sunnuntai 30. joulukuuta 2018

Haikailuja

Lueskelin vanhoja blogitekstejä, kun etsin tarkkaa päivämäärää, milloin Lautakangas siirtyi nimiini. Etsitty päivä oli elokuun 9. vuonna 2013. Tekstejä selatessa tuli taas muistoihin Tirtetan monenmonituiset hauskat lausahdukset ja tempaukset.
Löytyi sellainenkin tapaus,kun isi oli aikeissa pukea työvaatteita päälleen ja teki lähtöä töihin, niin Tirtetta luo tiukan katseen isiin ja kysyy:
- "Onko vaihtoehtoja?"
Tirtetta oli sellainen marakatti, joka kiipeili isin niskassa ja piti huolen, että isi ei vapaapäivinään jähmettynyt aloilleen. Jos noita pikkulapsiaikoja muistelee, niin nykyään meidän lapset on ankean rauhallisia, hillittyjä ja puhekin on tavallista puhetta. Harvemmin kukaan lohkaisee mitään riemukasta, lukuunottamatta abi-poikaa, jonka verbaalisuus on melko rikasta. Mutta ei hänkään yllä lapsuusajan lausahduksiin. Onneksi tuli kirjoitettua blogiin talteen monta hauskaa sanontaa ja tapausta.

Ennen joulua nautiskelin ajatuksella, että vietän pitkät vapaat joulunpyhinä. Koska joulusuunnitelmiini ei kuulunut mitään erikoista, ainoastaan rentoa yhdessäoloa tänne tulevien lasten kanssa, sanoin työpaikalla, että minut voi tarvittaessa kutsua töihin, jos on sijaisen tarvetta. Kuinka ollakaan, joulusta tuli myös työjoulu, mutta se ei meidän yhdessäoloa paljoa häirinnyt. Saimme kaikki kuusi poikaa tänne, kun tytöistä oli vain kaksi paikalla. Joulunvieton pääpaino oli yhdessäololla, juttelulla, saunomisella, hyvällä ruualla, poikien yhteisillä kuntosalireissuilla, ulkona temmeltämisellä, kissojen ja koirien kanssa leikkimisellä ja tulisijoissa tulen pidolla. Jos en ole koskaan joululla hössöttänyt, niin tänä vuonna en sitäkään vertaa. Keittiön pöydälle pääsi kesällä kirpputorilta löytämäni umpijoulunpunainen kahden euron liina ja joulukuusi oli papan jo marraskuussa etupihalle pystyttämä kuusi, jonka valot huoltomiespoika asetteli kauniisti kuusta kiertämään. Minähän tunnetusti nakkaan ulkokuuseen valot periaatteella "kunhan hänes on". Joululahjastressi oli meillä taas ihan tuntematon käsite. Äidilleni vein punaisen amarylliksen ja siihen rajoittui joulumuistamiseni.

Yksi tytöistä on viettänyt joulun Nuorgamissa ystävänsä luona. Keri on tämän tytön oma koira ja Kerillä onkin ollut nyt rankka elämä. Ikävöi emäntäänsä ja on apea, mutta välillä saa riehakkaan hellyyskohtauksen ja nuolee mummon naaman. Nytkin Keri nukkuu tuolla takkahuoneen peränurkassa pyykkikorissa. Onneksi Kerin mami tulee jo 2. päivä takaisin.

Kuten tästä ontuvasta tekstintuotostakin voi päätellä, teen edelleen pääasiassa yötyötä. Nyt minulla on kaksi yövuoroa takana ja olen nukkunut liki koko päivän. Edellisessä työpaikassani Helsingissä yövuoroja tehtiin seitsemän peräkkäin. Nykyisessä työssä kolme perättäistä yötä on ehdoton maksimi, jollaista en hevillä työvuorolistaani suunnittele. Yövuorot ovat 13-tuntisia ja vuoro alkaa jo klo 18, niin nukkuma-aika peräkkäisinä öinä jää liian lyhyeksi. Koko talven pappa on vienyt minut töihin ja hakenut aamulla. Se järjestely on vapauttanut auton papan käyttöön, eikä minun tarvitse huolehtia auton lämmittämisestä tai teiden liukkaudesta.

Kiitos mielenkiinnostasi blogiani kohtaan, vaikka päivitystahtini ärsyttää jo minuakin. Toisaalta on hyvä, että elämässä ei tule niin paljoa suuria mullistuksia, että uutiskynnys tänne päivittämiseen ylittyisi tämäntästä. Havaitsen, että minun olisi kai aika luopua lapsiperheblogin imagosta ja siirtyä suosiolla kirjoittamaan maalaismummoblogia.
Terveisiä kaikille! Jatketaan vanhenemista tyytyväisinä.

lauantai 24. marraskuuta 2018

Lisää lapsia?

Viime aikojen yhtenä julkisena puheenaihena on ollut Suomen ennätysalhainen syntyvyys. Syitä ja syyllisiä etsitään ja mielipiteitä lentelee kuin jousipyssyn nuolia ennenvanhaisessa heimosodassa.

Yhtäkkiä huomion keskiöön ovat ponnahtaneet tämän yhteiskunnan maan hiljaiset, joiden oikeuksista näkee tekstiä tasan kerran vuodessa: lapsen oikeuksien päivänä ja silloinkin korulausein kuorrutettuna puheena puheen vuoksi ilman mitään konkreettisia seuraamuksia. Muutamassa viikossa yhteiskunnan välttämättömästä, kiusallisesta pahasta on tullut tärkeä toivonsiemen yhteiskunnan tulevaisuuden rakennelmiin. Lapsia tarvitaankin, jotta yhteiskuntamme voi jatkaa vaurastumistaan, jotta tulevaisuudessakin vanhuksemme tulee hoidettua ja työvoimaa riittää niille aloille, joissa ihmistyövoimaa otaksutaan tarvittavan vielä jatkossakin.

Mutta hetkinen - tarvitsemmeko lapsia heidän itsensä vuoksi? Ja tarvitsemmeko lapsia, jotta sukupolvien ketju ei katkea, jotta äideillä ja isillä on elämäntehtävä, joka on asetettu heille jo aikojen alusta lähtien.

Suomi ei ole lapsiystävällinen maa. Tämä ei johdu Suomesta itsestään, vaan lukuisasta joukosta ihmisiä, jotka eivät enää muista olleensa itse joskus lapsia. Voi olla, että näiden ihmisten lapsuudessa oli jotakin, joka sai heidät ajattelemaan, että lapsien maailmaan saattaminen on itsekkyyttä, vastuuttomuutta ja yhteiskunnan tukien varaan asettumista. On suuri joukko ihmisiä, jotka julkisesti, sanojaan säästelemättä, ottavat asiakseen arvostella ja paheksua lapsiperheitä - sitä suurempaan ääneen, mitä enemmän perheessä lapsia on tai mitä enemmän perheen vanhempien ihonväri poikkeaa valkoisesta. Paheksumiseen ei suinkaan tarvita sanoja eikä tekoja. Kehonkieli, ilmeet ja eleet puhuu paljon enemmän kuin yksi lause. Eikä sen kehonkielen tulkitsemiseen tarvitse olla vainoharhainen.

Perheemme kolmestatoista elävänä syntyneestä ja edelleen - Luojan kiitos - elävänä olevasta lapsesta valtaosa syntyi 90-luvulla. Oli ikäluokkia, jolloin Helsingissä kahden kaupunginosan ekaluokkalaisia oli koulutaivaltaan aloittamassa 7 kokonaista luokallista! Noina vuosina kotitalomme pihasta saattoi kauniina kesäpäivänä laskea 40 alle kouluikäistä lasta leikkimästä ja toistakymmentä vanhempainvapaalla olevaa äitiä tai isää. Neljännen, viidennen tai kuudennen lapsen syntyminen perheeseen ei ollut mitenkään kummallista tai poikkeavaa. Poikkeavaa ei ollut sekään, että perheen äiti tai isä oli kotona hoitamassa lapsia kunnes nuorin lähti esikouluun. Omien lapsien itse hoitaminen oli tuolloin täysin normaalia ja hyväksyttävää.

Kun itse muistelen noiden vuosien tunnelmia, muistan selvästi, että yhteiskunnan taholta lapsiperheille tarjottiin vakaata, pysyvää ja kannustavaa mukanaoloa. Kotihoidontuki saatiin luotua sellaiseksi, että perheet uskalsivat laskea päättäjien lupausten varaan. Uskallettiin luottaa, että tilanne pyritään säilyttämään hyvällä tolalla ainakin seuraavat vuodet. Ei edes väläytelty uhkailuja lapsilisien leikkaamisesta tai kotihoidontuen kuntalisän poistosta. Oli yleisesti hyväksyttyä, että lapsia syntyi ja heitä hoidettiin kotona. Ne vanhemmat, jotka ennen lasten hankkimista kävivät laskeskelemaan, millaiseksi perheen taloudellinen tilanne muodostuisi, jos toinen vanhemmista jäisi kotiin hoitamaan lasta, totesivat, että " kyllähän tällä pärjää".

