Kymmenen vuotta suurperhetarinaa: ensin Ruoholahden maisemissa ja kesästä 2015 jatkuen Kangasniemellä, kirjoittajan syntymäkotitilalla.
perjantai 26. kesäkuuta 2020
Hävikistä herkuksi
Papastakin on kehittynyt jo oivallinen hävikkibongari. Jos kylällä on käyntiä ruokakauppojen avaamisen aikoihin, mahdollisuudet edullisiin löytöihin on suuremmat.
Tänä aamuna työläisten vientireissullaan Pappa oli löytänyt S- marketista päivän tuoretuotteet neljällä eurolla. Ruuanteko muuttuu helpoksi, kun tarvikkeet nähtyäsi tiedät oitis, mitä tänään syödään. Juureksia riittää keiton lisäksi vielä pakastettavaksi.
Herkkusieniä en osta oikeastaan koskaan normaalihinnalla, mutta vokkipannulla on viime aikoina hävikkilöytöjen ansiosta ollut herkkusieniä useasti.
Ruokaostosten suunnittelu ja ruuan valmistus joutuu meillä nyt tiukempaan kuriin. Enää ei kannata ostaa mitään epävarmasti syötäväksi hyödynnettävää sillä ajatuksella, että "syöväthän kanat sitten loput". Maanantaina nimittäin meiltä lähti viimeiset kanat uuteen kotiin ja kauppalistalla lukee "munat". Huojentunut olo on minulla ja Papalla päällimmäisenä - eroitkut niiskutin jo kevättalvella, kun päätöksen kanoista luopumisesta tein. Ehkä tänä syksynä meillä viinimarjoja söisi kanojen sijasta ihmiset.
torstai 18. kesäkuuta 2020
Pesästä jo lentoon lähtenyt poika
Eilen illalla, samaan aikaan kun minä läksin yöksi töihin, tänne tuli kyläilemään pääkaupunkiseudulta yksi vanhimmista pojistamme. Mukanaan hänellä oli tyttöystävänsä, jonka tapaisin ensimmäistä kertaa.
Olin toki nähnyt tuota tyttöä yhteisissä kuvissa poikani kanssa. Hassua, kuinka paljon voit päätellä ihmisestä kuvien perusteella! Jo se, kuinka nämä kaksi oli asettunut kuvissa, kertoi siitä, että heidän suhteensa oli välittävä, läheinen, rehellinen ja onnellinen.
Muutaman kuvan perusteella olin ajatellut, että tuo tyttö on sydämellinen, avoin, empaattinen, omilla jaloillaan seisova ja rehellinen. Kun lisäksi hän lähetti perheellemme viime jouluna lahjan, joka huokui sydämellisyyttä.
Tänä aamuna, ennenkuin lähdin nukkumaan, näin tuon nuoren naisen kasvoista kasvoihin. Mitä enemmän hänen ja poikani kanssa aamupalaa syödessämme juttelimme, sitä onnellisemmaksi tulin. Näin välittömästi heidän keskisestä kanssakäymisestään, että he kunnioittivat toisiaan. Kumpikin sai olla oma itsensä. Sen lisäksi kaikki ne ominaisuudet, joita olin ajatellut kuvien perusteella, piti täsmälleen paikkansa. Lisäksi tyttö oli vapautuneen iloinen ja hänen naurunsa oli helisevää musiikkia.
Sanoin nuorille, että olen niin onnellinen, kun he ovat löytäneet toisensa. Vanhanaikainen kun olen, sanoin myös, että nyt minun ei tarvitse olla huolissani pojastani ja tämän pärjäämisestä, sillä tämän tytön luona hän on hyvissä hoteissa.
Tavallaan koen, että työni äitinä ja huolehtijana on saavuttanut yhden suuren välietapin, kun napanuorasta on enää pääsuoni jäljellä. Vasta kuolema katkaisee äidin ja lapsen napanuoran, vaikka sydänpaikka jää ikuisiksi ajoiksi.
