perjantai 30. marraskuuta 2012

Lapiokauppiaan unelma

Ilmatieteenlaitoksen säätiedotuksen mukaan lumen syvyys Helsingissä on tällä hetkellä 24cm. Lumisade alkoi eilen illalla ja ennusteen mukaan jatkuu vielä lauantai-iltaan asti.
En ole mikään ekspertti näissä asioissa, mutta sanoisin tätä lumimyrskyksi. Kun aamulla saatoin pikkukoululaiset Pasilaan kouluun, raitiovaunussa istui vaitonaisia ihmisiä. Ihan kuin kaupunkilaiset olisivat miettineet, kuinka tästä selvitään.
Kun Pasilan koululaiset iltapäivällä tulivat kotiin, he joutuivat kävelemään Mannerheimintielle asti, ennenkuin löytyi aurattuja kiskoja ja kulkeva raitiovaunu. Lapset soittivat matkalta ja minä laitoin sukkelasti saunan päälle, jotta syväjäädytetyt koululaiset pääsivät kotiin tultuaan lämmittelemään.

Mies oli viime yön töissä ja äsken lähti uudestaan töihin. Muistutin taas siitä, että olosuhteet täytyy hyväksyä ja ei ole kuljettajan vika, jos bussin matka tyssää kinokseen. Mies muistelee kaiholla vanhoja hyviä aikoja, jolloin bussien ohjaamossa oli lapio ja hiekkapussi varusteena. Silloin kuljettaja saattoi omin avuin selvittää monta kiperää tilannetta, kun bussi juuttui pysäkille lumeen. Nyt jos jäät kiinni, niin siinä saat olla ja apua odottaa.

Huomenna minulla on puolilta päivin työvuoro Lauttasaaressa, mutta matka on niin lyhyt, että aion varata aikaa ja kävellä sinne.
Helsinkiläiset saavat viikonlopun pärjätä ilman metroa, koska metroliikenne on pysähdyksissä ohjausjärjestelmän vaihdon takia. Metroa korvataan busseilla ja raitiovaunuilla, mutta jos lunta ja pakkasta vielä riittää, taitaa aika monia huvittelukulkijoita houkutella kotiviikonloppu.

Sen verran paljon tuota lunta näyttää olevan, että minäkin, intohimoinen lumityöntekijä, jätän nyt ne hommat suosiolla konemiehille. Sen sijaan keskityn nyt maistelemaan Tupun tuvan tämänpäiväisen reseptin tiikerikakkua. Taisi löytyä kaikkien aikojen paras tiikerikakkuresepti.

torstai 29. marraskuuta 2012

Eettistä ruokaa ja nälkäisen ruokaa

Käytämme paljon aikaa, vaivaa ja voimavarojamme sen määrittelemiseen, mitä syömme, missä ja kuinka ruokamme on tuotettu ja täyttääkö ruoka kaikkine välivaiheineen eettiset kriteerimme.
"Eettisellä ruualla" tarkoitan tässä yhteydessä nimenomaan niitä arvoja, joita itse kukin pidämme tärkeinä, kun on kysymys ruuan raaka-aineiden kasvattamisesta ja elintarvikkeiden tuottamisesta. Mitä itse kukin pidämme eettisesti oikeana, jätän omaan arvoonsa, koska siitä ei ole yhtä tai oikeaa mielipidettä.

Jos eettiset arvot saisivat olla tärkein valintakriteeri, kukaan ei söisi kaakaota missään muodossa. Moni norsunluurannikkolainen ja ghanalainenkin jättäisi suklaapatukat sillä perusteella kauppaan. Kaakaontuotannon etiikan toinen puoli on, että ne lapset, jotka eivät tee työtä kaakaoplantaaseilla lapsiorjina, saattavat olla perheilleen ainoa tuloa tuova työläinen. Näissä perheissä ollaan kiitollisia siitä, että työtä on edes lapsella.
Kaakao on kärjistetty esimerkki, mutta surullisen totta.

Kun ihminen seisoo leipäjonossa ja tulee hänen vuoronsa täyttää kassinsa ruualla, ruokapakkausten ravintosisältö tai alkuperämaa on sivuseikka. Muutamat vilkaisevat viimeistä käyttöpäivää, mutta senkin merkitys vähenee nälän lisääntyessä.

Taas kärjistän: kun Jeesukselle tuotiin pienen pojan viisi leipää ja kaksi kalaa, Jeesus ei nostanut katsettaan opetuslapsiin ja kysynyt:
- "Ei kai vilja ole vain tuotu Egyptistä?"
Sen sijaan Jeesus siunasi leivät ja kalat ja niistä ruokittiin tuhansia.
Miksi sitten Jeesuksen, maailmankaikkeuden Luojan, kaiken hallitsijan ja viljalle kasvun antajan, täytyi siunata leipä? Eikö leipä tullut siunatuksi jo hänen kätensä kosketuksesta?
Antaakseen meille esimerkin ja osoittaakseen, että leipä ei ole meille mikä tahansa kulutushyödyke, vaan Jumalan lahja, joka ansaitsee oman kunnioituksensa. Kunnioitusta Jeesus opetti myös siinä, että hän käski kerätä tähteet talteen. Hän ei esimerkiksi käskenyt jättämään niitä lintujen ruuaksi tai antamaan niityillä juoksenteleville kulkukoirille.

Silloin, kun suhteessamme ruokaan unohdamme yksilöinä ja kansakuntina Jumalan säädökset ruuan kunnioituksesta ja kiitollisuudesta, olemme myös itse vastuussa seurauksista.
Ihmisen välinpitämättömyyden ja tottelemattomuuden seurausta on tämän päivän nälkäiset tai ruuan puutteeseen kuolevat.

Jumala haluaa siunata meitä ihan arkisissa tilanteissa. Usein, kun laitan ruokaa tavanomaisista, usein käytetyistä raaka-aineista, eikä minulla ole ollut varaa ostaa ruokaan monipuolisia lisukkeita, siunaan ruuan sitä laittaessani. Rukoilen ihan kirjaimellisesti:
"Rakas Isä, anna tämän ruuan maistua hyvältä syöjien suussa, siunaa tämä ruoka."