Jos nyt olisin tuossa elämäntilanteessa ja kävisin lukuja ynnäämään, voisi epäilys mieleen hiipiä. Jos on realisti, kolmen sadan euron kotihoidontuella ei keskituloinenkaan perhe selviä yhden aikuisen palkalla, jos toinen vanhemmista jää kotiin.

Vaikka pikkulapsiajan menot ovat perheessä suuret ja varsinkin, jos ei ole vielä kierrätettäviä varusteita ehtinyt perheeseen karttua, niin varsinainen pullonkaula on edessä, kun lapsi täyttää 17 vuotta ja lapsilisän maksu loppuu. Vauva-ajan vähävaraisuus on leppoisaa aikaa pienituloisissa perheissä verrattuna tuohon 17-18 ikävuoden aikaan, jolloin kuluerät on moninkertaiset. Harva 17 vuotias vielä elättää itsensä työllään ja harva 17 vuotias pystyy opiskelemaan opintolainan turvin.

En ole kovinkaan toiveikas sen suhteen, että suunta kääntyisi parempaan. Yhteiskunnastamme on tullut niin täydellisyyttä tavoitteleva, että lapsia ei hoideta enää koskaan maalaisjärjellä ja äidinvaistolla. Riittämättömyyden tunteet kaupataan hedelmällisessä iässä oleville naisille jo ennen aviopuolison löytymistä. Olet joko liian nuori tai liian vanha, elämäntilanteesi, kotisi, autosi, luonteesi, koulutuksesi, maailmankatsomuksesi, asuinalueesi tai perimäsi on suvunjatkamiseen ja perheen perustamiseen sopimaton. Puheilmaisun kulttuuristamme on tullut kova ja tunteeton. On täysin hyväksyttävää ja normaalia kysellä, udella, taivastella ja kauhistella, jos perheessäsi ei ole lapsia, lapsia ei ole kuulunut, heitä on aivan liikaa/ vain yksi tai jos elät yksin vielä kolmekymppisenä. Ei tällaisessa yhteiskunnassa yleinen ajattelutapa enää muutu, vaan askel askeleelta mennään kyynisempään suuntaan kun tavoitellaan menestymistä ja taloudellisen hyödyn maksimointia.

On toki yksi tilanne, joka voisi asiat vielä muuttaakin. Katsotaanpa historiasta, millaiseen ajankohtaan maassamme ajoittui suuret syntyvyysluvut: nälkävuosien ja talvisodan jälkeiseen aikaan. Kun ihmisten elämässä kaikki inhimillinen menestys oli romuttunut, palattiin perusasioiden äärelle. Tämän päivän Suomelle en todellakaan sitä koulua enää toivo.

Kun mummoni Lahja, isäni äiti, piteli sylissään äitienpäivänä maaliskuun alussa syntynyttä perheemme viidettä lasta, hän sanoi onnellisena minulle ja miehelleni:
- "Antakee tulla vua lapsia nii paljo ku tulloo!"
Mummon kannustava lause on kantanut meitä tänne asti.
Mummo ei ehtinyt nähdä perheemme tulevia vaiheita, sillä hän nukkui pois puolitoista kuukautta tuon tapauksen jälkeen.

Itse olen luottanut myös vanhan sananparren paikkaansapitävyyteen:
"lapsi tuo leivän tullessaan."

tiistai 6. marraskuuta 2018

Marraskuu pysähdyttää


Elämä on herkkää ja elämän päättyminen vie nöyräksi. Joku viisas saarnamies, jolle nuorukainen oli sanonut pohtivansa ikuisuuskysymyksiä vasta vanhalla iällä, oli sanonut, että ei ikuisuus ole rajapyykki jossakin vanhuuden usvaverhon takana, vaan ikuisuuden raja kulkee syntymästämme asti aivan vierellämme. Hätkähdin, kun kuulin tämän, koska minunkin mielestäni asia on juuri niin. Ensimmäisen kerran vain kuulin sen ilmaistavan näin.

Marraskuu on terveellinen muistutus meille suomalaisille elämän rajallisuudesta. Sana "marras" kun tarkoittaa kuolemaa tekevää tai vainajaa. Ennen joulun valon juhlaa on varmaan paikallaan jäsentää omaa suhtautumistaan ikuisuuteen ja rajalliseen maalliseen elämään, jonka pituudesta ei ole meille annettu mitään lupauksia tai takeita.

Yksi vanhimmista pojista on tämän viikon meillä käymässä. Hänen ja papan kanssa kävimme tänään viemässä isäni haudalle kotipihan palsamipihdasta otettuja oksia ja lyhdyn kynttilöineen. Olin käynyt isän haudalla viimeksi juhannusviikolla istuttamassa sinne äidin antaman äitienpäiväruusun. Kuivasta kesästä ja huonosta hoidosta huolimatta ruusu oli alkanut kasvaa ja siinä hehkui kaksi kirkkaanpunaista kukkaa lehdettömissä oksissa.

Hautuumaalla käynnillä on mielenkiintoisia vaikutuksia: kiireiset askeleet hidastuvat, puheääni hiljenee ja rauhoittuu, naurettavat jutut unohtuu ja ajatukset liitää poismenneiden kanssa elettyihin hetkiin.

Lähinaapurista muutti ikuisuuteen pari viikkoa sitten talon isäntä. Hänen puolisonsa laittoi miestänsä arkkuun heidän 41 kihlapäivänä.

Luin eräänä päivänä lapsuuteniaikaista päiväkirjaani. Mieleeni jäi sieltä merkintä: "olimme tänään Puntalassa kihlajaisissa". Naapuritalon tyttären - joka on tosin itseäni reilusti vanhempi - rakkaustarina oli mielestäni hyvin kiehtova. Nyt kun ajattelen aikaa taaksepäin, tuntuu, että he saivat olla yhdessä hyvin lyhyen hetken, mutta todellisuudessa yli 4 vuosikymmentä.

Kiitollisena elämästä tänään.

keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Tirtetta 12v.

Blogia pidempään seuranneet oppivat tuntemaan Tirtetan. Tirtetasta riitti juttua pitkäksi aikaa ja hänellä oli paljon ihania tempauksia, joita perheenäkin olemme jälkeenpäin muistelleet.
Oli aika, jolloin hän lähti suurella innolla isin kanssa kirkkoon, kun vain isille sattui töistä vapaata. Tirtetta pakkasi laukkuunsa aina kopsottimet mukaan ja muita tarpeellisia tavaroita ja oikean kirkkomekon valinta oli aina pitkällinen operaatio. Joskus ongelma täytyi ratkaista pukemalla kaksi mekkoa päällekkäin, kun oli vaikea valita vain toista. Myöhemmin selvisi, että yksi syy Tirtetan intoon lähteä kirkkoon ja siellä olevaan pyhäkouluun, oli pyhäkoulussa tarjottava Tirtetalle mieleinen ruoka: useimmiten nakkimakkarat ja viinirypäleet.
Huvittuneisuudella muistelemme myös niitä tapauksia, kun koko kirkkosali oli jo tyhjentynyt väestä ja vahtimestari sammutteli jo salista valoja ja Tirtetta konttasi penkkien alla isiä karkuun.

Juhannusviikolla 2011 menimme koko valtaisalla sakillamme vuokrabussilla tänne Lautakankaalle. Matka on jäänyt meidän kaikkien mieleen hyvin merkityksellisenä, koska silloin näimme Risto-papan viimeistä kertaa voimissaan ja lapset näkivät hänet viimeistä kertaa elossa. Isähän kuoli syyskuun 15. päivä muutama viikko käyntimme jälkeen.

Tuolta bussimatkalta jäi erikoisesti mieleen neljävuotias Tirtetta, joka kopsotteli bussin käytäviä edestakaisin pinkit korkotoffelit jaloissaan.

Pari päivää sitten tuo suloinen perheemme kuopus täytti 12 vuotta. Jumala on siunannut häntä ulkoisella kauneudella, tasaisella luonteella ja sydämellisyydellä. Tirtetta on rakastettu sisarustensa taholta ja olen iloinen, että hän on muuton jälkeen saanut täältä useita ystäviä.

Tirtetta ei nykyään keksi enää sellaisia tempauksia, joilla voisi blogin lukijoita hauskuuttaa. Luvan tälle kirjoitukselle hän antoi, jos käytän tuota lapsuuden lempinimeä. Nimihän tuli siitä, että hän oli "isin prinsessa". Kun kieli ei taipunut prinsessa-sanaan, hän nimitti itseään "Tirtetaksi". Ja mainittakoon vielä, että Tirtetta hyvin muistaa ne muutamat "blogitädit", jotka ilahduttivat häntä postilla. Pienen tytön elämässä perheen ulkopuolisten aikuisten antama huomio on erittäin suuriarvoista ja mieleenpainuvaa.

Taivaan Isän siunausta perheemme nuorimman elämään. Kun Taivaan Isä siunaa, meillä on kaikki.
Tirtetta, jonka nimet tarkoittavat "ruhtinatarta" ja "liljaa": olet suuri ilo äitisi ja isäsi elämässä ja olet meille korvaamattoman rakas.












keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Porkkanakakku

Vuoraa iso uunipelti leivinpaperilla niin, että paperia jää reilusti kaikkien reunojen yli.
Laita uuni lämpiämään 200 asteeseen. Huolehdi, että voi, kananmunat ja tuorejuusto ovat huoneenlämpöisiä.