Olin toki nähnyt tuota tyttöä yhteisissä kuvissa poikani kanssa. Hassua, kuinka paljon voit päätellä ihmisestä kuvien perusteella! Jo se, kuinka nämä kaksi oli asettunut kuvissa, kertoi siitä, että heidän suhteensa oli välittävä, läheinen, rehellinen ja onnellinen.
Muutaman kuvan perusteella olin ajatellut, että tuo tyttö on sydämellinen, avoin, empaattinen, omilla jaloillaan seisova ja rehellinen. Kun lisäksi hän lähetti perheellemme viime jouluna lahjan, joka huokui sydämellisyyttä.
Tänä aamuna, ennenkuin lähdin nukkumaan, näin tuon nuoren naisen kasvoista kasvoihin. Mitä enemmän hänen ja poikani kanssa aamupalaa syödessämme juttelimme, sitä onnellisemmaksi tulin. Näin välittömästi heidän keskisestä kanssakäymisestään, että he kunnioittivat toisiaan. Kumpikin sai olla oma itsensä. Sen lisäksi kaikki ne ominaisuudet, joita olin ajatellut kuvien perusteella, piti täsmälleen paikkansa. Lisäksi tyttö oli vapautuneen iloinen ja hänen naurunsa oli helisevää musiikkia.
Sanoin nuorille, että olen niin onnellinen, kun he ovat löytäneet toisensa. Vanhanaikainen kun olen, sanoin myös, että nyt minun ei tarvitse olla huolissani pojastani ja tämän pärjäämisestä, sillä tämän tytön luona hän on hyvissä hoteissa.
Tavallaan koen, että työni äitinä ja huolehtijana on saavuttanut yhden suuren välietapin, kun napanuorasta on enää pääsuoni jäljellä. Vasta kuolema katkaisee äidin ja lapsen napanuoran, vaikka sydänpaikka jää ikuisiksi ajoiksi.
maanantai 15. kesäkuuta 2020
Suurperhe-elämä jatkuu
Olen joko unohtanut, millaista elämä oli viisitoistahenkisessä perheessä tai sitten tämä yhdeksänhenkisen perheen elämä on siitäkin ...niin, miten tuon nyt voisi kuvailevasti ilmaista? Olisiko "hektisempää" lähellä totuutta.
Välillä minua miltei säälittää tuo meidän Pappa-ressu. Viisi vuotta sitten hän pääsi eläkkeelle ajettuaan kaupunkiliikenteessä 31 vuotta bussia. Muutimme maalle asettuaksemme aloillemme ja nauttiaksemme verkkaisesta elämänrytmistä. Vaan kuinkas kävikään: tätä nykyä Pappa kuskaa meitä kirkonkylän väliä aamuvarhaisesta iltamyöhään. Muutaman kerran päivän saldo on ollut kuusi kierrosta 14 kilometrin päähän kirkonkylälle. Tuttava-taksikuski jo naureskelikin, että Papalla on enemmän ajoja kuin hänellä!
Viime lokakuussa ostetulla autolla on kertynyt kilometrejä jo yli 38000.
Syy kyytientarpeeseen on kyllä erittäin onnellinen: perheen työikäiset ovat saaneet hyviä työpaikkoja ja nyt kesäaikaan ovat työllistyneet muutkin kuin työikäiset. Tänään jopa meidän nuorin, blogin vanha tuttu "Tirtetta" eli Saara aloitteli kahden viikon mittaista kesätyötään.
Lapista kotiutunut Kaisa aloittaa satokauden edetessä työt mansikanpoiminnassa ja huomenna yhdellä lapsista on työhaastattelu.
Totuin kyllä suuriin kattiloihin jo Helsingissä, mutta nyt kun syöjien joukossa on viisi raavasta miestä ja neljä reippaasti syövää naisihmistä, niin ruokaa laitetaan taas kuin ennen vanhaan. Tavallisesti teen illaksi lämpimän ruuan (koska yötyöläinen nukkuu melko suurella varmuudella aamupäivisin) ja usein vielä myöhemmin illalla toisen ruuan seuraavan päivän työeväiksi.