Kun sitten syöjät ihmetellen sanovat ääneen:
- "Äiti! Kylläpä tämä ruoka on hyvää!" minun on helppo kiitollisuudella vastata
"Jeesus on sen siunannut."

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Joko alkaa äiti oppia

Kuten arvelinkin, tästä viikosta tuli työntäyteinen. Naapurin tädin hautajaisten jälkeen olen auttanut asunnon tyhjentämisessä. Siihen kun lisätään pari ylimääräistä hammaslääkärissäkäyntiä, niin päiväni ovat olleet täysiä. Kuin tilauksesta kotona on ollut koko viikon vatsansa kanssa kiemurtelevia sairaslomalaisia, niin olen heitä pestannut kotimieheksi, kun olen juossut asioilla pitkin kyliä.
Tuon oudohkon vatsataudin suhteen olen aika epäluuloinen.
Kahteen vuoteen en ole harrastanut tähän aikaan vuodesta satsumoiden, klementiinien sun muiden sitrushedelmien ostamista ja syömistä. Söimme suomalaisia porkkanoita ja marjoja. Kahteen vuoteen emme myöskään sairastaneet oikein minkäänlaisia vatsatauteja.
Nyt kun noita kyseisiä hedelmiä sai tarjouksista alle eurolla kilo, olen niitä jonkun verran ostanut. Ja se, mikä tässä asiassa on nyt sitä epäluuloa, on ne vatsaoireet, mitä täällä on podettu. Itse en ole ainuttakaan klementiiniä syönyt, eikä minuun ole tautikaan iskenyt.
Oli tauti mitä tahansa ja pöpö mistä hyvänsä, niin se ainakin on varmaa, että kotimaisia, puhtaita marjoja syömällä hankkii vastustuskykyä viruksia vastaan. Siihen kun lisätään mustikan todistetut terveysvaikutukset ja nimenomaan vatsan hyvinvointia edistävät ominaisuudet, niin helppo on johtopäätöksiä tehdä.
Uskon, että tässäkin asiassa olen nyt kantapääoppini saanut.

Toivottavasti oppi olisi mennyt perille toisessakin asiassa.
Ostin Saaralle syyskuussa vetoketjulliset nahkasaappaat Citymarketista. Hinta oli muistaakseni 24:n euron luokkaa. Nyt elämme marraskuuta ja toisen saappaan vetoketju rikkoutui, eli saappaat ovat käyttökelvottomat.
Sain kaupasta Keskon lastenkenkien sisäänostajan tiedot ja laitoin hänelle tänään viestiä tapahtuneesta. Muutenkin mainitsin, että "markettikenkien" laatu ja kestävyys on ollut minulle kaikenkaikkiaan pettymys.
Ymmärrän toki, että laatu maksaa. Jatkossa pyrin myös toimimaan sen ymmärryksen mukaan. Tulee halvemmaksi ostaa lapselle kalliit "merkkijalkineet", joilla pärjää talven tai kesän yli, kuin kolmet-neljät kuukausikengät.
Laiskuus on ollut yksi syy siihen, että kerta toisensa jälkeen sorrun halpoihin pikakenkiin. Kauppa on tuossa tien toisella puolella ja varttitunnissa käy sovittamassa ja ostamassa lapselle tarvittavat kengät. Jos haluaa kunnon kengät, jotka myös kestää, täytyy mennä kaupunkiin asti ja siitä tulee helposti tunnin-kahden reissu.
Nyt tuntuu siltä, että nämä kenkäreklamaatiot riittää minun osaltani.

Kun joskus kirjoitin perheemme ruokamenoista, muutama kommentoija suositteli lämpimästi tutustumista Lidlin tuotteisiin ja hintatasoon.
Lähin Lidl on Kampissa ja sinne on metrolla parin minuutin matka. Asiointiani siellä on hieman vähentänyt kertamatkalippujen hinta, jolloin pidempikestoiselle kaupparessulle tulee hintaa 4 euroa. Kun joudun ostettavan tavaramäärän takia käymään ruokakaupassa päivittäin, tuosta matkalipusta tuntui tulevan kynnyskysymys yhdessä matkustuslaiskuuden kanssa.
Nyt kun olen joutunut reissaamaan julkisilla liikennevälineillä lähes päivittäin, olen pitänyt matkakorttini "aina voimassa olevana" eli täkäläisellä termillä: "matkakorttiini on ladattu kautta". Silloin yhden matkan hinta on aina edullisempi, mitä enemmän joutuu matkustamaan.
Tällä viikolla Kampissa käydessäni poikkesin Lidliin ja jouduin taas ottamaan korjauskurssia ostoskäyttäytymiseeni. Herääminen tapahtui ruisjyväleivän kohdalla. Fazerin Real-leipä maksaa vaille kaksi euroa vakiokaupassani. Lidlin 100g suurempi leipäpakkaus lähes vastaavaa leipää maksaa 0,99e. Nykyään meillä kuluu tuota leipää kaksi pakettia päivässä.

Lidlin tuotevalikoimassa on paljon minulle vieraita tuotteita. Nyt otan uuden askeleen siinäkin asiassa ja alan rohkeasti ostaa uusia tuotteita kokeiluun. Kilon jogurttipöntöt ainakin saivat varauksettoman suosion. Huomenna laitan ruokaa pakastetuista naudanlihapuikoista.
Ennakkoluulojen voittaminen näyttää alkavan pienistä asioista.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Kuuliainen poika

Kun tässä perheessä nuoriso vihdoin ja viimein osoittaa edes orastavia merkkejä seurustelun aloittamisen suuntaan, sekin tehdään kuuliaisesti isän silmien alla. Vai mitä sanotte seuraavasta:
Isi istuu Elielinaukiolla lähtölaiturissa bussin ohjaimissa. Vuoron lähtöön on muutama minuutti aikaa. Hän soittaa minulle:
"- - - seisoo tuossa parin metrin päässä bussin edessä suukottamassa tyttöystäväänsä. Tööttäänkö.."
Ja samassa isi painaa reippaasti torvea niin että minäkin sen kuulen luuristani.

Hitusen kuulema nuoret säikähtivät.

Kymmenen minuutin päästä poika tulee nauraen kotiin.
- "No vähän me säikähettiin...Sanoin isille, että vie mun kulta turvallisesti kotiin".