6 munaa
1 pkt = 500g fariinisokeria
6 dl vehnäjauhoja
4 tl leivinjauhetta
3 tl vaniljasokeria
1/2 tl suolaa
2 rkl kanelia
1 tl neilikkaa
9 dl karkeaa porkkanaraastetta
250g voita sulatettuna

Kuorrutus:
3 pkt = 600g appelsiinituorejuustoa
150g voita
250g tomusokeria

Sekoita jauhot ja mausteet. Vatkaa munat ja fariinisokeri vaahdoksi, lisää nopealla tahdilla voisula, porkkanaraaste ja jauhot. Sekoita taikina tasaiseksi.
Paista pellillä 200 asteessa 20-30 min tarkkaillen paistotulosta. Vältä paistamasta pohjaa liikaa, jotta mehevyys säilyy.
Siirrä pohja leivinpaperista vetäen esim. ison tarjottimen päälle (joka mahtuu jääkaappiin). Malta jäähdyttää pohja kunnolla ennen kuorrutuksen laittoa.

Kuorrutusta varten vatkaa sähkövatkaimella huoneenlämpöinen voi ja tuorejuusto sekä tomusokeri tasaiseksi massaksi. Varo tässäkin liikaa vatkaamista, ettei kuorrute muutu rakeiseksi.

Levitä nuolijan ja pitkän ohutteräisen veitsen kanssa kuorrute kakun päälle.

Jäähdytä kakku jääkaapissa ennen tarjoilua. Tämä vaihe on kakun teossa työläin, eikä ole koskaan onnistunut. Kakku olisi parhaimmillaan vasta seuraavana päivänä ja se on myös hankala toteuttaa.

Jos haluat saada epäluuloisen maistamaan tätä maailmankaikkeuden yhtä herkullisinta leivonnaista, älä puhu porkkanasta ja tuorejuustosta mitään.



sunnuntai 19. elokuuta 2018

Metsäterapiaresepti

Metsä on monimuotoinen, ekologinen ja kestävää kehitystä edistävä hoitolaitos.
Metsä lievittää monenlaisia oireita ja toimii virkeyttä ja henkistä hyvinvointia antavana elementtinä. Metsässä liikkuminen aiheuttaa riippuvuutta: mitä useammin käyt metsässä kävelemässä, marjastamassa, sienestämässä, metsästämässä tai tekemässä metsänhoitotöitä, sitä suuremmalla todennäköisyydellä sinun täytyy päästä sinne pian uudelleen.

Jos olet rasittunut työstäsi, työttömyydestäsi, elämästäsi, taloudellisesta tilanteestasi, ystävyyssuhteistasi tai mistä tahansa syystä ajatukset halkovat päätäsi hallitsemattomana rasitteena, suosittelen sinulle metsään menoa.

Valitse metsä, jossa on mahdollisimman pieni mahdollisuus törmätä muihin ihmisiin. Mikäli mahdollista, valitse metsä, joka ei ole entuudestaan tallottuja polkuja täynnä ja jonne ei kuulu liikenteen häly tai ihmisasutuksen äänet.

Ruoki itsesi ja juo kylmää raikasta vettä. Jos kärsit lonkan kulumista tai polvesi vihoittelee, ota myös särkylääke. Kipeillä nivelillä metsässä kulkeminen ei ole rentouttavaa vaan täyttä kärsimystä.
Toimita vessa-asiasi. Valitse vaatteet, joissa ei tule kuuma eikä kylmä kävellessä ja laita maastonmukaiset jalkineet. Itse käytän aina kumisaappaita ja pitkävartisia villasukkia. 
Ota mukaan pieni vesipullo, hyttyskarkote, ladattu puhelimesi ja pieni marjaämpäri.
Kerro kotona lähtiessäsi, että olet menossa metsään.

Heti metsätielle päästyäsi muistuta itsellesi, että nyt jätät kaikki muut asiat sivuun: et pohdi murheitasi tai huoliasi, et ajattele tekemättämiä töitä, et edes ajattele muita ihmisiä. Oikeastaan et ajattele edes itseäsi.

Käytä hajuaistiasi, oikein terästytä sitä: mille metsä tuoksuu? Mille vuodenajalle tuoksuu? Tuoksuuko aamullinen sade?

Terästä katsettasi. Katsele puita, katsele kiviä. Terästä katsettasi, kun näköpiirissäsi on joku eläin. Jos metsä on sinulle tuttu entuudestaan, mieti, ovatko näkymät muuttuneet edellisestä kerrasta.

Jos vastaasi tulee kypsiä, syötäviä marjoja, kerää niitä ämpäriisi, jos se tuntuu hyvältä ajatukselta. Jos et jaksa kerätä, älä ota asiasta henkistä taakkaa. Ämpäri on mukana vain varmuuden vuoksi, jos sitä sattuisi tarvitsemaan.

Jos löydät mustikoita ja keräät niitä ämpäriisi laskien "viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista..." ja huomaat ärtyväsi ja veren kohisevan korvissasi, olet liian stressaantunut keräämään marjoja. Kippaa marjat ämpäristäsi, hymyile itsellesi, hengitä syvään, jatka matkaasi ja unohda marjojen keruu.

Jossain vaiheessa huomaat, että ajatuksesi ovat selkiytyneet - toisinsanoen ajatusmaailmasi on kuin valoisa, tyhjä, odottava taulu. Olet vain sinä ja metsä. Siinä vaiheessa pysähdy, käänny paikallasi kokonaan ympäri ja ihastele elämääsi. Ympärilläsi on joko melko hiljaista tai sitten tuuli vähän suhisee puissa tai tuuli peittää pienet äänet kokonaan.

Jos et ole koskaan kiittänyt Jumalaa, Luojaasi, elämästäsi, tee se nyt. Älä kuitenkaan puhu ääneen. Sano ajatuksissasi kiitos Luojallesi, että saat olla juuri tässä.

Jos alkaa sataa tässä vaiheessa, on metsäretkesi tehnyt tehtävänsä. Voit alkaa hitaasti kävellä kohti kotia. Huomaat, että et edes huolestu kastumisestasi. Huomaat ajattelevasi, että nyt on kyse hyvin kallisarvoisesta asiasta: et voi ostaa vesisadetta rahalla.

perjantai 10. elokuuta 2018

Sarjassa "Yökylässä äiti"

Niinkauan kuin Anne-Mari on asunut omillaan, olemme puhuneet äidin yökylään tulosta. Erälahteen yökyläily jäi toteutumatta, mutta Palokankaalla yövyin viime yönä.

Palokangas sijaitsee metsän keskellä, hiljaisuudessa. Talo on pieni ja idyllinen. Pihapiirissä on myös navetta ja aittarakennus ja ainakin kaksi muuta ulkorakennusta. Anne-Marin eläinkunta on sitä samaa tuttua kuin meilläkin: kissoja, koiria, kanoja ja kaneja. Varsinkin koirat on minulle hyvin rakkaita "lapsenlapsia" ja älykäs Pipsa taitaa olla mummon lempilapsi. Veikka on viisas koira myöskin, mutta mummo ei enää pysy hänen vauhdissaan mukana. Lapsi saa hurjan riehumiskohtauksen mummon tultua näkösälle ja pusut ovat ajoittain hyvin rajuja. Pipsa tyytyy pitämään huolen kuonon töytäisyllä, että saa riittävästi rapsutuksia ja huomiota. Uusin koiratulokas Jeelo on liikuttava oma lukunsa ja olen Anne-Marille vihjaillut, että Jeelo voisi aivan hyvin tulla meille Kiiran seuraksi. Kiirasta on suuri vaara kehittyä mummon ja papan lellipentu, joten toinen ajokoira jakaisi vähän huomiota.

Pihalla nautimme Anne-Marin kanssa aamukahvin katsellen kanojen aamutouhuja. Aurinko paistoi, tuuli humisi pihakoivuissa, pääskyset kirmailivat sinistä taivasta vasten ja lämpimän leppeä tuuli helli kasvoja.

Kahvin juotuamme suunnistimme mustikkametsään. Anne-Marin tilan ympärillä on valtaisat marjamaat. Olisipa vain aikaa tutustua ympäristöön enemmänkin, koska selvästikin ei paikalliset, jo ikääntyneet ihmiset, jaksa enää rymytä marjojen perässä. Reilun tunnin kyykisteltyämme oli jo kummallakin selkä niin kipeä, että lähdimme suosiolla pois. Minä olin mennyt hiukan kauemmaksi ja Anne-Mari soittikin minulle, että hakee Veikan etsimisharjoitukseen. Suloinen mustakuonoinen nuuhkija löysi mummon helposti ja ensihämmennyksen jälkeen tunnisti mummon oikeaksi henkilöksi.

Ihan tyytyväisiä olimme mustikkasaaliiseen. Anne-Mari aloitti kukkakaalisen pizzapohjan tekoa ja minä soitin papan hakemaan minut kotiin. Pappa toi tullessaan kassillisen voikukanlehtiä pupuille. Anne-Marin pihassa ei juuri voikukkia kasva ja meillä ei leikata nurmikkoa sen takia, että riittää kanoille ja pupuille herkkuruokaa.

