtenyt töihin ja minä nukuin suloiset unet uudella sohvalla untuvapeiton alla. Kyllä kelpaa pojan kodissaan asustella: siellä tuoksui uusi puu, oli siistiä ja harmonista ja autojen ääniä ei kuulunut. Kissakin oli kotiutunut ja kellotteli rennosti omassa rauhassaan olohuoneen matolla.

Seuraavan sohvakeikankin jo sovin ensi yövuoron jälkeen. Tosin sanoin pojalle, että sanoo sitten, kun sohvalla majaileva äiti alkaa kyllästyttää. Työpaikaltani on pojan kotiin kymmenen minuutin kävelymatka ja jos muutaman ajon saa papalta vähennettyä päivän kuljetuksista, niin etujahan tästä järjestelystä vain on.

Ja haikeuttani lievittää kummasti se sohvalla nukkuminen.

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Lähtijän aika (taas)

Ei pitäisi kantaa huolta tulevista, mutta hiukan minua arveluttaa, kuinka selviän huomisesta. Yksi vanhimmista lapsista, joka on asunut täällä meidän kanssa nyt reilun vuoden, muuttaa huomenna omaan kotiin. Tai ainakin viimeiset huonekalut siirtyvät huomenna hänen kotiinsa ja pahoin pelkään, että seuraavan yön hän on jo siellä.

Kun Ruoholahdessa asuessamme hän muutti perheen luota omaan vuokra-asuntoon, oli hänen lähtönsä minulle kovin haikeaa. Purin ikävääni siivoamalla hänen tyhjäksi jäänyttä huonetta kaksi päivää. Lattiankin vahasin huoneesta kahteen kertaan. 

Kun vuosi sitten huhtikuussa hän muutti tänne, olin niin onnellinen, kun sain lapseni vielä takaisin. Vähitellen orastaneet puheet oman kodin hankkimisesta kuittasin neutraalilla suhtautumisella: väistämätöntähän se aikuisen lapsen omilleen siirtyminen on, mutta en suinkaan kovin aktiivisesti siihen yllyttänyt. 

Meille on sopinut todella hyvin kahden sukupolven yhteisasuminen. Minä olen huolehtinut ruokahuushollista ja taitava lapsemme kiinteistön huoltamiseen liittyvistä asioista. Lisäksi hän on antanut arvokasta apua ja tukea ja valottanut erilaisia näkökulmia, kun on pohdittu monia elämisen haasteita.

Edelleen olen jossain suhteessa "kiero" suurperheen äiti: sanon muuttavalle lapselleni, että aina saa muuttaa takaisin, jos siltä tuntuu.

tiistai 6. lokakuuta 2020

Risumummo







 Jos vapaapäivän aamuna on raihnainen olo, paras lääke löytyy metsästä. Tämän tästä kehittelen mielessäni metsän majapaikan toteuttamisen yksityiskohtia. Tänään lähdin katsastamaan, olisiko kuvittelemani paikka sopiva yöretkeilyyn.

Suojaisa aukonkulma löytyikin - juuri se, mitä olin ajatellut - mutta sopivaa paikkaa nuotiolle ei lähettyvillä ollut.

Tein kierroksen metsässä. Huomasin, miten muutaman sadan metrin päässä olevalta 13-tieltä kuuluvien autojen ääni alkoi ärsyttää minua suunnattomasti. Ärsytys oli niin suuri, että suorastaan koin hermostuvani. "Minulla on vapaapäivä, tulen omaan metsään ja minun pitää kuunnella ohi paahtavien rekkojen ääniä".

Yhtäkkiä seison täydellisen nuotiopaikan vieressä. Paikka on kuin luotu tulen tekoa varten. No niin, kyllähän se nimenomaan luotu onkin.

Sammal ja havunneulaskarike on vielä kymmenen sentin syvyydessä niin märkää, että minun erätaidoillani en saa niitä, enkä muutakaan ainesta syttymään. Aikani turattuani lähden hakemaan kotoa muutaman kuivan takkapuun ja riihen luona olevasta ladosta otan muutaman kourallisen sytykettä mukaan.

Ensimmäisellä raapaisulla tuli viriää iloisesti ja hyväksyy jo märät männyn oksat ja muut risut.

Kun tuli rätisee iloisen rauhallisesti ja alkaa lämmittää sateisessa metsässä kastelemiani housunlahkeita, mielialakin kohoaa ja korvat lakkaavat kuulemasta autojen ääniä. Kuuluu vain oksien rätinä tulessa ja muutaman satunnaisen linnun kommentti lähipuista. Naapurin koira ilmoittaa tarhastaan, että on havainnut puuhani metsän keskeltä.

Nuotiopaikka on niin lähellä kotitaloa ja lähintä naapuriakin, että jos täyttä kurkkua siellä kiljuisi, pihaan kuuluisi.

Hetkessä ei mieli rentoudu metsässäkään. Aikani nuotion ympäristöstä risuja ja keppejä kerättyäni ja tuleen heiteltyäni huomaan levollisuuden valtaavan mieltä. Ajatukset lopettavat paininsa, tärkeiden asioiden määrä kutistuu juuri siihen, että ihan vielä ei saa tuli sammua.

Hyvin tärkeä paikka metsästä on löytynyt.