lauantai 31. joulukuuta 2011

"Mummolassa ei sitten ammuta yhtään rakettia"

Tirtetta pelästyi ihan suunniltaan, kun oli illan hämärässä pihalla ja jotkut "tuhmat pojat" poksauttivat "ilman lupaa" raketteja pihassa. Eli kello ei ollut vielä kuutta. Meillä oli onneksi kotona ikkuna auki, kun hirmuinen parku alkoi kuulua pihasta. Tirtettaa ei lohduttanut, vaikka pihassa oli veljiä pelaamassa. Sisko haki itkevän ja vapisevan tytön kotiin ja sylissäni hän selitti, että "ne pojat ei yhtään ajattele, että pihassa on pieni tyttö, joka pelkää".
Nyt, kun kello on jo kuusi, Tirtetta roikkuu keittiön ikkunassa ja huutelee kannustushuutoja isoveljelle, joka poksauttelee poikien "yhteiskeräyksellä" hankkimia paukkuja taivaalle.
Senttiäkään en antanut rakettirahaa pojille, mutta kassillisen tavaraa he neuvokkuudellaan hankkivat.

Tirtetta kokosi rohkeutensa, puki ulkovaatteet päälleen, sai siskolta lasit silmien suojaksi ja kipaisi torille sisarusten luo.

Mies lähti yöksi töihin. Varmaan myös tietää töitä tekevänsä. Jo viime yönä oli ollut laumoittain matkustajia tulossa kyytiin, jotka totesivat matkarahan puuttuessa, että "voidaanks´me nyt mennä". Totesimme tänään, että tuon liputta kyytiin pyrkivien määrän lisääntyminen voi johtua ihan siitä, että on paljon kuljettajia, jotka eivät jaksa joka yö tapella lippujen kanssa ja antavat kinuajien tulla maksamatta kyytiin. Asia on hankala, koska Helsingin bussinkuljettajat ovat velvollisia tarkistamaan, että matkustajalla on asianmukainen lippu. Raitiovaununkuljettajilla ei tätä velvollisuutta ole.
Edelleen odotamme jotakin järkevää ratkaisua ongelmaan, koska yöaikaan kuljettajilta kuluu suhteettomasti aikaa ja hermoja matkalippujen myymisen ja tarkistamisen takia.

Vaikka asiaa ei ole vielä viralliselta taholta vahvistettukaan, niin miehen työpaikalla on tulevan vuoden aikana yt-neuvottelut, jotka koskevat 70:a kuljettajaa. Linjojen kilpailutuksen seurauksena yhtiö hävisi niin monta tarjousta, että pelkät työjärjestelyt ei enää riitä.
Jos kuljettajia napsitaan vanhemmasta ja "kalliimmasta" päästä, on mies armotta joukossa mukana. Suhtaudun asiaan enemmänkin mielenkiinnolla, koska asiamme järjestyvät aina meille parhain päin ja joskus yllättävälläkin tavalla. En rupea asiaa vielä vatvomaan mihinkään suuntaan, vaan nyt keskitytään työn tekoon. Vuoden ensimmäinen vapaapäivä on miehellä toinen tammikuuta ja kuten arvata saattaa, hän on ilmoittautunut komennukseen halukkaaksi ylitöihin. Vuodenvaihde nollaa ylityötuntikertymän ja sitähän tässä on odotettu vyöhön lisää reikiä väkertäen.

Riehakas, punaposkinen, kahdeksanmiehinen joukkue kävi välillä tankkaamassa ja lisäämässä villahousuja jalkaan. Ulkona on muutama pakkasaste ja ilmassa on jo aavistus talven tuloa- eikä suinkaan kevään.

Kunhan ulkona vaeltelevat janoiset uudenvuodenjuhlijat vielä vähän pullojaan tyhjentelevät, käväisen pienen kierroksen torin ympäri ja kuittaan tämän illan patonki- ja limsatarjoilut pullorahoilla.

perjantai 30. joulukuuta 2011

Kalliit ja harvinaiset ystävät

Muutaman päivän olen pohtinut, kuinka tärkeitä ystävät meille ovatkaan.
Ystäviä on niin moneen tarpeeseen. Joidenkin kanssa jutellaan harvakseltaan. Sydämen yhteys on kuitenkin lämmin. Sitten on paljon pintapuolisia ystäviä. He ovat hyvin tärkeitä arjen moninaisissa mutkissa ja yllättävissä tilanteissa. Heidän kanssaan on huojentavaa olla kanssakäymisessä, kun saa käytännön tasolla tuntea, että joku on mukana.
Sitten on vielä hyvin harvalukuinen joukko, joiden olemassaoloa täytyisi erityisesti muistaa vaalia. Nämä ystävät ovat sitkeästi mukana voimiaan ja vaivojaan säästelemättä ja heidän apunsa on aina pyyteetöntä ja vähäeleistä. Nämä ystävät eivät tee suurta numeroa tekemisistään, vielä vähemmän itsestään. Heidän kohtaamisensa on aina yhtä avointa ja rehellistä. Heidän edessään on aivan turha edes esittää muuta, kuin oikeasti on. Nämä ystävät eivät myöskään väheksy niitä voimavaroja, joilla he ovat ystävyydessä mukana, vaan he jakavat ystävyyttään kulloinkin käytettävissä olevilla voimillaan.
Ystävyyttä hoidataan ja ylläpidetään hyvin moninaisin voimavaroin. Tärkein anti on kuitenkin välittäminen, ehkä rakastaminenkin, mutta ainakin huolenpito toisen jaksamisesta. Vireystilastamme riippuu, kuinka hyvin osaamme paneutua ystävämme huolenpitoon. Väsyneenä voi huolenpito jäädä pelkäksi katseeksi, mutta parhaimpina hetkinä keskitymme kuuntelemaan, kuinka ystävämme elämän laita on juuri tänään.

Tänään seisoessani ruokakaupan kassalla eräs ystäväni tuli halaten toivottamaan hyvää uutta vuotta. Se, kuinka hän sen teki, kertoi minulle, että hän sydämestään toivoo tulevaisuuteeni kaikkea hyvää.

Meidän kannattaa pysyä mieleltämme virkeinä sen suhteen, ettemme haaskaisi hyviä tilaisuuksia osoittaa ystävyyttämme niille kaikensorttisille ystäville, joita päivien mittaan kohtaamme.

Jokaisen ihmisen elämään mahtuu aika paljon vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Meitä säästääkseen harva tulee huoliaan kertomaan. Voi olla, että oikealla hetkellä valittu juttelutuokio tai keskittynyt kuulumisien kysely onkin vaikeuksiensa kanssa kamppailevalle käännekohta valoa kohti.

