keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Iloa villasta


Vyyhteä keriessäni muistui mieleen, kun lapsena sain pidellä lankavyyhteä ja mummo keri. Nyt pistin vyyhden polvieni väliin, kun istuin sängyllä ja näppärästihän tuo kävi siinäkin. Tuolin selkänoja on myös hyvä vyyhden pitelijä.


Tulin kovin iloiseksi, kun kävin tänään kylällä hakemassa kirppisryhmästä hoksaamani villalankavyyhdet ja lanka oli niin kaunista, puhdasta ja hyvälaatuista. Testaan lankaa kutomalla ensimmäiseksi itselleni hyvin pitkävartiset sukat.

Langoista on minulle iloa pitkäksi aikaa, sillä kutominen on minulle vapaapäivien luksusta. Vapaapäivinä kun tahtoo olla paljon muutakin puuhaa. Mutta sitä antoisammaksi kutomishetket sitten muodostuvatkin, kun ei ole ihan jokapäiväistä huvia. Nyt tässä unta odotellessa maistelen erinomaista rooibosta, labbis lämmittää kyljessä, talo on hiljainen ja sukankudin saa hymyilemään sisäisesti.

tiistai 22. marraskuuta 2022

Muistikuvien varassa viime viikot

Katselin puhelimen kuvagalleriaa menneiltä viikoilta ja näkymät oli karuja. Toki hyvin kertovat elämän nykyhetkestä: kuvat oli napattu keittiön kuistin oveen teipatuista kalenterinlehdistä. Kuukausilehtiä on esillä helmikuulle asti ja lisää täytyisi näköjään tulostaa, kun seuraavan työvuorolistan vuorot ulottuvat jo helmikuulle. Mutta blogitekstin lisämausteeksi ei ollut ainokaistakaan tuoretta maalaisromanttista otosta.

Kesä oli minulla töiden suhteen hyvin vilkasta aikaa. Sitten tuli lyhyt kausi, jolloin keskityin vapaapäivinä kotihommin, puidentekoon ja metsässä liikkumiseen. Nyt on taas paljon puhtia napsia pidemmille vapaille lisätöitä. Tällä hetkellä koen, että päätyöni vapaapäivänä tehty muutaman tunnin keikka toiseen taloon on vain mielenvirkistystä ja vaihtelua. Huomistakin iltavuoroa naapuritaloon odotan innolla, koska pääsen pitkästä aikaa näkemään tuttuja asukkaita ja entisiä kollegoja.

Keikkatöiden yksi merkittävä etu on tietysti muutama ylimääräinen tilipäivä kuukaudessa. Pitkän tähtäimen tavoite minulla on, että jos ja kun joskus pääsen eläkkeelle, perheemme olisi tuolloin velaton. Erittäin mukavaa olisi, jos velat olisi kuitattu jo ennen eläkepäiviäkin.

Viime aikojen kustannusten nousu toki teettää tähän tavoitteeseen pääsemiseksi reippaasti enemmän töitä. Menojen pienentämisen mahdollisuuksia tarkkaillaan perheessämme jatkuvasti. Arjen luksusta on nykyään saunominen, puiden polttaminen takassa ihan vain huvin vuoksi tai vaikkapa jäätelön ostaminen.

Yhteenvetona voi siis todeta: jos Syrjäläisen mummelin blogi on pitkään hiljainen, mummeli todennäköisesti paiskii töitä tai stadilaisittain "painaa duunia".

keskiviikko 26. lokakuuta 2022

Polttopuiden teko on hyötyliikuntaa parhaimmillaan

Viisaat ja aikaansaavat ihmiset tekevät polttopuunsa keväällä. Meillä polttopuiden tekoon havahdutaan silloin, kun ladon lattia paistaa ja nurkassa on rujo kasa poltettavaa jäljellä.

Keväällä ja alkukesästä oli olevinaan niin paljon kiireitä ja tärkeämpää tekemistä ja minäkin olin töissä joka siunaaman päivä, niin polttopuiden teko jäi ihan satunnaiseksi rankojen kaatamiseksi. Kun lisäksi haluamme itsepäisesti olla mahdollisimman alkukantaisia ja tehottomia puuhommissa, emme vuokraa mitään klapikonetta tai sirkkeliä ja pyydä traktorimiestä tuomaan viittä rankokuormaa puuladon nurkille. Ei - vaan käsisaha, kirves ja vesuri pääasiallisina työkaluina olemme toimeen käyneet. Toki Pappa ja yksi pojista on päräytellyt moottorisahallakin puita nurin ja pölleiksi. Mutta kaadetut, pätkityt ja halotut puut on kuskattu latoihin mies/naisvoimin, kottikärryillä ja myös painavampia pöllejä Pappa on kuskannut autonsa takakontissa riiheltä pihapiirin latoon.

Ihan rauhassa saa päätään puistella moiselle alkeellisuudelle työnteossa, mutta me olemme tykänneet tavastamme tehdä tätä työtä. Aika vähän olisi ihmisellä iloa polttopuiden teosta, jos koko talven puut tekaistaisiin yhdessä- kahdessa päivässä tehokeinoin.

Sen verran lisäapua työn helpotukseen olemme hyväksyneet, että ostamme muutaman pinonpätkän metrisiä halkoja kuivaa puuta läheiseltä sukulaiselta ja naapurilta. Oma hauska hommansa on niidenkin puiden rahtaamisessa.

Tänä iltana vietimme Papan kanssa pitkän tovin puuhommissa. Minä kuskasin useamman kärrillisen puuta pannuhuoneeseen kuivahtamaan ja muutaman kestokassillisen takkapuita piikojen eteiseen.