Olipa rentouttavaa ja levollista nukkua yksi yö täydellisessä hiljaisuudessa. Hiljaisuus oli niin täydellinen, että se ihan "löi korville". Ja kotiintultua koti tuntui ihan liian suurelta ja avaralta.

Kiitos, lapsukainen, äidin elämysyökyläilystä!

tiistai 7. elokuuta 2018

Spelttikesäkurpitsakakku

Syksyperinteisiin on meillä kuulunut perinteikkäällä jenkkireseptillä tehty kesäkurpitsakakku. Nyt tuli tunne, että kakkua voisi kehitellä.
Spelttijauho päihittää kakku-ja piirasleivonnassa valkoisen vehnän. Tässä kakussa speltti onkin täysosuma. Koeleivonnassa mies esitti lisätoiveina rusinat ja minä jäin pohtimaan pähkinärouhetta. Kokeilujen jälkeen reseptistä muodostui tämä. Kanatilallinen käyttää munia reilummin - vähempikin riittää.

Kakku kannattaa paistaa kahdessa keskikokoisessa vuokassa. Kokemuksen mukaan koko taikina yhdessä isossa onkin haasteellisempi saada tasaisesti kypsäksi, koska kesäkurpitsaraaste on kostea aineosa. Itse käytän vuokien leivitykseen vanhanajan tapaan mannaryynejä. Korppujauho on usein suolaista.

Alkuperäisessä reseptissä rasvana on rypsiöljy. Kakku on syötävänmaukasta niinkin, mutta voi on aina voita.

4 munaa
4dl sokeria
150g sulatettua voita
5dl spelttijuhoja
5dl karkeaksi raastettua kesäkurpitsaa
1/2tl suolaa
2tl leivinjauhetta
0,25tl soodaa
3tl kanelia
1tl muskottipähkinää
2tl vaniljasokeria

Vatkaa sähkövatkaimella munat ja sokeri. Lisää sulatettu voi, kesäkurpitsaraaste ja jauhot, joihin muut kuivat aineet on sekoitettu ja pyöräytä vatkaimella sukkelasti taikina tasaiseksi.

Paista uunin alatasolla ainakin tunti 175 asteessa tai kunnes taikina irtoaa vuokien reunoista tai puutikkuun ei enää kakun keskeltä kokeiltaessa tartu taikinaa. Jos kakkujen pinta uhkaa tummua liikaa, laske paistolämpötila 150 asteeseen ja pidennä paistoaikaa.
Uunit ovat yksilöitä, siksi tarkkaa paistoaikaa ei voi arvioida.

Jos speltti on sinulle vielä tuntematon vilja, lukaisepa sen ravintoarvosta ja suomalaisesta speltinviljelystä ja -jalostuksesta https://www.birkkala.com/speltti/

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Haaste Hirnakalta (ja pitkästä aikaa haasteeseen vastaamista)

Oli sen verran rento ja kinkkinen Hirnakan heittämä blogihaaste, että siihen oli pakko tarttua. Kysymykset olivat joko-tai -muodossa, mikä ei ainakaan vastaamista helpottanut. Joissakin kohdin vastauksissani on selittelemisen makua: joskus odottaa syksyä, joskus kevättä.

Suihku aamulla vai illalla
- Mieluiten illalla, mutta usein pakkotoiminto aamulla yövuoron jälkeen

Kaupungin ydin vai luonnonläheisyys
- Luonnonläheisyys!

Kirkkaat vai neutraalit värit
- Kun elämä on kuosissaan, kirkkaat. Kun sinnitellään, neutraalit. Eli enimmäkseen kirkkaat.

Outo vai typerä
- Jos ihmisistä puhutaan, suorastaan rakastan outoja ihmisiä. Typerät kanat saavat taas hyvälle mielelle.

Kevät vai syksy
- Kevät on monena vuonna sujahtanut liki tajuamatta ohi. Syksy tulee viipyillen. Taidan olla kuitenkin enemmän syksyihminen.

Minttu vai kaneli
- Minttutee päässyt unohtumaan. Kaneli leivonnaisissa nostaa huimasti mielialaa. Siksi kaneli. Kaneli on myös yhden huikean nuoren tytön nimi.

Suunniteltu vai extempore
- Tätänykyä useimmiten extempore olosuhteiden salliessa.

Kysymysten esittäjän vai vastaajan rooli
- Muutama ilta sitten sain nälkäkuoleman partaalla ruokalautasen leukani alle ja sain ensimmäisen lusikallisen suuhun. Vastapäätä istahti nuorimmainen ja kysyi " kuinka monta kilometriä on täältä Ouluun".
Suurperheen äitinä olen edelleen ehkä mieluiten siinä kyselijän roolissa.

Halit vai pusut
- Kaikkien muiden ihmisten kanssa halit mutta miehen kanssa pusut.

Tulinen vai mieto ruoka
- Ei tulinen missään tapauksessa mutta ei sen mautontakaan saa olla. Mieto ja varovasti maustettu.

Nahka vai pitsi
- Nahka ei minua juurikaan materiaalina sykähdytä ja pitsiaika on mennyt minulla jo aikaa sitten ohi. Pitsi sitten, jos toinen on pakko valita. Muussa tapauksessa sanoisin pellava.

Ylipukeutunut vai alipukeutunut
- Entiseen tapaani olen jatkuvasti alipukeutunut siinä mielessä, etten näe vaivaa ulkonäköni suhteen. Ylipukeutunut voi olla ilo silmälle, mutta alipukeutunut herättää minussa mielenkiinnon, koska vaatimattoman kuoren alla voi olla yllättävä persoona.

Kokemus vai mukavuus
- Kokemus

TV-sarjat vai elokuvat
- Realitysarjat olisi edelleen kova juttu, jos olisi olemassa vapaa-aikaa, johon ei tietäisi parempaa ajankulua. "Tanskalainen maajussi" on sellainen tv-sarja, että sepitetyt jutut jää äkkiä toiseksi.

Rock vai countrymusiikki
- Uuh...kun musiikinsieto on nykyään hyminätasoa, niin country sitten.

Punaviini vai valkoviini
- Punaviini ilman alkoholia menettelee. Harvoin tekee mieli. Viimeksi ehkä Helsingin aikoina hyvän naudanlihapihvin seurana.

Yksin vai yhdessä työskentely
- Yksin. Jos työssä mukana oma mies, niin työstä tulee rentouttavaa elämän luksusta.

Uiminen vai rannalla makoilu
- No uiminen sitten. Mutta ei ole kyllä uimapukuakaan. Rannalla makoilu olisi kärsimystä.

Pikaruoka vai kunnon ravintola
- Välillä hurja ikävä Mc Donald`sia. Kokemukset kunnon ravintoloista ovat enimmäkseen pitkästyttäviä. Pikaruokaloihin liittyy niin paljon iloisia muistoja.

Perunasalaatti vai pastasalaatti
- Jos saisikin saksalaista perunasalaattia!

Parilliset vai eriparisukat
-Parilliset villasukat olisi tavoite, mutta meidän pyykkilogistiikalla useimmiten mennään eriparisilla sujuvasti. (Kts. kohta "alipukeutunut")

Tanssiminen vai laulaminen
- Laulaminen.

Puhelin vai netti
- Meillä on niin surkea kenttä kotona, että puhelimessa puhuminen on rasittavaa. Puhelin toimii yhdessä tietyssä kohtaa keittiössä tai keskellä pihaa. Sen takia en viitsi enää soitella kenellekään. Hyvintoimiva netti on suuri ilo.

lauantai 30. kesäkuuta 2018

Tässähän tämä kesä nyt sitten on!

Toivottavasti elämä on ollut sinulle suopeaa - sopivassa suhteessa onnenhetkiä ja vastoinkäymisiä.     
Tällaisena kesänä, kun elämä rakentuu pitkälle säiden armoilla olemiseen, tulee pienistä asioista suuria. Toivottavasti kukaan täysijärkinen suomalainen ei enää tämän kesän koettuaan pidä kotimaista ruokaa itsestäänselvyytenä. Karua kieltään puhui tämänpäiväinen sivuotsikko uutistulvasta napattuna: vuoden sisällä Suomessa on lopettanut tuhat maatilaa.

Olin typertynyt eilen, kun eräs henkilö sanoi kauankaivattua vesisadetta "tosi kurjaksi keliksi". En jaksanut kertoa omaa kantaani kelin kurjuudesta tai erinomaisuudesta. Totesin vain mielessäni, että arvomaailmamme ovat hiukan eri asioissa.

Olemme nyt saaneet kahtena päivänä hartaasti odotettua ja rukoiltua vesisadetta. Ikinä ennen ei ole sateen ropina kattoon kuulostanut yhtä juhlamusiikilta. Todellisuudessa tarvitsisimme vettä paljon, paljon enemmän, mutta tämä on jo tekohengitystä nääntyvälle maalle ja kasveille.

Vaikka meidän perheen elanto ei (ikävä kyllä) ole riippuvainen puutarhan ja metsän sadosta, niin kylmä tosiasia on, että marjojen ja hedelmäpuiden raakileet rapisevat maahan kuivuuden takia: viinimarjat puskista, omenat ja luumut puista.