Tulevan uuden ja puhtaan vuoden tavoitteksi voisikin asettaa, jospa saisin muutaman uuden ystävän, joiden kuulumisia voisin kysellä tai joita voisin kassajonossa halata.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Helppoa herkkuruokaa

Aamulla piti ensi töikseni tarkistaa mummolan sähkötilanne. Korvaamaton enoni oli käynyt aggregaattinsa kanssa nostamassa äidille vettä ja elvyttämässä pakastimia. Pyysin äitiä soittamaan, kun sähköt saadaan kuntoon. Puolen päivän jälkeen äiti ilouutista soittikin. Huomasimme, miten suihkussakäynti, vessassa asiointi ja kahvinkeitto alkoi tuntua vuorokauden tauon jälkeen merkittäviltä asioilta. Ei äidin tarvinnut vuorokautta vessa-asioitaan pantata, löytyy toki mummolasta ulkohuussikin, mutta tottahan hirmuisessa flunssataudissa mielummin asioisi sisällä. Äidillä kun on muun lystin lisäksi niin hurja tauti, että puheesta pitää puolet arvata, kun pihinästä ei tahdo saada selvää. Minun oloni kyllä helpottui huomattavasti, kun sähkökatkos jäi vain yhteen vuorokauteen.

Perheemme ruokalistalle on noussut uusi suosikki. Pikkuveli vaimonsa kanssa on useaan otteeseen  maininnut Knorrin lasagnesta, jota he ovat tehneet. Olen ollut kyseiseen ruokaan vähän epäluuloinen, koska kaupasta joskus ostamani valmislasagne on ollut rasvassa lilluvaa mömmöä, joka ei ole ollut hyvää.
Nyt olemme pari kertaa tehneet Knorrin valmiista aineksista lasagnen itse ja ruoka on ollut todella hyvää ja maistunut kaikille. Pakkauksen tarvikkeiden lisäksi tarvitset ruskistettua jauhelihaa, maitoa ja vettä.
Ruoka on todella nopea ja helppotekoinen ja valmistusohjetta kannattaa noudattaa. Ensimmäistä kertaa tehdessäni jätin vedestä kaksi desiä pois, kun määrä tuntui niin suurelta. Sitä ei todellakaan kannata tehdä, koska ohjeen nestemäärä on juuri sopiva mehevään lasagneen.
Jos haluaa paistoksensa päälle laittaa juustoraastetta, se kannattaa laittaa vasta paistamisen puolivälissä.

Tämä ruoka on mitä mainioin ottaa mikronkestävään rasiaan evääksi. Lasagne on parhaimmillaan seuraavana päivänä ja uudelleen lämmitettynä.
Käytin naudan paistijauhelihaa ja lasagne ei todellakaan tunnu rasvaiselta tai liian raskaalta. Lähinnä raskaan olon vaara piilee siinä, ettei malta lopettaa syömistä ajoissa. Kannattaa siis syödä hitaasti nautiskellen.

Nyt kun mieltä ei paina mummolan asiat ja herkkuruoka tuoksuu uunissa, voikin paneutua nurkkien koluamiseen suurella innolla. Alkusyksystä kellarista rahdatut villapaidat, sukat ja kaulaliinat ihmettelevät olohuoneen pöydän alla suuressa pahvilaatikossa. Olisi kiva löytää laatikolle joku muu säilytyspaikka.
Joulukuusestakin jo vähän lapsille vihjailin, mutta kaikki sanoivat yhteen ääneen, että "vasta uuden vuoden jälkeen".
Kauppareissulla näkemäni naapurin rouva sanoi, että näytän hyvin levänneltä. Näköjään neljänä päivänä peräkkäin vetäistyt päiväunet myös näkyvät jossain. Ne myös tuntuu. Siis kynsin hampain kotitöiden kimppuun.

tiistai 27. joulukuuta 2011

Pikkusiskon neuvoja isoveljille

Ajankohtainen puheenaihe täällä: ilotulitustuotteet. Viisivuotias Tirtetta kertoi äsken näkemyksensä:
"Jos jossain on sellasia poikia, että ne haluis ostaa niille raketteja ja niiden äiti sanoo, että ei se osta, kun sillä on vähän rahaa ja jos se äiti ostais sen rahoilla niille pojille raketteja, niin sitten ne pojat kuolis nälkään. Jos ne pojat vaan haluu ostaa raketteja, eikä niillä ole rahaa, niin jos siinä maassa on huutonetti ja tietokoneita, niin ne pojat voi laittaa niitten tavaroita sinne myyntiin ja sitten saada rahaa. Ne pojat voi myydä vaikka niiden pelejä.
Tai sitten ne pojat voi kerätä pulloja ja ostaa pullorahoilla raketteja. Tai jos niitten poikien pankkitilillä on rahaa, ne voi ottaa ne rahat pois pankkitililtä ja sitten ostaa raketteja.
Ei kuiteskaan kannata paljoo ostaa raketteja, kun rahat menee ihan hukkaan. Eiks niin?"

Aggregaatti ostoslistalle

Äitini soitti sähkökatkoksen keskeltä. Paikallisen sähköyhtiön sivuilta selveni, että iltapäivällä Etelä-Savossa oli liki tuhat taloutta ilman sähköä. Muistutin äitiä keittiön puuhellasta ja että kaikki, mitä pakasteiden hyväksi voi tehdä, on vuorata pakastimet paksuilla peitoilla. Loput onkin sitten korkeammissa käsissä. Mummolassa täytyy lämmityskattilankin kanssa olla tarkkana sähkökatkoissa.

Ajankohtaisella asialla oli Pikkuvelikin pistäytyessään. Metsävakuutus tuntuu aika ajankohtaiselta. Vakuutusmaksuja pidin ihan kohtuullisina. Olisi mielenkiintoista lukea jonkun metsänomistajan kokemuksia, kun metsävakuutus on puoltanut paikkaansa toisin sanoen tullut tarpeeseen. Kommentit kiitollisuudella vastaanotetaan.

Illan uutiset kertoivat karuja uutisia: Itä-Suomessa 100 000 taloutta on tällä hetkellä ilman sähköä.
Voi mummon marjat!

maanantai 26. joulukuuta 2011

Merta katselemassa

Sisämaassa syntyneenä ja kouluaikaiset luonnontiedon opit unohtaneena minulle nämä luonnonilmiöt on lähinnä sitä, mitä silmät näkee ja korvat kuulee.
Viime yönä tuuli siihen malliin, että parvekkeen ulompi ovi piti sulkea, kun tuntui, että tuuli ryskää sen irti. Yöllä kuuntelin tuulta ja tunnelma oli kuin kattilassa. Tuulen pauhu nousi mereltä ja hyökkäsi vasten taloa.
Aamulla kävimme miehen ja kolmasluokkalaisen pojan kanssa ihmettelemässä kanavan rannassa, kun tuuli oli nostanut mereltä röykkiön roskaa ja puuta reunaportaikolle. Meriveden pinta on noussut 90 senttiä, mikä on suurin nousu tämän vuoden puolella Helsingissä. Rannassa olevan ravintolan terassille on vielä matkaa muutama kymmen senttiä.
Kerrostalossa asuja ei paljoa pääse sinuiksi myrskyjenkään kanssa, kun vain muistaa pitää parvekerojunsa tiukasti sidottuina.
Hiljakseen tuuli vielä huokailee ja joulukuun lopun lämpötila on kuusi astetta plussan puolella.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Perinteistä joulua uusin eväin

Lapset ihmettelevät, miten voi olla joulu, kun aurinko paistaa! Joulutunnelma selvästikin asettuu seinien sisälle, koska ulkona on aika ristiriitaisen näköistä vuodenaikaa ajatellen. Aurinko ylettyy hädin tuskin vastarannan kerrostalojen kattojen yli, mutta keittiössä täytyy verhota ikkunoita auringon kirkkaudelta. Eilisen päivän täällä satoi vettä.