"Piikojen ovi" ja "piikojen eteinen" on isäni antamia nimityksiä talon etupihan puolella olevalle sisäänkäynnille, mikä on pihasta katsottuna vasemmalla puolella. "Piikojen ovesta" pääsee takkahuoneeseen. Oikeanpuoleinen ovi on varmaankin niin sanottu pääovi, koska siitä tullaan olohuoneeseen. 

Me siis Papan kanssa teimme iltapimeään asti ladossa puuhommia: Pappa halkoi kirveellä pöllejä ja minä pinosin ladon seinää vasten muutaman pinon isosta läjästä. Kun läjän saa pois, on tilaa tuoda alatallista riihen luota lisää pöllejä.

Pihalatoon teemme siis puita leivinuunia varten, hiukan lyhyempää puuta lämmityskattilaan, takkaa varten vielä hiukkasen lyhyempiä ja hellaa varten aika sivakankokoisia, koska hellan pesä on melko pieni. Keittiön hellassa pidän tulta oikeastaan vain sähkökatkosten aikana tai jos tarvitsee lisälämpöä nopeasti kovilla pakkasilla. Eli jokaisen sorttisille puille on ladossa omat pinonsa.

"Klapi" ei kuulu sanavarastoomme. Koskaan lapsuudessani en kuullut sitä sanaa käytettävän. Oli leivinuunipuita, hellapuita ja uunipuita. Eikä tuo klapi ole meidänkään suuhumme tarttunut. Polttopuita meillä tehdään.


perjantai 21. lokakuuta 2022

Vapaapäivän metsäretriitti

Tavaksi muodostunut syksyinen nuotion äärellä itsensä hiljentäminen toteutui tänään. Heräsin aamulla jotenkin raihnaisena ja monin tavoin uupuneena, että päätös vapaapäivän vieton aloittamisesta itsensä seurassa ulkoilmassa tuntui lähes ainoalta vaihtoehdolta.

Vaikka mukana oli paperikassissa monenlaista sytykettä, tuli syttyi reippaaseen paloon vasta kärsivällisen ajan antamisen jälkeen.

Asia, mikä jälleen minua ärsytti, ilmeni heti: tieltä kuuluu autojen äänet metsämme jokaiseen loukkoon. Se on kai hinta nykyelämän helppoudesta.

Muutenhan metsä oli hiljainen. Harvat linnut kävivät lähipuissa kurkistelemassa touhujani. Aistit herkistyvät tulen äärellä metsän keskellä: kuulet kauempaakin metsässä lentoon lehahtavan linnun äänen.

Kun keräät oksia tuleen ja kohentelet tulta kepillä, tärkeiden asioiden määrä kutistuu juuri siihen.

Keskittymiseni häiriintyi, kun kuulin muutaman sadan metrin päässä riihen luona Papan aukaisevan puuladon oven. Sankka metsä oli välissä, mutta silti aloin pälyillä, tuleeko joku, näkeekö joku. Hetken kuluttua alkoi kuulua Papan halkojen hakkaamisen ääni.

Hetken vielä polttelin tulta. Kun Papan moottorisahan ääni alkoi kuulua, totesin, että kotiin voi lähteä.

Kiersin pienen lenkin etelänpuolen metsän kautta. Metsästäni löytyi yllätys: havahduin lehtikuusen neulasten mattoon ja kun nostin katseen maasta ylemmäs, näin lehtikuusimetsikön, jota en aikaisemmin ollut havainnut. Suurempi lehtikuusimetsikkö kasvaa metsätien toisella puolella, mutta tähän pienempään en ole koskaan kiinnittänyt huomiota. Joskus täytyy varmaan nuo puut laskea, mutta veikkaan, että toista sataa lehtikuusta metsässäni on varttumassa. Kaikki on istutettu yli 30 vuotta sitten, eli ovat jo hyvin kasvaneet.

Kotiin päästyäni ei sisähommat vielä innostaneet. Puuhommista palannut Pappa oli helposti houkuteltavissa tulen virittelyyn ulkona olevaan tulentekopaikkaan. Pakasteesta nakkasin ison paketillisen nakkimakkaroita tulen päälle ritilälle paistumaan. Paljasta ruisleipää makkaran seuraksi, niin nälkä lähti.

Kun kävin hakemassa paistotarvikkeita sisältä, ajokoira livahti ovesta ulos ja laukkasi innoissaan kauas pellolle melkein naapuriin asti. Hain hihnan ja makkarasta puhumalla sain karkulaisen pyydystettyä. Lonkkavaivainen Pappa kiipesi sillä aikaa talon katolle ja huuteli sieltä:
-"Kiiraaa! Tule kotiin syömään nuotiomakkaraa!"

maanantai 5. syyskuuta 2022

4.9.


Kuvat: Anne-Mari Syrjäläinen. Julkaistu luvalla.


Eilen tuli kuluneeksi vuosi Palokankaan talon tulipalosta. Tuntuu, kuin siitä olisi pidempikin aika.

Pyysin Anne-Marilta pari "idyllistä kuvaa" ja kysyin samalla luvan niiden julkaisemiseen. Sanoin, että taidan tehdä terapiakirjoituksen.

En edelleenkään ole päässyt yli tulipalon aiheuttamasta surusta. Minä sentään olen aika kaukainen henkilö talon omaan väkeen verrattuna, mutta niin paljon ihania muistoja taloon liittyy. Toki olen hyvin surullinen myös tyttäreni puolesta, koska hän menetti suuren unelmansa. Ihan kokonaan en vielä ymmärrä, miksi hänen unelmansa haihtui savuna ilmaan yhdessä iltapäivässä.


