tiistai 29. joulukuuta 2015

Puita uuneihin

Kannoimme miehen kanssa kuusen ulos lähes hautajaistunnelmissa. Ihan kuin olisimme kantaneet vainajaa. Joulu oli näköjään tärkeä ja omasta metsästä yhdessä haettu kuusi merkittävä osa joulun juhlaa. Kyllästyimme pistäviin neulasiin - sen takia kuusi ei nähnyt uutta vuotta sisällä. Kannoimme puun alapihan puidentekopaikalle ja huomenna mies karsii oksat kanojen iloksi ja kuusen runko pääsee polttopuiksi. Ensimmäisen kerran onnistuin riisumaan kaksi sarjaa kuusenkynttilöitä ilman, että ne olivat solmussa ja sotkussa. Nyt täytyy vain keksiä vanhalta puolelta sellainen paikka joulukoristeiden, -valojen ja kuusenjalkojen säilytykseen, että ne löytyy ensi jouluna ilman monen tunnin etsintöjä.

Vajaan kymmenen asteen pakkanen tarkoitti meillä eläinten vesiastioista huolehtimista, lämmityspuiden kantamista ja talon lämmittämistä. Koska muutimme tänne vasta heinäkuussa, alkoi polttopuuhommatkin vähän jälkijunassa. Elvyttävänä toimenpiteenä jouduin ostamaan kesällä polttopuita ulkopuoliselta toimittajalta, ennenkuin kerkesimme itse puutöihin.
Nyt joudumme pitämään sisällä reiluja puuvarastoja, jotta uuni- ja takkapuut ehtivät kuivua kunnolla.

Puiden teko saa vastaisuudessa uutta puhtia, kun ostimme isille joululahjaksi kunnon moottorisahan. Pari tuulenkaatoa isi teki polttopuiksi lähes käsisahalla, mutta työn hän ottikin kuntoilun kannalta.

Polttopuuta meillä riittää ja se on asia, jota ei osaa arvostaakaan, kun ei ole koskaan ollut ostopuun varassa. Talohan lämpiää puilla tai sähköllä ja arvatenkin suosisin mielelläni oman metsän energiavarantoja.

Tulen virittely takkaan - joka on varaava - on yksi terapiatöistäni. Kun takkatuli koituu myös kodin lämmönlähteeksi, tulta virittelee mielellään, vaikkei muuta tarvetta olisikaan.

Omat puut ja tulien sytyttely ovat asioita, jotka eivät kuuluneet kaupunkielämään. Tässä elämässä ne ovat hyvin tärkeitä ja mieluisia.

maanantai 28. joulukuuta 2015

Monien muistojen joulu

Niin huiskahti ensimmäinen  maalaisjoulumme. Hitaasti alamme tajuta, että joulu meni kaikkine touhuineen ja vieraineen. Joulusta muistuttaa enää keittiön erkkerin ikkunaan teipatut ystävien lähettämät joulukortit, ruokapöydän punainen liina, olohuoneessa ripisevä muhkea joulukuusemme ja ulkona laimenneella innolla hohtavat jouluvalot.

Joulusta on kyllä jäljellä muistot, jotka lämmittävät mieltä. Joulustamme tuli erikoisen rikas sen takia, että kaikki lapset pääsivät tänne aatoksi. Aaton aterialla oli 21 henkeä ja mukana oli meille tärkeitä henkilöitä oman perheen lisäksi.