Lapset iloitsivat lahjoistaan: jokainen sai yhden paketin. Lisäksi jaoimme serkkuni  ja erään ihanan "blogitädin" lähettämien postipakettien sisällön. Mieheni nukkui makeasti viime yön toisesta paketista löydetyt villasukat jaloissaan... Kaikki lahjat olivat hyvin mieluisia. Kiitos rakkaat ystävät!

Oikeastaan en tiedä, mistä se voi johtua, että lapset ovat onnellisempia ja kiitollisempia, jos lahjoja on vinon pinon sijasta yksi. Miehen kanssa totesimme, että monena vuonna toistunut perinteemme, kun aattoillan myöhäisenä hetkenä rahtasimme roskahuoneeseen säkkikaupalla paperiroskaa, ei tänä vuonna toteutunutkaan.
Sen sijaan Tirtetta lennähtää keskellemme ja sanoo lujan halauksen säestämänä, että "tämä on minun rakkain joulu".

Miehellä on ollut kolme vapaapäivää, mutta tänään hän lähtee iltapäivällä töihin yhdeksän tunnin vuoroon. Ellei miehellä ole sattunut jouluksi vuosiloma, on jokaiseen jouluun aina mahtunut myös työpäiviä. Siihen on niin totuttu, että  joulurauhamme ei hänen työssäolostaan häiriinny.

Jouluruokien suhteen yritin pitää itseni tiukkana tänä vuonna. Olen aina kuvitellut meidän syövän possua ja joululaatikoita kolmena päivänä peräkkäin. Tänä vuonna hankin yhden rasian kutakin joululaatikkoa ja kokonaisen kilon valmiiksi paistettua ja siivutettua joulukinkkua. Savukalkkunaa varasin saman verran. Nyt näyttää siltä, että jouluruuat tulee syötyä, eikä kukaan kaipaile lisää.
Aattoaamuna lähikaupoissamme näytti vahvasti siltä, että pyhien jälkeen on roimasti jouluruokia alennuksessa.

Hyasintti säilyy paljon pidempään, kun sipulin nappaa mullasta ja juuria katkoo reilulla kädellä. Vettä hyasintti ei ehdi kaivata ollenkaan. Meidän joulutuoksut ovat olleet jalallisessa lasissa ja kestäneet kauemmin kuin ruukutettuna.

Ahkeruuskahveista ei voi nyt puhua, mutta toiset aamukahvit täytyy saada.
Levollista mieltä teillekin. Miten olisi iltapäivällä päivänokoset?

torstai 22. joulukuuta 2011

Enkelilaulua?

Kuulin tänä iltana ensimmäisen kerran Rhema Marvannen laulua. Tyttö on syntynyt syyskuussa 2002. Vuonna 2008 hänen äitinsä kuoli syöpään 36-vuotiaana.
Minä en tiedä, mikä on tämän tytön äänen salaisuus. Mutta arvelen, että Jumala on antanut hänelle laulun lahjan voimaksi elämään.
Tuolla lahjalla tyttö voi myös ihastuttaa, rikastuttaa, ihmetyttää, lohduttaa ja helpottaa meidän elämäämme.

Maailmassa on tänään joitakin musiikin ihmelapsia, joiden ääntä voimme vain ihmetellä. Rhema on yksi heistä.

Videolla näkyvä silmälasipäinen nainen Rhema sylissään on hänen edesmennyt äitinsä.
Rheman tulkinta seitsenvuotiaana joululaulusta "O Holy Night" saa kuulijalla kylmät väreet kulkemaan käsivarsilla vielä kolmannen kuuntelukerran jälkeen.
http://youtu.be/cAxOxDARId4
Kuunnelkaapa linkistä "Just As I Am".
Oletteko kuulleet Rheman laulua aikaisemmin?

Pienistä iloista suuri joulun riemu

Ekaluokkalainen lauloi ensimmäisessä koululaisen joulujuhlassaan silmät tähtinä sädehtien. Äiti ilahtui reippasta tytöstä, joka voitti ujoutensa ja lauloi riemukkaasti muiden mukana ja lausui kuuluvalla äänellä vuorosanansa pienessä esityksessä. Ensimmäinen todistus kertoi syksyn ahkeroinnista koulussa.

Vanhin tytär kertoi lukeneensa mielenkiintoisen kirjan, jonka oli lainannut kirjastosta. Koska laina-aikaa oli reilusti jäljellä, tytär toi kirjan äidilleen joululukemiseksi. Tunsin saaneeni sydäntä lämmittävän joululahjan, koska hyvä kirja jouluna on minulle ollut lukutaidon alusta lähtien suuri aarre.

Kahtena edellisenä jouluna yhteisestä sopimuksesta vietimme "lahjattoman" joulun. Emme siis hankkineet perheeseen aattoillaksi paketteja. Joulumme olivat rauhallisia, riidattomia, itkuttomia, levollisia ja painottuivat yhdessäoloon ja perheenjäsenten kanssa jutteluun ja seurusteluun.
Tänä jouluna olen luvannut, että jokainen saa yhden lahjan. Kolme pienintä poikaa esitti lahjatoiveen: pakan jääkiekkotarroja kioskilta. Ekaluokkalainen toivoo hartaasti eläinpehmolelua. Teemme lähtöä Kierrätyskeskukseen ja olen luvannut, että jos sieltä löytyy, ekaluokkalainen saa monta pehmolelua.
Jos nykypäivän lapsi ilahtuu kierrätyskeskuksen lelusta jouluna, hän saakoon sen.

Kaksi ystävää on lähettänyt postipaketin, jotka avataan aattona. Ystävien lämmin muistaminen on tuottanut minulle iloa jo monena päivänä.

Emme turvallisuussyistä polta kynttilöitä sisällä. Vanha perinteemme on lyhty parvekkeella, jossa poltamme pieniä kynttilöitä. Jokainen lapsi vuorollaan haluaa sytyttää kynttilän ja pikkutytöt haluavat kastella tulitikun ennen roskiinlaittoa. Kynttilän sytyttäminen on niin mieleinen työ, että joudun jakamaan vuorot.

Lapsenlapsi oli viime yön yökylässä. Sanoin Melskan papalle, kun kävimme nukkumaan, että siellä ne Melskan isä ja äiti lastaan ikävöivät. Pappa totesi lapsenlapsen suloiset varpaat rintansa päällä, että meilläpä ei olekaan Melskaa ikävä. Suloistakin suloisempi yö pienen vieressä, joka ei edes tuhissut, nukkui vain kellon ympäri.