Varmaan kyllästymiseen asti olen Anne-Marilta tentannut, kuinka hän pärjää menetyksen kanssa. Hän on vakuuttanut, että pärjää jo. Mutta voin vain kuvitella, että kaikki moninverroin moninaisemmat muistikuvat elämästä unelmien talossa viiltää hänen sydäntään paljon raskaammin kuin hänen äidillään.

Palokankaan tila on myynnissä. Anne-Mari sanoi, ettei myy tilaa minulle. Hän haluaa - niinkuin viisasta onkin - ettei tila jää perhepiiriin. Uskoisin, että kun uusi omistaja on saanut tilan nimiinsä, meidänkin surutyö siirtyy askeleen voiton puolelle.

sunnuntai 21. elokuuta 2022

Miltä kantilta asiaa katsoo



Maalla asuminen on suuri etuoikeus ja ilo. Omalla tilalla maalla asuminen on suuri etuoikeus. "Ilo" omalla tilalla asumisesta onkin sitten kaksijakoinen asia. Lähinnä on kysymys siitä, miltä kantilta asiaa katsoo.

Kuluneena kesänä olen törmännyt riittämättömyyden tunteeseen. Aikaisempina maalla elettyinä keväinä olen harrastanut raivaussahahommia ja Pappa niitti lupiineja, nokkosia ja muuta kasvavaa heinikkoa tämän tästä. Koko kesänä en ole ehtinyt raivaushommiin ja Papalla vanhuus ja autokuskin hommat ovat verottaneet puutarhatöitä. Ei siis ihme, että näkymät kujalta talolle päin ovat sitä mitä ovat.

Ylimmässä kuvassa uudempi talo on kutakuinkin pyöreän salavan takana. Ruokkoamattomat omenapuut vielä vahvistavat ryteikköistä näkymää.

Alempi kuva on kujalta riihen ja kanalan väliltä. Tien vasemmalla puolella olevan vesakon takana on pelto. Kaksi vuotta sitten keväällä raivasin kyseisen pätkän maata myöten ja nyt paikalla kasvaa jo lannistavan sankka kolmimetrinen pajukko.

Jos ajattelemme positiiviselta kannalta, voimme todeta, että paljon mukavia ulkohommia odottaa tekijäänsä. Ja niitä raivaushommia riittää vuoden ympäri ja ihan niin paljon kuin jaksaa ja ehtii tehdä. Jos joskus saisikin kaikki ojanpientareet ja taimikot käytyä läpi, niin aivan varmasti saman homman voisi aloittaa sieltä alkupäästä uudelleen.

Jos taas ajattelemme siltä kantilta, mitä olen viime viikkoina näkymiä analysoinnut, niin tilanne pahenee vuosi vuodelta. Vaikka joku tienaisi perheelle ruokarahat ja minä päätoimisesti näitä nurkkia ruokkoaisin, en pysyisi vesakonkasvun perässä.

En tiedä mihin se ajatus sitten mielessäni perustuu, että vesakot pitäisi olla pois ja taimikot harvennettuina ja siistittyinä. Toki turha odottaa metsänkasvulle minkäänlaisia tuottoja, jos hoitotoimet viivästyy vuosilla. Jotenkin vain päässäni on kuva siitä, millaiset näkymien kuuluisi olla.

Eläkeikää odotellessa joutuu etsimään kultaista keskitietä ja hyväksyä elämän realiteetit. Hyvinhoidettu metsä on kyllä ilo silmälle, sillehän ei mitään mahda.

perjantai 12. elokuuta 2022

Metsässä hengittämässä


Tulipaloevakkolapsi "Mammakissa" on kirjaimellisesti ulkokissa. Hän viihtyy ulkona suurimman osan ajasta. Sisälle hän pyrkii ehkä kerran päivässä ja käy silloin tarkistamassa ruokakupit ja syö minkä syö. Jos ulkoruokaa on ollut tarjolla vaikka mehevänkokoisen myyrän muodossa, Mamma syö kupista nappuloita muutaman suupalan, tekee kierroksen keittiössä ja menee pääulko-oven eteen odottamaan, että joku ohikulkija päästää hänet ulos. 

Mamma oli päivällä lekottelemassa vanhan tuuletustelineen päällä ja siitä nappasin hänestä kuvan blogia varten. Jotkut sanovat, että blogitekstejä ei viitsi lukea, jos ei ole myös kuvia. Tarpeeni miellyttää ihmisiä ilmenee siis myös tällä tavalla.

Pakotin itseni kävelemään metsään. Kymmenen metrin välein piti pysähtyä ja hengittää hetki rauhassa. Etelänpuolen metsässä oli tunnelma kuin olisi kotiinsa tullut. Sai jatkaa siitä mihin oli viimeksi jäänyt.

Olen tänään jutellut paljon lasten kanssa puhelimessa. Päivän teemaksi nousi ajatus:

"Hyväksy asiat, joihin et voi itse vaikuttaa, äläkä jää niitä murehtimaan tai pohtimaan sen enempää. Niitä asioita, joihin voit itse vaikuttaa, voitkin sitten pohdiskella. Mutta ainakin ajatuskuormasi on maltillisempi".