Kaikki jouluvalmistelut sujuivat suunnitellusti, eikä mitään yllätyksiä päässyt tulemaan. Joulun ainoa työläs yllätys ilmaantui aattoiltana juuri siinä vaiheessa, kun olin jo menossa vanhan talon puolelle nukkumaan. Olin laittanut puoli päivää pöydällä olleen täysinäisen lasisen kotikaljapullon jääkaappiin ja pullo räjähti jääkaapissa jossain vaiheessa iltaa. Kun kyseessä oli joulunaika ja perheemme suurin jääkaappi, teimme kahden vanhimman pojan ja Kampaajatytön kanssa tunnin verran hommia pestessämme jääkaappia ja sen sisältöä kotikaljasta ja tuhannen tuhannesta lasinsirusta. Ainoa kirvelevä menetys oli puolikas lakkakermakakku, joka uiskenteli kaljassa. Yritimme lohduttautua sillä, että kaikki ehtivät kakkua maistaa. Lohtu sekin, ettei kukaan lapsista tai lemmikeistä satuttanut itseään lasinsiruissa, jotka ryöpsähtivät vastaan, kun jääkaapin ovi avattiin tärskähdyksen jälkeen. Totesin lakoonisesti jääkaapinpesu-urakan jälkeen, että onpahan nyt ainakin jääkaappi pesty perusteellisesti joulun kunniaksi.

Jouluaamuna osa vieraista alkoi jo lähteä oman joulunsa viettoon. Haikeita hyvästejä sitten riittikin.
Nyt kun on asetuttu jo turvallisesti arkeen, alkaa ajatukset suuntautua väistämättä tulevan suunnitteluun ja uusiin asioihin. Tosin veroilmoitusten ihmettely ja kaiken maailman papereiden etsiminen on kyllä velvollisuuksista ensisijalla. Papereiden etsimisen olen jo siinä mielessä aloittanut, että mietin, missä kaikkialla niitä mahtaa olla muuton jäljiltä...

Jouluna minua ilahdutti, kun kylässä olleille lapsille maistui leipomani ruisleipä. Tänään tein leipää lisää ja huomasin, että alan olla leivän leipomisen suhteen jo oikeilla jäljillä. Viimeksi leipoessani jätin taikinaisen kulhon kuivumaan ja uuden takinan tein siihen. Kun lisäksi unohdin taikinasta hiivan, jota olen rippusen lisännyt juuritaikinaan, oli lopputulos mielestäni jo aika lähellä sitä, jollaiseksi ruisleivän ajattelen.

Vanhassa talossa nukkuminen on tullut jo tavaksi. Asian ainoa haittapuoli on se, että yöllinen vessareissu, mikäli sellainen tulee ajankohtaiseksi, on muuttunut pakkasten myötä kirpakaksi. Lisäksi pihatarhassa asustelevat karjalankarhukoirat edelleen unohtavat, että mummo ja pappa ovat menneet nukkumaan vanhaan taloon ja yöllä vanhan talon ulko-oven avautuessa tytöt ponnahtavat hereille ja päästävät kunnon vahtihaukun.
Mutta vanhassa talossa nukkuu niin paljon paremmin, että pienet hankaluudet ei merkitse mitään.

Katsotaan, mitä elämä tuo tullessaan lähiviikkoina. Nyt kuitenkin nautitaan talvesta.

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Jouluun

Piha on peittynyt valkoiseen väriin.
Anne-Mari lähti aamuvuoroon töihin. Tänään alkaa jouluvieraidemme saapuminen. Ihan omaa perhettä nämä vieraat ovat, mutta tulevat vierailulle.
Yhdeksäksi menemme miehen kanssa Roinilan http://www.aromiliha.fi/  lihakaupalle hakemaan lihatilaustamme, sitten nappaamme vielä viimeisen kauppalistan puuttuvat tarvikkeet S-marketista, käymme kukkakaupassa http://www.kukkaelisa.fi/  ja ajelemme kotiin jatkamaan riemukkaita jouluvalmisteluja. Mies alkaa siivota etupihaa ja minä sytytän tulen leivinuuniin ja leivon pari muikkukukkoa ja ruisleipää. Roinilan ostoksista laitan naudan palapaistin leivinuuniin muhimaan.
Kahdeksi mies menee Mikkeliin hakemaan Kampaajatytön junalta ja minä haen Anne-Marin töistä.