Isi soittaa vielä huvittuneen soiton vietyään tytön  perille.
- "Meillä kun on sellainen sääntö, että jos on tarvis, niin torvea tööttäämällä saa järjestysmiehet paikalle. Kyllähän ne samassa tulikin ja tais vähän naurattaa niitäkin."

torstai 22. marraskuuta 2012

Uusi oppi

Olen 47-vuotias. Se ei ole enää nuoren naisen ikä, eli suunta on varttumiseen päin.
Joskus kuvittelee tietävänsä joltakin elämän osa-alueelta edes alkeet. Välillä minäkin luulen tietäväni jotakin lastenhoidosta tai huushollinpidosta ja ajoittain voisi luulla, että osaan organisoida perhettä toimintaan. On taas asioita, joiden kohdalla harmittelen taitamattomuuttani. Kielitaito on yksi sellainen, jota lähes häpeän. On surkeaa, että yli kymmenen vuoden opiskelun jälkeen ei osaa englannin kielen sanajärjestystä tai verbien taivutusta. Kertotaulutkin tahtoo unohtua, kun ei jatkuvasti niitä harjaannuta.
Mitä ihmissuhdetaitoihin tulee, on surullista huomata olevansa täysi noviisi, kun on kyse hienovaraisuudesta. Ja 25 avioliittovuotta ei todellakaan takaa sitä, että puoliso elää kanssani täydellisen hyvyyden ympäröimässä Eedenin puutarhassa.

Tänä aamuna 47-vuotias oppi taas elämästä ihan uuden asian. Kai jonkinlainen mutu-tuntuma minulla on joskus tähän asiaan ollut, mutta en ole sitä tiedostanut.
Katsoin maailmankuulun raamatunopettajan Joyce Meyerin ohjelmaa televisiosta samalla kun hörpin aamukahviani ja voitelin lapsille leipiä. Ja oppi oli tämä:
"Lakkaa yrittämästä tehdä itseäsi onnelliseksi. Ala tehdä muita ihmisiä onnelliseksi, niin sinä saat itsellesi Elämän. (Elämän isolla eellä.)"

Kun tarkastelen asiaa tarkemmin, huomaan kyllä, että elämäni keskittyy lähes koko ajan siihen, kuinka kokisin itseni mahdollisimman onnelliseksi kulloinkin vallitsevissa olosuhteissa. Lisäksi huomaan pitäväni tuota ajattelutapaa jopa hurskaana tai peräti raamatullisena. Kuinka minä olisin mahdollisimman onnellinen.
Joyce Meyer mainitsi puheesaan, että Raamatussa puhutaan satoja kertoja elämästä ja vain parikymmentä kertaa Elämästä. Tuota Elämää täytyy ruveta tarkemmin tutkimaan Raamatusta.

Muistutan tässä blogiyhteydessä, että kirjoitan tällaisia huomioita elämästä vain siinä tarkoituksessa, että asioilla on merkitystä omassa elämässäni tai että koen ne tärkeiksi. Ei minulla ole tarvetta ryhtyä ketään opastamaan tai neuvomaan, kuinka kuuluisi elää.
Joskus kun käy niinkin, että jokin kirjoittamani huomio onkin jollekulle kannustava sana tai antaa iloa päivään. Silloin tällaisella kirjoitusharrastuksella on myös tarkoituksensa.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Savun hajua

Vaikka eilinen oppitunti oli raju, näytti siltä, ettei se aiheuttanut kenellekään lapsista mitään pelkoa tai turvallisuudentunteen järkkymistä. Kurkku on lähes kaikilla kipeä kitkerästä savusta ja hiukset haisevat savulle vielä pesunkin jälkeen. Yksi totesi, että täällä tuoksuu ihan mummolan pannuhuoneelta. Rapun ilmoitustaululle oli ilmestynyt huoltoyhtiön tiedote, että tekijät on saatu kiinni. Voi äiti-parkoja...
Saara, joka oli kaikkein lähimpänä tapahtumapaikkaa palon syttyessä ja tajusi oitis tilanteen vakavuuden (toisin kuin monet pihalle seisoskelemaan jääneet kouluikäiset), kävi vanhimman veljen turvallisessa ohjauksessa katsomassa tapahtumapaikkaa tilanteen rauhoituttua. Saaran suhtautuminen oli ihmeteltävän järkevää ja realistista vailla mitään panikoimista tai asioiden suurentelua. Kyllä kaikki muistivat myös kiitellä ja kehua kuusivuotiaan ripeää ja oikein arvioitua toimintaa.

Nyt pihalla näkyy jo irtolava, johon tyhjennetään pyörävaraston takaosassa olleesta huoltoyhtiön varastosta turmeltuneita työvälineitä. Toivottavasti varaston yläpuolella asuvat saavat nopeasti sähköt takaisin, koska rapussa asuu paljon vanhuksia, joille ei ole ihan vaivatonta lähteä ulos aamukahville tai syömään lämmintä ruokaa.

Tämän päivän ohjelmassa on laina-astioiden haku, kerhohuoneen avaimen haku kaupungilta isännöitsijätoimistosta, kerhohuoneen siivous ja ne leipomukset, jotka voi etukäteen tehdä. Kirsikkakakkukokeilu eilen oli todellakin tarpeen. Kakuista tuli liian tummia ja vuokat oli huolimattomasti voideltu ja jauhotettu. Nyt otin opikseni ja tein kakut uudelleen ajatuksen kanssa ja huolella. Aikanaan julkaisen ohjeen varmaan täälläkin, koska kyseessä on upea, vanha ohje, jossa vaivannäkö palkitaan.

Isillä on todennäköisesti vapaapäivä, mutta sen varaan ei voi mitään laskea. Hän on "hälytysvalmiudessa" lähtemään tarvittaessa töihin.

