Olikos talven ihanuus päässyt unohtumaan?

Lumentulo armahti kertaheitolla talollisen pihatöistä ja taimikoiden raivuusta. Jos jotakin pihaan jäi, siellä on visusti tallessa lumen alla. Vähän on auton kanssa pelaaminen ollut kankeata äkkiseltään, mutta äkkiä tuntuma palautuu ja oppii muistamaan peiton tuulilasille, kun yövuoron jälkeen raastaa tuulilasista jäätä ja vielä on ajastanut lämmittimen väärin.

Kun talossa ei ole enää lumesta ilakoivia pikkulapsia, niin koirien vilpitön ilo lumen saapumisesta on hauskaa katsottavaa. Kissat viihtyvät ulkona vain sen pakollisen: kun nakkaat heidät keittiön kuistin ovesta ulos, nämä kipittävät etuovelle ja surkeasti maukuen anelevat sisällepääsyä. Poikkeus on Palokankaan Mamma (joksi nimitän tulipaloevakkokissaa). Hän on virantoimituksessa ihan entiseen malliin ja asettuu sitten pannuhuoneen oven eteen tarkkailemaan meneviä, tulevia ja lentäviä.

Noiden pihapiirin vuodenaikakuvien ottamisella on kaksi päivää väliä. Olin juuri havahtunut syksyn ruskan kuulaaseen kauneuteen, kun pääsin ihastelemaan lumista maisemaa.

Tänne muuton jälkeen minulle muodostui tavaksi laittaa aina marraskuun tietämillä tuohon 13-tien varteen kynttilälyhtyihin tulet hämäräajan somisteeksi. Viime talvena kynttilät jäivät kauppaan, koska lyhtykynttilöiden hinta oli tuplaantunut. Meillä kun oli kynttilöiden polttamisessa se periaate, että jos niitä kerran poltetaan, tuli ei saa sammua.

Nyt kun elämä oman lintukodon ympärillä olevassa maailmassa on monin paikoin sysimustaa, kynttilöiden liekki viestisi ohikulkijoille, että valo elämäämme tulee niin hyvinä kuin pahoina päivinä vain Jumalalta.

Taidanpa kömpiä vanhaan tupaan etsimään, josko löytyisi pari ehjälasista lyhtyä.

Etsitään valoa elämäämme ja jaetaan sitä muille.

Syksyhyvästejä marjapaikoille

Minulla on jo useamman vuoden ollut tapana syksyisin hyvästellä marjamaat, kun tiedän olevani paikassa viimeistä kertaa sinä syksynä. Kun puolukat on kerätty, en yleensä enää käy marjapaikoissani ennenkuin seuraavana syksynä.

Tänään lähdin tarkistamaan Rantakankaalta, velipojan metsästä, yhtä puolukkapaikkaa. Kun tulin metsäautotietä aukon puoliväliin, oli tien levikkeellä tuore nuotiopaikka ja paljon auton ja ihmisten jättämiä jälkiä. Kun vielä tieltä lähti aukon heinikkoon tallattu polku, tiesin oitis, että suuria puolukkasaaliita en enää tavoita.

Etelä-Savo on rikasta metsämarjaseutua ja niinpä täällä on jo vuosien ajan tavattu syksyisin marjafirmojen ulkomaalaistaustaisia marjanpoimijoita. Marjoja riittää meille kaikille ja ulkolaiset poimijat eivät mene kovinkaan kauas teistä. 

Keräsin tänään vielä mustikoitakin ja vajaan ämpärillisen puolukoita toisten poimijoiden jäljiltä. Hyvästelin mielessäni nuo marjapaikat. Useamman kerran olin noilla paikoilla käynyt tänäkin syksynä mustikassa ja puolukassa. Sanon mielessäni: "nähdään taas ensi syksynä, kiitos Taivaan Isä marjoista".

Samalla tavoin tervehdin marjamaitani, kun kesän loppupuolella käyn katsastamassa mustikoiden joutumista. Ajatuksissani iloitsen, että jälleen tapaan tutut puut ja mättäät. Tuntuu, että on vain hetki syksyn hyvästeistä.

Hiljaista

 (Lapsen kuva julkaistu luvalla.)

Talosta tuli hiljainen. Eläimet pitävät äänistä huolta: juoksuinen, itsepintaisesti ulos pyrkivä kissa ja koirat saavat aikaan eloa, mutta muutenhan täällä on harvinaisen hiljaista.

Opiskelupaikkakunnilleen muuttaneet lapset ovat tutustuneet uusiin kotikaupunkeihinsa myös viikonloppuisin, joten hiljaista on meillä ollut viikonloppuisinkin. Luulen, että jokainen muuttanut nauttii nyt myös kaikista niistä lukemattomista mahdollisuuksista, mitä kaupunki voi asukkaalleen tarjota. Jokainen on koulun ohella alkanut myös käydä harrastuksessa ja seurakuntienkin tilaisuudet ovat tulleet tutuiksi.

Luulen, että uusi elämäntilanne koskettaa ehkä tuntuvammin Pappaa. Usean vuoden ajan Pappa kyyditsi lapsia kuusikin kertaa viikossa kuntosalille ja poikkeuksetta oli myös itse mukana treeneissä. Nyt ei Papan tule yksikseen lähdettyä.

Eilen illalla teimme Papan kanssa poikkeuksellista. Kävimme kunnantalon salissa katsomassa Lapua-elokuvan. Edellisestä leffareissustamme taitaa olla kuusikin vuotta aikaa.

Lapua-elokuvaa suosittelen. Suomalaisen elokuvatyön voimainponnistus ansaitsee kyllä tulla mahdollisimman monen nähtäväksi. Lapuan tragedian kokeneet ovat sanoneet elokuvan nähtyään, että kokemus oli terapeuttinen. Meille muille elokuvan kertomus henkilötarinoineen, jotka olivat fiktiivisiä, antoi paljon ajateltavaa.