Syksyllä Vuojalahden koulun perhekoulupäivänä teimme yhdessä naapuritilan http://www.hiekkointila.fi/tila.html kaurapellolla lyhteitä. Jos hiiret ovat antaneet lyhteiden olla rauhassa, vien kanalaan muutaman lyhteen jouluherkuiksi ja lopuilla koristelen takapihan puut pikkulintujen iloksi.
Kymmenet ja kymmenet pikkulinnut ovat meidän ilonamme ja olemmekin koko alkutalven ruokkineet lintuja uskollisesti. Silloin tällöin myös orava on liittynyt lintujen seuraan.

Iltapäivän iloksi pesemme vielä lattiat ja valikoimme mattopinkoista kaikkein nostaligisimmat Lautakankaan matot lattioille.

Nyt vien kuudelle reippaasti kasvaneelle kanapojallemme keitettyjä kananmunia ja jyviä aamupalaksi, sitten käyn kanalassa kuulemassa päivän kuulumiset.

Teille toivotan hyrisevää hyvää mieltä vastaanottaa Joulun sanoman syvin merkitys:
meillekin syntyi Vapahtaja. Avatukoon tämän Vapahtajan merkitys jokaiselle tänä jouluna.

Kuuntele, katsele, haistele, maistele, koskettele ja tunnustele tämän hetken lahjaa ja osoita kiitos Luojalle, kaiken hyvän antajalle.

Jumala siunatkoon sinut ja Joulusi!

maanantai 21. joulukuuta 2015

Jouluviikko alkaa

Nukuimme taas miehen kanssa viime yön vanhan talon puolella , mummonkammarissa. Se on paras paikka nukkua hiljaisuuden ja hyvän ilman takia. Jostakin syystä autojenkin ääni valtatieltä kuuluu vanhalle puolelle hiljaisemmin kuin tänne uuteen taloon.
Miehen piti kömpiä Anne-Maria kyyditsemään Mikkeliin inssiajoon ja Anne-Mari laittoi minulle viestiä, että oli laittanut tulet leivinuuniin, kun oli niin "kylmä". Piti sitten minunkin kömpiä lämpöisestä pesästä tänne uunia vahtimaan. Sisällä näyttää olevan 23,5 astetta ja ulkona 7,1. Jätin illalla laittamatta lämmityksen päälle talossa, koska ulkolämpötila oli melkein kymmenen astetta ja sisälläkin 25... Olemme tottuneet melko lämpimään, koska käytännössä lämpö on meille ilmaista, kun nakkaamme omia puita kattilan alle. Jos lämmitys verottaisi kukkaroa, olisin varmaan aika pihi lämmön suhteen, vaikka mukavuudenhaluinen ihminen olenkin.

En ole harrastanut työlistojen tekoa, kun hommien järjestys ja aikataulu on pysyneet päässä jotenkuten tännekin asti. Mutta nyt näyttää siltä, että jos haluan varmistua, että kaikki aikomani on torstaina iltapäivällä valmiina, on syytä laatia tälle viikolle työjärjestys. Sellaiset hommat kuin kotikaljan teko ja ruisleivän ja muikkukukkojen teko on ainakin sovitettava juuri oikealle päivälle, jotta kalja ehtii käydä ja muikkukukot ovat parhaimmillaan jouluaterialla.

Suunnittelemani joulupöydän tarjoilu sai idean vanhasta tutusta Astrid Lindgrenin lastenkirjasta "Eemeli", jossa on suloinen luettelo ruuista, joita Eemelin äiti oli valmistanut jouluksi. En toki valmista niitä ruokia, mitä Eemelin äiti teki, mutta samanlaisen hengästyttävän, veden kielelle saavan ruokalistan olen mielessäni suunnitellut. Mukana on useita perinteisiä jouluruokia, perheemme yhteisiä herkkuja ja muutama "must", jotka on vain pakko juuri tälle aterialle saada.
Koko perheen yhteinen herkku on maissi- tai riisimuropaneroidut, puoliuppopaistetut porsaan ulkofilepihvit ja "must" on lakka-kermatäytekakku ja muikkukukot.
Koska ruokailijoita on tiedossa runsaasti ja joulunpyhiäkin riittää, voin huoletta laittaa ruokaa, koska tiedän, että kaikki tulee syödyksi. Se asia on muuten yksi suurperheen etu: ei tarvitse koskaan pelätä, että kaupasta ostettu tai kotona laitettu ruoka jäisi haaskuuseen. Aina on syöjiä ja kaikki menee kaupaksi mitä laittaa. Meillä kun on vielä varajärjestelmänä tuo kanala ja siellä pidetään kyllä huoli, jos ruuantähteitä sattuu jäämään.

