perjantai 27. syyskuuta 2013

Tänään tarvitaan nenäliinoja

Olen täällä joskus maininnut Pullatädistä ja Pullatädin sedästä. He ovat pariskunta, joka pitää talossamme kahvilaa. Pullatädin mustikka- ja rahkapiirakka, korvapuustit ja salaatit ovat tulleet meille rakkaiksi niiden 18 vuoden aikana, kun kahvila on ollut auki arkisin klo 6-15. Kovin montaa päivää en näiden vuosien varrelta muista, että lappu olisi ovessa kertonut kahvilan olevan kiinni muuta kuin kesäloman takia. Kesälomakin on usein ajoittunut mustikanpoiminnan aikoihin, jolloin Pullatäti keräsi kymmeniä kiloja piirakkatarpeita.

Tänään Pullatädin kahvila on auki viimeistä päivää. Uudet yrittäjät leipovat ja paistavat mitä parhaaksi katsovat. Me vakioasiakkaat jäämme kaipaamaan ihmisten lisäksi myös kotoista, leppoisaa ilmapiiriä, johon kuka hyvänsä saattoi poiketa kertomaan kuulumisiaan tai päivittelemään tuulta ja tuiskuja.

Kuka hyvänsä osaa myydä kahvia ja pullaa, mutta kenen hyvänsä persoonaa ei ole luotu asiakaspalvelijaksi ja myötäeläjäksi. Kaiken lisäksi harvalla kahvilanpitäjällä on taito kohdella erilaisia asiakkaita tasavertaisesti ja ystävällisesti riippumatta asiakkaan ulkoisesta olemuksesta tai puutteista ihmisenä. Tällä en nyt tarkoita sitä, että kahvilan nurkkaan olisi pesiytynyt laitapuolenkulkijoita tai rymysakkia. Jos satunnaisesti kahvilaan joku heikommat elämän eväät saanut poikkesikin, häntä palveltiin yhtä kunnioittavasti kuin muitakin.

Lapsia Pullatäti palveli erityisen lempeästi. Saara, Kaisa ja Melska olivat viime vuosina Pullatädin erikoiskohtelussa lukemattomat kerrat ja lapset varmasti muistavat Pullatädin kuppiin laittamat pehmisannokset, joita lapset saivat "kaupan päälle".

En minä arvannut, että kahvilanpitäjien muutto voi ottaa sydänalassa näin koville.
Pullatädin jättämää aukkoa arkeemme ei täytä kukaan.
Kiitollisia olemme yhteisistä hauskoista muistoista ja toivotamme kaikkea hyvää Pullatädin ja Pullatädin sedän uudelle elämänvaiheelle, jolloin ei enää tarvitse herätä kahdelta yöllä.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Nelijalkainen allergiatestaaja

Muru (lähihoitajaopiskelijapojan tyttöystävä) toi Jussi-kissansa meille kyläilemään. Jussilla on mukana "potta", ruoka-astia ja evästä ja pojan on tarkoitus kyläillä useampi päivä.
Meillä ei ole koskaan ollut mitään lemmikkiä ja Jussi-parka on vähän ihmeissään perässä kulkevista ihailijoista.  Jussi on jo selvästi ilmaissut, että perheemme vanhimman pojan seura on hänelle mieleen. Vanhin poika oli perheestä ensimmäinen, jonka kinttuja käytiin kyhnäämään rapsutusten toivossa. Vanhin poika tosin on joutunut jo käymään allergialääkepurkilla, kun silmät alkoivat vuotaa ja kutista jo ensimmäisen silittelyn jälkeen.
Jussihan on norjalainen metsäkissa-russian blue ja sen karva on pitkä ja pehmoinen. Sänkyjen alla luuhaamisen jälkeen poika sai minulta liikanimen "pölyhuisku".
Perheen suurimmat kissojenystävät, Kaisa ja Elia, eivät malttaisi millään lähteä nukkumaan. Kaisa kantoi petivaatteensa olohuoneen sohvalle siinä toivossa, että saisi enemmän viettää aikaa Jussin kanssa.
Isi tulee yöllä kolmen jälkeen töistä, eikä tiedä yövieraasta mitään. Mielenkiintoista kuulostella isin ääntelyä, kun pimeässä eteisessä tulee vastaan Jussin kiiluvat silmät.

Lounaalla Meritähdessä

Helsingin Ruoholahden kaupunginosasta löytyy nykyään ruokapaikkoja moneen lähtöön. Lounasaikaan varsinkin on varaa valita sushista ja nepalilaisesta ruuasta alkaen.
Emme ole paljoakaan "ulkona syömistä" harrastaneet monestakaan syystä. Tänä syksynä elämäntilanne on ollut sellainen, että satunnainen poikkeaminen ravintolaan on tuntunut luontevalta. Varsinkin tiistaisin ja torstaisin, kun olen tullut yhden seutuun koulusta ja mies herää töiden jälkisiltä uniltaan, olemme käyneet silloin tällöin nitistämässä huutavaa nälkäämme seudun ravintoloissa.