Outo tauti on kulkenut perheessämme. Sitä ei voi sanoa perinteiseksi vatsataudiksi, vaikka vatsaa vääntääkin ja olo on epämiellyttävä. Suurempi hankaluus on totaalisesta väymyksestä, joka tekee aivan voimattoman olon. Miika on ollut tämän viikon kotona ja ihan pyytämättä loikoilee vuoteellaan lepäämässä. Muutama muukin on valitellut samanlaisia tuntemuksia ja nukkunut tuntikausien päiväunia.
Minä en jouda tänään pohtimaan, väsyttääkö tai kääntääkö vatsassa. Aloitetaan kakkujen kypsyyden tarkistamisesta.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Käytännön paloharjoitus

Kesken kirsikkakakun leipomissuunnittelujeni Saara juoksee sisälle tuulispäänä. Suullinen ilmaisu oli hänellä hyvin sujuvaa ja selkeää ja viesti meni minulle perille välittömästi:
- "B-rapun pyörävarastossa on tulipalo - soita äkkiä palokunta". Kun tulen puhelin kädessä rappuun ja katson ikkunasta ulos, on piha niin paksun ja sankan savun peitossa, ettei pysty erottamaan, mistä savu tulee. Savu saa pihan pilkkopimeäksi, mikä tuntui äkkiä pelottavalta.
Käsken rapussa olevat lapset sisälle ja sulkemaan kaikki ikkunat. Hätäkeskukseen soitettuani saan tiedon, että ensimmäinen sammutusyksikkö on paikalla puolen minuutin kuluttua. Onneksi Jätkäsaaressa on uusi pelastuskeskus, joten sammuttajilla on meille lyhyt matka.
Pihaan päästyäni juoksen portille suunnistamalla, koska savu on niin sankkaa, ettei askelta pidemmälle näe. Siinä vaiheessa huutelen Kaisaa, koska tiesin hänen olevan pihassa, eikä hän ollut tullut sisälle.
Pihan iso portti on jostakin syystä lukossa, mutta paikalle tullut naapuri soittaa taloyhtiön jäsenelle, joka juoksee avaimen kanssa paikalle.
Samassa ensimmäinen paloauto on portilla ja miehet kyselevät palopaikkaa. Emme osaa neuvoa muuta, kuin "tuolta mistä sankin savu tupruaa".
Seuraavaksi minulla onkin huoli Kaisasta, jonka olinpaikasta minulla ei ole tietoa. Huutelen pimeässä pihassa ja juoksen vielä kotiin kysymään, onko Kaisa tullut sisälle. Elia-veli juoksee nopean kierroksen pihassa paidankaulukseensa hengittäen ja huomaa Kaisan olevan muutaman lapsen ja aikuisen kanssa c-rapun puolella sisällä.
Menen käskemään Kaisan kotiin ja sanon hänen seurassaan olevalle pienelle naapurintytölle, että menee hänkin sukkelasti kotiin, jotta hänen äitinsä tietää tämän olevan turvassa.
Kun tiedän kaikkien lasten olevan tallessa, juoksen vielä palopaikalle. Palavan varaston yläpuolella on asuinhuoneistoja viidessä kerroksessa ja erään palomiehen käskystä menen jonkun naapurinmiehen kanssa avaamaan rapun ovet ja ikkunat läpivedon saamiseksi. Esisammutus on siinä vaiheessa jo suoritettu, mutta savua tulee rappukäytävään runsaasti. Pian koko rapusta katkeaa sähköt.

Poliisitutkinta palosta tulee, koska pihassa olleet lapset kertoivat varastosta poistuneen hetkeä ennen paloa kaksi tuntematonta poikaa. Täällä täytyy kaikenlaisten tulkintojen suhteen olla varovainen ennen asioiden selviämistä, koska lausuntoja on yhtä monta kuin pihassa olleita lapsia.

Tilanteen rauhoituttua saimme oivallisen tilaisuuden pitää autenttisen palovalistusoppitunnin. Tulen raivokas leviäminen ihmetytti myös lapsia. Savun vaarallisuudestakin puhuimme, kun kitkerän savun kutina tuntui kurkussa vielä kotona. Uutena asiana lapset oppivat myös sen, että tällaisessa talossa asuessa on tärkeää tulla mahdollisimman nopeasti kotiin. Kyllä lapset oppivat myös sen, että silmät ja korvat kannattaa pitää auki ja kaikkeen epäilyttävään touhuun pitää kiinnittää huomiota ja kertoa välittömästi aikuiselle.

Kolmentoista lapsen äiti tunnustaa olevansa hyvin huojentunut siitä, ettei hänen jälkikasvullaan ollut tekemistä palon syttymisen kanssa. Onneksi palo havaittiin nopeasti, apu tuli parissa minuutissa paikalle ja tuli saatiin nopeasti talttumaan. Ja onneksi kaikki ihmiset ovat turvassa. Taloyhtiössäkin paneudumme varmasti paloturvallisuusasioiden pohtimiseen ja parantamiseen.

Tarvitseeko sinunkin puskea?

Jotenkin tuntuu turvalliselta vedota vuodenaikaan, kun ihan tavallinen arkielämä tuntuu ikäänkuin eteenpäin puskemiselta. Niinkuin kävelisit tuulisella vuorenrinteellä ja pitää painaa leuka rintaan, takkia lujemmin ympärille, ottaa vakaita askelia ja suunnistaa päättäväisesti eteenpäin ajattelematta niin kovin syvällisesti, miltä tuntuu. Joulun valoaika tuo pienen hengähdyshetken ja sitten tammi-helmikuussa pusketaan taas allakallisesti uusi rupeama.
Perjantaina olevat naapurintädin hautajaiset ovat luonnollisesti mielessä. On järkevää ajatella, että huimaa vauhtia sataa ikävuotta lähentelevä ihminen saa päästää otteen elämästä. Yhteisiä muistoja jäi kuitenkin paljon  ja vaikka itse luulen pääseväni surutyössä aika vähällä, niin myötätunto on niiden puolella, jotka ovat menettäneet hyvin läheisen ihmisen. Kun läheisen poismenon aikaan on elämässä kiinni olevilla monia raskaita haasteita, tuntuu vuodenaika entistäkin raskaammalta.
Muistotilaisuuteen yritän koota valoa, rauhaa, lepoa ja häivähdyksiä poisnukkuneen elämästä ja mieliväreistä.
Tädin papereista löytyi kauan kadoksissa ollut lehtileike kirsikkakakkureseptistä. Se kakku oli viimeinen, jonka teimme yhdessä naapurintädin kanssa. Sen jälkeen hänen voimansa eivät enää taikinan vatkaamiseen riittäneet. Minusta tuntuu siltä, että tuo kakku täytyy leipoa muistotilaisuuteen.