Minulle ruuasta kirjoittaminen on aina ollut hiukan arka asia, koska joskus on jollakin lukijalla meneillään sellainen elämäntilanne, että ollaan kiitollisia kaikesta ruuasta, mitä hengen pitimiksi on ollut varaa hankkia. Meilläkin on ollut perheenä aikoja, jolloin liha joulupöydässä ei ollut itsestäänselvä joulurutiini. Silloin tuntui kipeältä lukea kauppojen joulumainoksia tai blogien jouluruokapäivityksiä.
Muistan yhden jouluviikon, kun istuin muutaman lapsen kanssa raitiovaunussa suurien ikeakassien kanssa ja olimme tulossa Kalliosta Pelastusarmeijan ruokajakelusta. Olimme saaneet paljon kaikkea ruokaa, lisäksi pinkan lahjakortteja ruokakauppaan ja kasseissa oli paketoitu lahja jokaiselle lapselle. Nuorin lapsista muistaa vieläkin Pelastusarmeijalta saamansa joululahjan ja tulee sen johdosta varmasti ajattelemaan koko loppuikänsä lämmollä Pelastusarmeijaa, niinkuin me muutkin.

Sinä jouluna opin, että joulutunnelma ja joulun ilo ei rakennu minkään materiaalisen, ei tavaran, ei ruuan ja juoman, varaan. Joulun silmätkostuttava tunnelma ja sydämenpakahduttava ilo tuli monista rakkaista ihmisistä, jotka jakoivat omastaan. Kuka kantoi keittiön lattialle monta kassillista ruokaa, kuka sujautti valmiin kinkun joulukortin kanssa oven raosta, kuka halasi niin lämpimät hyvänjouluntoivotukset, että syli oli lämmin koko loppupäivän.

Se ruoka, mitä tänä jouluna syömme, syödään kiitollisina Taivaan Isälle. Jumala on siunannut meitä monella tapaa alkaen tästä talosta ja mahdollisuudesta asua täällä. Ihmiset ympärillä ovat siunaus. Kotiseurakunta, jonka joulujuhlaa eilen vietimme, on siunaus. Naapurit ja ystävät ovat siunaus. Terveys on siunaus. Tämä joulu on siunaus.

Jouluviikon maanantaissa olemme. Sydämen avoimuutta toivotan sinulle.

lauantai 19. joulukuuta 2015

Ihan oikea suomalainen metsäkuusi

Ihka oikea joulukuusi torottaa olohuoneessa ikkunoiden edessä. Monen mutkan takana kuusen pystyyn saaminen sitten oli, kun sitä kesällä talteen laittamaani valurautaista Lautakankaan kuusenjalkaa en mistään löytänyt. Ostimme miehen kanssa Agrimarketista uuden valurautajalan, mutta sille kävi vähän surkeasti. Miehenihän on tunnetusti vahvavoimainen mies ja hän junttasi kuusen niin voimallisesti jalkaan, että valurauta rysähti useampaan kappaleeseen rikki.
Kun mies tulee rikkomustaan minulle sisälle kertomaan ja ovensuussa tullessaan pyytelee anteeksi kovin aitoon äänensävyyn, luulin ensin, että hän on vuorostaan kolauttanut autoani. Minä nimittäin otin autoni kanssa vähän kosketusta kirjaston kiviseinään toissaviikolla. Mutta se onneksi oli vain kuusenjalka, jonka rikkoutumista mies anteeksi pyyteli.