Lapsenlapsi kävi yhtenä päivänä. Hän ihastui marja-aronioihin.

Poikaset omilla siivillään

 ...ja Taivaan Isän huolenpidossa ja varjeluksessa.

Tänään saattelimme viimeisen tämän syksyn muuttajan omaan kotiinsa toiselle puolelle Suomea. Outo olo on Papalla ja minulla tässä hiljentyvässä kodissa. Kahdesta täällä asuvasta lapsesta pidän kynsin ja hampain kiinni eli en puolella sanalla vihjaise omaan kotiin muuttamisesta. Kun heidän on aika lähteä, lähtevät varmasti, mutta lähtemään en usuta.

En yhtään tykkää tien päällä olemisesta, siksi oudoille paikkakunnille matkustaminen on totaalisesti mukavuusalueen ulkopuolelle menemistä. Pappa oli onneksi kuskina ja minä suomensin Mapsin ohjeita hänelle. Selvisimme matkoista kunnialla ja kohteet vieraissa kaupungeissa löytyi lähes kertayrittämällä.

Suurta iloa tuotti lasten opiskelija-asunnot. Ne olivat upeampia, kuin olimme kuvitelleet ja myös lasten mielestä. Toista sataa vuotta vanhoissa taloissa on ihan oma rauhallinen tunnelmansa. Kummankin lapsen asunnon sijainti oli myös ihanteellinen: lähellä oppilaitosta ja kaupungin keskustan palveluja.

Perinteisesti hoidan "eroahdistusta" lapsen muuton jälkeen suursiivoamalla lähtijän huoneen. Onneksi nyt sitä hommaa riittää.

Mielissäni olen myös siitä, että lähtijöiden mukaan lähti paljon tavaraa liinavaate-, kattila- ja kuivatavarakaapeista. Pääsen ostelemaan kirpputoreilta lakanoita, pyyhkeitä, kattiloita ja lautasia.

Ehkä minä kuitenkin selviän tästä.

Mikä se nyt uuvuttaa?

Suotuisat säät ja vapaapäivät ovat ruokkineet jälleen metsäriippuvuuttani. Kun aamulla herää, on metsäänmeno mielessä.

Joku kuitenkin tökkii toimissani, kun olen jo kolmen tunnin metsässärämpimisen jälkeen aivan puhki. Tosin tänään päättelin, että metsässä mukana raahaamani kymmenen kilon rasvakuorma on todennäköisesti suurin syyllinen simahtamiseen. Painon pudottamiseen ei tarvita ihmediettejä, kun vain vähentää syömistä ja lisää liikkumista. Omalla kohdallani pidän naurettavana, etten löydä itsekuria painonhallintaan.

Tarkoitukseni ei ollut paasata ylipainostani, vaan metsän tarjolla olevista herkuista. Tämänpäiväisen mustikkapaikan nähtyäni hetken mietin, itkenkö vai nauranko. Mustikoita oli niin paljon, että vaikka lumen tuloon asti keräisin kaikki vapaapäiväni, en saisi niitä kerättyä talteen. Ainoa hidastava tekijä on hankala matka marjapaikalle: ensin vajaa kilometri metsätietä ja sitten kahden ison ojan ja umpeenkasvaneen taimikon läpi rämpimistä. Kulkemista hiljentää hiljakseen punettuvat puolukkamättäät joiden päälle ei haluaisi astua. Koska mustikoita on tuossa marjapaikassa niin määrättömän paljon, kerään vain silmin nähden suurimmat. Useinhan puolukankeruun aikaan kerätään vielä mustikoitakin, niin katselen sitten niitä uudelleen. Hirvikärpästen kanssa täytyy tulla toimeen: niitä on nyt entiseen malliin todella paljon. 

Kuvissa on lehtikuusentattimunakas työn alla ja valmiina. Jätin munakkaan ison kattilankannen alle pannulle ja menin päiväunille. Herättyäni menin vesi kielellä keittiöön tarkoituksenani maistaa munakasta ruisleivän kanssa. Raotin kantta ja pannu oli tyhjä. En ollut uskoa silmiäni, koska ennen meillä on sieniruuat lähteneet nihkeästi pannuilta eteenpäin. Kuulin kyllä kaksi todistajanlausuntoa, että oli ollut hyvää.

Sademarjastusta ja muutto 1/4 takana

Tänään yksi lapsista täytti 22 vuotta ja kakun päälle tarvittiin marjoja. Aamun ensimmäinen vilkaisu ulos kertoi taivaan olevan paksussa pilvessä ja kauankaivattua vettä satoi reippaasti.

Sateenvarjo varustuksena valitsin mustikkapaikan, jonne pääsi kahlaamatta korkeita heinikoita tai vesakoita. Hyttysmyrkyn jätin kotiin, koska minulla on ollut tähän päivään asti uskomus, että sateella ei hyttyset pysty lentämään. Toki nyt järki sanoo, että kaatosade on asia erikseen. Vaan niin hyttyset kävivät kimppuun ihan rohkeasti. Litran verran kerättyäni olin niin kyllästynyt elukoihin, että tulin suosiolla pois. Kakusta tuli erittäin hyvää ja se on likimain syöty.

Tänä syksynä kotoa muuttaa kolme lasta opiskelupaikkakunnille. Tänään muutti neljäs lapsi, mutta hän on asunut omillaan jo vuosikaudet. Onneksi muuttaja on suurperheen sisarussarjaa: kaksi velipoikaa auttoi tavaroiden kantamisessa. Minusta ei ollut tuossa muutossa juurikaan toimellista apua. Toki Taivaan Isän puoleen asian suhteen huokailin, kun monessa asiassa muuttaja joutui uskaltautumaan mukavuusalueensa ulkopuolelle ja vuokratun muuttoauton kuljettaminen oli varmasti yksi haasteellisimmista asioista. Muutto on nyt onnellisesti takana ja kaikki sujui hyvin ja rivakassa aikataulussa. Olemme todella huojentuneita, että muuton odotteluun liittynyt usean kuukauden stressi on nyt takana päin.