Kun keväällä totesin, että aika ja voimat ei riitä kasvimaan laittoon, olen nyt ollut huojentunut päätöksestä. Raskas työ olisi mennyt hukkaan, koska kukaan ei olisi meillä ehtinyt ja jaksanut kantaa kasvimaalle kasteluvettä koko alkukesää. Pakkasöitäkin riitti kesäkuussa.

Sain muualla asuvia lapsia kesälomansa viettoon ja siitä asiasta on sydän ihan täynnä. Miten paljon iloa lapset aikuisinakin voivat vanhemmilleen tuottaa. On myös antoisaa havaita, millaisia aikuisia on meidän vaippahousuista varttunut. Vastuuntunto, sisarusrakkaus, avuliaisuus, harkitsevaisuus, iloisuus ja elämänusko ovat asioita, joihin olen kiinnittänyt näissä poismuuttaneissa lapsissa huomiota. Myös se, kuinka he suhtautuvat elämän vastoinkäymisiin ja kuinka he ratkaisevat ongelmia, on mielenkiintoista seurattavaa. On myös ilo, kun he haluavat jakaa vaikeuksiaan ja kysyvät mielipidettä ongelmatilanteissa.

Muutamat ovat sanoneet minulle, että tekstini blogissa ovat niin pitkiä, ettei niitä jaksa lukea. Siispä elän toivossa, että näiden viiden vapaapäivän aikana päivittyisi blogi lisää ja sopivan pituisina teksteinä. Yötyön tekeminen on aika hatara tekosyy pitää kirjoittamista tauolla. Aikaansaamattomuutta se on.

maanantai 28. toukokuuta 2018

Toinen haaste tälle keväälle

Muutama kirjoitus takaperin haastoin kaikki blogin lukijat rukoilemaan Kaikkivaltiaalta suotuisaa satovuotta.

On tullut toisen rukoushaasteen aika. Pohjustan haastetta raamatunpaikalla: "Teillä ei ole sen takia että ette ano" (Jaakobin kirje 4:2)
Tuossa Jaakobin kirjeen neljännessä luvussa sanotaan paljon muutakin ajattelemisen aihetta antavaa, että kehotan jokaista etsimään joko kirjaraamatustaan tai koneelta tuon luvun ja lukemaan sen.

Jokainen, jolla on oma puutarha tai maanviljelystä, tietää jo sanomattakin, mikä on meidän kaikkien toiveissa. Koko Suomessa maa kaipaisi kiperästi vettä, sadevettä. Luoja, jos kuka, myös tietää, kuinka paljon ja millaisella sateella sitä vettä nyt tarvittaisiin.

Tuli mieleeni, kuinkahan monessa kirkossa ja rukoushuoneessa on viime viikkojen aikoina rukoiltu sadetta? En tiedä. Mutta jos emme osaa yksilöidä tarpeitamme Jumalalle, on hänenkin vaikea auttaa, jos emme nöyrry edes apua pyytämään.

Ystävät hyvät. Te kaikki lapsenmieliset. Me muistutamme nyt itseämme rukoilemaan Isältä ajatuksissamme, ääneen rukoillen ja yhteisissä rukoushetkissä rukousaiheen esittäen, että Luoja muuttaisi sääennusteita tyystin toisen näköisiksi. Koko Suomessa kaikkialla tarvitaan sadetta. Jos Luoja ei meitä armahda, on edessä katovuosi.

Älä astu sille sielle, että katsot asiaksesi arvostella kaikkeuden Luojaa.

Psalmi 37:5  "Anna tiesi Herran haltuun ja turvaa häneen, kyllä hän sen tekee."

"Isä.
Kiitämme elämästä, jonka olet meille antanut.
Kiitos tästä rakkaasta maasta. Kiitos kaikesta luonnon rikkaudesta, mitä olet meille ylenpalttisesti suonut. Kiitos huolenpidostasi. Kiitos, että kaikissa asioissamme saamme turvautua sinuun ja ajallaan tulevaan apuusi. Anna anteeksi, jos olemme väärin käyttäneet lahjojasi. Avaa silmämme näkemään, mikä olisi elämässämme sinun tahtosi mukaista.
Isä, tänään me pyydämme sinulta sadetta. Sinä tiedät tilanteen paremmin kuin me. Anna, Isä, kevätsateiden elvyttää kuivunut maa koko Suomessa. Näytä meille ja opeta meille, että jos emme sinulta saa, ei meillä mitään ole.
Isä. pidä huolta meidän rakkaista lapsistamme."

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

"Se meille muistuttaapi hyvyyttäs, Jumala"

Olemme astuneet vuodenaikaan, joka on ollut tänä vuonna erityisen koskettava: kuin syöksysynnytys, jossa odottaa kesän syntymisen vaiheita totuttuun tapaan ja yhtäkkiä huomaakin pitelevänsä jo lasta rinnoillaan.
On ollut mielenkiintoista seurata kylillä liikkuessa, että ihmisten ykköspuheenaihe on sää, tyytyväisyys lämmöstä ja kevään eteneminen huikealla vauhdilla suoraan täyteen kesään.

Minulle sattui vielä kaiken kukkuraksi lomaviikko tämän vuoden ensimmäiselle hellejaksolle. Olin erittäin tyytyväinen lomaan. Se oli elämäni harvoja palkallisia lomia tähän mennessä. Lisäksi asettamani tavoite loman vietolle oli varsin onnistunut: ainoa tehtävä, jonka itselleni asetin, oli muistaa hengittää. Annoin itselleni luvan olla tekemättä mitään muuta kuin hengittää.
En ole opiskellut mitään mystisiä itämaisia uskontoja tai ruvennut harrastamaan joogaa, joista olisin saanut kimmokkeen perin erikoiselle lomanvietolle. Koin vain, että talven haasteiden jälkeen on nyt todellakin totaalilevon paikka.

Jos lomapäivien aikaansaannoksista tai matkustamisista voisi jotakin mainita, niin kolmena ensimmäisenä päivänä sain aikaiseksi kaivella perunamaalta matoja kanoille. Talikon ja pistolapion kanssa kääntelin maata ja sieltä tuli esille sellainen kastematojen määrä, että ensimmäisenä tuli kyllä kanat mieleeni. Puolihuomaamatta tuli piskuinen perunamaakin käänettyä ja muokattua ja perunat istutettua. Koska työ ei ollut mikään "pakkotyö" se tuli kolmen päivän aikana valmiiksi ihan huomaamatta.

Loman suoma lepo ja virkistys sai levolliselle mielelle ja töihinpaluu oli innostavaa. Seuraava lomajakso minulla onkin vasta elokuussa koulujen alkaessa. Siihen asti vapaapäivistä nautitaan kuin lomasta.

Yhteinen rukoushaasteemme suotuisan satovuoden puolesta on ollut joka päivä mielessäni. Huokailen Jumalalle, että "armahda meitä ja anna hyvä sato, runsaasti pölyttäjiä ja pidä halla loitolla". Viljelijät tarvitsisivat runsaan, hyvälaatuisen sadon jo senkin takia, että he tarvitsevat nyt uskoa tulevaan ja luottamusta siihen, että Suomi tarvitsee heidän työpanostaan. Liian moni maanviljelijä ja karjatilallinen luovuttaa vaikeuksiensa paineessa ja lopettaa meille kaikille elintärkeän työnsä. Todellisuudessa kun me tarvitsisimme lisää sen työn tekijöitä ja uuden alkajia. EU:n ja Suomen päättäjien ratkaisut (jalostajayritysten päätöksistä puhumattakaan) kun eivät millään muotoa kannusta sen työn aloittamiseen tai jatkamiseen. Jatketaan rukousta myös maanviljelijöiden ja eri maataloustuottajien puolesta.


maanantai 16. huhtikuuta 2018

Ulkotyöpäivä

Tänään oli niin poikkeuksellinen päivä, että sen lempeästä mielenhyväilystä haluan jakaa sipaisun teillekin.
Alkuasetelma oli ideaalinen: maanantai, minulla vapaapäivä, eläkeläispapalla aina vapaapäivä ja lämmin, aurinkoinen ja pitkä päivä.
Saatuani koululaiset matkaan suunnistin ulos ja arvatenkin ensialkuun liian paksussa takissa. Vielä ei oikein osaa uskoa, että kanalan turkkitakkia ei enää yli kymmenen plusasteen keleillä ulkohommissa tarvitse.