Koska olimme löytäneet mielestämme ihan harvinaisen kauniin ja tuuhean kuusen, niin ostimme vuorostaan S-marketista kuusenjalan, joka tuntui jopa paremmalta kuin rikkimennyt. Kuusen saamisesta sisälle oli tullut meille jo pakkomielle.

Tänä iltana (lasten painostuksesta) setvimme ensin kuusi korillista pyykkiä pois olohuoneesta ja sitten kannoimme kahden nuorimman tytön kanssa kuusen paikoilleen. Toiseksi nuorin tytöistä taisi keksiä samalla perheeseemme uuden lentävän lauseen:
Kannoimme yhdessä kuusta etukatoksesta sisälle ja minä kannoin kuusen keskeltä, kaikkein pulleimmasta kohtaa. Kuusen piikit nipistelivät vaatteiden läpi ja valittelin ääneen, kuinka kuusi pistelee. Tyttö tokaisi minulle miettimättä:
- "Kyllä sä kestät, sä oot nainen".

Kuusi koristeltiin Lautakankaan perintökuusenkoristeilla ja meidän Helsingin-kodista tuomillamme koristeilla.

Kun kuusi on paikoillaan tuoksumassa, saa siivoaminenkin vauhtia. Vuodepaikkoja olen jo järjestellyt, koska näillä näkymin meillä on ainakin kuusi yövierasta joulunpyhinä. Myös aaton iltapäivän jouluruoka alkaa hahmottua. Minulla on toiveissa saada 21 ihmistä jouluateriallemme.

Mukavien joulutouhujen keskellä ei ehdi sureksia loskaa, jäätä ja isoja lätäköitä, kun on tärkeämpiäkin asioita mielessä. Huomenna on seurakuntamme joulujuhla ja sen jälkeen keskityn oman joulun tekemiseen.

Minusta tuntuu, että vielä ehtii tapahtua kaikenlaista mielenkiintoista ennen pyhiä, joten en vielä laita lappua luukulle ja toivottele teille jouluja.
Mutta nauttikaa tekin näistä rauhan hetkistä onnellisina ja kiittäkää Jumalaa kaikesta.
Minäkin sanon hyvin onnellisena Taivaan Isälle:
"Kiitos näistä upeista päivistä täällä kodissa ja kiitos varjeluksestasi."

tiistai 15. joulukuuta 2015

Kello ei ole vielä kymmentäkään...

...ja olen tänään jo ehtinyt herätellä aivojani kännykän herätyksen jälkeen mieheni kainalossa kuusi minuuttia ja sen jälkeen antanut kahdelle kissalle ruokaa, kun näytti siltä, etteivät ne jaksa odottaa niin kauaa, että olisin ensin käynyt suihkussa.

Ennen suihkuun menoa kurkkasin rönttähuoneessa majailevia kuutta kanatipua ja vaihdoin niiden vesikuppiin (uima-altaaseen) puhtaan veden.

Suihkun jälkeen latasin kahvinkeittimeen kuusi kupillista kahvia valmistumaan ja tein viidelle koululaiselle aamuleivät valmiiksi.

Join kolme mukillista maitokahvia sellaisella nautinnolla, kuin en olisi ikuna kahvia saanut. Keskimmäisen mukillisen kyytipoikana oli viipale tekemääni joulu- eli saaristolaisleipää, kotoisammin saarileipää.

Puoli seitsemältä tein herättelykierroksen. Saara oli tavoistaan poiketen jo noussut, mutta kahdelle koulupojalle annoin muutaman suukon poskelle ja sanoin varovaisen hellällä äänellä "jaksaisitkojoherätää". Yhden koulupojan, joka ei suukoista perusta, herätin "kunnolla", kuten hän on toivonut. Olen tulkinnut toiveen siten, että herätys on ehdottomalla, railakkaalla äänellä lausuttu "nyt ylös!"