Ravintola "Meritähti" sijaitsee naapuritalossa, aivan talomme pihaporttia vastapäätä. Iltaisin paikka houkuttelee väkeä muuhunkin kuin ruokailuun, mutta lounasaikaan arkisesti sisustettu ravintola täyttyy ruokailijoista. Lokakuun tarjouksena heillä on ollut härän pihvi (kyllä: tiedän, että "härkä" on houkuttelavampi nimitys naudanlihalle) lohkoperunoiden tai ranskalaisten kanssa kymmenen euron hintaan.
Kun syö lounaan paikan päällä, ateriaan kuuluu myös alkukeitto, salaatti, leipä ja kahvi tai tee.
Tänään keittona oli kolmen sipulin keitto. Edelliseltä kerralta jäi mieleeni herkullinen maissi-parsakaalikeitto.
Pyysimme pihvimme lehtipihviksi hakattuna. Lautasen kokoinen pihvi oli mureaa ja sen kruunasi pekoniviipale ja keko sinihomejuustomurua.

En ravintolassakaan halua jättää hyvää ruokaa hukkaan. Kahdeksan lohkoperunaa, joita en jaksanut syödä, käärin paperiservettiin ja toin kotiin. Tarjoilija ehdotti rasiaa perunoilleni, mutta sanoin, että kävelen tuohon naapuritaloon, niin servetti riittää oikein hyvin.
Koska muiden laittama ruoka on hyvää ja kun saa ruokailla kaikessa rauhassa miehensä seurassa, vinkkaan kaikille ruokapaikkaa Ruoholahdessa etsiville pariskunnille ja sinkkunälkäisille, että Meritähdessä saa vastinetta rahalleen ja jälkiruokakahvikin on hyvää.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Kotopäivää

Kukkakaalikeittoa, korvapuusteja ja  omenapaistosta oli tänään ruokalistalla leppoisan kotipäivän kunniaksi. Miehelläkin oli vapaapäivä sitten loppujenlopuksi, vaikka koko aamupäivän odotteli ylityökutsua. Minua hätisteltiin neljälle eri työkeikalle ja päättäväisesti kieltäydyin jokaisesta. Mielessäni kävi päivän mittaan, missä mahtaa olla kaikki työttömät, kun toisilla olisi työtä neljän ihmisen edestä.
Kotihommat olivat niin huonolla tolalla, että minun oli pakko huudattaa pyykkikonetta taukoamatta. Koska mies oli alttiisti auttamassa, hän juoksutti vaatteita kuivuriin.
Vapaapäivään kuuluu myös päiväunet ja niiden ansiosta pidennän työaikaani illasta. Tiskiä, pyykkiä ja huomisten eväiden laittoa on vielä ohjelmassa iltayhdeksän jälkeen.

Lämpötila ulkona enteilee sitä, että käsineitä ja pipoja etsiskellään kohta käyttöön. Edelleen ihmettelen sitä piirrettä joillakin lapsilla, että ihannetila on pärjätä mahdollisimman vähällä vaatetuksella. En tiedä, mikä siinä oikein on taustalla, kun takin ottaminen aamulla mukaan on erittäin vastenmielistä. Minusta viluntunne on sen verran epämiellyttävää, että rahtaan mielummin mukanani turhia vaatteita kuin palelen.

Sauna sopii hyvin vapaapäivän iltaan. Meillä se tarkoittaa myös lämpimiä yöunia olohuoneessa nukkuville, kun sauna on olohuoneen seinän takana.
Saunan jälkeen Nöpöstiinan kutomat villasukat jalkaan, niin johan on elämä kaikinpuolin mallillaan.
Hyvänmallista viikonjatkoa toivottelen teillekin.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Totuus hoitajasta

Oletteko kanssani samaa mieltä siitä, että paras asiantuntija arvioimaan hoitajan ammattitaitoa ja onnistumista työssä on hoidettava, eli potilas, asiakas tai asukas, riippuen siitä, missä hoitaja työskentelee?
Jottei teistä kukaan saisi kovin yksipuolista käsitystä minusta hoitajana, kerron teille, millaista palautetta olen saanut hoitotyöstäni ja persoonastani viimeisten kahden työvuoron aikana. Minähän saatan täällä kirjoitella kovin siloiteltua tekstiä ja saatatte luulla sen perusteella omianne.

Torstai-iltana menin yövuoroon. Kierrolla tulin erään vanhuksen huoneeseen ja näin, että hän nukkuu huonossa asennossa pää painaen metallista sängynlaitaa. Kuiskasin hänelle, että siirrän varovasti hänen päätään. Asukas ponkaisi sängyssään suoraksi ja huusi naama punaisena niin että koko uinuva osasto kaikui:
- "Sinä olet paska! Älä revi mun päätäni!"

Tänään minut hälytettiin iltavuoroon tuntia ennen vuoron alkua.
Tein  toisen hoitajan kanssa eräälle asukkaalle iltapesuja ja laitoimme yövaippaa, kun  tämä puuskahti meille:
- "Te olette oikeita teurastajia."