Jälleen tänä keväänä otin alitajuiseksi tavoitteeksi kulkea haravan kanssa kaikki tanhuat läpi sitä mukaa kuin maa lumen alta paljastuu. Nyt jo kevät on ottanut niin paljon etumatkaa, että juhannukseenkaan mennessä en tällä tahdilla ole koko pihaa käynyt lävitse. Alapihalla on vielä sellainen työn hidaste, että maassa on syksyllä haravoimatta jääneet salavan ja tammen lehdet ja ne ovat tiivistyneet puolimädäksi lehtimatoksi nurmen päälle. Neliön alalta täyttyy kottikärri ja voimat hupenee raapimisessa yllättävän äkkiä.
Työntekoa keventääkseni hamusin pihalla muutakin puuhaa kuin haravoimista. Muutaman kärrillisen tyhjensin pehkua yhdestä pupukopista, joka on ollut talven yli tyhjillään. Pappa aloitti alatallin edustalla rankojen sahaamista, niin pyysin häntä halkomaan kirveellä minulle sylillisen sytykepuita. Kanalan vierestä löytyi sopivan märkä kohta nurmikolta ja siihen virittelin meille nuotion. Makkaranpaistoksi ja tulen tuijotteluksi kääntyi kyllä papan ja minun pihahommat muutamaksi tunniksi. Muistelimme Ruoholahden aikoja samalla. Siellä ei kotipihalle nuotioita viritelty, vaikkakin lapset sitä kovasti yrittivät. Hyvin muistimme molemmat, kuinka päiväkodin katoksen alle yhtenä talvena yksi lapsistamme naapurin lasten kanssa pienen kärykasan ehtivät väsätä. Onneksi savun haju leijaili meille suoraan sisälle ja saimme lasten hyvät aikeet alkuunsa sammutettua.

Huomasinpa juuri, päivän tapahtumia mielessäni kerratessani, että tuo päivän aurinkoisuus tuli minulta ihan vahingossa tuonne alkuun. Eihän tänään aurinko juurikaan paistanut, vain pieni nokare näkyi iltapäivällä pilvien raosta. Mutta tuo aurinkoinen olo johtui juuri siitä, että meillä oli papan kanssa sadetta enteilevässä lämpimässä kevätpäivässä niin mahdottoman hyvä ja rentouttava olla, että tuntui kuin elämä olisi ollut yhtä auringonpaistetta. Lintujen laulunkin kuuli tulen ääressä jotenkin selvemmin.


Kesken nuotion ihailun kuului talojen takaa törähtelevä huuto. Minä veikkasin kurkia ja pappa joutsenia. Hipsin ladon taakse maantien varteen katselemaan ja siellähän oli kaurapellolla uhkea joutsenpariskunta. Katselimme pitkän aikaa toisiamme ja sitten peltovieraat jatkoivat matkaa.

Paikoin lunta on vielä niin paljon pelloilla, että kumisaappaan varsi ei riitä. Toisaalta onneksi, koska muuten ojanpenkkojen raivaaminen raivaussahalla tulisi intohimoisten töiden listalle haravoinnin tielle.

En ole asettanut itselleni mitään tavoitteita kevättöiden suhteen lukuunottamatta yhtä hommaa. Talon vieressä olevassa ojassa ja sen penkoilla on riehaantunut kasvamaan ikävääkin ikävämpi ruttojuuri. Koska pihassa liikkuvien lemmikkien vuoksi mitkään tuhomyrkyt eivät tule kyseeseen kasvin hävittämiseen ja viimekeväinen yritys kaivaa joka ainut kasvi lapiolla juurineen oli täysin hyödytön ja mahdoton työ, kokeilen nyt esteetikkojen silmiä kauhistuttavaa periekologista konstia: levittelen kasvin kasvupaikat täyteen pressuja, maanpeittokankaita ja vanhoja pussilakanoita. Jos toimenpide onnistuu, peitteiden alla viimeistäänkin kolmessa vuodessa tukahtuu ruttojuuren ja monen muunkin kasvin rehotus. Onneksi ruttojuuren valtaama ala on vain ehkä kolmisenkymmentä neliötä. Muuttomme jälkeen se on kuitenkin joka vuosi laajentanut kasvualaansa muutamalla neliöllä ja koska se on vielä noinkin maltillisella alueella, voisi olla viimeinen hetki saada siitä vihulaisesta yliote. Tarvittaessa lisään peittokerroksia, jos näyttää siltä, että Nalle Puh-pussilakanat ovat liian heppoista tavaraa.

Huomenna on vielä vapaapäivä. Jos ulkotöiltä maltan, voisi haaksia kasaan vanhan talon puolelta kirpputoritavaroita. Etsisin mielelläni tavarat ensin valmiiksi ennenkuin menen varaamaan pöytää kirkonkylän Työttömien Yhdistyksen kirpputorilta. Ennekuin autokuormallinen on setvitty ja hinnoiteltu, on siinä puolen päivän työ. Vanhan talon puolella kun ei vielä missään näy, että sieltä olisi kymmenisen kertaa viety kuorma kirpputorille ja puolenkymmentä kertaa kaatopaikalle.
Siis jos mielekkäät vapaapäivien puuhat uhkaavat loppua, voi vanhan talon puolella työllistää itsensä loputtomantuntuisessa urakassa.

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Keväthaaste blogini lukijoille

Jo jonkin aikaa olen "tuntenut kehotusta" kirjoittaa seuraavasta aiheesta. Tämänpäiväisen lumipyryn näkymien pohjalta on nyt pakko tarttua toimeen.

Ennenvanhaan, vanhaan hyvään aikaan, oli tavallisella maatiaisella nöyrä ja kunnioittava asenne säiden säätäjään, Luojaamme ja auttajaamme. Maalaisisännät siunasivat kylvövakkasensa siemenet, emännät siunasivat maahan laittamansa sipulit, perunat ja muut kasvatuksensa, leipätaikinan päälle tehtiin kämmensyrjällä risti, jolla samalla siunattiin valmistuva leipä ruumiin ravinnoksi.
Suvun vanhimmat siunasivat sukuun syntyvät vauvat ihan ääneen siunauksia lausuen.
Siunaaminen oli osa elämää ja se tehtiin nöyrällä asenteella, tekemättä siitä mitään numeroa tai milläänlailla korostamatta omaa osuutta leivän onnistumiseen, viljan tai perunan kasvuun.

Olemmekohan tulleet aikaan, jolloin meidän on rehellisesti tunnustettava, että omat ponnistelumme auttavat vain puoleen matkaan? En yhtään vähättele neuvokkaiden, asiansaosaavien viljelijöiden työtä. Vanha sanonta onkin, että ei Jumala auta sinua niissä asioissa, joihin itse pystyt.
Viljan vartuttamisessa, säätilojen suotuisuudessa ja kasvun ihmeessä meidän taitomme ja keinomme vain loppuvat hyvin pian. Jos kevät on viisi viikkoa myöhässä, ei ihmiseltä löydy mitään konstia tai viisautta nopeuttaa lumen sulamista, jouduttaa kasvukauden alun valmistumista. Jos syksyllä sataa vettä kuukauden yhtä soittoa niin että pelloille pääsee enää vain jalkamiehenä pitkävartiset kumisaappaat jalassa, niin ihmisen keinot viljan, perunan ja juuresten korjaamiseen on aika heppoiset.

Viime kesä ja kasvukausi oli laajoilla alueilla Suomessa puhdas katovuosi. Paikoin korjattiin ennätyssatoja, mutta tuhon laajuus vei useammilta toimeentulon ja eläimiltä ja ihmisiltä ruuan. Koko talvi on eletty tuontiviljan ja -rehun varassa. Varmuusvarastoja "pahan päivän" varalle ei ole ja viime kesän sadosta ei varastoon mitään jäänytkään. Moni viljelijä on jo kohdannut kolkon todellisuuden: kun normaalivuonna sato on riittänyt seuraavan kasvukauden sadonkorjuuseen asti, niin nyt on viljat, juurekset ja perunat loppuneet varastoista jo maaliskuussa.

Omavaraisuuteen pyrkimisestä on tullut muoti-ilmiö. Omavaraisuuden tavoittelu on kaukana muodista tai trendistä, se on maalisjärkeä ja tulevaisuudessa muuttuu meille pakoksi, jos emme muuta elintapojamme suosiolla.

Tänä keväänä, nyt huhtikuun alun lumisten päivien tuodessa epävarmuuden virettä mieleemme, haastan teidän kaikki lukijat mukaan siunaamishaasteeseen. En kysele uskontokuntaasi, vakaumustasi tai ateistisen elämäntapasi jyrkkyyttä, vaan haastan mukaan aivan jokaisen. Haastan teidät kanssani rukoilemaan Jumalalta, Luojaltamme, maailmankaikkeuden ylläpitäjältä, säiden säätäjältä, suotuisia säitä, pitkää, suotuisaa satokautta, nopsaan kuivuvia peltoja, riittäviä kevätsateita, hallattomia kevätöitä, runsasta satoa niin pelloille, metsiin kuin puutarhoihinkin. Rukoillaan terveyttä, voimia ja uskoa tulevaisuuteen niille, joiden toimeentulo on kiinni maan kasvusta. Rukoillaan, että sato saa varttua ilman tuholaisia, rukoillaan runsaasti pölyttäjiä, rukoillaan hyvää hunajasatoa.

En selittele, en perustele. Uskotaan, että Jumala meitä auttaa ja armahtaa. Epäilijät kaivakoot Raamattunsa esille ja lukekoot sieltä, mitä ikiaikainen Jumalan sana sanoo Jumalalta pyytämisestä, Jumalan rangaistuksista ja Jumalan siunauksista. Rukousten voimaan löytyy napakat perustelut myös.

Pohjimmiltaan olemme vakavien asioiden ääressä. Yleinen mielipide vain näyttää muodostuneen kevytmieliseksi ja tosiasiat kieltäväksi.