Eilinen päivä mykisti meidät. Joskus ansiotta saadut lahjat tuntuvat liian suurilta sydämen ymmärrettäväksi.
Olemme nöyrästi kiitollisia Pelastusarmeijalle, Pikkuveljelle ja Pikkuveljen vaimolle.
Pekan ja Maijun lämpimät kommentit tekivät minut onnelliseksi ja ilahduin uusista kirjautuneista lukijoista. Joulukortin meille lähettäneet saavat siunaavat ajatukset.
Kuopion veli perheineen - kiitos etukäteen, kun tarjoatte joulun lämpöä äidillemme tänä jouluna.

Joulun siunaukset eivät rakennu ulkoisten asioiden varaan. Ulkoiset kauniit asiat joulussamme ovat lahjoja elämämme iloksi. Sydämen rauha ei tule tekemällä ja yrittämällä, sen saamme lahjaksi.
Tämän joulun paras lahja on suuri ja lämmin halaus. En kysy edes lupaa: suuri jouluhalaus Sinulle!

perjantai 16. joulukuuta 2011

Polvi taas kunnossa

Jostakin syystä joulukuulle oli kasautunut turhankin paljon hammaslääkärireissuja ja tälle päivälle vielä tokaluokkalaisen reumapoliklinikkakontrolli.
Reumapolilla on kiva käydä, kun henkilökunta on upeaa ja Lastenklinikan kahviossa on mukava pistäytyä palkkioksi reippaudesta. Onneksi polvi oli kunnossa ja reumalääkäri tarkisti ultralla myös lonkat ja nivuset. Nuorimmalla pojalla lastenreumadiagnoosi tehtiin suurena yllätyksenä hänen ollessaan viisivuotias. Polvinivel alkoi tulehtua rankan influenssan jälkeen ja verikokeista löytyi selkärankatekijä plussalla.
Silloin tällöin oikeaa polvea on jouduttu hoitamaan kortisonilla ja nestettä poistamaan ja vähintään puolen vuoden välein on kontrolleissa käytävä. Polvea rasittaa myös jalkojen pituusero: oikean jalan reisiluu on puoli senttiä pidempi kuin vasemman jalan. Tällä hetkellä lapsi elää polvensa kanssa ihan normaalia liikunnallisen lapsen elämää ja jatkuvaa lääkehoitoa ei tarvita. Venytysjumppaa täytyisi vain nivelten jäykistymisen estämiseksi ja lihasten liikkuvuuden ylläpitämiseksi muistaa harrastaa joka päivä.

Vaikka mikään sairaus ei ole mukavaa, niin täytyy myöntää, että pojalle Lastenklinikan käynnit on mieluisia. Aulassa pitää ihastella Teemu Selänteen sairaalalle lahjoittamaa pelipaitaa ja palkintokaappia kuvineen ja palkintoineen. Hoitajien ja laboratoriotätien antamat lätkäkortit ja tarrat on luku sinänsä.
Suhteellisuutta oman vaivan harmittomuuteen antaa tietysti käynnin aikana odotustiloissa nähdyt muut potilaat, joilla elämä on usein monella tapaa rankkaa. Meidän käyntimme tuntuu aika kevyeltä huviajelulta.

Eilen illalla kahta lasta onnisti - olivat päässeet isin kyytiin isin ajaessa kaksikymppistä. Lukiolaispojalta vielä kysyin, että tunnistitko isäsi, vai pitikö kaverin sanoa, että isäsi on ajamassa. Viimeksi, kun poika oli astunut isin kyytiin, kaveri istumaanpäästyä kysyi, että huomasitko kuljettajan olevan isäsi. Nyt olivat tunnistaneet toisensa puolin ja toisin.
Asia oli isillekin niin tärkeä, että hänen piti vielä iltakymmeneltä soittaa ja herättää minut kertoakseen suuren uutisen.

Iltapäivällä käyn koululla tekemässä pikaisen siivouksen. Ensi viikolla ennen lomaa siivotaan kuitenkin perusteellisesti. Talouskoululainen jää isin avuksi lapsia likottamaan, mutta jotakin keitonlientä on ennen lähtöä heille varattava. Pakastekalasta kalakeitto ruisleivän kanssa taitaa tuntua tämän päivän ruualta.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Stollenkakun aika

Tirtetta pääsi ihan kutsuttuna vieraana isin mukaan päiväpiirin joulujuhlaan. Päiväpiirihän kokoontuu seurakunnassamme keskiviikkoisin puolilta päivin ja viisivuotias on hyvin siellä viihtynyt, koska on arvatenkin korkokenkineen ja pinkkeine mekkoineen saanut hyväätekevää huomiota.
Tämänpäiväisen mekon valinta oli pitkällinen prosessi, jossa isillä nousi hiki päähän ja homman päätteeksi hänen oli mentävä huilaamaan. Koska mekon täytyi olla pinkki ja kimalteinen, sen alle tarvittiin lämmikkeeksi pitkähihainen puuvillapusero. Puseronkin valinta oli työn takana, koska suurin osa isin ehdottamista paidoista oli yökäyttöön tarkoitettuja ja se paita, jota isi piti parhaana vaihtoehtona, täytyi "säästää perjantaiksi".
Isi jo totesikin, että prinsessalla täytyisi olla oma hovipalvelija, koska kuningas väsyy oikeiden vaatteiden etsimisessä.
Tirtettakin tietää, että isi on perheen kuningas ja pomo.

Melska ja Tirtetta kuuluivat kinaavan aamulla, että "tää on mun pappa".
Kolmasluokkalainen, jonka kanssa kävin hammaslääkärissä, kutsui minua luontevasti "mummoksi" vuoroamme odotellessa. Joskus joudun selittelemään vieraille todellisia sukulaisuussuhteitamme.
Kivelän sairaalan kahviossa pullantuoksuiset houkutukset välttäneinä huomasimme Topeliuksenkadun saksalaisessa pullakaupassa pienen kyltin Stollenkakuista.
Markettien stollenit sisältävät poikkeuksetta sorbitolia kosteudensäilyttäjänä ja se kyllä pilaa kakun totaalisesti.
Koska pikkukaupan kakusta ei sorbitolia löytynyt, toin miehelle yllätystuliaisen.
Suomalainen hedelmäkakku eri versioineen on hyvä kahvikakku, mutta jos haluaa vajota kahvihetkenään syvään nautinnon tilaan, tarvitaan ohuenohut viipale stollenia.

Stollenkakku on nostalginen nyt myös sen takia, että sairaalassa oleva iäkäs ystäväni piti tapanaan tarjota minulle "joulunaloituskahvit" Stollenkakun kanssa. Taidankin seuraavan kerran sairaalassa poiketessani laittaa mukaan kakkuviipaleen hänen kahvihetkeään ilahduttamaan.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Haaveita vai sitkuttelua

"Tässä ja nyt äiti" kysyi kommentissaan: "miten jaksatte sit ku elämää??"
Kysymys oli niin  mielenkiintoinen, että päätin pohtia sitä vähän tarkemmin.