Ihana sattuma, että tähän loppuviikkoon sattuneiden vapaapäivieni aikaan useampi lapsista pääsee käymään. Yhdistelmä, että on mummo ja melkein aina töissä, on minustakin aika outo. Mummojen kuuluisi olla eläkkeellä ja antaa paljon aikaa lastenlapsille.

Ojaperunan kasvukuulumiset

Sitkeästi on ojan pientareille juhannuksen jälkeen kylvämäni peruna noussut taimelle. Jos on pitkä syksy, voi hyvällä tuurilla kylvöksistäni saada satoakin. Alimmassa kuvassa olevan perunan kylvin kolme viikkoa aikaisemmin ja se näyttää jo sellaiselta kuin perunan kuuluisi tässä vaiheessa kesää näyttääkin. Valkosipulimaan ympärillä kasvaa myös peruna reippaan näköisenä. Tosin maa-artisokka puskee sikinsokin sinne valkosipulin ja perunan sekaan, mutta antaa heidän rauhassa kasvaa kaikkien - minun kasvatukseni ei ole niin nökönuukia - kasvakoot tai olkoot kasvamatta.

Punasipulista taisi herätä henkiin kolme istukasta, salaatti ja tilli eivät itäneet edes taimelle, vaikkei ollut edes vanhoista siemenistä kyse. Riehakkaimmin kasvaa hevihävikistä kuudella sentillä kappaleelta ostetut persiljaruukut, joista tökkäsin juuripaakut multaan alkukesällä. Kun saan valkosipulin kiepit säilöttyä, laitan persiljaa pakasteeseen. Ostin keväällä hyötykasvikuivurin, mutta kuivattu persilja on minusta oikeasti pahaa, siksi pakastan mieluummin. Suunnittelin teeainesten kuivaamista, mutta vielä on vapaahetket hujahtaneet vallan muissa puuhissa.

Mansikan kannoista tulee kuuleman kuivattuina hyvää teeainesta. Mutta hyvää mehuakin tulee raparperin kanssa. Siitäpä tulikin mieleeni, että sinne ne jäi äskeiset mansikansiivuusta jääneet kannat kattilaan, kun piti laittaa raparperimehun kanssa jääkaappiin tekeytymään. Saavat mennä huomenna kompostin aineksiksi, kun yötyöläisen silmiä raukaisee jo niin, että laitan vauhtia tämän julkaisuun. Hyvät on minulla unenlahjat. Hyvää yötä teillekin!

Metsähoitoa

On taas se aika vuodenkiertoa, kun minä herään henkiin. Vuosi vuodelta metsä merkitsee minulle aina vain enemmän. Tänään huomasin, että suuri ilo metsästä tulee mielelle, vaikka kulkisi muidenkin metsässä.

Alemmassa kuvassa on Rantakangasta, velipojan hyvinhoidettua metsää. Kävin eilen tarkastamassa luottomustikkapaikkani ja totesin, että kahden viikon kuluttua kannattaa tulla uudestaan, jos havittelee mustikoita ämpäriinsä.

Tänään lähdin heti aamukahvin jälkeen toiseen marjapaikkaani. Siellä muistui mieleeni, että lapsuudessani niitä metsiköitä vanhempani kutsuivat nimellä "itäsyvänmua". Nyt kun alueella on monenikäistä kasvatusmetsää, hyväkuntoisia metsäautoteitä ja jopa harjoitusravirata, ei kovin "sydänmaista" enää voi puhua. Ylemmässä kuvassa on metsäautotie, jonka molemmin puolin aukeaa niin valtaisat mustikkametsät, että marja-aikaan koskee sydänalaan, kun sieltä pitää lähteä pois.

Kyllä jälleen huomasin, miten hoitava vaikutus metsällä on. Kun lähtiessä juomani kahvin levottomaksi tekevä vaikutus väistyi, huomasin, että hengitys rauhoittui, mieli seestyi, ajatusten laukka rauhoittui, aistit herkistyivät ja huomasin hymyileväni. Käki kukkui vielä ja kun katseen nosti kohti taivasta, muutama haukka leuhahteli korkeuksissa pieninä pisteinä sinistä taivaankantta vasten. Yksi niistä kertoi, että ovat siellä.

Kävelin metsäautotietä pidemmälle, kun minua kiinnosti nähdä, onko oikeasti tien vasemmalla puolella suota, niinkuin karttasovellus väittää. Tietysti jos kosteampi metsä katsotaan suoksi, niin olihan sitä kyllä. En ollut aiemmin käynyt niin pitkällä tutuista marjapaikoista, mutta nyt tuli varmistettua, että auton saa hyvin käännettyä siellä pidemmälläkin, ettei tarvitse kilometritolkulla kävellä. Parisen viikkoa menee tuollakin, ennenkuin mustikka on kunnolla kypsää. Nyt oli vain muutama marja, mutta ne olikin sitten todella suuria. Näiden kahden päivän retkien saaliina olikin enemmän metsämansikoita ojien pientareilta.

Ilahduttava havainto oli myös se, että "itäsyvänmualle" ei enää 13-tieltä autojen ääni kuulunutkaan. Se asia pitääkin sitten marjareissuilla huomioida, ettei vieraisiin metsiin pääse eksymään.

Pirkko-tätin raparperimehu

Ainekset: raparperin varsia, vettä, sokeria.

Huuhtele raparperinvarret. Leikkaa raparperit saksilla pieniksi paloiksi astiaan. Mitä enemmän köytät kasvin punaisimpaa osaa, sen kauniimman väristä mehusta tulee. Lisää kiehuvaa vettä niin paljon kuin haluat mehun määräksi. Kun vesi on jäähtynyt, siirrä astia vuorokaudeksi jääkaappiin.

Vuorokauden kuluttua siivilöi raparperinpalat pois. Siirrä mehu kattilaan, lisää haluamasi määrä sokeria ja kiehauta mehu.