Jumala sinua, lukijani, siunatkoon kaikilla elämäsi osa-alueilla ja siunatkoon maasi ja puutarhasi sadon tänä vuonna.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Arjen terveisiä suurperheestä sunnuntai-iltana

Kolmas talvemme tässä talossa alkaa olla loppusuoralla. Kuvanottohetkestä lumimäärä on moninkertaistunut ja nyt täytyy vähitellen hyväksyä ajatus, että hyvästelemme ihanan talven ja lumen rauhoittaman talvisen olon.

Arkemme on aika rutinoitunutta. Suurin osa lapsista lähtee arkiaamuisin klo 7.50 koulutaksilla kouluun ja ne joilla koulu alkaa muuhun aikaan, saavat kyydin Papalta. Minä harvemmin olen kyyditsijänä. Viimeiset kaksi viikkoa olen ollut töissä vuoroöin ja sunnuntai on ollut ainoa vapaapäivä. Papan arkeen on kuulunut koko talven nuorimman pojan kuljetukset Mikkeliin jääkiekkoharrastuksen pariin. Mikkelinreissuja onkin tullut useamman kerran viikossa. Jos vain mahdollista, Pappa on vienyt minut illalla kuudeksi työmaalle ja hakenut aamulla, mutta nyt on mennyt jo pidempään, että olen ajanut työmatkat itse toisella autolla.

Kangasniemellä on tasan kaksi ruokakauppaa. S-marketista ostan pääosan ruokatarvikkeista ja K-marketista haen tarjoukset ja sellaisen tavaran, mikä ei kuulu ässän valikoimiin. Tänä talvena on tullut rutiiniksi yövuorosta päästyä käydä katsomassa K-marketista, onko myynnissä yhtään kolmen euron päivämääräleipäpussia. Aamulla myydään pitkulaiseen muovipussiin pakattuna (10-14kpl pussissaan)  samanpäiväisiä leipiä tai paistopisteen tuotteita.
Meillä leivän kulutus on edelleen huimaa ja yövuoron jälkeen ei ihan ensimmäisenä ole mielessä taikinoiden tako. Jos joku leipä tarjouspussissa onkin jo kovettunut tai sitkistynyt, sen kanat riemumielin syövät.

Ruokahuusholli sujuu meillä ihan entisin opein. Hyvin harvoin kokeilen mitään uutta ja jos kokeilen, se melkein sitten ruokalistalle jääkin. Nyt olen muutaman kerran tehnyt (ja nimenomaan yövuorosta päästyäni) ruokasalaattia, jonka pohjana on keitetty makaroni, hernemaissipaprikapakaste, omena, suolakurkku ja savukinkkusuikale tai sopiva makkara. Kun jääkaapissa on iso kulhollinen makaronisalaattia, löytyy nälkäisille muutakin kuin leipää. Heräilen tavallisesti iltapäivällä samoihin aikoihin kun koululaiset alkavat kotiutua ja minulla kestää muutaman kahvikupillisen verran selvittää uninen pääni. Harvemmin edes otan kahta yövuoroa peräkkäin, koska tuntuu, ettei ehdi nukkua edellisen yövuoron jälkeen tarpeeksi kun pitäisi jo lähteä uudelleen töihin. Helsingissä seitsemän yövuoron työputket olivat ihan eri asia, kun työvuorot olivat lyhyempiä.

Kauppareissut ovat tietysti siinä mielessä muuttuneet, että nyt on vähitellen oppinut pitämään varmuusvarastoja kotona. Jos Helsingissä poikkesi ruokakaupassa hakemassa unohduksiaan vaikka kolmesti päivässä, niin täällä yritän pitää kahvia, sokeria, vehnäjauhoja ja leivinpaperia niin paljon aina varastossa, ettei pääse yllättäen loppumaan.

Talouttamme rasittaa tällä hetkellä kahden iäkkään auton pito. Toki kilometrejäkin autoille tulee, mutta ahkerasti asioimme myös luottoautonasentajan luona. Huomenna Pappa vie minun autoni asentajalle katsastusta varten korjattavaksi ja asentaja hoitaa myös katsastuksessa käytön. Muutaman kuukauden päästä olisi toisen auton vuoro. Tällä hetkellä vielä arkemme ei järjesty yhdellä autolla.

Tältä keväältä on aivan selvää, että saan suosiolla jättää taimien kasvatukset ja puutarhassa rikkaruohojen kanssa tappelun. Aikani ei yksinkertaisesti riitä ja puutarhahommat eivät ole sellaisia töitä, joista otetaan ylimääräistä stressiä elämään. Puutarhahommia tehdään juuri sen verran, että mieli lepää ja virkistyy ja tekemättömät työt eivät ole harmittelun väärtti. Jos näin olisi, voisin harmitella hirmuista tekemättömien töiden määrää vuoden ympäriinsä.

Eläinkunnassa ei ole juurikaan tapahtunut muutoksia viime aikoina. Kissoja,koiria, pupuja, kanoja ja kukkoja meillä on edelleen.

Eilen olimme kaikki hyvin nostalgisella mielellä, kun kaksi isompaa poikaa lähetteli kuvaviestejä Helsingistä entisen kodin kulmilta ja ihan kotipihastakin. Kaiken lisäksi kolmas poika oli samaan aikaan töissä Ruoholahden erään kaupan kassalla. Aina kun vanha koti tulee puheisiimme, pohdiskelemme myös, mahtavatko vielä iäkkäät naapurimme elää. Erään hyvin vanhan tädin sukunimi ei enää ollut löytynyt rappukäytävän nimitaulusta. Kyseiseltä tädiltä sain lähtiäislahjaksi suuren maalauksen Hakaniemen maisemista ja taulu on tällä hetkellä makuunurkkauksemme seinällä ja muistuttaa joka päivä sydämellisestä antajastaan. Kyseessä oli se saman rapun täti, joka muisti kaikkien kolmentoista lapsemme nimet ikäjärjestyksessä. Siihen eivät ole pystyneet edes lasten mummot, muista sukulaisista puhumattakaan.

Yksi radikaali muutos arjessamme on tapahtunut muuton jälkeen: emme katsele enää televisiota. Syy television puuttumiseen ei ole mikään periaatteellinen tai vakaumuksellinen. Emme vain ole kaivanneet senlaatuista ajankulua enää. Televisionkatselun sijaan istumme olohuoneen sohvalla, juttelemme, rapsuttelemme ja hellittelemme kissoja ja koiria. Jos kaipaamme enemmän rentouttavaa vaihtelua elämään, laitamme saunan lämpiämään ja saunomme tuntikausia. Jos lapset kaipaavat vielä tujumpia kokemuksia, juoksevat saunasta lumihankeen tai leikkimään lumisotaa.

tiistai 13. maaliskuuta 2018

Silmäyksiä tulevaisuuden näkymiin

Jos osaisi kirjoittaa blogia samanlaisella oleellisten asioiden löytämisen taidolla kuin "Viipaleiden" edesmennyt Satu, niin ei tulisi tällaisia viikkokausien kirjoitustaukoja. Mutta kun ei osaa siivilöidä tapahtumien virrasta niitä arvokaloja, niin ohi virtaavat niin pikkukalat kuin kuhatkin. (Kuhaa olemme syöneet tänä talvena ihanan Enoni ansiosta, toki haukeakin, mutta blogi ei päivity samaan tahtiin meidän kala-aterioidemme kanssa.)

Ainahan suurperheen elämässä tapahtuu paljon, mutta jostakin syystä viime viikkojen ja kuukausien tapahtumat ovat aiheuttaneet minulle paljon pohdittavaa ja ajatustyötä. Ja pitkiä keskusteluja ja puheluja lasten kanssa. Äiti on äiti aina hamaan lapsen hautaansaattamiseen asti ja vielä sen jälkeenkin, mutta se lapsen taakkojen kantaminen, mukanaeläminen ja yhdessä ratkaisujen pohtiminen on jotenkin kokonaisvaltaisemman haastavampaa, kun kyseessä on jo aikuisikää elävä lapsi. Mieheni kanssa totesimme, että onko elämässä todellakin niin, että avioliitossa lujimmat paalut isketään peruskallioon vaikeuksien kautta, eikä ne ruusuntuoksuiset hiu-hau-onnenliitelyt juurikaan puolisoita yhteen juurruta. Ovat toki tomusokerihuntuna päivän pullan päällä, mutta niistä ei lähde ruisleivän nälkä eikä elämän jano.

Jumalan eteen elämän vaikeudet vievät väistämättä. Itse melskaten vastaat itse seurauksista, mutta kun annat asiasi Jumalan ohjaukseen, Hän pitää sinusta huolen ja sinä saat olla levollisella mielellä. Mitä hurjimman näköisissä elämänkuvioissa annat airot, kompassin ja tyhjän eväspussisi Taivaallisen Isän hoteisiin, sitä suurempia ihmeitä alat nähdä elämässäsi. Mutta älä luovuta, älä anna periksi, ole sinnikäs. Nöyrä mieli tulee tilanteessa, kun olet itse ollut lukevinasi karttaa juuri oikein päin ja löydätkin itsesi tiettömien taipaleiden takaa poluttomasta maastosta kengätkin kadottaneena.

Useamman lapsemme elämässä on meneillään käännekohta johonkin uuteen. Rukoilen Jumalan otetta heidän elämäänsä, että he voisivat tehdä ratkaisuja, joilla on iankaikkisuusarvo.