Kun koulutaksin oli jo määrä olla ladon takana koulukkaita noutamassa, minä tukahdutettua kiukkua kihisten etsin vielä villasukkia, lapasia ja ties mitä olohuoneessa pyykkikoreista. Päätin taas vakaasti, että iltapäivällä kutsun koolle perhekokouksen ja pidän taas luennon siitä, että "edellisenä iltana etsitään seuraavaksi aamuksi sukat ja lapaset ja kaikki vaatteet". Kiukkuni kihisi vielä enemmän, kun aloin ajatella, miten taas iltapäivällä lasten koulujen tiedotusjärjestelmään, Wilmaan, kilisee opettajien viestejä: "sillä ja sillä lapsella oli taas vähänlaisesti ulkovarusteita mukana", "päähine ja hansikkaat puuttuivat, vaikka ulkona on kylmä", "lapsi valittaa kylmää välitunnilla".
Joo-o, kyllä on kylmä ja minun puolestani saavat ipanat näppejään palelluttaa niin monta kertaa, että muistuu lapasten etsiminen mieleen muulloinkin, kuin klo 7.18 kouluaamuina.

Koululaisten lähdettyä purin puhtaat, iltayöstä pyörineet vaatteet pyykkikoneesta ja latasin koneen uudelleen. Sohvalla oli entuudestaan jo yksi korillinen odottamassa ripustamista ja hötkäisin kaikki märät vaatteet pyykkitelineisiin, jotka tuttuun tapaan ovat taas päätyneet meillä olohuoneeseen.

Nuorimmalla pojalla oli jääkiekkotreenit illalla ja väsynyt poika oli unohtanut laittaa varusteensa kuivumaan. Levittelin rönttähuoneeseen (tipuhäkin seuraksi) suuren pyykkitelineen ja ladoin pojan varusteet pitkin telinettä ja puusohvaa. Tiput katselivat touhujani kaulojaan käännellen ja kyselivät, saisiko lisää ruokaa. Vein niille kupillisen kananrehua, kalkkia ja kaurahiutaleita.

Kun ulkokoirille oli viety aamuruoka ja lämmintä vettä, tein ruokakupit kanoja varten. Isi lähti mukaani kanalakeikalle. Olemme ottaneet tavaksi hätistellä kanat ulkotarhaan siksi aikaa, kun keräämme munat, siivoamme kanalan, vaihdamme vesiastian ja laitamme ruuat valmiiksi. Tavallisesti isi hätistelee kanat ja minä teen muut hommat.

Kanalan jälkeen laitoin leivinuuniin tulen. Olen ottanut tavaksi latoa puut valmiiksi uuniin ja ne ovat saaneet kuivahtaa siellä pari päivää, ennenkuin olen lämmittänyt uunia. Nyt unohdin kytkeä huippuimurin pois päältä liesituulettimesta ja niinpä imuri vetäisikin savut leivinuunista keittiöön. Ennenkuin ehdin hoitaa asian, oli keittiön ääliöherkkä palohälytin jo haistanut palaneen käryä ja alkoi metelöidä talossa, jossa kaksi työläistä vielä nukkui.

Seuraavaa kahvimukillista juodessani vastasin kahteen sähköpostiin, laitoin muutaman viestin Wilmassa, Messengerissä, WhatsApissa ja Fb:ssa. Ja näköjään olin keittänyt pikkutipuja varten kananmunia ja laittanut riisipuuron tekeytymään höyrykattilaan.

Nyt pidän tuumaustauon. Anne- Mari on lähdössä Isin kyydillä Mikkeliin ja minun olisi käytettävä yksi lapsi hammaslääkärissä. Onneksi on vielä aamupäivä. En mainitse teille mitään niistä hommista, jotka ovat vuorossa iltapäivällä.

Iloa päiväänne.
Kohta saadaan riisipuuroa.