Aineosien määrästä riippuu, kuinka tuhtia mehua saat. Mausta riippuen käytä mehu sellaisenaan, laimenna tai käytä kuplaveden mausteena.

Kylmässä mehu säilyy sellaisenaan muutaman päivän. Tarvittaessa pakasta, jollet halua käyttää säilöntäainetta (esim. Atamon).

Itse säilytin mehun lasipulloissa jääkaapissa.

Leikkimielinen "hoitotahto"

Pannuhuoneen kattilaa sytyttäessäni huomaan usein ajattelevani syvällisiä tai sitten saan hyviä ideoita. Tänään pohdin, että pitääpä kirjoittaa aiheesta, minkä ei soisi koskaan toteutuvan, mutta mikä on mahdollista. Aihe on ollut mielessä senkin takia, että olen työni puolesta hoitanut viime kuukausina paljon ikäisiäni ihmisiä.

Meistä ei liene kukaan haluaisi päätyä tilanteeseen, että on toisten armoilla - mitä tulee päivittäisiin toimintoihin. Sellainen elämäntilanne tulee lupaa kysymättä ja hyvin harvoin siihen on itse voinut vaikuttaa mitään.

Ajatusleikkinä on tilanne, että menettäisin puhekykyni, toimintakykyni ja joutuisin hoidettavaksi lähes vuodepotilaana. Ehkä hyvänä päivänä pystyisin istumaan jonkin aikaa pyörätuolissa tai niinsanotussa gerituolissa.

En halua huoneeseeni televisiota, enkä halua, että huoneessani on radio auki tai minulle soitetaan musiikkia, josta oletettavasti saattaisin pitää. En tarvitse ääniä "aktiviteetiksi".

Kenenkään ei tarvitse esittää tekopirteää, ei läheisten eikä hoitajien. Selkäpiitä karmii herätä aamulla teennäisen iloiseen "hyvään huomeneen". Jos olet luontaisesti iloinen huoneeseen tullessasi, niin ole vain. Jos sinua harmittaa tai ärsyttää, anna sen näkyä. Mutta kiukkuasi älä pura minuun: en voi sinua mitenkään auttaa.

Minulta ei tarvitse kysyä mielipidettä, ei edes kehonkielellä vastausta odottaen, millaiset vaatteet haluan tänään päälle. Minulle on aivan sama, millaiset tai minkä väriset vaatteet ihmisellä on yllään. Tärkeintä, että hoitajien on ne helppo pukea ja riisua ja että ne eivät purista tai kiristä.

Kun hoitajat vaihtavat vaippaa, niin älkää hyvän tähden riuhtoko ihmistä vuodesuojan avulla kyljeltä toiselle niinkuin olisi jossakin Linnanmäen hurjakurussa. Ihan rauhallisin käännöksin voi sen vaipan asetella. Ja älkää kiskoko jalkovälistä vaippaa ylemmäs niin että vaipan reunat viiltävät nivusia. Laittakaa se kerralla kunnolla, niin ei tarvitse kiskoa.

Jos pissi haisee, niin siitä ei tarvitse mainita joka kerta vaippaa vaihdettaessa. Minä itse en mahda sille mitään. Tarjotkaa enemmän juomista ja jos herää epäilys pissitulehduksesta, ottakaa näyte ja hoitakaa asia. Pissatulehdus voi olla todella kivulias ja se pitää hoitaa pois, vaikka lääkäri jankuttaisi, että pitää olla vähintään kolme merkittävää oiretta, ennenkuin määrätään antibioottia. Ja jos tulehdukset uusii, haluan estolääkityksen.

Mitä syömiseen tulee, niin minulle ei tarvitse jutella, kun minua syötetään. Haluan syödä rauhassa. Jos laitan suuni kiinni, enkä halua lusikkaa suuhuni, se tarkoittaa sitä, etten halua syödä tai tarjottu ruoka ei minua miellytä. Verestä valmistettuja ruokia en halua syödä. Juotavaa pitää tarjota järjellinen kippaus nokkamukista: ei mitään tippa kerrallaan, muttei mikään tukehduttava hulahduskaan.

Kahvi pitää kaataa mukiin niin, että ensin puoli mukillista maitoa (mieluiten punaista) ja maidon päälle puoli mukillista kahvia.

Jos huoneen tuuletusikkuna on vuoteeni pääpuolella, se on huono juttu. Mielellään sänky pitäisi saada niin, ettei ikkunasta käy veto.

Jos jollakulla on kissa tai koira, se on tervetullut luokseni vierailemaan oman ihmisensä kanssa. Mielellään kissa tai koira saa tulla myös sänkyyni. Kukaan ihminen älköön sänkyni laidalla istuko. 

Kesäaikaan huoneeseeni saa tuoda luonnosta tai omasta kukkapenkistä kukkia tai oksia. Rahaa ei tarvitse kukkiin haaskata. Vähempi on kauniimpi: yksi kukka on parempi kuin iso kimppu. Tykkään myös puiden oksista. Jos kukkia ei luonnossa enää ole, puun oksa on lohdullinen. Mustikanvarpuja älköön kukaan hairahtuko tuomaan - ne muistuttavat liiaksi syksyisistä mustikanpoimintamaratoneista ja pelkästä asian ajattelemisesta tulee selkä kipeäksi.

Toivottavasti kukaan ei kuulteni tai tietämättänikään kohtaloani surkuttele. Elämässä vastaanotetaan kaikki mitä annetaan ja ollaan kiitollisia siitä mitä kulloinkin on.

Tällä hetkellä olen suunnattoman kiitollinen elämästäni juuri tällaisenaan. Toivon, että kirjoittamani jää sanahelinäksi ja pelkäksi kirjalliseksi tuotokseksi. Tarkoitukseni on tökkiä lukijoita havahtumaan, kuinka hyvin omat asiat juuri nyt ovatkaan.