. . .

Tänään saimme vielä suureksi ihastukseksi upean lumisateen ulos kuorruttaman talvinäkymän. Jumalalla on varaa tuhlata kauneutta meidän iloksemme. Luulen, että aamulla tuo näkymä puiden oksilta on sulanut pois.
Olen pohtinut, ihailivatko ihmiset menneinä vuosikymmeninä esimerkiksi auringonnousuja ja -laskuja, niinkuin tänä päivänä ihmiset ihailevat? En minä muista lapsuudestani, että auringonlasku olisi saanut aikaan ihastelevia huokailuja tai auringon nousua olisi menty koko perheenä pihaan katsomaan. Tai ruokkiko pakkasluminen kimalteleva metsämaisema sielumme sopukoita niinkuin nykyään moni tuntee? Ihailtiinko ennen samalla intensiteetillä revontulia?
Minä uskon, että Jumala haluaa puhua painavaa puhettaan tämän päivän ihmisille myös luomakuntansa välityksellä. Jotka Jumalan puheen näkevät ja kuulevat ja ottavat siitä vaarin, löytävät elämäänsä myös iankaikkisen tiedon salaisuuden.
Raamattu muistuttaa, että toisaalta on myös niin, että "vaikka kivet puhuisivat, eivät kaikki siltikään usko". Mutta jos sinä kuulet Jumalan puhuvan sinulle, avaa oitis puheyhteytesi Isäsi kanssa ja solmi isä-lapsisuhteesi Luojaasi. Jeesus on välittäjä Isän ja ihmisen välillä. Ilman Jeesuksen osuutta on hapuilumme vasta puolitiessään. Suunta on oikea, mutta voima puuttuu.

Ei ole niin vaikeaa elämäntilannetta, ei niin suurta ongelmaa, ei niin epätoivoisia ajatuksia, ettei Jumala voisi kääntää tilannetta voitoksemme. Kun vain luotamme, rukoilemme, uskomme ja luovutamme asiamme Hänen hallittavakseen.

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Levosta käsin elämään

Viime päivinä olen pohdiskellut, kuinka Jeesuksella - täällä maan päällä eläessään - oli mielenkiintoinen ihmistuntemus ja taito puhua ihmisille heidän omalla kielellään ja heidän tasollaan. Aivan varmasti Jeesuksen ajan ihmiset olivat ihan samalla lailla uteliaita tai epäluuloisia Jeesuksen viestille kuin tämänkin päivän ihmiset. Ihan samalla tavalla ihmiset panettelivat Jeesuksen tekemisiä ja sanomisia kuin tänäänkin. Mutta ne, jotka saivat puhua Jeesuksen kanssa kasvotusten, jotka saivat kokea Jeesuksen käden kosketuksen tai jotka saivat kokea Jeesuksen parantavan voiman, eivät koskaan sitä unohtaneet.

Yhtenä iltana yövuoroon ajellessani alkoi päässäni soida Jeesuksen sanat: "Tulkaa minun luokseni kaikki työtätekevät ja raskautetut niin minä annan teille levon".
Jäin miettimään, miksi Jeesus yhdisti nämä kaksi asiaa - työn tekemisen ja rasittuneisuuden.

Jeesuksen aikana ihmiset tekivät paljon samoja töitä kuin tänäänkin: rakensivat taloja, kalastivat, hoitivat karjaeläimiä, toimivat lääkäreinä, teltantekijöinä, kauppiaina, verovirkailijoina, majatalonpitäjinä, puuseppinä. Hoidettiin lapsia, vanhuksia ja sairaita.
Raamatun tekstien perusteella käy ilmi, että Jeesus toimi ennen hengellisen työnsä aloittamista isänsä kanssa puuseppänä. Ei ruumillinen työ siis ollut Jeesukselle mitenkään vierasta.

Siinä illan pimetessä ajaessani -vaikka en tunnistanut itseäni varsinaisesti raskautetuksi- nuo Jeesuksen sanat: "minä annan teille levon", toi yli koko mielen ja kehon pyyhkäisten levon ja rauhan.
Ymmärsin, että minun ei tarvitse omin ajatuksin ja yrityksin "tsempata" itseäni työhön ja jaksamiseen, vaan riittää, että annan Jeesuksen näyttää voimansa ja valtasuuruutensa yli omien yritysteni.

Jeesuksen lupauksissa on yksi mielenkiintoinen piirre. Hän seisoo aina lupaustensa takana.

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Talvi alkoi tammikuussa

Vihdoinkin talvi on sellainen, kuin talven odotetaankin olevan: pakkasta, lumipyryä ja välillä auringon varovaista pilkahdusta upean hämäryyden keskelle. Aamusta huomaa jo päivän hiukan pidentyneen ja se hetki, kun aamu valkenee lumisessa maisemassa on huikaiseva kokemus. Parina päivänä on aurinkokin näyttäytynyt ties kuinka pitkän pilvisen ajanjakson jälkeen.

Aurinkoa kaipaammekin. Myös kuvainnollisessa mielessä. Vaikka suuria pilviverhoja ei ole elämässä ollutkaan, niin useamman pilven yhtäaikainen ohikulku laittaa selviytymiskeinot testiin. Edellenkin olen kolmentoista lapsen äiti ja äidin mieli elää lasten elämänvaiheissa mukana hamaan lapsen hautaan asti ja vielä sen jälkeenkin. Toki kaikki lapset ovat hengissä ja hyvin ovatkin, mutta tarkoitan sitä, että vaikka lapsi eläisi omillaan ja napanuora olisi enää hento säie, niin äiti elää lapsen iloissa ja huolissa.

Huolista vapaa elämä ei ole ihanne elämässä, jos haluamme varttua vahvoiksi ja tulla avarakatseisiksi lähimmäisiimme nähden. Vaikeuksien kautta osaamme paremmin arvostaa elämämme perustaa ja luottaa vahvemmin voimanantajaamme. Vaikeudet - minun näkemykseni mukaan - tekevät meistä vahvempia, mutta vain siinä tapauksessa, että sivuillamme on vaikeuksien keskellä riittävästi tukea.

....

Jälleen yksi lapsista muutti omaan huusholliinsa. Sanoin muuttaneelle tänään, että hänen kotinsa muistuttaa vielä rangaistusvankilaa, kun emme ole päässeet viemään huonekaluja. Toisaalta nyt on pääasia, että asunto on ja aikanaan siitä sukeutuu koti. Muuttaja on vielä yökyläillyt täällä ahkerasti ja olemme järjestäneet käytännön asioita.

Tämän blogin entinen Tirtetta, nykyään jo 11-vuotias nuorimmaisemme, on ollut hyvin onnellinen saatuaan vihdoinkin oman huoneen. Nyt on kiva kutsua kavereita yökylään ja omaa yksityisyyttä on helpompi saada. Kissat tosin osaavat aukaista Tirtetan huoneen oven ja viime yönäkin huoneeseen oli pujahtanut kolme kissaa majailemaan.

Vuodenvaihde toi työhöni uutta sen verran, että jatkossa olen kokoaikatyössä, eli 115 tuntia kolmessa viikossa. Koska yövuorot ovat minulle erittäin sopivia ja ainakin toistaiseksi olen niistä hyvin palautunut, on seuraavat viikot pelkkää yötyötä. Työ kaikenkaikkiaan on erittäin antoissa. Antoisalla tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että saan työstä paljon hyvää.

Tänään on kulunut kolme vuotta siitä, kun Anne-Mari muutti Helsingistä Lautakankaalle. Hurjasti on kolmessa vuodessa tapahtunut. Liki joka kerta Anne-Marin täällä käydessä huokailen hänelle "muuta tänne meidän luo ja laita mökkis vuokralle". Hänen vastauksensa on: "Muuttakaa te Palokankaalle. Tästä talosta sais enemmän vuokraa!"

Yhtä Helsingissä asuvaa lasta olen hiillostanut muuttamaan Kangasniemelle. Hän joko kyllästyy jankuttamiseeni, eikä ainakaan muuta tai sitten hän rohkaistuu ottamaan uuden askeleen elämässään. Vaikuttaisi siltä, että hänelle on tullut aika realistinen kuva elämästä maalla ja useaan otteeseen hän on ilmaissut, että pitää tästä kaikesta. Muita maallehaikailijalapsia olen kehottanut ostamaan täältä vapaa-ajanasunnon.

Elämä papan kanssa on vakaata ja turvallista. Pappa kuskaa minua töihin aina silloin kuin se vain on mahdollista. Inhoan talvikelissä pimeällä ajamista ja on toki yövuorosta päästyä mukava istua toisen kyytiin.
Nyt on papalla riittänyt lempipuuhaansa lumen kolaamista ja pakkasten yltyessä myös polttopuiden kuskaamista on riittänyt joka päivälle. Eläintenruokintakeikat jäävät myös papan hoidettavaksi nukkumapäivinäni.
Papan huumori on ajoittain nokkelaa. Kun tässä yhtenä päivänä pappa sahasi moottorisahalla polveensa ja minä sitten jalkaa sitoessani vähän haavaa voivottelin, pappa tokaisi:
"Pojasta polvi paranee!"