Emme me hyödy tai luonteemme siitä jalostu, jos kannamme huolta Suomen pohjaveden tilasta tai suremme sodan kurimukseen heitteille jääneitä eläimiä. Edes lasten pahoinvoinnin lisääntyminen tai tulevaan talveen varautuminen ei ole asioita, joilla mielemme pitäisi askaroida. Oleellisempaa on se, onko tänään lapsellamme hyvä mieli.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2022

Asioidenhoitamispäivä - ei mikään "vapaapäivä"

Pidän vapaapäivänä sellaista arkipäivää, kun ei tarvitse käydä kylällä eikä ruokakaupassa. Olisiko viimeisen puolen vuoden ajalle sattunut tasan yksi sellainen päivä. Niin ja tietysti ettei sinä päivänä ole palkkatöitä.

Tänään oli siis vapaata työmailta, mutta hieman koin ärsytystä, kun Ässän kassajonossa vilkaisin kelloa ja se oli reilusti yli kahden. Ne Ässän kassajonot on kaiken lisäksi kesäaikaan ilman pikkulapsiakin liikkuvalle aika kärsivällisyyskasvatusta.

Olin aamupäivällä tuonut kaksi tytöistä kylälle ja ajattelin samalla katsastaa äidin tilanteen, kun hän oli pyytänyt tuomaan kylmälaukun, että saisi pakastimensa sulatettua. Enhän minä nyt voinut jättää vanhaa ihmistä kyykkimään pakastimensa kanssa, vaan tyhjensin sen ja lykkäsin kuumavesikattilan sulattamaan jäitä. Sillä aikaa menin kauppaan ihan siltä varalta, että äiti pärjää ruuan puolesta tulevat päivät, kun minulla alkaa neljän yövuoron putki.

Kummasti hommat minulla aina poikii äidille mennessä ja loppujen lopuksi nappasin vielä matot äidin lattialta ja pakastimen kuivauksen jätin suosiolla äidille.

Kävin sitten vielä tekemässä omat ruokaostokset ja ilokseni törmäsin kaupassa pariin omaan lapseen. Toisen kanssa höpötin maitokaapin edessä pikaiset kuulumiset ja toinen ilmoitti Papalle, että tuleekin minun kyydillä kotiin.

Makaronilaatikkoa pitkään oli tehnyt mieli ja kun sen lykkäsin uuniin, menin laittamaan lämmityskattilaan tulet. No siinä samassapa tuli mieleen, että jos ne äidin matot nyt huiskaisee painepesurilla puhtaiksi, niin ei jää se asia mieleen roikkumaan.

Huiskaisin äidin matot ja nappasin käytössäni olevasta autostakin muovimatot pesuun. Samassa tietysti pesin Papankin auton päältäpäin. Minun käytössäni oleva auto (se ei siis ole minun auto, vaan on Papan nimissä) oli pihassa niin päin, että minulle riitti, kun pesin sen vain sieltä kuskin puolelta. En jaksanut viritellä pesuria auton toiselle puolelle. Riittää, kun käyn autoon, että kuljettajan puoli autosta on puhdas.

Meidän Elia tykkää siivota autoja sisältäpäin ja kun Elia tuli käymään ulkona, kysyin, viitsisikö hän imuroida auton, niin minä pyyhin sisätilat rätillä.

Sillä aikaa kun makaronilaatikko paistui, oli lämmityskattilassa tulet, matot pesty ja auto siivottu.

Yksi kauempana asuvista tytöistä on käymässä ja hän oli kirkonkylällä käyntini aikana siivonnut, tiskannut ja leiponut pellillisen raparperipiirakkaa.

Illansuussa poikkesi vielä yksi kylällä asuvista lapsista, niin onhan tässä ollut yhdelle vapaapäivälle antoisaa sisältöä. Ja ihan raukea olokin hiipii. Yritän ensi yönä nukkua, kun neljä seuraavaa valvotaan.

torstai 14. heinäkuuta 2022

Marjavuodelta näyttää


Kävin heti aamusta tarkistamassa toisen luottomarjapaikkani mustikanpoimintaa silmällä pitäen. Näkymät oli oikein hyvät: suurikokoista mustikkaa on kypsymässä paljon. Siellä täällä on jo kypsiäkin, niin otollisimmat poiminta-ajat alkavat varmaankin kahden viikon kuluttua olla käsillä.

Niin paljon kuin rankkasateista ja ukkoskuuroista on puhuttukin viime päivinä, on meillä päin sateet olleet kovin vähäisiä ja maltillisia. Kuivuudesta ei marjametsät vielä kärsi, mutta reilumpi vedentulo tekisi kyllä oikein hyvää. Vadelmaa olisi paljon tulossa myös, mutta kasvustot kärsii kohta veden puutteesta, kun ovat pitkälti kuivissa ryteiköissä. Metsäkierrokseni kotimatkalla keräsin metsämansikoita ojien pientareilta.

Mansikanviljelijät ovat tänä kesänä tukalassa tilanteessa, kun melkein jokaisella tilalla on pulaa työvoimasta. Mansikan hintakin on ennätysalhaalla. Täällä Kangasniemellä tilanne näkyy niin, että monille mansikkatiloille on avattu itsepoimintaa ja mansikkakilon hinta on 3-3,5 e/ kilolta. Surettaa, kun paljon mansikkaa pilaantuu pelloille, kun kukaan ei ehdi poimia.

Itse yritän tänä kesänä ryhdistäytyä puutarhamarjojen talteen saamisessa. Mummoni ilmaisua lainaten, on "synti ja häppee", jos viinimarjat ja tyrnit jäävät poimimatta.