Laiskan emännän perunanistutusta

 Sain useamman kilon siemenperunaa paikallisesta "Roskalava" - fb-ryhmästä. Kun kasvulavat ja valkosipulipenkin reunat täyttyivät, ajattelin, että vastakaivettujen ojien pientareet voisi ottaa hyötykäyttöön. Jos ei peruna siinä kasva, en mitään menetäkään.

Muistelin perunoita maahan piilottaessani kauan sitten näkemääni valokuvaa. Sotavuosina oli Linnanmäen rinteille istutettu perunaa, kun ruokaa täytyi keksiä keinolla millä hyvänsä. Kuvassa naiset ahkeroivat kuokkiensa kanssa tutussa rinteessä.

Istutin siis ojien pientareille, mutten pellon puolelle. Maa oli mukavan märkää mullan, hiekan ja savimaan sekoitusta.

Istutushommassa taas laitoin mielihyvällä merkille, miksi olen sydänjuuria myöten syksy - ja talvi-ihminen. Kimpussani pörräsi jättiläiskokoisia paarmoja ja viheliäisen pieniä mäkäräisiä, jotka tunkivat silmiin ja suuhun.

Pirkko-tädin ohjeella tehty kylmä raparperimehu maistui työlään urakan lomassa. Lähes itsestään valmistuvan mehun ohjeen voisin kirjoitella vaikka ensi kerralla.

Pienessä se on ihmisen ilo

Pari viime päivää olen rahdannut miestä ja perheen käymässä olevia lapsia "katsomaan ojia". Peltoisäntä hommasi kaivinkoneen urakoimaan peltojenparannustöitä ja lopputuloksena saa nyt peltojen kulmiin jumittuvat vedet kyytiä. Siinä missä kaivamispäivän iltana oli ojassa uimasyvyiset vedet, on nyt enää maltillista liruamista.

Ylimmän kuvan peltoaukea näyttää tuolta alareunasta, kuvaajan kohdilta, todella laajalta, kun keskeltä ylempää peltolohkoa täytettiin lyhyt pajukkoa riehakkaasti kasvava ojanpätkä, mikä ei kuitenkaan täyttänyt varsinaista tehtäväänsä pellon kuivaajana. Se riemu kyllä jatkuu vuosikymmenestä toiseen, että aina peltoja muokatessa nousee pintaan isojakin kiviä. Niitä on raivattu näiltä pelloilta jo yli sata vuotta.

Kevättöiden aika pelloilla on minulle aina suuri ilonaihe ja katselisin työkoneiden liikkeitä vaikka koko päivän. Sama vaiva oli kyllä ollut Papallakin: kertoi katselleensa pelloilla koko päivän kaivinkoneen työtä. Itse jouduin lähtemään iltavuoroon juuri kun lavettirekka toi kaivinkoneen ladon taakse.

Mutta iloa tunnen parannetuista ojista. Jos nyt satomäärät hiukan korjaantuisivat Lautakankaan pelloilla, kun vesi ei seisoisi sadekesinä pelloilla ja keväisin pääsisi aikaisemmin toukotöihin.

Vapaapäivä kuin loma

Huomaan blogin muuttuvan väistämättä vapaapäiväpainotteiseksi. Voisi jopa luulla, että elämäni on täynnä vapaapäiviä, kun työpäivistä en mainitse mitään. Todellisuus on näin kesän ja pitkien, valoisten päivien tultua, että teen töissä pitkää päivää (tai pitkää yötä).

Tänään oli jälleen vapaapäivä, enkä edes muista, milloin oli edellinen. Mutta niin täydellisen ihana päivä olikin! Heräsin aamulla levänneenä ja hyvillä mielin, sillä olin nukkunut lähestulkoon vuorokauden... Olenko jo maininnut, että tärkein isänperintö on hyvät unenlahjat. Kun annan itselleni luvan nukkua, voin nukkua missä hyvänsä ja lähes miten kauan tahansa.

Aamun kahvipannullista tyhjentäessämme Pappa ehdotti puukuorman hakua Enolta. Huomasin hihkuvani innosta, koska puuhommat on parasta vapaapäivän työtä. Puutöissä saa monipuolista liikuntaa ja ulkonaolo on sisätyöläiselle elämän luksusta kauniina, lämpimänä vapaapäivänä.

Iltapäivän puolella vanhin poika tuli avuksi ja haimme latoon vielä kaksi kuormallista lisää metrisiä halkoja. Lisäksi Pappa toi riihen luota tallista kaksi kuormallista omasta metsästä kaadettuja runkoja. Nyt on pihan ladossa sahaamista ja halkomista vaikka sadepäivien työksi.

Illasta kävimme vielä Heidin kanssa katsastamassa S- marketin punaiset hintalaput, eli -60%:n tuotteet. Ei ollut ollenkaan hukkareissu: ostokseni maksoivat 110 euroa ja alennusta sain yli 70 euroa. Pakasteeseen sain pari kiloa naudanlihaa, leipää ja pullaa ja jääkaappiin huomista ruokaa varten kanafilettä. Kananmuniakin sain alennettuun hintaan. Nykyään suunnittelen ruokalistaa pitkälti sen mukaan, mitä kaupasta saa halvemmalla.

Huomenna teen ison satsin mustikkarahkaa. Pappa oli nähnyt kylällä tuttua mustikanmyyjää ja tämä oli valmis myymään pakasteestaan reilun määrän mustikoita ihan yhtä edullisesti, kuin hän myi niitä menneenä syksynäkin. Olimme jo tänä talvena syöneet liki 100 kiloa mustikoita pakasteesta, mutta enemmänhän niitä olisi saanut olla, jotta seuraavaan satoon olisi pärjätty.

Illalla kastelimme Papan kanssa valkosipulimaan. Vielä näyttää siltä, että istutetusta kahdesta sadasta kynnestä on noussut vain satakunta. Eli pitkä matka on vielä valkosipulin omavaraisuuteen.