Tämän viikon väreihin kuuluu myös marraskuun 22. päivä, mikä on edesmenneen isäni syntymäpäivä. Kiitollisuus ja hento kaipaus täyttää mielen ajatellessa menneitä marraskuun 22. päiviä.
Lauantaina armeijapoika täyttää 20 vuotta. Tuo merkkipaalu on minusta tuntunut omien lasten kohdalla siltä, että kaksikymppistä katsellessa on vanhempien kasvatustyön lopputulos kaikkien nähtävillä. Hän alkaa olla viimeistä piirtoa myöten "valmis" ihminen, oma persoonansa ja valmis vastaanottamaan elämän  mukanaantuomat haasteet.

Jos vuodenaikaa tässä moititaan raskaaksi, niin omat vinkkini kaamosmasennuksen taltuttamiseen ovat yksinkertaisia ja lähestulkoon ilmaisia. Jos mahdollista, lähde nukkumaan puoli tuntia tavanomaista aikaisemmin. Liiku ulkona puoli tuntia tavanomaista enemmän (ellet jo tee päivätyötäsi ulkoilmassa). Vaali hyviä ihmissuhteita läheisiisi: älä anna pienten kettujen päästä tekemään pesiään kotisi nurkkiin. Pidä omatuntosi puhtaana. Näe vaivaa, jotta saat sanottua kannustavia, rehellisiä kommentteja niille ihmisille, joita päiväsi aikana tapaat. Ja totta tosiaan: laskujen maksamisen jälkeenkin olet vielä hengissä.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Helsingin bussinkuljettajien turvallisuus on päässyt unohtumaan

Tulevan helmikuun viides päivä tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun Helsingin Elielinaukiolla hakattiin
bussinkuljettaja työkyvyttömyyseläkkeelle. Sen jälkeen lehahti voimakas julkinen keskustelu kuljettajien työturvallisuudesta ja sen puutteista. Muutaman kriisipisteen turvallisuusasioihin puututtiin palkkaamalla alueille vartijoita seuraamaan yövuorojen lastausta. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että jotakin täytyy tehdä.
Vartijat palelivat pakkasilla ja matkustajat olivat valveutuneita yöllä matkustaessaan ja kävivät nopeasti puolustamaan, jos kuljettajan työrauhaa joku kävi häiritsemään. Puhuttiin turvaohjaamoista ja hälytysnapeista.
Bussinkuljettajamiehellenikin yksi vartija kirjoitti kassakuitin kääntöpuolelle Elielinaukiolla päivystävän vartiointiliikkeen puhelinnumeron.
Todellisia, kuljettajien turvallisuuteen oikeasti vaikuttavia uudistuksia ei olla saatu toteutettua. Sen lisäksi, että kuljettaja on rahastustilanteissa aggressiivisten maksuhaluttomien matkustajien tulilinjalla, myös liikkuminen rahastuslaukun tai -rengin kanssa on turvallisuusriski. Vaikka varikoilla on vartioidut lukittavat säilytyslokerot rahastuslaukkujen säilyttämistä varten, ei se ole poistanut ongelmaa. Työvuorot alkavat ympäri kaupunkia ja rahastuslaukun säilyttäminen lokerossa ei tämän takia onnistu.
Aika harvassa ammatissa työntekijät joutuvat samalla tavalla kulkemaan "kirkuva" rahakirstu kädessään tai taskussaan.

Muistutuksen jatkuvasta varuillaanolosta mieheni sai tänään iltapäivällä, keskellä kirkasta päivää, lähtiessään töihin. Pihaportin tuntumassa hänen seuraansa lyöttäytyi pitkä, "huumehörhöisen oloinen" mieshenkilö, jonka aikeet paljastui takataskusta sojottavasta stiletistä. Mies seurasi kovin hanakasti miestäni metroaseman hissien oville ja siinä vaiheessa mieheni katsoi viisaammaksi mennä ihmisjoukon mukana liukuportaisiin.

Niin kauan, kuin ei löydetä keinoja luopua kuljettajarahastuksesta, on kuljettajien turvallisuudessa vaarallinen aukko.
Emme saisi unohtaa Mikaelia ja hänen kohtaloaan. Minusta tuntuu, että kuljettajien turvallisuuden eteen ei ole vielä kaikki keinot käytetty.

(Blogijuttuni tuosta surullisesta yöstä löytyy tästä linkistä. http://sirkunkotona.blogspot.fi/2011/02/ei-niin-mukava-tyovuoro.html.
Terveiset Mikaelille. Olet mielessämme. Toivottavasti elämä on sinulle hyvää.)

Aamupäivän kiintopisteitä

Täällä on pyykinpesijän paratiisi ja mummolasta tulleet omenapussit miettii keittiön lattialla jatkokäsittelyä ja sijoituspaikkaa. Tätä kirjoittaessa äkkäsin, että parvekkeella on kasa kylmälaukkuja, joiden uumenissa ei pieni yöpakkanenkaan tee omenille pahojaan.
Lapsenlapsi on hoidossa ja mummoa ja pappaa vieläkin huvittaa lapsen eilinen tokaisu. Melska ja pappa söivät mansikoita ja Melska sanoi papalle:
- "Pappa on sellainen mansikkatyttö!"

Ylimääräinen reissu suuntautuu taas kaupungin toiselle laidalle oikojahammaslääkärin luo. Kaisalla on kokoelma oikomislaitteita käytössä ja viikonloppuna yksi niistä ei asettunut enää paikoilleen suuhun. Edellinen reissu oli vasta viikko sitten ja Kaisalle tuli puolen päivän poissaolo koulusta. Sen lisäksi, että koulunkäyntiin tulee harmia, myös minulta "tärvääntyy" melkein kolme tuntia ihan pikkuasian takia. Tärkeää on, että lapsen hampaat saadaan kuntoon, mutta kovan työn takana se on. Tyytyväinen pitää olla siitä, että kallis oikomishoito on tyystin ilmaista.