Nyt tekin tiedätte totuuden.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Ajatuksissa

Tänään on taas ollut ajatuksissani sellaiset ihmiset, joista en ole kuullut pitkiin aikoihin. Minulla on tuttavia ja tuttuja, joita en edes ole koskaan nähnyt, mutta joiden elämää olen seurannut jossakin yhteydessä ja joiden kanssa olen vaihdellut kuulumisia. Esimerkiksi blogien kautta tutustuu tällaisiin tuttaviin.
"Kiikkulaudalla" ja "Luosala" ovat sellaisia blogeja, joiden kirjoittajien kanssa tunsin yhteenkuuluvuuden tunteita, koska hekin ovat perheenäitejä. Nyt kun kyseiset blogit ovat olleet pitkään hiljaa, ajattelen usein ihmisiä niiden takana.
En minä kaipaa mitään juoruja ja ihmissuhdekoukeroilla mässäilyä ja päivittelyä, vaan minua askarruttaa, kuinka heidän elämänsä kulkee - onko arki onnellista ja sujuuko elämä ilman ylitsepääsemättömän suuria vaikeuksia.
Aina kun jonkun ihmisen asiat tulee mieleeni ja epätietoisuus alkaa vaivata minua, päädyn useimmiten muistamaan Taivaan Isän edessä tätä henkilöä. Vaikka en tiedä jonkun oikeaa nimeäkään, vain nimimerkin blogin takaa, Taivaan Isä kyllä tietää tarkalleen, kenestä on kysymys.

Huomenna on Kuopion Veljen syntymäpäivä. Hän on vuoden minua nuorempi, joten saa odotella vielä tovin isompia juhlia. Minulle ne isot juhlat sattuu näillä näkymin hyvään aikaan - maallemuuttokesään.
Minulla oli tarkoitus keinotella veli puhelimen ääreen jo tänään, mutta satuinkin nukahtamaan illansuussa ja yhdeksän jälkeen en soittele enää kenellekään, vaikka tietäisin olevan hereilläkin. Huomenna on veli arvatenkin hyvin kiireinen, koska hänet tuntien saattaa kehitellä vaikka mitä harrastetta merkkipäivänsä kunniaksi.
Äidiltä kuulin, että veli on tulossa talolle alkuviikosta. Uskoisin metsätöiden häntä houkuttelevan. Voi olla, että tyydyn huomenna tylsään tekstiviestionnitteluun ja arkena juttelemme sitten maratonpuhelun, kun veli soittaa työpäivänsä päätteeksi Lautakankaan pihalta ja tekee tilannekatsauksen. Pihalta hän soittaa sen takia, koska sisällä talossa löytyy kenttää hyvällä lykyllä vain olohuoneen pohjoispäädystä.

Jos rehellisiä ollaan, on ajatuksissani myös syksylle tuoksuva Lautakankaan piha. Miika puhuu joka päivä jotakin toisesta kodista ja odottaa kovasti sinne pääsyä. Isin motivaatio kaupungissa elämiseen näyttää myös kesän jälkeen hiipuvan kovaa vauhtia. Minä yritän työntää ajatuksia syrjään ja keskittyä käsillä olevaan, mutta silti huomaan usein leijuvani mielikuvissa talon huoneesta toiseen.
Jos elonpäiviä riittää ja blogini pysyy hengissä, kirjoitan vielä joskus kuulumisia syksyisestä puutarhasta, pelloista ja metsistä, Miikan kalansaaliista, kerätyistä puolukoista.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Lukutauko

Pakko keskeyttää lihasten pänttääminen, kun musculukset alkaa tunkea jo silmistä ja korvista. Onkohan minulla joku alkava dementia tai muu muistisairaus, kun asioiden ulkoaopettelu on käsittämättömän työlästä?
Hyvin taitavasti on Luoja laittanut lihakset kulkemaan ja kiinnittymään kehossamme, mutta me ihmiset olemme keksineet niin vaikeita nimityksiä päivänselville luikeroille, ettei niistä nimistä hetikään saa tolkkua.
Vaikkapa "nelikulmaisen sisäänkiertäjälihaksen" nimityskin on aika kuvaava, mutta lihaksen lähtökohta "ulnan anteriorisen pinnan distaaliosa" vaatii jo enemmän ajatustyötä.
Eipä tässä mitään hätää: luetaan ja opetellaan ja katsotaan, meneekö lokakuun alun tentti läpi. Jos ei mene, luetaan lisää ja yritetään uudelleen.

Miehen työt jatkuu. Selkä vaikuttaa vielä jäykältä ja helposti kipeytyvältä. Ensi yö töissä sadekelissä kertoo paljon selän tilanteesta. Särkylääkkeitä mies ei ole ottanut, jotta pystyy paikallistamaan kivun ja sen voimakkuuden ja hoitamaan venytyksillä kipeää kohtaa.
Minullekin tarjottiin ensi yöksi töitä, mutta en uskonut selviäväni 10 tunnin yövuorosta ja sen päälle koulupäivästä. Seuraavan yön lupasin tehdä. Edellisestä vanhainkotivuorosta onkin taas aikaa.

Lähihoitajaopiskelijapoika on iltavuorossa ja hänen Murunsa laittaa täällä meille ruokaa. Kevätkääryleet
hän uppopaistoi kädenkäänteessä ja pannulla houkuttelee nuudelipossu.
Mikäs täällä on mummelin opiskellessa, kun Muru kokkaa, ruokkii ja vahtii lapsia.