Minä umpisyksyihminen olen oikein onnellinen täällä kotona lämpimästä kesäisestä päivästä ihanine ulkohommineen, joita ei ikinä saa valmiiksi.

Asiat järjestykseen

Onneksi oli useampi vapaapäivä, kun hoitamistaan odottavat asiat osoittautuivat työläiksi saada järjestykseen.

Pappa virkkoi toissapäivänä kuin ohimennen, että hänen autoonsa tarvitsee hommata uudet kesärenkaat. Suorin tein aloin renkaita kyselemään. Hyvä oli, että kyselin, koska oman kylän rengasliikkeestä renkaat saa yli kaksi sataa halvemmalla kuin toiseksi lähimmästä liikkeestä naapurikaupungista. Tilaukseen meni renkaat joka tapauksessa ja asiantuntevaa apua rengasvalinnassa antoi oman kylän toimija.

Yksi päänvaivaa aiheuttanut asia oli asuinrakennuksen rikkoutunut ikkunaruutu. Kesti yli kaksi viikkoa, ennenkuin minulle selvisi, että omalla kyläkunnalla ei todellakaan ole yrittäjää, joka vaihtaisi lasin vanhoihin karmeihin. Kokonaista ikkunaa uusine karmeineen olisi toki saanut useammastakin paikasta. Vihdoin ja viimein tavoitin Mikkelistä yrittäjän, joka oikeasti tuli tänään hakemaan karmit ja lupasi huomenna tuoda korjatun ikkunan paikoilleen. Sainpa pyyhkäistä toisen mielenpäällä olleen asian nyt sivuun.

En koe olevani kärsimätön tai malttamaton, mutta mielelläni hoitaisin hoidettavat hommat mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä. Jos asiat kasaantuu, ei sitten tahdo vapaapäivätkään riittää niiden hoitamiseen.

Tällä hetkellä en edes harmittele sitä, että kun juuri luulin saaneeni hetkellisesti laskut hoidettua plussan puolelle, niin jopas rapsahtaa kaksi kohtuullisen suurta menoerää kerralla. Onhan tilanteessa sekin etu, että saa todellisuuspohjaista motivaatiota ylitöiden tekemiseen.

Huomeniltaan pääsiäisvapaat päättyy. Onnellinen saa olla työstä ja vapaapäivistä.

"Mitä minun pitäisi tehdä seuraavaksi"

On vapaapäivä ja säännöllisin väliajoin päässäni käy ajatus "mitä minun pitäisi tehdä seuraavaksi"

Aika tarttua järein ottein piintyneisiin tapoihinsa ja ajatuskulkuihin: maailmani ei romahda, jos en tee seuraavaksi mitään.

En usko, että on olemassa mitään kevätväsymystä, mutta se on totinen tosi, että äkkiseltään metsähommat käyvät raadon päälle. Metsässä on lunta vielä vaivoiksi asti, että liikkuminen on tavallista työläämpää. Kaadoimme eilen Papan kanssa pari puuta riihentavusmetsästä, mutta emme ruvenneet pöllejä raahaamaan ladolle. Jaksavat odottaa lumien sulamista. Paikoin on lunta reippaasti polveen asti. Tuo pienoinen puuhommarupeamako sitten väsytti, että olen tänään ollut ihan vetämätön. Kävin tosin äidille siivoamassa ja kauppa-asioilla, mutta ei nekään nyt mitään rankkoja puuhia ole.

Pölyjä pyyhkiessäni äidin luona hoksasin äidillä teekannun, jonka toin joskus 80-luvun alkupuolella Unkarista. Äidillä kannu on ollut pölynkerääjänä, niin pyysin kannua itselleni. Alkuperäiseen tarkoitukseensa teekannu pääsi. Olen jo pitkään etsinyt kirppiksiltä sopivaa, vaan ei ole löytynyt.

Jos olen illalla kotona ja lähdössä nukkumaan, otan rentoutusjuomakseni hyvää rooibosta. Syömiset ovat sivuroolissa, kunhan tuota juomaa on riittävästi. Edes yöllinen vessassakäynnin tarve ei ole tätä tapaa horjuttanut.

Jos en ole illalla kotona ja lähdössä nukkumaan, olen töissä ja aloittamassa yövuoroa. Yövuoro näyttää edelleenkin olevan minulle mieleisin ja sopivin työnteon aika. Kohta on kuukausi uudessa työpaikassa takana ja työpaikka kaikkineen on ylittänyt odotukseni. Lähes jokaisessa työvuorossa olen päässyt tutustumaan uuteen ihmiseen työkaverina. Tällaiselle kotona viihtyvälle metsäpiipertäjälle se on ollut hyvin elämää rikastuttavaa.

Olen hämilläni

Olen hämilläni mummoudesta. En oikein ole vielä sisäistänyt uutta elämäntilannetta monen pienen mummona. Ensimmäinen lapsenlapsi on jo yläasteikäinen ja olin jo autuuaasti ehtinyt unohtaa, miltä tuntuu pikkuinen lapsenlapsi.

Viime päivien aikana tapasin kaikkia neljää nuorinta lapsenlasta ja heistä nuorinta - puolivuotiasta- näin ensimmäisen kerran.

Viestittelen päivittäin lasteni kanssa ja tiiviisti myös niiden tyttärieni kanssa, joilla on nyt vauva. Luulin muodostaneeni aika todenmukaisen kuvan siitä, kuinka he äitiyttään toteuttavat ja kuinka he urakastaan äitinä selviävät. Mutta olin erehtynyt. He pärjäävät paremmin kuin olin kuvitellutkaan. Ihmettelin, kuinka luontevaa äitiys heille on ja kuinka perinteiset ja yleisesti arvostetut kasvatusperiaatteet he ovat omaksuneet. Ja todellakaan uusavuttomuudesta ei kenenkään kohdalla voi puhua. 