"Sitku-elämä" tarkoittaa ymmärtääkseni ajattelutapaa, että suunnittelee ja pohtii asioita, joita haluaisi tehdä ja saavuttaa sitten kun elämässä on sitä tai tuota, tai kun on saavuttanut jotakin, mitä ei ihan vielä ole saanut. Kärjistetysti voisi varmaan sanoa, että elää haaveissa, mutta saattaa olla, että tarmo ryhtyä haaveiden toteuttamiseen puuttuu. Usein sitku-ajatteluun liitetään myös piirre, että ko. henkilö ei halua/pysty/ osaa keskittyä nykyhetkeen ja sen haasteisiin, vaan koko energia on keskittynyt tulevan elämän ajatteluun. Jos olen ymmärtänyt "sitkun" merkityksen väärin, oikaiskaa käsitykseni.

Minulla on ollut haaveita siitä lähtien, kun opin puhumaan ja ajattelemaan suomen kielellä. Kaksivuotiaasta asti soittelin pöydän reunoja ja kuvittelin olevani urkuri, joka soittaa kirkon hienoja urkuja. Soittelin ja soittelin muutaman vuoden, kunnes Vilho-pappani sanoi, että tuon tytön täytyy saada soittopeli. Pappa hankki minulle poljettavan harmoonin, jonka polkimille pikkutytön jalat nipinnapin ylettyi.
Ikinä, ei ikinä, pappa eikä mummo, ei äiti eikä isä, sanonut, että "lopeta, hyvä tyttö, tuo harmoonin vingutus". Soitin sydämeni kyllyydestä niin paljon kuin jaksoin.
Pöydän reunoja soittaessani olin ajatellut,  että "näin minä soitan sitten kun saan oikean soittimen".

Reilun kymmenen ikäisenä ihastuin hevosiin. Leikkasin lehdistä kaikki kuvat hevosista, luin kirjaston joka ainoa kirjan, jonka kansikuvassa oli hevonen. Kiljuin suoraa huutoa, jos auton ikkunasta lomamatkoilla näkyi hevosia.
Kotonani ei ollut enää hevosta. Joissakin naapureissa oli vielä työhevoset käytössä ja niitä hevosia "palvoin". Suuret työhevoset olivat kuitenkin arvaamattomia, eikä niiden omistajat katsoneet turvalliseksi lasten olla niiden lähettyvillä. Isän vierellä saatoin varovasti silitellä hevosen päätä. Hevosen taakse varoiteltiin menemästä, ettei hevonen potkaisisi vahingossa.
Ladossamme oli katon kannakkeina paksuja hirsiä kolmiomaisena rakennelmana. Silmissäni poikittain oleva hirsi näytti hevoselta. Navetan seinuksella oli entisen hevosemme suitset tallessa. Nostin suitset olkapäälleni, istuin hirren päälle ja hevoseni kiidätti minua hurjaa kyytiä pitkin kukkivia peltoja. Saatoin istua ladon lattialla ja sivellä ja hivellä vielä hevoselle tuoksuvia suitsia pitkät tovit.
Isäni oli hyvin tietoinen, kuinka rakkaita hevoset olivat minulle. Eräänä jouluna hän kertoi minulle tilanneensa "Hevoshullu"-lehden minulle koko seuraavaksi vuodeksi. Itkin ilosta.

Omaa hevosta en saanut, en edes koskaan toivonut, mutta kerran isä osti minulle hyvin kauniin satulan. Sen lisäksi, että sivelin ja katselin satulaa joka päivä, isä vei minut sunnuntaisin erääseen naapuriin, valjasti minulle talon hevosen, laittoi satulan hevosen selkään ja opetti minut ratsastamaan.
Isäni oli hyvin luonteva hevosten käsittelijä. Isä oli suorittanut asepalveluksensa Lappeenrannassa rakuunarykmentissä.

Kun vielä sain ikää lisää, innostuin kirjoittamisesta. Sen lisäksi, että pidin valtavasti koulun äidinkielentunneista, luin jatkuvasti, kirjoittelin juttuja lehtiin, kirjoitin myös tarinoita. Tarinoissani oli miltei poikkeuksetta perhe, jossa oli hyvin paljon lapsia. Oikeastaan sen parempi juttu syntyi, mitä useampi lapsi perheessä oli.
Juttuja kirjoittaessani haaveilin, että sitten kun olen aikuinen, haluan mieheni kanssa saada paljon lapsia. Voi, kunpa saisin paljon omia lapsia.

Tulin aikuiseksi, sain miehen ja meitä siunattiin monella lapsella. Myös mieheni oli haaveillut suuresta perheestä.
Olemme asuneet perheenä koko ajan kaupungissa. Aika pian totuin myös kaupungissa asumisen helppouteen ja huolettomuuteen. On mukava päästä liikkumaan vaivattomasti, on mukava, kun naapuritalon kaupasta voit hakea vielä iltayhdeltätoista aamuksi maitopurkin. Puhuin, että maalaista minusta ei taida enää tulla.

Tammikuun 15. päivä 2010, kävin kotonani isän ja äidin luona, kun olimme saaneet tiedon isällä löytyneestä syövästä.
Sinä päivänä mielessäni tapahtui täyskäännös. Minulle tuli tunne isän ja äidin olohuoneen lankkulattioilla kävellessä, että kävelen omalla lattiallani. Tämä on myös minun kotini.

Kerroin samalla käynnillä tuntemuksistani myös äidille ja isälle. Silloin ajattelimme ja suunnittelimme, että olisipa mukava ajatus, jos isä ja äiti elisivät omassa pienessä talossaan jossakin ison talon lähettyvillä ja meidän perhe asuisi isossa talossa. Suunnitelma sai meidät kaikki hymyilemään. Toivorikkaus elämän jatkumisesta antoi voimia myös isälleni hänen raskaassa tilanteesaan.
Vuosi ja 8 kuukautta tuon päivän jälkeen isäni muutti Taivaan Kotiin ja hauska ajatuksemme mummon ja papan mökistä ei toteutunut, mutta antoi meille iloa.

Asiat ovat edenneet tuosta tammikuun päivästä niin paljon, että muuttoamme perheenä suunnitellaan vakavasti ja kaikissa ratkaisuissa tuo asia otetaan huomioon. Puhumme lähes päivittäin mummolaan ja sinne muuttoon liityyvistä asioista. Asian puolesta myös rukoillaan ja samalla toivomme, että mieheni terveys kestäisi olla töissä eläkeikään asti.
Voin puhua vain omasta puolestani, mutta minusta näyttää siltä, että kestämme oikein hyvin "sitku-elämää".  Meillä on suuri haave, jonka eteen teemme nyt työtä ja otamme asian huomioon tehdessämme elämämme ratkaisuja. Ei minusta näytä, että elämämme nykyhetkessä millään lailla tuosta haaveesta kärsii. Ihan samalla tavalla lähdetään kouluun, vietetään joululomaa, mies haaveilee tammikuussa koittavista ylitöistä.
Ilman mummola-haavettakin täällä varmaan muutamat koululaiset nurisisivat 9-vuotista oppivelvollisuutta vastaan. Kissaa tai koiraa ei meille tule ahtaaseen kerrostaloasuntoon, vaikka mummolaan päästyämme niiden hankkimista harkitaan vakavasti. Ja kanoista haaveilen edelleen ja kolmasluokkalainen poikani haaveilee niiden syöttämisestä.
Tirtetta haaveilee omasta mansikkamaasta ja Tiretetan isä onkireissuista ja puiden halkomisesta.
Minä ja pojat haaveilemme ikiomasta pelikentästä vanhan talon takana olevalle peltoläntille. Majan rakentamisesta haaveilee suuret ja pienet.