Eilen selvisi, että saan viikonloppuun kolme lisätyötuntia lauantaille. Olen hyvin tyytyväinen, koska viikonloppuun ajoittuvat työrupeamat ovat minulle ja perheelle lähestulkoon vaivattomia. Minulle ne ovat kuin lomatunteja ja kotiväki pääsee näyttämään luovuutaan.

Lupauduin myös verestämään vanhoja pitopalvelun aikaisia taitoja. Näillä näkymin hoidan ystäväni muistotilaisuuden tarjoilupuolen ja tilajärjestelyt. Innoissani olen siitäkin haasteesta, koska kahdenkymmenen hengen kahvitarjoilu ei ole mikään stressinpaikka, vaan oikein virkistävää vaihtelua. Koristelujen ja kukka-asetelmien teko on mukavaa puuhaa. Myrttiä en saa unohtaa. Ystäväni mainitsi joskus, että "myrtti on murheen kukka". Lisäksi tämä vuodenaika on oikein inspiroiva kukkien, havujen ja muiden metsän materiaalien suhteen.

Tänään täytyy myös laittaa taikinajuuri. Äiti laittoi  ruis-ja vehnäjauhoja useamman säkin. Kuivatavaran säilöminen purkkeihin on tuottanut tulosta ja olen saanut tapettua nälkään ne tuholaiset, jotka olivat viedä minut epätoivon partaalle keittiön kaappeihin katsoessani. Nyt uskaltaa jo säilöä säkkitavaraakin, kunhan pitää silmänsä auki elukoiden suhteen ja käyttää jauhot rivakkaan tahtiin. Varuillaan pitää olla sen takia, että naapureilta olen kuullut viestiä, että heillä on pientä sodankäyntiä vielä elikkorintamalla.
Raaka totuus kun on se, että roskistavaraa tulee suoralta kädeltä niistä jauhopusseista, mihin pienet kulkijat eksyy.

Nyt Saara sukkelasti eskariin, sitten Kruununhakaan hammaslääkäriin. Sieltä Pasilan kautta ruokakauppaan, mies töihin mielellään ruuan kanssa ja sitten lapsenlapsen kanssa yhteistuumin päiväunet-tiskiä-pyykkiä -ruuanlaittoa-eskarilaisen haku. Kello on silloin 13 ja sitten otetaan uusi suuntima.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Töissä pitkästä aikaa

Loppukesästä solmittu työsuhde on nyt tuonut ensimmäisen työtilaisuuden. Muutamasta työtarjouksesta jouduin kieltäytymään, kun 90 työtunnin sovittaminen kuukauteeni on kuitenkin liikaa.
Aloitan erittäin kevyesti: kaksi tuntia henkilökohtaista avustamista sunnuntai-iltapäivisin. Kun työkohde on naapurissa Lauttasaaren puolella, ei työmatkaankaan tärväänny paljon aikaa.
Oli mukava huomata, että meillä avustettavan kanssa yhteistyö sujui ja hän pystyi luottamaan minuun lyhyen tutustumisen jälkeen.
Uskon, että alkuun päästyäni minulle tarjoutuu mahdollisuuksia kasvattaa työtuntimäärää. Lähinnä illat ja viikonloput on minun mahdollista pujahtaa töihin kodin ulkopuolelle.
Ensimmäisen työvuoron jälkeen miehen seurassa kotiin käveltyäni yli tuulisen Lauttasaaren sillan, täytyy todeta, että tuollainen työ koituu iloksi ja virkistykseksi. Kaiken lisäksi kun voi kokea olevansa todella avuksi asiakkaalle.
Vähäpätöinen ei ole sekään asia, että yhden sunnuntain palkat tarkoittaa meidän huushollissamme yhden päivän ruokarahoja. Eli pieniä puroja ja rikkoja rokassa.

Kun mies sai talutettua minut sillan yli kotiin, söimme Anne-Marin keittämää kanakeittoa ja Jennin paistamia suklaamuffinsseja. Sitten tein sukkelasti miehen työeväät ja hän lähti yöksi töihin.
Illan aikana on vielä odotettavissa mummolasta Pikkuveljen roudaama "mummolakuorma". Äiti ehti jo voihkia minulle, kun mummolassa on neljä pakastimellista marjoja ja ne eivät hupene ollenkaan. Lohduttelin, että asiaan tulee parannus, kun joku kulkee tätä väliä kylmälaukkujen kanssa. Meillä on yksi pakastin jo syöty tyhjäksi ja mehuja voisi keitellä milloin vain lisää. Olen edelleen sitä mieltä, että sellaista marjavuotta ei olekaan, että marjoja saisi säilöön liikaa. Ei meillä ole koskaan ollut mustikoita kuivattavaksi asti. Puolukoista sentään raskii mehua keittää.

Eilinen Haagan reissu oli monella tapaa hyvä. Haagan torilla oli kauppiaan auto, josta olisin voinut kantaa kotiin ihan mitä tahansa. Ostin nauriita ja lanttuja, kaikki myynnissä olleet persiljat, hunajaa, kotimaisia päärynöitä ja kokeeksi saskatoonhyytelöä.
Saskatoonmarja on minua kovasti kiinnostanut, mutta nyt vasta pääsin sitä maistamaan. Sanokaa te, jotka marjaa kasvatatte puutarhoissanne, että onko siinä todellakin noin hienostunut kirsikkainen makuvivahde? Seuraavalla kerralla aion ostaa saskatoonsiirappia, koska se varmaankin sopisi hyvin lettujen kanssa syötäväksi kalliin vaahterasiirapin korvikkeeksi.

Ostoksilla oli samaan aikaan mieshenkilö, jonka puheenparsi kuulosti perin tutulta. Syntyperäinen helsinkiläinen kun ei sano "pittää männä laittamaa perunakattila tulelle". Kysyin mieheltä, mistä hän mahtaa olla kotoisin, kun puhe tuntuu kangasniemeläisen korviin niin kovin tutulta.
- "Mikkelistähän minä!" vastasi mies iloisesti.
Ihan kuin olisi tavannut naapurin väkeä Haagan torilla.