Iltakahvin aika ja sitten lukeminen jatkuu. Muru maistattaa kiinalaista kuukakkua, joka on tehty lootuskukan siemenistä.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Ruokaraporttia

Kuten saatatte arvata, meille rahdataan ruokakaupasta paljon tavaraa. Nyt kun äidilläni ei ole kahteen kesään enää ollut juurikasmaata, niin juureksetkin ostan pääasiassa kaupasta. Edelliseltä Kangasniemenreissulta lähti mukaan tätini lahjoittama perunapussi ja muilta sukulaisilta saatuja sipuleita, kesäkurpitsoja ja omenia.
Täällä kaupungissa yläkerran rouva on tuonut meille luumuja ja omenia, joita on heidän mökkipuutarhassaan kasvanut runsaasti.
Kesäkuun lomareissulla sain täydennettyä viljatuotevarastoja, kun Kangasniemeltä löytyy alan huippuammattilainen: mylläri, joka kiertää kylillä myymässä korkealaatuisia itse jauhamiaan tai tarkkaan valituilta tuottajilta hankittuja viljatuotteita. Tuotteiden korkea laatu on taattu ja mikä sen helpompaa, kuin ostaa vehnäjauhonsa ja kaurahiutaleensa kotipihalla suoraan autosta. Tosin valikoima ei jäänyt vehnäjauhoihin ja kaurahiutaleisiin: rouheita, leseitä, hiutaleita, suurimoita ja jauhoja eri karkeuksilla oli joka lähtöön.
Jos siis jauhopuoli on minulla hoidossa vielä muutaman kuukauden, niin kaikkea muuta ruokapuolta sitten kannetaan kaupasta lähes joka päivä.

Kun meillä vielä oli auto ja lapsiakin vasta kolme, harrastimme käydä kerran viikossa suuressa marketissa, jonka silloinen nimi oli "Tapsan Isojako". Reissuista tuli lapsille ihan huviajeluja, koska 90-luvun alun kaupunkilaisissa lapsiperheissä, joissa ainakin toinen vanhemmista kävi säännöllisesti töissä, elettiin taloudellisesti aika helppoa aikaa. Ruoka tuntui edulliselta ja kolmella sadalla markalla osti auton takakontin täyteen ruokaa. En muista, että tuohon aikaan olisin kaupan lihatiskillä koskaan ajatellut, että "tuohon lihaan ei minulla ole varaa".
Noihin aikoihin ilmestyi Helsingin katukuvaan jäätelöautot. Jäätelökin oli edullista ja sitä löytyi aina pakasteesta.

Tällä hetkellä ruokakuntaamme kuuluu 12 henkeä. Ruokakaupassa käyn oikeastaan päivittäin, koska kaupat on naapuritaloissa ja tuoretta tavaraa on aina saatavilla aamuvarhaisesta iltamyöhään. Lisäksi olen tullut haluttomaksi tehdä kovin huomiotaherättäviä kahden ostoskärryn suuruisia ostoksia, joilla kyllä kaupassakäyntikertoja saisi karsittua. Autoa meillä ei ole, joten väistämättä suosimme lähikauppoja. Ruokalaskuani helpottaa suuresti se, että työssäkäyvät isot pojat ostavat paljon ruokaa omiksi tarpeikseen. Tämän syksyn haasteena näyttää olevan valtaisa eväsruuan tarve. Esimerkiksi eilen illalla valmistin eväsruuan kolmelle työläiselle ja kolmelle retkelle lähtevälle koululaiselle. Monessa tilanteessa lisäksi ruokaa ei voi pakata eväsrasiaan, vaan täytyy selvitä valmisruualla. Se on selvä, että eväisiin saa uppoamaan rahaa reippaasti enemmän kuin kotona kattilasta syötävään ruokaan.

Maidon kulutus näyttäisi kääntyvän meillä tasaiseen kymmenen litran vuorokausimenekkiin. Tuoremehuja emme harrasta kuin satunnaisesti, koska omia mehuja keitetään sitä mukaa kuin entiset on juotu. Joskus lisään ostomehua kotimehun joukkoon makuvaihtelua antamaan. Lisäksi harva lapsi on kovin innostunut hapahkoista viinimarja- ja puolukkamehuista sellaisenaan.

Kuten tiedotusvälineistä olemme taas lukeneet ja kuulleet, on ruuan hinta Suomessa eurooppalaisittainkin huiman kallista. Ruokakauppareissuista on tullut matematiikan harjoitustunteja, kun budjetti ja ostoslista eivät tahdo kohdata millään. Ei siis ihme, että metsästä, kasvimaalta ja omasta kanalasta lisäelintarvikkeita saavat ovat aiheestakin mielissään. Ahkera kotileipurikin tienaa pitkän pennin.
Se on kuitenkin päivänselvää, että vilkas mielikuvitus saa edelleen olla edullisen ruuan tavoittelijalla, kun päämääränä on tarjota monipuolista ruokaa perheelle.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Rukiista leipää

Riihiruisjauhosta ja ruisrouheesta taikinajuureen tehdyt ruisleivät ovat uunissa.
Varhaislapsuuteen, suureen kotitalon tupaan kulkevat tuoksun muistikuvat näkyvät mielen silmissä. Ruisleivän tuoksu tuo minulle aina mieleen syksyn, kun lehdet on jo kaluttu märkäkylkisistä puista, sumu ja utu viipyy sänkisellä pellolla ja suuret kuuset roikottavat raskaita oksiaan peltoja ympäröivissä metsissä. Suuri leivinuuni hohkaa lämmintä tupaan ja ruisleivän tuoksu luikertelee porstupaan asti. Muistan, että leivät uuniin laittanut äiti tai Lahja-mummo oli silminnähden onnellinen ja kiitollinen, kun painoi uunin suuluukun kiinni ja nosti piakan uunin päälle.
Eivät he ääneen mitään siinä tilanteessa sanoneet, mutta muutaman vuoden ikäinen lapsikin huomasi, että kiitosta on leipojan mieli täynnä.
Leivässä on ainakin meille suomalaisille paljon symbolista merkitystä. Toivottavasti se merkitys säilyy ja toivottavasti osaamme siirtää leivän kunnioituksen myös jälkipolville.