Tämä poikkeuksellinen mennyt kevät on ollut niin terveellinen muistutus siitä, että tavallisena pitämämme arki omine rutiineineen on elämän kultahetkiä. Olemme niin kiitollisia työstä ja ruuasta, kodista ja läheisistä. Elämän juhlahetkiksi riittää, kun kauempana asuvat perheenjäsenet pääsevät käymään. Jos nyt ei ihan joka vuosi kaikki kerralla päästä kokoontumaan, niin ainakin ripottain.
Välillä minua miltei säälittää tuo meidän Pappa-ressu. Viisi vuotta sitten hän pääsi eläkkeelle ajettuaan kaupunkiliikenteessä 31 vuotta bussia. Muutimme maalle asettuaksemme aloillemme ja nauttiaksemme verkkaisesta elämänrytmistä. Vaan kuinkas kävikään: tätä nykyä Pappa kuskaa meitä kirkonkylän väliä aamuvarhaisesta iltamyöhään. Muutaman kerran päivän saldo on ollut kuusi kierrosta 14 kilometrin päähän kirkonkylälle. Tuttava-taksikuski jo naureskelikin, että Papalla on enemmän ajoja kuin hänellä!
Viime lokakuussa ostetulla autolla on kertynyt kilometrejä jo yli 38000.
Syy kyytientarpeeseen on kyllä erittäin onnellinen: perheen työikäiset ovat saaneet hyviä työpaikkoja ja nyt kesäaikaan ovat työllistyneet muutkin kuin työikäiset. Tänään jopa meidän nuorin, blogin vanha tuttu "Tirtetta" eli Saara aloitteli kahden viikon mittaista kesätyötään.
Lapista kotiutunut Kaisa aloittaa satokauden edetessä työt mansikanpoiminnassa ja huomenna yhdellä lapsista on työhaastattelu.
Totuin kyllä suuriin kattiloihin jo Helsingissä, mutta nyt kun syöjien joukossa on viisi raavasta miestä ja neljä reippaasti syövää naisihmistä, niin ruokaa laitetaan taas kuin ennen vanhaan. Tavallisesti teen illaksi lämpimän ruuan (koska yötyöläinen nukkuu melko suurella varmuudella aamupäivisin) ja usein vielä myöhemmin illalla toisen ruuan seuraavan päivän työeväiksi.
Tämä poikkeuksellinen mennyt kevät on ollut niin terveellinen muistutus siitä, että tavallisena pitämämme arki omine rutiineineen on elämän kultahetkiä. Olemme niin kiitollisia työstä ja ruuasta, kodista ja läheisistä. Elämän juhlahetkiksi riittää, kun kauempana asuvat perheenjäsenet pääsevät käymään. Jos nyt ei ihan joka vuosi kaikki kerralla päästä kokoontumaan, niin ainakin ripottain.
lauantai 13. kesäkuuta 2020
Kaura oraalla
Muutaman päivän sateiden jälkeen luonto sai vauhtia ponkaista täyteen kesään. Reilussa viikossa kaura nousi oraalle.
Keskellä eteläpuolen metsiin vievää metsätietä kasvaa muistoja lapsuuteni pihan kukkapenkistä.
Vanhan talon vieressä kasvavassa tammessa on unohduksiin jäänyt linnunpönttö. Jollekin lintupariskunnalle koti on ollut kuitenkin riittävän hyvä perheen perustamista varten ja nyt sieltä kuuluu linnunlasten iloinen piipitys.
Suotuisat olosuhteet saivat kaiken mahdollisen kasvavan suorastaan villiintymään muutamassa päivässä. Toki kanalan ympäristössä riittää maaperässä ravinteita ja hyvää lannoitetta. Mutta näitä heinäviidakoita katsellessa on vaara kokea riittämättömyyden tunteita, jos alitajuinen tavoite on siisti piha.
Luumupuissa on runsaasti lupauksia syksyn sadosta. Viime kesän sadon meillä tuhosi ankara raekuuro. Onneksi antelias ystävä tarjosi meille ennenkokemattoman luumusyksyn. Pakasteesta löytyy vielä luumuhilloa, jonka makua kuvailemaan ei köyhä kieli riitä. Suomen kesässä kasvanut luumu on ihan oma lukunsa.