Haagan mummon lempipsalmi

Kävin eilen anoppini, eli "Haagan mummon" luona. Lauloimme, kerroimme asioita Taivaan Isälle ja luin muutaman luvun Raamatusta, jonka kannet ja sivut olivat anopin käsissä kuluneet. Mummo pyysi minua lukemaan erään lempipsalmeistaan. Psalmien kirjassa on paljon sykähdyttäviä kuningas Daavidin runoja ja lauluja, mutta tätä psalmia lukiessa liikutuin, kun ajattelin iäkkään anoppini pitkää elämää. Tämä psalmi on niin hyvä, ajankohtainen ja koskettava, että jaan sen teidän kanssanne. Vanha käännös tuntuu jotenkin tutummalta.
Psalmi 16
Herra on hurskaan ainoa turva

Daavidin laulu. Varjele minua, Jumala, sillä sinuun minä turvaan.
Minä sanon Herralle: "Sinä olet minun Herrani, paitsi sinua ei ole minulla
mitään hyvää";
ja pyhille, jotka maassa ovat: "Nämä ovat ne jalot, joihin on koko minun mielisuosioni".
Monta tuskaa on niillä, jotka ottavat vieraan jumalan; minä en uhraa
niille verta juomauhriksi enkä päästä huulilleni niiden nimiä.
Herra on minun pelto- ja malja-osani; sinä hoidat minun arpani.
Arpa lankesi minulle ihanasta maasta, ja kaunis on minun perintöosani.
Minä kiitän Herraa, joka on minua neuvonut; yölläkin minua siihen sisimpäni kehoittaa.
Minä pidän Herran aina edessäni; kun hän on minun oikealla puolellani, en minä horju.
Sentähden minun sydämeni iloitsee ja sieluni riemuitsee, ja myös minun ruumiini asuu turvassa.
Sillä sinä et hylkää minun sieluani tuonelaan etkä anna hurskaasi nähdä kuolemaa.
Sinä neuvot minulle elämän tien; ylenpalttisesti on iloa sinun kasvojesi edessä,
ihanuutta sinun oikeassa kädessäsi iankaikkisesti.
. . .
Tätä samaa turvaa ja siunausta toivotan sinunkin elämääsi.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Vanhus lähellämme

Me suomalaiset olemme jotenkin vaisuja ja laiskoja suhtautumisessamme vanhoihin ihmisiin. Vanhojen ihmisten hoitolaitosten käytävät kumisevat tyhjyyttään vieratuntien aikana, valtakunnallisissa kyselyissä vanhukset kertovat suurimmaksi epäkohdaksi elämässään yksinäisyyden. Vanhaan aikaan, kun useamman sukupolven asuminen saman katon alla oli Suomessa yleisempää, puhuttiin helposti "sukupolvien välisestä kuilusta". Miniöiden ja anoppien, vävyjen ja appiukkojen välillä oli usein "pakkoliittoja", jotka näkyi ulkopuolisenkin silmiin viileinä väleinä.

Monessa kulttuurissa vanhukset ovat arvostettuja, kunnioitettuja ja heitä kohdellaan palvellen ja voimia ja vaivoja säästelemättä. Heiltä tullaan myös kysymään neuvoa, kun asian ratkaisemiseen tarvitaan elämänkokemusta. Sellaiseen suhtautumiseen olen törmännyt täällä todella harvoin ja silloinkin on kyseessä ollut poikkeuksetta romaniperhe.

Jos lähipiirissäsi ei ole yhtään vanhaa ihmistä, niin huomaa vanhat kaikkialla, missä liikut. Pidä silmät ja korvat auki ja ole herkkä tarjoamaan apuasi, jos havaitset iäkkään lähelläsi ehkä olevan avun tarpeessa. Täällä kaupungissa on mahdollisuus ilahduttaa vanhaa ja hitaasti kulkevaa ja asioivaa pelkällä hyväksyvällä, lämpimällä hymyllä.

Ennen vanhaan oli tapana "auttaa mummoja tien yli". Oudosti tuo pieni hyväntahdon ele on kuihtunut. Voi, miten monen vanhuksen olen kuullut viimeisen vuoden aikana sanovan, että kaupungilla liikkuessa heitä eniten pelottaa kulkea suojatiellä tien yli! Rynnivien ihmismassojen lisäksi eri korkeuksilla olevat korokkeet, luiskat ja kiskot ovat hankalia liikuntaesteisille tai heikkonäköisille.

Jos tuttavapiiriisi, sukulaisiisi tai naapureihisi kuuluu vanhuksia, niin nyt meidän on aika todella ryhdistäytyä. Meidän täytyy itse kunkin miettiä, kuinka voimme oikeasti ja käytännössä olla heille avuksi, iloksi ja hyödyksi. Suurin osa iäkkäistä ihmisistä ajattelee niin, että yrittää viimeiseen asti selvitä omin neuvoin vaivaamatta toisia avunpyynnöillään. Siksi he vaikuttavat meistä pärjääviltä ja hyvin toimeentulevilta.

Kyllä nyt on aika iloisella mielellä mennä kysymään "missä voisin olla avuksi?" Kun on sukulaisesta kysymys, voimme ihan hukuttaa vanhan hyvyydellä. Kyllä hän sitten ilmaisee, kun riittää.
Tuli mieleeni naapurissa asuva leskitäti, jolla on jälkipolvia jo neljännessä- viidennessä polvessa. Viime joulun alla hän kertoi, että on vakuuttelemalla vakuutellut lapsilleen ja heidän perheilleen, että haluaa viettää jouluaaton ihan yksin. Tämä suvun vanhin kun elää joka päivä kuin kuningatar läheistensä huomiossa ja huolenpidossa, vaikka asuukin yksin.

Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Lisäksi uskon, että on Jumalan mielen mukaista pitää huolta vanhoista.

Eilen aamulla sai nukkua pois 94-vuotias ystäväni. Oli hänen aikansa lähteä. Hänen ikäisensä ystävyys oli käsittämätön rikkaus minulle ja lapsillemme.

torstai 8. marraskuuta 2012

Etsivä löytää


Joyce Meyer puhui tänä aamuna ohjelmassaan totuudesta (TV7).
Jeesus sanoi: "Minä olen tie, totuus ja elämä".
Pilatuskin pohti totuutta, mutta hänen ymmärryksensä ei ottanut vastaan Jeesuksen sanoja.
Joh.18:37:
"Sinä siis kuitenkin olet kuningas? Pilatus sanoi. Jeesus vastasi: "Itse sinä sanot, että olen kuningas. Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten tullut tähän maailmaan, että todistaisin totuuden puolesta. Jokainen, joka on totuudesta, kuulee minua."