Kun saan uunista lämpöä laskettua, lähdemme miehen kanssa kierrätyskeskukseen. Lauantaina siellä kävimme lapsilauman kanssa, mutta emme ehtineet oikein katsella rauhassa. Minulla on edelleen vanhat puuvillalakanat etsimättä hierontapöytää varten. Haaveilen valkoisista lakanoista pöydän suojaksi, mutta tiukassa alkaa olla lakanoiden löytyminen. Ei ole kauaakaan siitä, kun kirpputoreilla oli riesoiksi asti valkoisia lakanapinoja, mutta sitten ne hävisivät, kun ihmiset alkoivat hoksata vanhan laatutavaran merkityksen. Rapiseva harmaa paperi on minusta tylsä ja epäkohtelias, enkä hevillä anna tässä asiassa periksi.

Mies on ollut muutaman päivän sairaslomalla. Hän sai selkäänsä noidannuolen tai issiaksen tapaisen kiputilan, joka ajoi lääkäriin. Työterveyslääkäri lähettikin oikopäätä Töölön sairaalaan ortopedille ja tämän selkeä diagnoosi oli spinaalistenoosi eli selkäydinkanavan ahtauma. Edessä on vielä tarkempia tutkimuksia ja 60-vuotistarkastuksetkin, mutta hengenhätää ei pitäisi uuden vaivan kanssa olla. Toki ennenpitkää ja pahentuessaan vaatii leikkauksen, mutta se on pitkän matkan päässä, koska mies pystyy vielä kävelemään 10 kilometriä yhtä soittoa.
Minä olen tyytyväinen, että kivun todellinen syy löytyi näin nopeasti, koska varovainen täytyy rasituksessa olla.
Hassulta tuntuu tämäkin tilanne, että isi on kotona ja kaikki isot pojat töissä. Lähihoitajapojallakin on alkanut työssäoppimisjakso vanhusten palvelutalossa ja kaksi muuta isoa poikaa tekee "leipätyötä". Pääasia, että joku tuo leivän kotiin.

Tälle päivälle leipää näyttää tulevan. Laskin uunin lämmön 180 asteeseen. Tunti, puolitoista ja on valmista.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Isäni muistopäivä

Kaksi vuotta sitten isäni muutti Taivaan Kotiin. Oli syyskuun 15.päivä ja muistan sen päivän kulun hetki hetkeltä. 

Tämä kuluva syyskuu on ollut minulle sen takia haikea, että kahden vuoden takaiset muistot, tunnelmat ja tunteet ovat muistuneet mieleen. Muistan viimeisen puhelun isän kanssa.  Muistan kun äiti kertoi isän rukoilleen iltarukouksessa "tapahtukoon sinun tahtosi".

Eilen juttelin äidin kanssa puhelimessa ja muistelimme sitä, että Jumala antoi meille lohduttavan, erikoisen lahjan niihin aikoihin, kun valmistauduimme antamaan isän pois ja kun isä lähti: emme kokeneet ahdistusta tai raastavaa tuskaa. Sydämissämme oli lepo ja rauha siitä, että niinkuin isämme elämä ja kuolema on Jumalan käsissä, myös meidän elämisemme ja olemisemme on Hänen hallinnassaan.


Ylläolevaa linkkiä klikkaamalla pääset kuulemaan laulun, joka lohdutti minua tänä iltana.

Läheisen poismeno on asia, joka kulkee mukanamme. Muistoissa ja ajatuksissa tartumme olleisiin asioihin.
Läheinen on osa meitä vielä kuoleman eron jälkeenkin. Kun on kyse isästä, olemme samaa lihaa ja verta, samaa luonnetta. Puolisonsa menettänyt kuljettaa mukanaa kosketuksen, katseen ja hymyn muistoja.

Rukoilemme tänä iltana lohdutuksen tuomaa helpotusta niille, joiden sydän ja mieli painuu raskaana poismenneen ikävöimisen takia.
Jumala voi antaa lohdutusta ja rauhaa.
Jumala voi antaa kiitollisuutta siitä, mitä oli.
Jumala voi kääntää surullisen silmät kohti uutta.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Päivä kuin kallisarvoinen helmi

Elämä on meille lahja. Lahjan saatuamme asetamme mielessämme paljon odotuksia sen suhteen. Meillä ikäänkuin on käyttösuunnitelma lahjamme varalle. Itse ainakin haluan pitää kynsin ja hampain, koko voimallani ja tahdollani elämänlahjastani kiinni.