Syksyn viimeisiin marjailoihin lukeutuu karhunvatukka. Muutamasta hoitamattomasta oksanräipästä on saatu kilokaupalla satoa ja lupaavalta näyttää jälleen.
Kasvilajituntemukseni on naurettavan huono, mutta jonkunsortin unikko ja kaksi pionipöheikköä ilahduttavat kukinnoillaan ihan pian.
Onneksi talossa on huoltomies omasta takaa, muuten nurmikot olisi todennäköisesti leikkaamatta. Oma ajatukseni siitä, että nurmikko saisi kasvaa aivan vapaasti, ei ole saanut vastakaikua talon muissa asukkaissa.
Minä, talvi-ihminen, yritän sopeutua tähän aistit ylivirittyneisyyden tilaan saavaan kesään. Juhannus on minusta aina ollut haikea juhla. En mahda sille mitään, mutta minusta kesä alkaa ikääntyä ja väsyä nopeasti juhannuksen jälkeen. Kesälomani on näillä näkymin syyskuussa, joten velttoiluun vaipumisesta sydänkesän aikaan ei ole pelkoa.
Nauti elämästä, ystäväni!
Toivon, että elämän surut ja huolet jäisivät tänä kesänä vähiin elämässäsi.
Keskellä eteläpuolen metsiin vievää metsätietä kasvaa muistoja lapsuuteni pihan kukkapenkistä.
Vanhan talon vieressä kasvavassa tammessa on unohduksiin jäänyt linnunpönttö. Jollekin lintupariskunnalle koti on ollut kuitenkin riittävän hyvä perheen perustamista varten ja nyt sieltä kuuluu linnunlasten iloinen piipitys.
Suotuisat olosuhteet saivat kaiken mahdollisen kasvavan suorastaan villiintymään muutamassa päivässä. Toki kanalan ympäristössä riittää maaperässä ravinteita ja hyvää lannoitetta. Mutta näitä heinäviidakoita katsellessa on vaara kokea riittämättömyyden tunteita, jos alitajuinen tavoite on siisti piha.
Luumupuissa on runsaasti lupauksia syksyn sadosta. Viime kesän sadon meillä tuhosi ankara raekuuro. Onneksi antelias ystävä tarjosi meille ennenkokemattoman luumusyksyn. Pakasteesta löytyy vielä luumuhilloa, jonka makua kuvailemaan ei köyhä kieli riitä. Suomen kesässä kasvanut luumu on ihan oma lukunsa.
Syksyn viimeisiin marjailoihin lukeutuu karhunvatukka. Muutamasta hoitamattomasta oksanräipästä on saatu kilokaupalla satoa ja lupaavalta näyttää jälleen.
Kasvilajituntemukseni on naurettavan huono, mutta jonkunsortin unikko ja kaksi pionipöheikköä ilahduttavat kukinnoillaan ihan pian.
Minä, talvi-ihminen, yritän sopeutua tähän aistit ylivirittyneisyyden tilaan saavaan kesään. Juhannus on minusta aina ollut haikea juhla. En mahda sille mitään, mutta minusta kesä alkaa ikääntyä ja väsyä nopeasti juhannuksen jälkeen. Kesälomani on näillä näkymin syyskuussa, joten velttoiluun vaipumisesta sydänkesän aikaan ei ole pelkoa.
Nauti elämästä, ystäväni!
Toivon, että elämän surut ja huolet jäisivät tänä kesänä vähiin elämässäsi.
tiistai 2. kesäkuuta 2020
Kauran kylvöä Lautakankaalla kesäkuussa 2020
Kylvöaika luo toivorikkautta ja uskoa tulevaisuuteen. Kun maamies on tehnyt osuutensa, on loppu kirjaimellisesti Luojan kädessä.
Tänään siunaan Lautakankaan peltoihin saatetut peltoisännän kauran siemenet ja rukoilen Jumalalta sadetta, lämpöä ja suotuisaa kesää, jotta syksyllä olisi satoa korjattavaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)