Haaveet antavat meille iloa tähän päivään ja asuminen ahtaassa kerrostaloasunnossa ei tunnu ollenkaan epämiellyttävältä tänään, kun voimme ajatella "sitku ollaan mummolassa, mulla on oma huone!"

maanantai 12. joulukuuta 2011

Tiesitkö tämän lasinkierrätyksestä?

Tokaluokkalainen teki ympäristötiedon läksyä ja äiti oppi uutta. En ollut tiennyt, että lasinkeräysastiaan voi laittaa ainoastaan lasipulloja ja lasipurkkeja.
Juomalasit ym. lämmönkestävä lasi ei sinne kuulu, ei myöskään ikkuna-tai peililasi.
Lisäksi muistamme, että kannet ja korkit täytyy poistaa ja lasi täytyy huuhdella. Etikettejä ja kaulusrenkaita ei tarvitse poistaa.
http://www.kierratys.info/ on selkeä, käyttökelpoinen sivusto, jos haluat tarkistaa jotakin kierrätykseen liittyvää.

Annetaan puhtausta kotiin

On vaarallista, jos miettii, raskiiko laittaa roskiin 30 vuotta vanhaa, risaa, toilettilaukkua. "Toilettilaukku" ei ole ollenkaan minun sanani, eikä mikään "hygieniapussikaan", itse taisin kutsua aikoinaan sitä ruskearaitaista, vetoketjullista pussia "meikkilaukuksi". Outo nimitys sekin, koska minulla ei ole koskaan ollut meikkejä, jos mukaan ei lasketa epätoivoisten tyttärien lahjoittamia ripsivärin jämiä, joita tyttäret suosittelivat äidin kokeilemaan.
Nostalginen meikkilaukku löytyi äsken siivouskomeron siivouksen yhteydessä. En aio viettää joulua siivouskomerossa, mutta puoli vuotta sitten kaapissa romahtanut hylly purnukoineen alkoi viimeinkin huolestuttaa minua ja tarmokkaana kävin purkamaan kaapin sisältöä.
Vuoden kadoksissa olleet ikkunankahvat löytyivät ylimmän hyllyn perukoilta ja ilokseni löysin myös pulloharjan ja suihkutuspullon, joiden olemassaolosta en edes tiennyt. Kolme pulloa lattiavahaa ilkkui silmilleni, että "mitäs me täällä kaapissa tehdään, missäs pitäis oikeesti olla? Häh?"

Tirtetta katsoi siivoustani ja kysyi:
- Pitääkö joulukuuselle antaa hyvää tilaa ja puhtausta?
Olin sitä mieltä, että pitää, mutta kaappia siivoan sen takia, että kohta pesuainepullot vuotaa imurin päälle.
Tiretta odottaa kovasti, että saamme siirrettyä Kaisan työpöydän pois olohuoneesta joulun ajaksi, jotta työpöydän paikalle saadaan mahtumaan kuusi.
Tänä vuonna ajattelin armahtaa lapsia ja pystyttää kuusen aikaisemmin, koska muovikuuseen kyllästyminen tulee viimeistään uudenvuoden aattona. Sitten sitä ei enää jaksa katsella. Luulen, että aidon kuusen omistajille tulee kyllästyminen ihan muista syistä.
Se, miksi meillä on tässä kodissa aina ollut kylmä muovikuusi, on periaatteellinen ja taloudellinen. Jos mummolan metsä on kuusipuuta pullollaan, en osta kahta kuukautta aikaisemmin kaadettua piikkipensasta sadalla eurolla riesakseni. Kaunis kuusi maksaa Helsingissä helposti sen sata euroa, mikä ei ole paljon, jos ajatellaan, kuinka moni siitä satasesta riipii osuutensa. Mutta minun periaatteeni eivät siedä mitä tahansa rytöä kuusen virkaan. Ja toisekseen: eipä ole yhtenäkään jouluna jäänyt niin paljoa ylimääräisiä rahoja, että niillä olisi joulukuusta ostettu. Eikä se todellakaan edes ole ollut mikään arvostuskysymys. Todellakin arvostan joulukuusta.
Marinat sikseen. Tämän aamun hämyssä ehdimme lasten kanssa haaveilla ensimmäisestä joulusta mummolan takan ympärillä. Kuuset on suurella rakkaudella papan metsästä valittuja: toinen on katoksessa lintulautojen lähellä ja toinen olohuoneessa.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Uusi virka?

Jos Helsingin kaupunki järjestäisi ideakilpailun uusien työpaikkojen keksimiseksi, me miehen kanssa osallistuisimme seuraavalla idealla. Se syntyi tänään, kun mies huilasi ennen yövuoron alkua ja minä kysyin, mihin aikaan pitäisi lähteä töihin. Samalla kipaisinkin itse katsomaan (vessanpöntössä kertaalleen uitetusta) ajopäiväkirjasta eteisen hattuhyllyltä, että viimeistään varttia vaille kahdeksan pitää miehen lähteä, mennä varikolle, jättää eväspussi jääkaappiin, ottaa hallilta henkilöauto, ajaa sillä Munkkivuoreen ja että ruokatunti on varikolla puolilta öin ja aamulla on tehtävä tilitys automaatilla ja huomioitava yksi virhemyyntilippu.
Tosin ajopäiväkirjasta sain tiedon vain ajamiseen liittyvistä asioista, kaikki muu selvisi minulle miehen työkamppeita selvitellessä.

Mies sanoi, että siinä olisi minulle hyvä työpaikka, että lukisin hänelle ajopäiväkirjaa, linjalla toimisin rahastajana, neuvoisin kyseleviä matkustajia, auttaisin mummoja autoon ja autosta ulos, kinaisin kuljettajan puolesta yövaunussa siitä, että matkalippu täytyy maksaa rahalla, ei lounasseteleillä.
Varikolla ruokatunnilla lämmittäisin kuljettajalle ruuan, kaataisin kahvin kuppiin ja vahtisin, että kuljettaja lähtee oikeaan aikaan takaisin töihin ja ottaa oikean auton oikeasta paikasta.

Työnkuva olisi siis rahastajan, autoemännän ja kuljettajan henkilökohtaisen avustajan yhdistelmä.
Mitä hyötyä tällaisen työn tekijästä sitten olisi joukkoliikenteelle?
Kuljettaja saisi keskittyä pelkästään ajamiseen. Voisi olla, että autoemäntä, jonka ei tarvitse ottaa stressiä ajamisesta räntäsateessa, loisi matkustajien keskuuteen iloista turvallisuutta siitä, että kaikesta selvitään. Kuljettajan turvallisuuskin varmaan paranisi, kun riidanhaluiset aamuyön juhlijat eivät viitsisi ruveta rähisemään kiltisti hymyilevälle autoemännälle.
Myös kuljettajien työmotivaatio voisi nousta, koska he saisivat itse valita autoemäntänsä. Mieheni tapauksessa hän kelpuuttaisi maailman naisten joukosta tehtävään yhden ainoan.
Kuljettajien sairaslomat työuupumuksen vuoksi vähenisivät varmasti.