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Viisi kuukautta maalaisina

Kohtsillään tulee viisi kuukautta muutostamme. Minulta on kaupunkikodin tunnelmat jo unohtuneet, mutta kaupunkiin jääneitä ihmisiä on ajoittain kipeä ikävä. Tänään laitoin Naapurin Papan omaiselle viestiä ja kyselin, onko Pappa kotona vai jossakin hoitopaikassa. Sain kuulla, että meille niin rakas Pappa ei ole pystynyt asumaan kotonaan heinäkuun jälkeen, vaan on vuodepotilaana hoitolaitoksessa. Ikävä nipisti silmiäni ja sydänalaani ja näin silmissäni Naapurin Papan hymyilevän katseen ja touhukkaan olemuksen. Samalla muistui mieleeni, kuinka Pappa erään kerran pohdiskeli, kun yhdessä tulimme kerrokseemme hissillä kauppakassien kanssa:
- "Jos minä olisin nuorempi ja sinulla toisenlainen elämäntilanne, niin lyötäis hynttyyt yhteen".
Kun tätä tapausta kerroin miehelleni, tämä muisteli Papan leikkimielistä sutkautusta lämpimänä kesäiltana kerrostalomme pihamaalla:
- "Lähetäänkö naisiin?"

Tämä Naapurin Pappa oli se sota-ajat nuorena miehenä elänyt esimerkillinen ihminen, joka varttuneiden miesten ollessa rintamalla hoiti oman kotitalonsa ja viiden naapurin peltotyöt.

Toivottavasti Pappaa hoidetaan hellästi ja hänelle puhutaan lempeästi ja kauniisti.

Samalla tavoin ikävä kirpaisee, kun näen Facebookissa kuvia entisistä työtovereistani vanhainkodissa. Hetkessä mielessäni on kunkin osaston sydämelliset hoitajat ja aidot, persoonalliset asukkaat, jotka tekivät hoitajan työstä antoisaa ja mieltä virkistävää.

Kaupunkiinhan jäi neljä vanhinta lastamme. Tällä hetkellä näyttää siltä, että he kaikki pääsevät tänne joulunviettoon. Edellisestä koko perheen joulusta onkin useampi vuosi aikaa. Ties kuinka monena jouluna joku on ollut töissä tai matkoilla. Vietimme useamman täysin lahjattoman joulun ihan omasta halustamme. Nyt kun on poikkeuksellinen joulu jo muutenkin, on lahjojen hankkiminen "sallittua".

Meillä oli keittiössä pieni adventtikuusi, jonka eilen isin kanssa korjasimme pois. Pisteleviä neulasia siivotessani ehdin jo ajatella, mahtaako meille sittenkään tulla sisäkuusta. Voihan se olla, että jo kaupungista tulevien takia oikea kuusi täytyy olla, mutta ennen joulua minun on löydettävä vanhasta talosta valurautainen kuusenjalka, jonka muuton yhteydessä laitoin "talteen ja näkyvälle paikalle, jotta se sitten jouluna helposti löytyy".Olen sitä kuusenjalkaa nyt kahdesti käynyt vanhasta tuvasta etsimässä, eikä sitä ole vielä löytynyt. Heppoinen muovijalka on haudattuna takakuistin hiekkalaatikkoon ja jalassa on kiinni kuusi, johon laitoimme värivalot. Toinen kuusi tököttää etupihalla lamppuineen, mutta vielä on sellainen olo, että kuusia ei suinkaan ole tarpeeksi.
Helsingissä en ostanut aitoa kuusta siitä periaatteesta, että jos isälläni on metsää, niin minä en kuuttakymmentä euroa rupea neulasiaan pudottelevasta kuusipuusta maksamaan. Muovikuusi täällä maalla metsänomistajan tuvan nurkassa olisi niin naurettava juttu, että sellaista ei kehtaa edes ääneen puhua.