Kun vuosisatojen saatossa ihmisen viisaus ja ymmärrys on lisääntynyt ja keinot terveyden edistämiseen ja ylläpitämiseen ja sairauksien voittamiseen ovat lisääntyneet, myös uskomme elämänlahjan jatkuvuuteen on kasvanut.

Aikana, jolloin Raamatun kirjat kirjoitettiin, ihmisten suhtautuminen elämän päättymiseen vaikutti jotenkin selkeältä ja yksioikoiselta. "...kun sinä peität kasvosi, ne pelästyvät. Kun otat pois niiden hengen, ne kuolevat ja palaavat jälleen tomuun. Kun sinä lähetät Henkesi, ne luodaan, ja sinä uudistat maan kasvot." (Psa 104:29,30)

Katsellaan tänään elämää ja läheisiämme tuorein silmin. Ei pidetä elämää itsestäänselvyytenä.
Avaa Raamattu ja lue sieltä rakennustarpeita elämääsi. Rukoile Jumalalta johdatusta elämääsi ja elämäsi valintoihin. Jos elämässäsi on edessä asioita ratkaistavana, pyydä luojaltasi niihin apua. Jos haluat Jumalan rakkautta elämääsi, sano Hänelle, että olet valmis vastaanottamaan sitä.

Rukoilen siunausta jokaisen lukijan elämään ja päivän haasteisiin.
Siunaamme yhdessä myös blogiystävämme Vesan puolisoa ja lapsia perheineen.
Vesan blogi tuli valmiiksi ja hänen tehtävänsä täällä ajassa tuli loppuun tehdyksi.

Jumala, anna meille täällä jatkaville näkeviä silmiä ja kuulevia korvia!

tiistai 10. syyskuuta 2013

Vettä pullossa

Viikonloppuna Pikkuveli, Vaimonsa ja meidän vanhin poika käväisi yhden yönseudun talolla. Annoin heille lasipullon mukaan ja pyysin tuomaan vesinäytteen uudesta porakaivosta.
Sunnuntai-iltana tulivat hämärissä ja parvekkeelta näin, kun vanhin poika nousee autosta pullo kirkasta käsipuolessaan. Säpsähdin toki, kun en ensihätään muistanut, mistä pullosta on kyse.

Kun sain pullon käteeni, tein ensin silmämääräistä arviota veden laadusta: kirkasta. Vettä maistettuani totean ääneen, että "eipä ole mitään sivumakuja, vaikka lämmintä onkin".
Pikkuveljen ja tämän Vaimon velmu kiemurtelu sai minut kysymään veden alkuperää. Kumpikin nyökkäsi vanhimman poikani suuntaan ja käskivät pojan kertomaan, mistä vesi on peräisin.
- "Keskeltä Puulan selkää..." vastaa poika.

Saaressa käydessään olivat täyttäneet pullon syksykesän järvivedellä ja minulle se meni täydestä. Totuuden nimissä on mainittava, että täydestä meni myös mieheni kohdalla. Vesi oli kirkasta ja hyvänmakuista.
Vaikka tulinkin aika helposti huijatuksi, olen hyvin innoissani siitä, että kotijärvessämme on täysin juomakelpoista vettä vielä tähän aikaan vuodesta.

Oli maallakävijöillä mukana myös uuden kaivon vettä. Aivan virheettömän makuista ja jos katsoo rinnakkain järviveden kanssa, pienen sävyeron toki huomaa.

Talolla oli äitini saanut luumut ja marja-aroniat kerättyä talteen. Omenoitakin tulee omiksi tarpeiksi.
Luumuista saa valtavan hyvää hilloa ja kaikista ylimääräisistä olen sitä keittänytkin kaurapuuron herkuksi. Jonakin päivänä aion kokeilla luumun ja puolukan yhdistelmää, koska luumu on ollut tänä syksynä todella makeaa ja pieni hapan lisä tekisi hillosta monikäyttöisempää.

Tällä viikolla riittää koulujen vanhempainiltoja ja oman koulun läksyjä tenttiin valmistautumisen lisäksi.
Tenttiin voi lukea joko hirmuisesti stressaten tai sitten ottamatta mitään stressiä. Päätin, että luen niin paljon kuin ehdin, enkä ota mitään stressiä. Anatomianvihko on mukana metro- ja raitiovaunumatkoilla ja käytän hyödyksi jokaisen joutenistumisen hetken. Edelleen olen hyvin innoissani koulunkäynnistäni.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Outo aamupäivä ja muita jorinoita

"Pömpeli" oli 170:s kirjautunut lukija ja hänen olemassaolonsa innostamana kerron vielä kuulumisia, vaikka täällä olisi kyllä muutakin puuhaa. Tervetuloa kuitenkin Pömpelille ja muille viime viikkojen uusille rohkeille, jotka uskaltavat julkisesti ilmaista lukevansa tämän harmajapäämummelin jorinoita.