Minut yllätti täydellisesti myös tädit ja enot, jotka hoivasivat perheen uusia tulokkaita ja puhuivat heille niin lempeästi ja kauniisti. 2 ja puolivuotiasta kehuttiin ja kannustettiin ja hänen itsetuntoaan vahvistettiin tavalla, jota en olisi uskonut teini- ikäisten vielä hallitsevan. Olin siis todella ihmeissäni, kun näin lapsissani näitä uusia puolia. Puhumattakaan siitä, kuinka luontevaa kaikille oli pidellä sylissä pikkuvauvaa. Jotakin taitoja suurperheessä varttumisesta oli heille jäänyt haltuun.

Toki Pappakin yllätti. Hyvin oli hänelläkin säilynyt taito puhua pienille. Minua hymyilytti, kun Pappa tänään sylitteli puolivuotiasta ja jutteli hänelle hyvin hellällä äänellä: "Kurnau-kurnau, kissa sanoo kurnau. Mihin kissa meni? Ei näy kissaa missään."

2v 6kk, 1v 3kk, 11kk ja 6kk oli pienten vieraiden iät. Seuraavan kerran kun toivon mukaan kaikkia tapaamme, on jo kesä aluillaan ja pienillä taidot karttuneet.

Yhtä asiaa myös ihmettelen. Ehkä se on nuoruuden ja äitiyden voima, mikä laittaa nuoret äidit jaksamaan pieniensä kanssa rikkonaisia yöunia, liian vähää unta ja jatkuvaa valppautta lapsen turvallisuudesta. Ja puhumattakaan perässäkerkiämisestä, kun lapsi on nopealiikkeinen ja aktiivinen.

Onneksi saan olla jo enemmän mummo kuin äiti.

Välitilassa vapaalla

Aamutuimaan ajelin Mikkeliin auringon paistaessa suoraan kohti utuisen pilviverhon läpi - tai oliko edes pilveä - köykäistä pakkaslunta kipakka tuuli pyöritteli pitkin tietä ja ihastelin lumen kuvioita mustalla asfaltilla. Tuuli kuljetti lunta tien poikki ja nostatti välillä lumipilven kauniiksi kiemuroiksi tien ylle. En muista nähneeni sen kaltaista talven leikkiä ennen: kirkas aurinko ja lumisade puuskaisen tuulen saattelemana.

Hyvä mieli asettui asumaan, kun ei ollut suuria huolia mielen päällä. Jokaisen lapsen asioita muistuttelin siinä Taivaan Isälle, kun matkaa kuitenkin on sen verran meiltä Mikkeliin, että ehtii kaikkia kolmeatoista ajattelemaan.

Olen harvinaisen pitkällä vapaalla ja harvinainen on tilanteeni muutenkin: minulla ei ole voimassaolevaa työsuhdetta, jollei keikkatyöfirman työsuhdetta lasketa. Irtisanouduin työstäni ja lupauduin toiseen työpaikkaan, johon ei vielä ole kirjallista työsopimusta allekirjoitettu. Vietän siis muutaman päivän kotitöitä tehden ja tulevana viikonloppuna myös lastenlasten seurasta nauttien. Kerrankin vapaapäivämme kohtaavat ja pitkämatkalaiset pääsevät tulemaan mummolaan.   

Talvi ei tänäkään vuonna kyllästytä vielä maaliskuussa. Niin monta kosteaa, harmaata, loskaista tai lumetonta talvea siellä meren äärellä saimme viettää, että meidän perhe jaksaa edelleenkin nauttia lumesta, kylmyydestä ja purevasta viimasta. Kevät etenee kuitenkin niin häkellyttävän nopeasti, että talvi ei ole koskaan tuntunut Etelä-Savossa liian pitkältä ja ankaralta.

Kuvan palsamipihdat luovat kotipihaan turvallisuuden tuntua. Ne ovat kauniita kaikkina vuodenaikoina. Tänään oli piha täynnä lumelle lennelleitä pihdan siemeniä. Se kyllä väistämättä enteilee kevättä.

Hanna Brotherus: Henkeni edestä

Liian harvoin arvotan vapaa-aikaani lukemiselle. Tällä viikolla olen ollut lomalla ja aloittaessani tämän kirjan lukemisen, päätin antaa lahjan itselleni ja lukea kirjan.

Kirjan alkulehdillä on lause: "Nuorimman poikani sotilasvala on alkamassa".                                              Lauseen luettuani olin vakuuttunut, että kirjoittajalla ja minulla olisi elämässä joitakin yhtymäkohtia. Toki teoksen kannen esittelyteksti lupasi samaa - kun lapset ovat varttuneet, jätetään äiti ikäänkuin heikoille jäille.

Hanna Brotheruksen käyttämä kieli on rajulla tavalla rikasta ja niin rehellistä, että mietin lukiessani, että tuttavapiirissäni on harvoja niin suorapuheisia ihmisiä. Kirjoittajan ei tarvitse suorasukaisuuttaan selitellä tai vielä vähemmän pyydellä anteeksi, koska hän kirjoittaa ihmisiä kunnioittavasti.

"Millaista elämäni olisi nyt, jos en ikinä olisi tullut raskaaksi? Jos en olisi edes ajatellut sitä? Jos en olisi rakastunut mieheen, joka halusi isäksi ja käänsi maailmani äitiyden kiertoradalle, avaruuteen, josta ei ole paluuta ei-äidiksi. Nekin naiset, jotka ovat menettäneet lapsensa, ovat aina äitejä, ja tavallaan myös he, jotka syvimpään kipuun saakka haaveilivat turhaan äitiydestä, hekin ovat sielultaan äitejä. He ovat äitejä kuvitellulle ja rakastetulle jälkeläiselle,eikä kipua lapsen luoksepääsemättömyydestä voi ikinä verrata irtaantumisen kipuun. Ei yksikään äitiyden muoto ole toista helpompi. Sen laadun voi vain toinen nainen tavoittaa."