Kuva on metsäreissun kotiintulomatkalta. Asuintalot jäävät näkösuojaan ladon ja pihta- aidan taakse.

tiistai 28. kesäkuuta 2022

Kun vanhasta tulee kaunista






Vaikka edellisen tekstin otsikko muodostuikin melko enteelliseksi, on työn lisäksi elämääni kuulunut viime aikoina myös vanhojen rakennusten kaihoisaa ihastelua ja perheyhteyden sydäntä ruokkivaa rikkautta.

Kesäkuun ensimmäisenä viikonloppuna vietimme Miika- poikamme lakkiaisia jo tutuksi tulleessa juhlapaikassamme Puulan Joutsenessa. Suosittelen lämpimästi tutustumaan paikkaan, vaikket mökinvuokrausta olisi suunnittelemassakaan: https://www.nettivuokraus.com/kesa-ja-lomamokit/puulan-joutsen/504551/

Se teki juhlasta juhlan, että kaikki lapset pääsivät paikalle. Edellisestä koko perheen tapaamisesta oli kolme vuotta ja oli huikeaa nähdä uusia perheenjäseniä liittyneen joukkoon: vauvoja oli syntynyt kolme.

Sydän oli minulla taas lujilla. Tunsin niin suurta iloa ja kiitollisuutta ja elämän täyteläisyyttä, kun sain nähdä kaikkia kolmeatoista lastamme.

Tunteiden vuoristorata saa uutta vauhtia, kun ensi viikolla ylioppilaslapsi aloittaa varusmiespalveluksensa. Joka päivä häneltä kyselen, joko jännittää ja poikaa ei vain jännitä. Mielenkiinnolla kuulema odottaa tulevaa. Äitiä jännittää ja ikävöikin jo etukäteen.

Mitä tulee vanhoihin taloihin, ne ovat olleet minulla viime aikoina pinnalla.

Jos kaikki 13 lastani ei olisi niin määrätietoisesti toppuutellut minua, olisin jo ostanut naapurista autiotilan. Toki pankinjohtaja olisi toppuutellut lisää, mutta olen ollut aina melko hyvä puhumaan pankinjohtajille. Sen takia niin veloissa olenkin.

Kaksi ylintä kuvaa on kyseiseltä autiotilalta ja kyllähän se edelleen vähän mielessä kangertelee. Pappa olisi ollut täyttä häkää menossa mummon mukana kankkulan kaivoon, mutta onneksi lapsilta kuului järjen ääni.

Alimmat kuvat on aivan Kangasniemen kirkonkylän ydinkeskustasta, missä puretaan viimeisiä todella vanhoja pihapiirejä. Eletyn elämän hiljaiset viestit puhuttelevat minua vanhoissa taloissa.

torstai 24. maaliskuuta 2022

"Työn imu"

Kaisa pyysi minua kyselemään huomista terveystiedon yo-koetta varten. Minäkin opin uutta:
"työn imu = myönteinen tunne- ja motivaatiotila työtä tehdessä". 
Eli ei ole kysymys työnarkomaniasta, rahanahneudesta, väljähtyneestä parisuhteesta tai edes ikäkriisistä, kun nautin suunnattomasti työstäni. (Näitä kaikkia edellä lueteltuja syitä on minulle ilmaistu, kun on tullut puhe innokkuudestani työhön.)

Voi olla, että kotiäitinä vietetyt lähes 25 vuotta osaltaan sai aikaan patoutuneita intohimoja palkkatyöhön. Tietysti myös eläkelaitoksen lähettämät eläkekertymäraportit ruokkii työhaluja. Voi toki syynsä olla myös lannistavalla määrällä verkkopankkiin tipahtelevilla laskuilla - harvemmin näkee enää paperisia laskupinoja, sillä ne vasta lannistava näky olikin.

Hoitoalalla on tällä hetkellä yksi erittäin hyvä ominaisuus: töitä riittää. Eipä taida juuri olla Suomessa paikkakuntaa, jossa hoitajan olisi vaikeuksia löytää itselleen työtä. Kangasniemelläkin tekemätöntä työtä löytyy lähes jokaisesta hoiva-alan talosta.

Kun hoitajana työskentely saa aikaan myönteisen tunnetilan ja työvuoroon lähteminen tuntuu mukavalta, niin otan siitä kaiken irti: nautin työstäni!

sunnuntai 6. maaliskuuta 2022

Taas yksi lapsista muutti omaan kotiin

Varmaankin toista vuotta yksi pojista suunnitteli omaan kotiin muuttamista. Hän seurasi tiiviisti asuntomyynti-ilmoituksia ja säästi kurinalaisesti rahaa asunnonhankintaa silmälläpitäen. Ensimmäinen asunto, jota hän isoveljensä kanssa kävi katsomassa, olikin sitten se, josta hän jätti ostotarjouksen ja johon hän tänään  muutti.


Minulle poikalasten omilleen muuttaminen on aina ollut kurkkua kuristavan haikeaa. Haikeaa oli tänäänkin, mutta nähtyäni tänään pojan kauniin oman kodin haikeus vaihtui iloon pojan puolesta.

Nyt täällä kotona on yhden lapsen kokoinen hiljaisuus.

Tyttöjen muuttaminen on joka kerran ollut paljon helpompaa. Joku varmasti sanoisi, että paapon poikiani ja että tytöt ovat omatoimisempia. Olkoon miten hyvänsä, mutta jonkunen viikko menee toipuessa. Varmistin kyllä muuttajalta, että sohva on käytettävissä, jos joskus yövuoron jälkeen tarvitsisin nukkumapaikkaa kylältä. Samalla tavalla hoidin eroahdistusta, kun edellinen poika muutti. Kun pari viikkoa nukkuu poikansa sohvalla, tulee järkiinsä.