Tänä päivänä monet ihmiset etsivät elämäänsä totuutta. Totuuden tuntee siitä, että se ei muutu aikojen saatossa ja että se toimii aina samalla tavalla. Jeesuksen elämässä ja elämäntyylissä totuus tuli julki. Raamattua lukemalla ja Jeesuksen elämää tutkimalla tulemme tuntemaan totuuden.

Joyce Meyer sanoi puheessaan:
- "Minä uskon Raamatun ilmoitukseen ja sen totuuteen. En välitä siitä, jos sanot minulle, että "entä jos olet väärässä?" Minä kysyn sinulta: "- Entä jos sinä oletkin väärässä? Iankaikkisuus on pitkä ja helvetti kuuma."

Raamattu on maailman levinnein kirja - sitä on painettu 6-7 biljoonaa kappaletta ja julkaistu yli 2500 eri kielellä. Raamatun sana toimii sukupolvesta toiseen samalla tavalla: etsivä ihminen tulee Pyhän Hengen koskettamaksi, saa syntinsä anteeksi ja löytää totuuden Jeesuksessa. Raamattu sanoo, että sen totuuden löytäminen on niin helppoa, että siltä tieltä ei hullukaan eksy.

Ihminen ei tarvitse välttämättä vaikeuksia ja henkilökohtaisia tragedioita alkaakseen etsiä totuutta. Jumalan kutsu voi tulla elämäämme myös helpon ja sujuvan elämän keskelle. Jumalan tavat kutsua ihmistä ovat hyvin monenlaiset.

Linkissä erään tuttavan kertomus siitä, kuinka hän löysi totuuden elämäänsä.
http://www.tv7.fi/vod/player/?program=19917

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Kaikenlaisia koululaisia

Isillä on ylellinen vapaapäivä. Ylellinen tarkoittaa meidän tapauksessa sitä, että mahdollisuus ylityökutsuun on aika pieni. Toki minusta miehen ylityökutsut ovat mukavia tiettyyn rajaan asti, mutta joskus vain on ylellistä juoda santsiaamukahveja miehen seurassa ja jutella mahdollisesti jostakin muusta kuin Titi-nallesta. Ihan oikean kahvinkin juonti on mukavaa vastapainoa niille kymmenistä eri kipoista ja kupposista juoduille leikkikahveille.
Tänä aamuna olen kuullut jo monta syvällistä huomiota lapsenlapsen suusta. Muun muassa sen, että "mummo on ihminen" ja "viisi plus viisi on kymmenen". Tuo viimeinen toteamus oikeastaan terästi huomioni, kun Saara kyseli Melskalta lyhyitä pluslaskuja ja kolmevuotias vastasi kaikkiin oikein. Täytyypä kysyä iltapäivällä hakemaan tulevalta isältään, onko hän pannut merkille näitä laskutoimituksia.

Hoitajaopiskelijapoika 16-vuotias huomasi eilen, että jos Melskan äiti aloittaa tammikuussa lähihoitajaopinnot, on kaksi isosiskoa peräänkatsomassa velipojan edesottamuksia. Kolme sisarusta saman oppilaitoksen lähihoitajakursseilla tietää meille vanhuksille joskus kissanpäiviä. Tietysti jos kaikki kolme suuntautuvat lasten hoitoon ja kasvatukseen, voi lähinnä otaksua, että hiljainen toiveeni lastenlasten määrän karttumisesta toteutuu. Tärkeintä on nyt kuitenkin, että opiskelevat. Anne-Mari selvittää tänään mahdollisuuksiaan osallistua muiden ryhmien tunneille omiensa lisäksi, kun kyllästyi puolikkaisiin päiviin ja iltapäivisin alkaviin tunteihin. Eli opiskeluintoakin näyttää löytyvän.

Saara oli viime perjantaina kuunteluoppilaana kristillisellä koululla. Olin hänen mukanaan ruokailuun asti ja Saara halusi jäädä koulupäivän loppuun asti ja tuli sitten sisarusten kanssa kotiin. Kyllä koulun lämpö, välittäminen, iloisuus ja aito rakkaus tavoitti kuusivuotiaan ja hän olisi ollut saman tien valmis aloittamaan koulunkäynnin.
Kyllä se, että lapsi saa olla vapautuneesti oma itsensä, kokea itsensä hyväksi, kauniiksi, hyväksytyksi ja kelpaavaksi ja kokee olevansa asioineen ja mielipiteineen kuultu ja hyväksytty, on harvoin toteutuvia asioita koulumaailmassa. Kun näihin asioihin lisätään täydellinen luottamus Jumalaan ja koulun kaikki aikuiset välittävät sanoillaan ja teoillaan Jumalan rakkautta ja huolenpitoa, on koulu hyvä kasvupaikka lapselle.

Tuo Suhen koulu, eli Suur-Helsingin Kristillinen koulu on yksityinen koulu, eikä näin ollen saa valtion tai kaupungin tukea. Koulu toimii täysin yksityisten henkilöiden ja muutaman seurakunnan tuen turvin. Vanhemmat tai tukijat maksavat lapsista kuukausimaksua, mikä on murto-osa todellisista kuluista. Esimerkiksi Saarasta ensi syksynä, kun hän on perheen neljäs koulussa oleva lapsi, kuukausimaksu on vain 20 euroa.
Kun koulun toiminta on täysin uskonvaraista, myös lapset oppivat luottamaan, että Taivaan Isälle kannattaa kaikki asiat kertoa. (Vrt. meidän Miikan Ruotsin-matka.) Käytännössä toteutuvat rukousvastaukset ovat käytännön oppia parhaimmillaan.
http://www.kristillinenkoulu.org/ Tästä linkistä klikkaamalla pääset tutustumaan koulun sivuihin.
Olemme ottaneet tavoitteeksemme hankkia koululle 800 kuukausittaista tukijaa.
Kristillinen koulu on mielestäni tulevaisuuden koulu myös Helsingissä.
Vertailun vuoksi mainittakoon, että Norjassa on yksityisiä kristillisiä kouluja noin 200.