Olin ehtinyt kokonaan unohtaa, miten kova paikka on pojan armeijaan lähtö. Onneksi nyt alkoi yövuorojen jälkeen vapaat, sillä tämä päivä on mennyt hyvin itkumielivoittoisesti. Kun pojan lähdön jälkeen viimein nukahdin, heräsin hetken päästä siihen, että itkin vielä unissanikin.
Miksi äiti itkee pojan armeijaan lähtöä? Tuota kysymystä olen mielessäni tänään pyöritellyt ja omalle kohdalleni myös vastauksiakin löytänyt.
Yksi ajanjakso äidin ja pojan yhteisessä suhteessa päättyy ja toinen alkaa. Äidin kasvatustyö sen lapsen kohdalta loppuu ihan konkreettisesti ja omanlaisensa kasvatustyön tulee tekemään vielä yhteiskunnan järjestelmä varusmiespalveluksen muodossa.
Löyhästi tiedostan, että nykyinen varusmiespalvelus ottaa huomioon nuorten moninaiset tarpeet ja monien kohdalla elämään vaikuttavat erityiset haasteetkin. Mutta silti - siitä ei mihinkään päästä - että palvelusaika on monella tapaa haaste sopeutuvaisimmalle ja kovakuntoisimmallekin nuorelle.
Palvelusaika on hyvin lyhyt ajanjakso ihmisen keskimääräisessä eliniässä. Siksi sille ei kannata laskea suuria vaatimuksia tai odotuksia. Harvan elämäntyöksi kuitenkaan sotilasura aukeaa.
Raamatussa on mielenkiintoinen toteamus Psalmien kirjassa: "Niinkuin nuolet sankarin kädessä ovat nuoruudessa synnytetyt pojat. Onnellinen se mies, jonka viini on niitä täynnä" (Psa 128: 4-5).
Kun tuo ajatus kirjoitettiin, poikalapsilla oli perheessä merkittävämpi asema kuin tänään. Pojat olivat isänsä rinnalla perheen "suojelijoita" ja ravinnon hankkijoita. Pojat puolustivat äitiä ja perheen naisia ja metsästivät, kalastivat ja viljelivät perheelle elantoa.
En tiedä, onko asia niin, mutta tänään vain tuli sellainen tunne, että jollakin tasolla perheen pojat ovat edelleen "suojelijoita" ja "turva". Onhan meidän yhteiskuntamme aika kaukana tuosta psalminkirjoittajan aikakaudesta ja naiset saavat elää vallan turvallista elämää ilman miestä, veljeä tai poikalasta. Mutta entä jos äitien sisimmässä jossakin hyvin syvällä elää vielä jäänteitä tuosta ikiaikaisesta perinnöstä.
En edes yritä kieltää tai peitellä niitä tunteita, mitä pojan lähtö on jälleen tuonut pinnalle. Tiedän entuudestaan, että tämä kokemus lujittaa äidin ja pojan suhdetta ja tekee hyvää myös sisarusten kiinteille suhteille. Sisarukset oppivat, kuinka kannustetaan ja tuetaan, kun perheen dynamiikka muuttuu meistä riippumattomista tekijöistä.
Armeija-aika on kasvua lähtijälle, mutta varmasti myös äidille ja sisaruksille. Perheessämme on sen suuresta koosta ja monista rikkaista vaiheista ja suurista vastoinkäymisistä johtuen sisaruksilla hyvin läheiset, kiinteät ja huolehtivaiset välit.
Rukoilemme varjelusta ja terveyttä kaikkien palvelukseenastuneiden elämään.