Tekstin rehellisyys ensimmäiseltä sivulta viimeiselle asti vaatii lukijaa riisumaan ennakkoasenteensa ja omat odotuksensa. Itsensä löytämisen kipuilu ja vaikeus on yksi kirjan teemoista ja kun siihen liitetään elämänvaihe, kun lapset ovat lähteneet omille siivilleen, on äidillä luonteestaan riippuen helppo tai työläs tehtävä asettua loppuelämänsä kiertoradalle.

Suosittelen kirjaa naisille, jotka äitiydessään ovat kirjoittajan kanssa samassa elämäntilanteessa. Muutoin kielikuvat ja tunnetilojen kuvaukset eivät löydä kaikupohjaa.

Itselleni jäi kirjasta lämmin olo. Tosin kirjan nimi avautuu minulle henki kurkussa elämän katoavaisuuteen tarraavan epätoivoiseen yritykseen juosta todellisuutta pakoon. Ja siitähän kirja ei kerro. Kirja luo kiitollisuutta siitä, mitä on ollut, mitä nyt on ja mitä tulee olemaan.

Yhteisen ajan arvo

 Armeijapoika lähti ensimmäiseltä kotilomilta takaisin palveluspaikkaansa. Hento kaipuu jäi väijymään äidin sydänalaan: tuohon sydämen viereen, melkein keskelle rintaa.

Olin viime yön töissä, niin yhteinen aika jäi nukkumiseni vuoksi lyhyeksi. Perjantaina, kun poika tuli, ehdin nähdä häntä muutaman minuutin ennen työhön lähtöä.

Minun pitää aina lasten kanssa jutellessa saada selko, voiko lapsen mieli hyvin. Äidin sydän rauhoittuu, kun saa tietää, että lapsella on voimia, keinoja ja työkaluja selvitä mielen rasitteista. Mielen rasitteita voi esimerkiksi alokkaalla olla uudet, ennenkokemattomat asiat, käytöskulttuuri, suuret sosiaaliset haasteet uudessa joukossa, vähäisen yöunen kanssa selviäminen, kiire, epätietoisuus tulevaisuudesta.

Nyt armeijan aloittanut poika on koko ikänsä ollut rauhallinen, tasapainoinen, toimissaan harkitseva ja lähes aina iloinen. Peruslähtökohdat hänellä on siis melko hyvät ja kun hänellä on ollut myös motivaatiota, suhtaudun toivorikkaasti hänen alkaneeseen palvelusaikaansa. Myöskään fyysisen kunnon puolesta ei näyttäisi tulevan haasteita.

Joskus tylsältäkin tuntuva kodin arkirutiini keikahti yhtäkkiä uuteen arvoonsa, kun vastapainona on armeijan rutiinit. Leppoisa jutustelu ja yhdessäolo, kissojen ja koirien kanssa sohvalla istuskelu ja hellittely, saunominen, tavallinen kotiruoka ja nukkumaanlähtö oman halun mukaan juuri silloin kun väsyttää - aika tavalliselta kuulostavat asiat tuntuivat tänä viikonloppuna niin hyvältä.

Leivinuunin kulmalla tuoksulyhty levitti kotiin tuttua, mieltä hyväilevää tuoksua.

Varjelusta Miikalle ja muille alokkaille uuteen viikkoon.

Kohtalonhetket äidillä

 Vaikea miettiä asiallista otsikkoa, kun tilanne on se, että huomenna nuorin pojistamme aloittaa armeijan. Ei tapahtumassa itsessään ole mitään dramatiikkaa, mutta tunteilla elävä äiti on lähes hermoheikko.

Pojanhan piti alunperin mennä jo kesällä, mutta harmillisesti palvelukseen astumista edeltävänä viikonloppuna hän sai paikallisessa jalkapalloturnauksessa nilkkavamman, jota seurasi viikkojen kärsivällinen ja sinnikäs kuntoutus fysioterapeutin ohjauksessa. Nyt on lääkärit antaneet siunauksensa uudelle yritykselle ja toivomme, että pojan terveys kestää kaikin puolin. Sisäilmahaasteita on tuossa varuskunnassa, joten toivottavasti kestää myös keuhkot.

Poika itse suhtautuu huomiseen hyvillä mielin, eikä sano edes jännittävän, vaikka äiti siitä kyselee tämän tästä. Äitiä jännittää ihan kamalasti ja minulla on poikaa jo valmiiksi ikävä. Onneksi Isi pääsee pojan viemään ja onneksi minulla on huomenna keikkatyöpaikassa iltavuoro. Jos olisin lähdön hetkellä kotona, kunnon itkiäisethän siitä seuraisi, niinkuin edellisen pojan lähtiessä.

En edes yritä esittää, ettei pojan armeijaan lähtö ole mitään sen kummoisempaa. Omaan asuntoonsa muuttavia tulee myös hiukan ikävä, mutta tuolle armeijaan lähtijän kaipaamiselle en vain mahda mitään.

Yksi syy varmasti tuolle tunnemyrskylle on siinä, että armeijan toimintakulttuuri on kova ja asioita ei ajatella ja tehdä tunnepohjalta. Useat väittää, että pojille tekee hyvää käydä armeija ja tottua niihin rutiineihin. Siihen en ota mitään kantaa, kun en tiedä, mistä pohjimmiltaan armeijassa on kyse.

Äitinä olen huolehtinut, jos sukat kastuu tai kengät hankaa. Jos unta saa liian vähän, äiti kehottaa lähtemään aikaisemmin nukkumaan. Kotona likaiset vaatteet saa heti vaihdettua puhtaisiin. Jos jossakin on kipuja, äiti selvittää, miten kipua hoidetaan.

Kun poika on armeijassa, hänen kohdallaan äiti ei enää huolehdi näistä asioista.

Kuulin jonkun sanovan ääneen: "hyvä, että tuoltakin muijalta pojat varttuvat miehiksi, ettei niiden tarvitse enää äidin helmoissa roikkua".

Siinäpä se.