Ja muuten: jos joltakulta täällä lähiseuduilla se oikea kuusi vielä puuttuu, niin poikkea käymään. Täällä on ihan näköpiirissä sellaisia harventamisen tarpeessa olevia kuusia, joista olisi paljon iloa joulupuuna.
Nyt on viimeiset viikot käsillä polttaa kynttilöitä ulkolyhdyissä. Ei aikaakaan, kun pimein aika on selätetty, joten otetaan nyt kaikki ilo irti lyhyistä, hämäristä päivistä ja pitkistä öistä.
Iloa alkavaan viikkoonne!

perjantai 11. joulukuuta 2015

Surusta kohti iloa

Joulukuu on niitä kuukausia, jolloin päivät vilistävät nopeammin kuin suunnitelmat saada asioita aikaiseksi. Jotkut ovat haikailleet joulumielen puuttumista, mutta eikös se oikeasti olekin niin, että joulumieli ei ole mitään sellaista, johon tarvittaisiin tietyt olosuhteet, tiettyä rekvisiittaa tai suorittamista. Joulumieli on sydämen kiitollinen asenne, jota ei lannista kumisaappaissa tirsuva mutavelli, jota löytyy pihasta sieltä ja täältä.

"Kaikkien tunteiden hyväksyminen" on ollut minulla viime päivien opinkappale. Kun "Viipaleita"-blogin Satu kuoli tämän kuun viides päivä, on kyyneleet olleet silmissäni useaan otteeseen.
Tunsin Satun vain blogista, mutta niinkuin täällä blogimaailmassa on hyvin tavallista, blogitutuista tulee vuosien saatossa hyvin läheisiä, vaikkei aina edes tavattaisi toisiaan. Toisen blogin lukeminen on melkein kuin päiväkirjan sivuille pääsemistä. Vaikkemme tahtoisikaan, meistä jää paljon rivien väliin ja muodostamme blogin kirjoittajasta omanlaisensa ihmisen näiden mielikuvien perusteella.

Minulle tuli suru, kun oli Satun aika lähteä. Viimeiseen asti halusin uskoa muuta. Ja minun on ollut vaikea hyväksyä sitä, että suren Satun poismenoa, kuin hän olisi ollut perheenjäsen tai hyvin läheinen ihminen. Tiedän, että Satun lapsilla on paljon läheisiä tukena ja lohtuna, mutta silti itken heidän tuskaansa kuin myös Satun vanhempien surua.

Oma ikäväni saa tietysti aikaan sen, että huokailen Jumalan puoleen, että Hän lohduttaisi ikävöiviä läheisiä. Aikanaan suru helpottaa, mutta tämä tilanne saa minut pohtimaan, olenko hereillä. Välitänkö oikeasti lähelläni olevista, arvostanko aikaa, arvostanko terveyttä, arvostanko elämää, ymmäränkö oman elämäni rajallisuuden. Mitähän mahtaisin tehdä tänä iltana, jos tietäisin, että kuolema korjaa minut ensi yönä?

Joulun sanoma ei todellakaan ole tallin seimi-idyllissä uinuva vauva, vaan kuoleman voittanut Vapahtaja, jonka mahti kuoleman voiman yli on kohta käsillä.
...

Kuolema on raskas asia. Emme me ihmisinä unohda sen olemassoloa, mutta emme myöskään saa sen kahlita iloamme.
Päivän iloisia hetkiä voi olla vaikka kananpoika, joka ensimmäistä kertaa pääsi lehahtamaan pienillä siivillään pesälaatikon reunalle ja kuinka toverit naulituivat tuijottamaan liikkumatta rohkeaa seikkailijaa.
Tai ihastus niistä 270:stä pienestä valosta, jotka tuikkivat isin pystyttämässä kuusessa etupihalla. Valio-myrskyn kaataman kuusen runsaskäpyinen latvus pääsi arvoiseensa tehtävään pihamme koristajana.
Tai ajokoira, joka yöllistä ukonilmaa ja salaman räjähdystä säikähtäessään vaihtaa nukkumapaikkansa minun vierestäni isin kainaloon.
Tai ilo leivinuunissa paistetuista ruisleivistä ja muikkukukosta.