Tulin äsken koulusta. Jouduin paikkailemaan eilisen aamupäivän poissaoloa koulusta iltaryhmässä.  Oudolta tuntui ymmärtää toisen opettajan selvitystä "yläraajan luisista rakenteista".
Kaiken lisäksi opettaja lätkäisi pistarit yläselän lihaksista. En enää ihmettele alakoululaista, jolta pääsee koepaperin kanssa itku. Liki vettä valui minunkin silmistäni, kun hartaasti mukamas opetellut latinnokset olivat haihtuneet päästä taivaan tuuliin. Eikä opettaja juurikaan lohdutellut alakanttiin selvinneitä. Tulipa kerralla selväksi, että lukutahtia on kiristettävä.
(Lisää lukuaikaa en aio ottaa blogin kanssa nysväämisestä. Eihän tässä mene kuin yksi hetki, kun tekstin kirjoittaa. Juuri tämän vähempää ei voi myöskään toisten blogeja käydä lukemassa. Täytyyhän sosiaalisia suhteita ylläpitää, eikä hierojakoulu tarkoita mitään erakoksi ryhtymistä.)

Aamupäivä oli jotensakin outo. Kun lapset lähtivät kouluun, nuoret miehet töihin ja isi ylitöihin, olin ihkusen yksin kotona. Piti laittaa Spotifysta Samuli Edelmann laulamaan virsiä keittiön kaiuttimiin, kun alkoi tuntua perin yksinäiseltä. Samuli lauloi kolmisen tuntia ja sinä aikana minä taittelin pyykkivuoren, silitin silitettävät, ripustin kolme koneellista uutta pyykkiä kuivumaan ja järjestin vaatteet kaappeihin. Miehelle olin jokusen kerran vihjaissut vaatekaappinsa järjestämisestä, mutta edellisellä kerralla ottaessani asian puheeksi, mies muistutti minua poikamiesaikojensa vaatehuollosta. Silloinhan hänen puhtaat vaatteensa löytyi kasasta sohvan päädystä ja likaiset kylpyhuoneen nurkasta.
Nyt siis armahdin miestä ja järjestin hänen vaatekaappinsa uuteen uskoon. Luulisi ensi kerran suihkusta tultua löytyvän alushousutkin kaapista, ettei tarvitse turvautua uimahousuihin.

Aamupäivän lohdutukseksi hain "Pullatätiltä" kaksi mustikkapiirakan palaa. Söin ne molemmat ihan yksin, koska hänellä ei ollut myydä enempää. Toisille ostin kaikki munkit, mitkä Pullatätin tiskistä löytyi.
Pullatäti edelleen tyrkyttää kahvilaansa minulle, mutta minä sanon, ettei kaikkea kivaa ehdi tehdä yhtä aikaa. Eikä minusta olisi yöllä kolmelta aloittamaan leipomista ja salaattien tekoa. Hyvällä paikalla kahvila kyllä olisi ja valmis asiakaskuntakin. Kahvilan suosion salaisuus on kuitenkin omistajapariskunta, joiden persoonat houkuttelee päivä toisensa jälkeen juttukaverin puutteessa olevat kahvikupillisen ja korvapuustin äärelle. Töihin evästä ostavat saavat nopeasti ja edullisesti syötävänsä ihan työmatkan varrelta.

Koska aamullakin on kouluunlähtö, en viivytä teitä tämän pidempään.
Mutta onko jonkun muunkin mielestä syyskuu haikea?

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Iltalaulu uudelle viikolle

Iltalauluksi valikoitui niin "läpikäyvä" kappale, että väsymys unohtuu ja uni karisee silmistä.
Tätä kuunnellessa/katsellessa tulee mieleen, millaista mahtaa olla ihmisjoukkojen laulu taivaassa.
http://www.youtube.com/watch?v=K69NdzPvwj0

Pidetään tärkeä rakennus pystyssä

Mukavia kommentteja lukiessa tuli ajatus kirjoittaa pikkulasten vanhempien elämästä. Onhan sekin jo tänä päivänä jonkinlainen saavutus, että avioliitto pysyy kasassa vuodesta toiseen ja myös perheen kasvaessa. Yksikään pariskunta tuskin voi kehuskella sillä, kuinka helppoa ja vaivatonta on ollut mukautua yhdessä elämiseen ja sopuisan elon jatkaminen sen jälkeen, kun vanhempien huomiota on jakamassa myös jälkikasvua.
Perustan ajatukseni yksinomaan omille mielipiteilleni. En juuri missään elämäni osa-alueella "katso mallia" siitä, miten muut tekevät.

Kun yhteistä elämää aletaan rakentaa, on helposti mielessä odotuksia ja toiveita, jotka kohdistetaan puolisoon. Mielikuvissamme on ideaalinen elämän malli, jollaiseksi luotamme elämämme muovautuvan. Sitä elämän mallia toteuttamaan asetamme erilaisia odotuksia toiselle osapuolelle.
Surullisen usein ne odotukset ovat vain päämme sisällä ja rakkaalla puolisollamme ei ole harmaita ajatustakaan siitä, mitä häneltä odotetaan.
Avioliiton alkuvuodet saattaakin kulua rakkauden huumaan verhottuna ja katsomme läpi sormien monia haarapolkuja, joille puoliso poikkeaa mielikuviemme elämänmallin kulusta. Ehkä pusujen läpi saatamme vihjaista puoliksi leikillään, että "ei kai sinun nyt ihan kolme kertaa viikossa tarvitse pakata treenikassia ja käydä salilla". Yhtä leikillään puoliso heittää lentopusun ovelta treenikassi olkapäällään ja huikkaa "ei, kulta, tarvitsekaan!"
Sitten koittaa parin elämässä jännittävä elämänvaihe, kun vaimo jää ensimmäiselle äitiyslomalle. Rakkauden humiseva verho alkaa lepattaa jo uhkaavasti niiden iltojen yllä, kun mies on kumartuneena treenikassinsa ylle ja vaimon vatsa ei taivu enää edes imurin varteen. Oikeastaan imuri on parkkeerattuna jo eteisen lattialle, kun vaimo on esittänyt toiveen miehen imurointivuorosta. Vaimon hyvästelyt ovat muuttuneet viileiksi ja mies mielessään ja punttisalikavereilleenkin ääneen lausuu, että "hormonit ovat alkaneet tehdä vaimosta kärttyistä".
Kotona istuu olohuoneen sohvalla tyyny selän takana hämmentynyt vaimo, joka kädellään silittelee vatsassa temmeltävää pientä.

