maanantai 27. syyskuuta 2021

"Miten menee, ystävä kallis?"

luki viestissä, jonka sain iltapäivällä.

Miten lienee tuo ystävä kallis ollutkin ajan hermolla, kun viesti tuli parhaalla mahdollisella hetkellä.

Omassa ja perheen elämässä on viime viikkoina ja kuukausina eletty monella tapaa haasteellisia aikoja. Yksi parhaimmista lääkkeistä vallalle pyrkivän alakulon karkottamisessa on ollut ihmisten kauniit, myötätuntoiset sanat ja eläinten tarjoama läheisyys. Koirat vaistoavat alakulon ja tulevat hienovaraisesti lähelle. Anne- Marin labbis Veikka on hyvin taitava tunteiden tulkki. Hän tulee tämän tästä tarkistamaan, onko kaikki varmasti hyvin.

Kävin aamulla laittamassa isin haudan kuntoon. 15.9. tuli jo 10 vuotta isäni kuolemasta. Tänä vuonna kävi ensimmäisen kerran niin, että havahduin isän kuolinpäivään vasta illalla. Aikaisemmin päivä on ollut mielessä koko syyskuun alun.

Koristelin haudan isän itsensä istuttamien palsamipihtojen oksilla. Kun kävelin hautuumaalta pois, kirkonkulmalla vastaani käveli ystävätär, jonka vanhempien viimeinen leposija on aivan isäni hautaa vastapäätä. Ystävätär kertoi eilen käyneensä paikalla. Päivän toisen sanallisen myötäelämisen tulkitsi tämä ystävä, jolla on taito sanoilla hoitaa surullista sydäntä kuin myös elää toisen ilossa mukana.

torstai 9. syyskuuta 2021

Mitä pelastaisit palavasta talostasi?

 Aika on kuluessaan armollinen ja terävin kärki surusta alkaa pehmetä väsyneeksi alakuloksi. Pakko on välillä ajatella, pohtia ja puhua tapahtuneeseen liittyvistä asioista, mutta se vain nostaa pintaan surulliset tunteet. Eli en voi sanoa, että mitenkään riemukkaalla mielellä olisimme. Ei se mitenkään tee menetyksien kokemista helpommaksi, vaikka hakee lohtua ajatuksista, kuinka paljon pahemmin olisi voinut käydä. Ihan tarpeeksi pahasti kävi nytkin.

Puhuminen kyllä helpottaa oloa ja tulevaisuuden suunnitteleminen. Mitään kiirettähän meillä ei ole minnekään. Asia kerrallaan aletaan korjata rikki mennyttä.

Juttelimme Anne- Marin kanssa myös aiheesta "mitä pelastaisit mukaasi, jos kotisi olisi tulessa". Anne- Marin vastaus pohjautui tuoreeseen kokemukseen: hän sanoi, ettei pelastaisi mitään. 

Anne-Mari sanoi, että toimi täysin järjen vastaisesti mennessään ihmettelemään savua täynnä olevaan taloon. Minkään pelastamiseen ei ollut mahdollisuutta ja hyvä että edes pääsi ulos myrkyllistä savua täynnä olevasta tuvasta. Ilmiliekeillä palavan kammarin ovi oli onneksi kiinni.

Tovin mietittyäni tulin siihen tulokseen, että eipä tässäkään talossa olisi minulla mitään pelastettavaa, jos kaikki tämän talon asukkaat olisivat turvassa. Minkähän takia sitten pidämme näitä tavaroitamme niin suuressa arvossa mielessämme?

keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Suuren surun äärellä

 Kysyin Anne-Marilta luvan tämän tekstin kirjoittamiseen. Kuvia en edes haluaisi julkaista tänne muistoksi, koska aihe on sydäntä raastavan murheellinen.

Anne-Marin kaikkien unelmien kodissa, Palokankaan talossa, oli menneenä lauantaina tulipalo, mikä tuhosi koko talon asuinkelvottomaksi.

En muista milloin viimeksi ja mistä asiasta olisin vuodattanut niin paljon kyyneliä, kuin tästä. Olemme kaikki olleet hyvin järkyttyneitä ja surullisia tapahtuneen johdosta.

Ilmeisimmin läppärin laturista alkunsa saanut palo vei käytännössä kaiken Anne-Marin irtaimiston. Tänään paikalla kävivät vakuutusyhtiön vahinkotarkastajat ja aikanaan voi tehdä päätöksiä talon kohtalosta. Tällä hetkellä näyttää siltä, että talon korjaaminen entiselleen ei ole järkevää.

Itse palossa ei menetetty henkiä - ei ihmisten eikä eläinten - mutta savukaasujen seurauksena kaksi kissaa menetti henkensä. Heidät on haudattu palsamipihta-aidan viereen Lautakankaalle.

Muistatte onnellisen kirjoitukseni kevättalvelta, kun sain viettää ikimuistoisen vuorokauden Palokankaalla ja nukkua suloisen yön siinä kammarissa, josta tulipalo nyt sai alkunsa. Se yö jäi minulla ensimmäiseksi ja viimeiseksi siinä kammarissa.

Äitinä suruani Anne-Marin puolesta lisää talon menettämisen lisäksi myös se, että tapahtuman myötä hän joutuu luopumaan suurimmasta osasta eläimiään. Eläimet ovat kuuluneet Anne-Marin elämään Palokankaalla hyvin tiiviisti. 

Lauantai-iltana, kun järkytys tapahtuneesta oli suurimmillaan ja pohjaton suru päällimmäisenä mielessä, katselin täällä kotona ympärilleni: vaikken koskaan ole pitänyt itseäni kovin tavaraan kiintyneenä, niin silloin koin totaalisen luovuttamisen tavaran haaksimiseen. Ei näillä meidän kapineilla ja keräilyillä ole taivahan merkitystä elämässämme.

Anne-Mari on asiassa jo askeleen edellä. Hän sanoi, ettei halua vastaanottaa mitään tavaralahjoituksia, vaan harkiten hankkii ajan kanssa vain sellaista mitä todella tarvitsee.

Meillä kaikilla on nyt sydän hieman herkkänä, mutta vähitellen tästä toivumme. Perheenä emme ole koskaan aikaisemmin vastaavaa kokeneet.