Hauska leikitellä ajatuksella, joka ei kuitenkaan suuressa kaupungissa ja huimilla matkustajamäärillä olisi ollenkaan hullumpi ajatus. Usein ne hullut ideat toteutumisen asteelle edetessään ovatkin aika hyviä.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Lisää koululaisia!

Päivän paras uutinen oli kirjekuori, jonka entinen Maatalouskoululainen sai. Hänellä alkaa tammikuussa opiskelut Diakoniaopistossa. Ennen vanhaan sitä opiskelua sanottiin talouskouluksi, jotakin samansuuntaista se tarkoittaa nykyäänkin. "Diakonissalaitos" on myös vanha nimitys nykyiselle Diacorille ja kyseinen laitos ylläpitää tänä päivänä oppilaitoksen lisäksi myös hyvin laajoja terveyden-ja sairaanhoitopalveluja.
Tyttären koulu kestää toukokuun loppuun. Opiskelu on täysin ilmaista ja oppilaitos tarjoaa joka koulupäivä ilmaisen aterian. Koulumatka on myös vaivaton: kodin kulmalta kulkee raitiolinja 8 ja  sillä pääsee lähes koulun portille. Opiskelujen ajan tytär saa myös huomattavan alennuksen joukkoliikennelippuun. Nyt hän on joutunut maksamaan aikuisten lipun hinnan.
Tammikuussa on siis perheessämme 10 koululaista!

Tirtetta pörrää täällä isinsä perässä. Kun Melska on hoidossa, on tytöillä pientä kisaa papan huomiosta. Mutta Tirtetta jaksaa ilahduttaa mukavilla huomioillaan. Äsken hän hieroi nyrkillään isin päätä ja sanoi, että "sulle täytyy tehdä näin, kun sun pää on aina niin sekaisin".
Eilen hän oli todennut isälleen, että "rauha tarkoittaa sitä, että sä et puhu mitään".

Te, joilla näkyy TV7: katsokaapa joskus ohjelmaa "Katupaimen". Nuoren miehen into ja usko tarttuu.

torstai 8. joulukuuta 2011

Mummohuumoria

Avioliiton alkuaikoina keskinäinen huumorimme oli mielestäni kuivakanoloista. Huumoria ei juurikaan tarvittu, kun tunteiden palo piti mielen virkeänä ja elintasokin oli toisissa korkeuksissa kuin nykyään.
On meillä mieli virkeänä vieläkin, eipä silti, mutta sitä ylläpidetään myös uusin konstein. Puolisoiden keskinäinen huumori on asia, jota olen aina ihaillut. Mitä vanhemmasta pariskunnasta on kyse, sitä hemakampaa on usein huumorikin. Totuuden nimissä on myös muistettava, että on pariskuntia, joiden huumori on vielä viidenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen korpun murenia.

Mitä sitten elintasolla on tekemistä parisuhteessa, niin on näköjään sen verran, että pohdinnat rahan riittävyydestä  tai riittämättömyydestä  ovat haasteita parisuhteen iloiselle, rennolle olotilalle.

Meidän vanhenemisemme huomaan "mummo" ja "pappa"-titteleiden ilmaantumisen lisäksi myös siitä, että huumori antaa arjen ponnistuksiin uutta voimaa.
Mies lähti eilen "haukkaamaan happea" ja sanoi vievänsä jätesäkin mennessään roskahuoneeseen. Tovin haukkailtuaan mies tulee kotiin ja kertoo, että matkalla roskahuoneeseen hän ajatteli, että hakeepa samalla reissulla metroasemalta päivän ilmaislehden. Ajatukset olivat niin lehden perässä, että mies huomaa kulkevansa kadulla jätesäkki kädessä kohden metroasemaa.
Pelkästä ajatuksesta, että mies kulkee kylillä raahaten perheen jätesäkkiä, hän saa vaimoltaan kunnon halit ja makoisat naurut.

Toisen kerran mies ilahdutti minua tempaisullaan yövuoron jälkeisenä nukkumapäivänä. Hän oli aamukahvia juodessaan tutkinut ajopäiväkirjaa, joka on paperiarkille printattu lista työpäivien kulusta. Mies oli sujauttanut taitellun ajopäiväkirjan alushousujensa leveän kuminauharesorin alle, kun ei viitsinyt viedä paperia paikoilleen eteiseen.
Ajopäiväkirja unohtui sijoilleen, kunnes sitten vessareissulla kuuluu surkea parahdus miehen suusta:
- "Voi ei!!"
Äänen sävystä päättelin, että jokin peruuttamattomaa laatua oleva onnettomuus on tapahtunut. Niin oli käynyt, että ajopäiväkirja oli luiskahtanut pönttöön ja mies huomasi sen vasta vessan vedettyään.
Minä, joka tässä perheessä teen kaikki likaiset työt, kylmän rauhallisesti noukin taitellun paperin pytyn mutkasta, jossa ne näkyi lilluvan.
Mitäpä siinä muutakaan, kuin pesen paperin ja kiikutan sanomalehden päälle kuivuriin.

Hoh-hoijakkaa, miten paljon iloa päiviini tuokaan tuo rakas mies!

Kun kuitenkin on kaikkien uskollisten lukijoiden tiedossa jo se tosiasia, että pikkuisen on heittoa päässä tämän perheen vanhemmilla, niin lisävahvistusta asialle nämä kaksi tositapausta tuo.
Tuosta ajopäiväkirja-asiasta sain tieteysti oivan aiheen muistuttaa miestä, miten tärkeää on laittaa tavarat omille paikoilleen.
Kun hömelyyttä alkaa löytyä jo sekä mummolta että papalta, on ihan hyvä, että huumori astuu täysjärkisyyden sijaan.

J.k. Kannaattaapa käydä lukaisemassa, mitä Wikipedia kertoo huumorista.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Jumala on linnamme edelleen

Pikkutytöt, 5-ja 7-vuotiaat, kiskoivat innolla ulkovaatteita päälleen jo aamuhämärissä. Syy intoon oli ikkunoista näkyvä jää ja valkoinen hahtuvapeite ulkona. Tuota valkoista kuuraa he nimittivät lumeksi.
Koska meri kimmeltelee ihan näköetäisyydellä, täytyy olla ihan kunnon lumipyry, että voidaan rehellisesti sanoa meillä olevan lunta maassa. Viime talvi oli oikeastaan täällä asuessamme ensimmäinen kunnon talvi, joilloin lunta riitti ihasteltavaksi asti. Viime talven ilot tuoreessa muistissa toppuuttelen lumen perään ruinaajia, koska helmikuussa viime vuonna kukaan täällä ei näyttänyt kaipaavan lunta tai lumitöitä. Kyllä tämäkin talvi vielä iloksi muuttuu.