Kun perheen ensimmäinen vauva syntyy, on aika todennäköisesti rakkauden verho käynyt melko ohueksi, eikä sen käyttäminen peittona enää kummankaan mielessä. Puolison luonne, tavat ja mielipiteet ovat jo tulleet melko tutuiksi. Välttämättä ei jaksa joka hetki edes olla kohtelias.

Jostakin kumman syystä asioista puhuminen on työlästä. On vaikea pukea tunteitaan sanoiksi. On vaikea pukea sanoiksi myös niitä tunteita, jotka ovat olleet esimerkiksi lapsuudessa kiellettyjä. Tuntuu työläältä alkaa puhua asioista, jotka ovat jokapäiväisiä ja jotka ovat jo yhteiselon aikana muuttuneet itsestäänselvyyksiksi, vaikkei ne molempia edes miellyttäisikään. On helpompi jatkaa kituliaasti vanhoilla urilla, kuin alkaa puskemaan ihan uutta latua umpihankeen. Ainakin luulottelee itselleen pääsevänsä helpommalla pysymällä hiljaa.
. . .

Mitä useampia lapsia perheessä on ja mitä tiukempaa on taloudellisesti, sitä tärkeämpää on selkeä, jatkuva, luottamuksellinen, rehellinen ja molemminpuolinen asioista puhuminen. Aivan naurettavan pieneltä tuntuvista asioista kannattaa puhua ja vaihtaa mielipiteitä, koska aivan naurettavan pieniä ovat ne asiat, jotka tyrkkäävät avioliiton sille sivuraiteelle, jonka pääteasemalla lukee "avioero".

Yksi tärkeimmistä asioista monilapsisessa perheessä on oman ja puolison väsymyksen tunnistaminen ja hyväksyminen. Varsinkin miehille on joskus haasteellista tunnistaa toisen tunnetiloja ja perheenäidit , jos ketkä, ovat mestareita peittelemään omaa väsymystään. Kukaan perheenäiti ei saisi tehdä koskaan virhearviointia siinä, että "täytyyhän miehen nähdä, kuinka väsynyt minä olen". Uskon, että hyvin harva mies näkee puolisonsa liiallista väsymystä.
Monelta lapsia raastavalta keskustelulta, jopa riidalta säästytään, jos puolisoamme silmiin katsoen pystymme sanomaan "olen juuri nyt hyvin väsynyt". Lause on aika yksinkertainen ja helppoa suomea, mutta käsittämättömän vaikea monelle sanottavaksi.
Rakkauden verhon vetolujuus tuleekin sitten esille siinä, kuinka puoliso hyväksyy tuon lauseen ja mitä toimenpiteitä se saa hänessä aikaan. Se ainakin pitäisi olla kummallekin itsestään selvää, että tuossa tilanteessa karsitaan elämästä kaikki toisarvoinen odottamaan parempia voimia ja luodaan mahdollisimman hyvät olosuhteet lepäämiselle.

Toisen kunnioittaminen on jalostunutta rakkautta. Kun rakkautemme puolisoa kohtaan on muuttunut kunnioitukseksi, toisarvoiset asiat yhteisessä elämässä ei enää heiluttele yhteisen rakennuksen nurkkia. "Toinen toisenne kunnioituksessa kilpailkaa keskenänne" on Raamatun ohje, joka sopii hyvin myös parisuhteeseen. Kunnioittaminen on taitolaji, jossa meistä ei koskaan tule täysinoppineita.

Kun olimme päättäneet naimisiinmenostamme, äitini näytti meille Raamatunkohdan evästykseksi.
"Juo vettä vain omasta kaivostasi". Sanakohdan vertaus avioelämään oli meille hetkessä selvä.
Yksi avioliittomme vankan pohjan kulmakivistä on ollut asenne heti alusta alkaen, että emme ruoki ja juota mielihyvän tunteitamme vieraita flirttailemalla. Emme ole kertaakaan kokeneet siihen edes tarvetta.
Luottamus toisen uskollisuudelle on niin levollisen vahva, että pidän tätä asiaa yhtenä onnellisen avioliittomme
perustana.

Kuinka käy miehen punttisalitreenien 25 avioliittovuoden ja 13 raskausajan ja lapsen jälkeen?
Vaimo patistaa miestään:
- "Minulle sopisi oikein hyvin, jos haluat käydä töiden jälkeen tai vapaapäivänä työpaikan kuntosalilla. Ota vähän vaikka penkkiä..."