Sekin asia on outo tässä meidän huushollissa: vaikka tänäänkin lähti kaksi autollista tavaraa pois, ei oikeastaan missään ole yhtään sen raiveampaa.

Tänne jäi onneksi vielä viisi lasta. Niukin naukin.

lauantai 26. helmikuuta 2022

Saamme jäädä kotiin

 "Tavallista, hyvää arkea" vastasi ystäväni joku viikko sitten kysymykseeni, kuinka elämä sujuu.


Viime päivien jälkeen "tavallinen arki" on noussut ponnahtaen elämän pörssikursseissa ennennäkemättömiin lukemiin. Aika näyttää, palaako arkemme milloin tai enää koskaan lapsenuskoisen huolettomiin tunnelmiin: onko elämämme tulevaisuudessa hiukkasen varautuneempaa, vai uskallammeko heittäytyä täysin huolettomiksi.

Ei sillä, että huolettomuus olisi mikään ihannetila tai tavoite, mutta mielissämme aurinkoinen kesäpäivä lapsuuden aikoina pihakeinussa korkealle keinuen on huolettomuuden perikuva. Ja isä ja äiti kotona ja lähellä. Vatsa täynnä, levännyt mieli ja hyvä olo.


Tunsin äsken itseni itkettävän hyväosaiseksi, kun käänsin suihkussa liian kuumaa vettä kylmemmäksi. Kaikki läheiseni ovat lähelläni, minun ei tarvitse lähteä kodistani mihinkään. 


Meillä jokaisella on oma tapamme luoda elämäämme turvallisuudentunnetta. Minulle tuo turvaa usko Jumalan huolenpitoon joka ikinen hetki. "Elimmepä tai kuolimme olemme Herran omat" on minulle muodostunut lähes motoksi. Minun ei tarvitse selitellä luottamustani Luojan huolenpitoon. Minulle riittää, että se on.


Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua.

tiistai 22. helmikuuta 2022

Harvinaisen talven harvinainen päivämäärä




Kun maailman melskeet luovat epävarmuutta rintaan, savolaisten puheenaihe on turvallisesti lumen määrä. "Päivitellä" tarkoittaa täälläpäin "ihmettelyä", "kauhistelua" ja sitä on riittänyt jo viikkokausia kestoaiheena lumentulo, lumityöt, lumen määrä ja surkeassa kunnossa olevat tiet.

Runsasluminen talvi pakkasineen on juuri niin kauan "ihanaa aikaa", kun sinun ei tarvitse katkeamispisteeseen asti kolata lunta ja joka siunaaman kerran autolla liikkeelle lähtiessäsi tehdä puolen tunnin urakkaa saadaksesi autosi esille lumen alta. Tämä talvi muutti myös seuraavan autohaaveeni käytännöllisesti nelivedoksi ja korkealla maavaralla varustelluksi. Tosin sitä haavetta pääsen toteuttamaan vasta sitten, kun edellinen auto on kutakuinkin saatu maksettua.

Papan kyydillä -nelivedolla ja korkealla maavaralla- olen tehnyt työmatkoja kaikkein kurjimmissa keleissä. Jokunen viikko sitten yövuorosta lähtiessäni auto karkasi käsistäni aika hiljaisessa vauhdissa urien yli vastaantulevien kaistalta koukaten penkkaan. Pääsin siitä omin avuin pois, mutta arkuus ja ihan pelkokin jäi liukkailla ajamiseen. Nyt yritän sinnikkäästi päästä asian yli. Mutta ihan turvallisuuden vuoksi istun suosiolla Papan kyydissä, jos tielle täytyy lähteä lumimyrskyssä.

Sitäkin olen miettinyt, että jos haaveilen asumisesta metsän keskellä pienessä mökissä, niin kuinkahan rattoisaa sellainen olisi vanhana mummona tällaisena lumitalvena. Haaveet ei aina käy yksiin järkevyyden kanssa. Oli miten tahansa, mutta en ole vielä luopunut haaveilemasta hyasintinpunaisesta maasturimersusta. Pappa sanoi, että ehkä saan sen sitten kun pääsen eläkkeelle. Papan puheet on usein kannustavia ja toivorikkaita.
 

tiistai 18. tammikuuta 2022

Äitinä


Aamulla puhelimessani oli viesti yhdeltä lapseltani: "voisi sitä joskus kuulumisiakin kysellä".

Päivällä viestittelimme, että jos ei mitään erikoista tule illalle, soittelemme silloin.

Päivän touhujen lomassa huomasin, että joidenkin lasten kohdalla olen todellakin laiminlyönyt kuulumisten kyselyn. Onhan meillä toki äidin ja lasten yhteinen viestiryhmä, jossa kaikkien kuulumisia lentelee kymmenien viestien päivävauhdilla. Mutta huomasin, että kahdenvälinen keskustelu on ollut todella vähäistä joidenkin lasten kanssa.

Lapsen persoonallisuudesta ja temperamenttityypistä riippuu paljon, kuinka hanakasti hän haluaa tulla kuulluksi. Jotkut kyntävät hirmuisia vaikeuksia hiljaa puurtaen, ettei äiti tiedä niistä mitään ja toinen lapsi soittaa kysyäkseen, voisiko selkäkivun takana olla stressi.

Kunnostauduin jo ennen iltaa ja sovittua puhelinsoittoa. Soitin yhdelle lapsista, jonka kanssa soittelemme aivan liian harvoin. Aloitin puhelun varmuuden vuoksi lauseella "ei ole kukaan kuollut, eikä ole tapahtunut mitään kamalaa". Lapsen välitön vastaaminen puheluun kertoi jo sen, että hän pelästyi nyt olevan kyseessä jonkun erityisen tilanteen.