Olen kai aina ollut luonteeltani peruspositiivinen, elämään toivorikkaasti suhtautuva ihminen. Se asia minussa on kai isäni perintöä. En muista koskaan nähneeni tai kuulleeni, että hän olisi kantanut huolta huomisesta. Nyt en millään muotoa tarkoita huolettomuutta elämän haasteiden edessä.
Usein suhtautumisemme vastoinkäymisiin on riippuvainen myös siitä, kuinka paljon koemme itse voivamme vaikuttaa ongelmien ratkaisujen lopputuloksiin. Siinä tilanteessa, kun ongelmat ratkeavat lähes ilman meidän vaikutusvaltaamme tai työteliäisyyttämme, voi ratkaisun odottaminen käydä raskaaksi. Uskovilla ihmisillä niissä tilanteissa mitataan luottamusta Jumalan huolenpitoon inhimillisesti katsoen haastavissa asioissa.

Kaiken lisäksi on mielenkiintoista huomata, että jokin asia, mikä voi toiselle ihmiselle olla vuoren kokoinen vaikeus, on toisen ihmisen elämässä arkea. Luulen, että minun kohdallani on lähinnä kysymys siitä, että olen elänyt suurimman osan elämästäni onnellisen tasapainoista, turvallisen tasapaksua elämää, niin minun mittapuuni vaikeudet tärähtää sitten suoraan lokeroon "hankalat asiat".

Niinkuin kaikessa, niin tässäkin etsin positiivisia puolia tilanteesta. Onneksi me kaikki olemme terveitä ja onneksi avioliitooni on vakaalla pohjalla ja mieheni tuki on elämässäni mukana. Sairaus tai avioliiton karilleajo voisi olla monin verroin vaikeampia asioita kuin nämä, joiden kanssa nyt räpiköin.

Tämä on tapahtunut ennenkin: kun etukäteen kierrän ja kaarran, kuinka saisin tuntoni kirjattua, sen tehtyäni asiat eivät enää näytäkään niin ylivoimaisen hankalilta tai raskailta läpikäydä.

Mutta tänään muistamme kiittää Isää maastamme. Olen ajatellut, että sen takia Suomi ja suomalaiset ovat säilyneet monelta vaikealta asialta, kun täältä on aina löytynyt paljon rukoilevia ihmisiä, jotka ovat laittaneet turvansa Jumalaan.
Muistetaan kiitollisin rukouksin myös niitä muutamia vielä elossa olevia, jotka olivat Suomen itsenäisyyttä meille hankkimassa. Jos lähipiirissäsi on joku sellainen arvohenkilö, ilmaise tänään kiitollisuutesi ja kunnioituksesi häntä ja hänen työtään kohtaan. Jos et ole aikaisemmin häneltä kysynyt, kysy tänään, miltä hänestä tuntuu itsenäisyyspäivänä
Luulen, että tulevaisuudessa meidän täytyy olla entistä lujemmin kiinni suomalaisuudessamme.
Turhaan ei lauleta juhlallisissa maanpuolustustilaisuuksissa "Jumala ompi linnamme".

lauantai 3. joulukuuta 2011

Kävin kotona, palasin kotiin

Kangasniemen reissu on tehty ja tuntui, kuin olisi ollut kauemminkin pois kotoa, kuin vain yhden päivän. Istumalihaksissa tuntuu eilisen ahkera istuminen: seitsemisen tuntia matkojen takia ja reilut kolme tuntia pankissa.
Nyt tiedän senkin, että perunkirjoitus ei ole vain kaavakkeen läpiluku ja allekirjoitus. Oli hyvä, ettemme olleet suunnitelleet eiliselle mitään erikoisempaa ohjelmaa tämän lisäksi, koska perukirjan teko kaikkineen vei sen kolme tuntia. Mietin vain, kuinka monta työtuntia uskotut miehet olivat tehneet töitä jo etukäteen.
Asia on nyt hoidettu ja jäämme odottelemaan kevään aikana ilmaantuvaa postia verottajalta. Sitten onkin ihan uudet asiat mietinnässä, kuten asioista perillä olevat voivat arvata.

Mummon hirvipaisti oli upeaa lanttu-ja porkkanalaatikon kanssa. Eilen syntymäpäiväänsä viettänyt mieheni sai lohturuuaksi loput paistista.
Lakkajuustokakusta voin sanoa, ettei se ollut "minkään etteistä", isäni ilmaisua lainaten. Luulin, että lakkalikööri antaisi juustomassaan vahvaa lakanmakua, mutta kakun valkoinen osa maistui vain  lakkajogurtille, ei juuri muulle. Täytyy vielä etsiä "lakkaisempi" ohje, koska mieheni hinkuu kaikkien lakkaleivonnaisten perään.

Metsäkävelystä luovuin suosiolla sillä tekosyyllä, että olimme jo myöhäisessä iltapäivässä, kun olisimme päässeet metsään tarpomaan. Kuopion veljeä ei myöhä ja pimeä pidellyt. Syötyään hän livahti moottorisahan kanssa metsään ja tuli takaisin vasta sitten, kun ei enää nähnyt, pitelikö sahaa oikeassa vai vasemmassa kädessä.
Minä katselin, kun Pikkuveli teki latinkia lämmityskattilaan. Muut hetket, mitkä ehdin mummolassa viettää, imin itseeni talon lämpöä ja tunnelmaa ja kuvittelin lapsiamme taloon asumaan ja touhuamaan.
Takakatoksella pikkulinnut melskasivat mummon ruokatarjoilujen kanssa. Piha, puut ja pensaat olivat niin järisyttävän kauniita, ympäröivä metsä niin tuttu ja turvallinen.

Isän tuntu tuli vastaan kaikkialla. Sivelin kädelläni isän Huovis-kirjaston selkämyksiä. Kävin katsomassa sen huoneen vuodetta, jossa isä syyskuun 15.päivä nukkui pois. Isän puhelin numeroineen ja liittymineen siirtyi nyt minulle. Sydänalassani tuntui silloin ja tuntuu nyt  suurelta ja lämpimältä.

. . .

Hyvä, että tulin kotiin sukkelasti. Hyvin oli lapsenlikka pärjännyt ja Melskan äiti oli käynyt kantamassa kortensa kekoon; oli imuroinut ja vienyt roskia. Tirtetalla oli saattanut vähän olla ikävä, koska aamulla ei meinannut suukoille ja haleille tulla loppua.
Lähdin puolilta päivin Kaisan kanssa hakemaan tarjouskahvia lähikaupasta. Yksi tytöistä soittaa perään, että "tule äiti äkkiä kotiin, L huitaisi sählymailalla eteisen lamppua ja se putosi L:n päähän.".
Onneksi kattovalaisin särkyi vasta lattialle pudotessaan ja pojan päähän tuli vain kuhmu ja pieni haava. Jouduin kuitenkin ajelemaan kaljun läntin pojan päähän, että sain perhosteipit ja sidokset kiinni.
Pahemminkin olisi voisi voinut käydä ja onneksi turma ei sattunut poissaollessani.