Juttelimme muutamaa minuuttia vaille tunnin. Äidille tuli iloinen mieli, että lapsi pärjää ja on hyvää vauhtia paranemassa lievästä koronataudista. Tein tilauksen, että lapsi varaa kesäkuun ensimmäisen viikonlopun ja tulee juhlistamaan pikkuveljensä lakkiaisia tutulle lomamökille, jolla juhlimme edellisetkin yo- juhlat.

Illalla juttelin puolentoista tunnin puhelun toisen lapsen kanssa. Päivään mahtui myös lyhyemmät puhelinkeskustelut kahden tyttären kanssa.

Minun täytyy oikeasti kiinnittää enemmän huomiota lasten kanssa juttelemiseen. On täysin perusteeton harhaluulo, että aikuiset lapset eivät enää niin suuresti äidin mielipiteitä, ajatuksia ja neuvoja kaipaa. Kyllä he kaipaavat.

Kävin tänään myös siivoamassa omalla äidilläni. Ennen kuin lähdin takaisin kotiin, äiti siunasi minua.

Ajatuksissani siunaan seitsemää tytärtäni ja kuutta poikaani juuri nyt. Varjele, Jumala, heidän elämäänsä.

torstai 13. tammikuuta 2022

Sähkökatkohifistelyä


Aamulla lapsi viestitteli minulle työmaalle, että kotona on sähkökatko. Täällä äkillisen ilman lauhtumisen myötä alkoi tuulla ja luonnollisesti puut pudottelivat ison lumikuorman oksiltaan. Sähkökatkokset oli odotettavissakin, mutta jälleen se ei vaikuttanut millään lailla varustautumiseemme. Varavesikanisterissa oli parin viikon takainen vesi, eikä vessoissa varavettä ollenkaan. Kun lähdin töistä - neljännestä yövuorosta - otin kaupasta hevihävikkien, kissanruuan ja vessapaperin lisäksi myös vesikanisterin.

Kotona oli ulko-ovella vastassa säkkipimeässä eteisessä neljä ihmettelevää koiraa ja viisi pälyilevää kissaa. Lapsi tuo minulle paristoilla toimivan lyhdyn valonlähteeksi, kun suunnistan keittiöön. Ulkona alkaa aamu sarastaa, mutta sisällä on pimeää ja hiljaista.

Kestää tovin, ennenkuin hellan päällinen on raivattu ja tuli viritelty hellaan. Edellisestä kerrasta on aikaa ja hellan pesä on nuohoojan jäljiltä. Onneksi hormi vetää ja laatikossa on Papan varaamia sytykkeitä ja hellapuita. Niitä sentään olin pyytänyt Papan tuomaan keittiöön jo kuukausia sitten.

Perinteinen sähkökatkoruokamme puuhellalla on kaurapuuro. Annan kahvimyllyn Papan syliin ja pääsemme testaamaan Anne- Marilta saatua kahvipannua. Koska olen lähdössä yövuoron jälkeen nukkumaan, jätän pitkin hampain pannukahvin tällä kertaa väliin. Tosin herättyäni voin kyllä käydä pannua vielä kallistelemassa.

Kun nostan puurokattilan pöydälle, alkaa valot räpsyä ja muutaman yrityksen jälkeen sähköt tulevat takaisin. Kissat ja koirat saavat nyt ruokansa, vessat saadaan vedettyä ja minä saan pyyhittyä keittiön tasot ja pöydät. Tuo homma on sellainen ihmeellinen päähänpinttymä, että minun on tehtävä se aina ensimmäiseksi kotiin tultuani. Muita kun ei murenat tai kissankarvat häiritse, mutta minä en voi tehdä keittiössä mitään, ennenkuin pöydät on pyyhitty.

Ehkä ensimmäisen kerran täällä asuessa sanoin "voi ei!" sähköjen tultua katkon jälkeen. Olin nyt asennoitunut niin, että tästä otetaan kaikki ilo irti.

Enpä marise. Kirjoitan tätä sängyssä istuen Veikka- koira sylissä nukkumassa, Kiira nukkuu vieressä ja Pimu tuolla jalkopäässä. Ja lähden nukkumaan ja nukun niin kauan kuin unta riittää!

 

lauantai 8. tammikuuta 2022

Tänään ja seitsemän vuotta sitten


Leppoisaa vapaailtaa seurasi harvinainen viikonlopun vapaapäivä. Aamukahvin jätin kuppiin odottamaan ja otin tulipaloevakkolapsen Pimun ulos. Pimun kanssa ulkona oleminen on leppoisaa, kun hän tottelee käskyjä ja hihnassa ollessa ei jää vetelehtimään ja ihmettelemään olemattomia.

Päivä jatkui rauhallisella tahdilla. Olohuoneessa olevan ison pakastimen tyhjennys, sulatus ja pesu on odottanut sopivaa pakkaspäivää. Parvekkeelle lajittelin palastimen sisällön eri koreihin ja muutaman vanhemman tuotteen heitin surkuttelematta pois. Epämääräisiin pieniin pusseihin ja vajaisiin rasioihin jääneet marjat ja kuusenkerkät sekoitin blenderissä pakastetun hävikkibanaanin kanssa lusikoitavaksi "smuutiksi". Aika vakuuttava sekoitus tuli puna- ja mustaviinimarjasta, karpalosta, puolukasta, mansikasta ja palsamipihdan kerkistä. Kerkkien ravintoarvoja perheelle luettuani totesimme, että ensi keväänä kunnostaudutaan kerkkien keruussa.

Hävikkiteema jatkui keittiössä. Eilisestä jauhelihakastikkeen lopusta ja toissapäivältä jääneestä perunamuussista laitoin uuniin lihaperunasoselaatikon. Koska muussia oli reilusti, tein vielä kaura-tattaripuuron lopusta, muussista ja ohrajauhoista muutaman pellillisen ohuita rieskoja.

Leivinuuniin laitoin tulet ihan vain lisälämmön vuoksi. Pari päivää uuni hohkaa pehmeää lämpöä. "Uuden" talon ikkunat ovat käyneet neljässäkymmenessä vuodessa vetoisiksi ja minä olen tullut vanhaksi ja viluiseksi. Siinä missä pappa nukkuu selkä paljaana ilman peittoa, on minulla miesten pumpulikerrasto ja kaksi villapeittoa päällekkäin.


 https://palokankaanpientila.blogspot.com/2022/01/7-vuotta-sitten-muutin-maalle.html

Anne- Mari päivitti tänään blogia. Tuota edelläolevaa linkkiä klikkaamalla pääset lukemaan seitsemän vuoden takaisista tapahtumista hänen elämässään ja täällä Lautakankaalla. Kuvat ovat ihania hänen päivityksessään ja hänellä on taito, joka hänen äidiltään puuttuu: Anne-Mari osaa sanoa sanottavansa tiivistetysti, eikä loruile joutavia.

Seitsemän vuotta sitten olimme kaikki hyvin innoissamme tulevaisuudesta. Nyt ehkä ajattelemme tulevaa yksi lyhyt elämänetappi kerrallaan.

No niin. Eihän se linkki aukea ihan noin vain. Kopioi tai laita hakusanaksi "palokankaan pientilablogi". Korjaan linkin joskus paremmalla ajalla.

perjantai 7. tammikuuta 2022

Ilta ilman velvollisuuksia

Kuva: Anne- Mari Syrjäläinen


Kahden yövuoron ja liian vähän nukkumisen jälkeen olo on suloisen utuinen: pakollisten huushollihommien jälkeen olen asettunut kahden koiran, yhden kissan, teekupin, Sakarin tuoman suklaalevyn ja männyntuoksua levittävän diffuuserin kanssa odottelemaan unen tuloa. 

Yövuorojen aikaan nukuin rönttähuoneen hiljaisuudessa, mutta nyt siirryin olohuoneen nurkkaan keskelle elämää. Kun talossa elää neljä koiraa, viisi kissaa ja lisäkseni 7 muuta ihmistä, on olohuoneen nurkka ihan kelpo paikka vuoteelle, kun ei halua hiljaisuuden käyvän ylivoimaiseksi.

Vapaapäivät käytän nykyään hyvin perusteellisesti rentoutumiseen ja ajatuslepoon. Kolmentoista lapsen äiti on vielä mummonakin monessa liemessä lusikkansa kanssa: välillä syntyy lapsenlapsia ja kohta odotellaan jo seuraavaa syntyväksi. Yksi aloittelee opintoja, toinen valmistautuu vanhojentansseihin (jotka todellakin toivoisi nyt saatavan tanssituksi) ja kevättalvi tuo kahdelle lukiolaiselle myös ylioppilaskokeita. Minä joka kerään ressinaiheita kaikkein pienimmistäkin asioista, olen saanut parin viime kuukauden aikana oikein kunnolla ressata. Papan auto teetätti suuremman puoleiset remontit ja heti niiden perään paisui putkimiehen työlista, kun huomasimme asian toisensa perään vaativan korjausta. Kun ne kaikki laskut on kuitattu, tietää miksi työmaalle on hyvä ajella säännöllisesti ja välillä vaikka vapaapäivänäkin. Tällä hetkellä ei ole autojen eikä putkitöiden tiimoilta mitään akuuttia korjaustarvetta tiedossa, mutta hiukan varovaisesti suhtaudun asiaan, kun pitkäaikainen ilo se ei varmasti ole.

Totuuden nimissä täytyy todeta, että työssäkäynti on hyvää terapiaa: kun keskittyy työmaan asioihin, ei vatvo päässään kodin, perheen ja talon asioita.

Eläkeläispapan päivät eivät nekään ole laakereilla lepäämistä. Kun minun aika kuluu töissä, kodin huushollihommissa, iankaikkisessa ruokakaupassa ja nukkumisessa, niin Pappa hoitaa perheen kuskaamiset. Kuskaamisten välillä hän kuskaa minulle polttopuita lämmönjakohuoneeseen (tämän modernin sanan opin putkimieheltä). Nyt Papan touhuja hiukan vaikeuttaa kipeä kylki. Pari päivää sitten hän oli kaatunut pihassa ja käsi jäänyt kyljen alle. Vaikuttaa siltä, että pari kylkiluuta on saanut vammoja kaatumisessa. Kipulääkkeen turvin Pappa tekee puuhommansa ja irvistellen keinottelee itsensä vuoteesta ylös. Lohduttelin, että noin kuudessa viikossa voi parantua. Pappa itse uskoo, että kahdessa, kun kaatuessa "ei kuulunut rusahdusta".

Talvi on ihana. Täällä on paljon lunta ja pakkassää on pitänyt maisemat kauniina. Talven puolesta elämä täällä on juuri niin kuin pitääkin.

Kaksi valvottua yötä on tehnyt tehtävänsä. Vedän villapeiton korville ja kysyn ajokoiralta, tulisiko mummon kainaloon.