maanantai 30. joulukuuta 2019

Onnellisesti joulun paremmalla puolella

Minun jouluni eroaa niin monilta osin keskivertoihmisten joulunviettotavoista, että voin hyvällä syyllä todeta, että uuden vuoden kolkutellessa ovelle, olen joulun paremmalla puolella.

En enää moneen vuoteen ole saanut jouluvalmisteluista stressiä - joku voisi jopa sanoa, että voisi sitä nyt hiukan paneutuen edes perheen iloksi valmistella. Kun nykyään jouluni kohokohta on lähellä olevat lapset, niin mitkään ulkoiset joulun merkit eivät voi siihen mitään lisätä. Jouluruokaa on tarjolla juuri niin paljon kuin rahkeet antavat periksi ja lahjoja emme ole muutamaan vuoteen hankkineet. Koristeiksi riittää oman metsän joulupuu ja pitkin pihoja viritellyt kynttilälyhdyt. Tänä jouluna minulle on ollut erityisen tärkeää pitää vanhan talon eteisessä ja pihaan päin olevassa kamarissa valoja ja talon ulko-oven pielessä kynttilälyhtyä. Ikäänkuin sen vanhan talon menneet joulut olisivat läsnä.

Joulun tunnelahjat olivat paikalle tulleet perheen kuusi poikaa. Tyttäret eivät olleet kaikki joulunpyhinä paikalla, mutta jokaista ehdin nähdä joulun seutuvilla. Odotetuin ja ikävöidyin lapsi oli se syksyn Nuorgamissa oleskellut Kaisa, joka onnellisesti pääsi jouluksi kotiin. Iso kiitos Kaisan isäntäperheelle kuljettamisesta Ivaloon ja isosiskolle miehensä kanssa kiitos Kaisan huoltamisesta lentokentältä Mikkelin bussiin. Onnekkaasti sain vuosilomaa tähän vuoden alkuun, jotta ehdin viettää Kaisan kanssa enemmän aikaa. Seuraava etappi onkin sitten kesäkuun alku, jolloin Anne-Mari hakee Kaisan Kangasniemelle. Kovasti houkuttelimme Kaisaa tänne lukio-opintoihin ja onneksi samansuuntaisia ajatuksia oli Kaisallakin.

Viime aikoina olen joutunut askartelemaan elämää suurempien asioiden kanssa ja monena hetkenä olen ollut ymmälläni, kuinka tästä tilanteesta jatketaan. Työstäni hoitajana on tullut tärkeä "henkireikä", jolloin työn ajaksi siirrän sivuun mielestäni ne asiat, joita ajattelemalla työaikana en hyödytä ketään enkä itsekään hyödy asioiden kääntelystä mielessäni. On antoisaa keskittyä asukkaisiin ja työhön heidän kanssaan ja työn jälkeen käydä nukkumaan hyvillä mielin. Vapaapäivinä joudan sitten tekemään ajatustyötä moninaisten elämän haasteiden kanssa, joissa monissa ainoa ratkaisu on vain eteenpäin eläminen: mitään konkreettista ei pysty tekemään asioiden suhteen.

Se on selvää, että elämme jonkunlaisessa elämän käännekohdassa. Olen aina ollut erittäin konservatiivisesti ajatteleva. Koen elämäni turvalliseksi, kun kaikki jatkuu kutakuinkin entisellään. En sanoisi olevani muutosvastainen, mutta en ilahdu järeistä muutoksista elämässä, jos en ole saanut niihin riittävästi sopeutumisaikaa. Kuinka paljon tässä on mukana ikääntyminen, sitä en tiedä.
 
Onneksi näissä asioissa ei ole kysymys ihmissuhteista. Olen jopa kokenut, että perheen yhdessä kokemat vaikeudet ja vastoinkäymiset ovat lujittaneet yhteyttämme entisestään. Riittää, että muutosten myllerryksessä ovat käytännön asiat.

Tällaisessa elämäntilanteessa on helppo rukoilla: "anna meille viisautta tehdä ratkaisuja". Elämisen "helppouden" pyytäminen olisi naiviutta. Olisiko elämän "helppous" edes tavoiteltavan arvoista?

tiistai 19. marraskuuta 2019

Minimalismia keittiöön

Tiskivuoret ovat kuuluneet meidän keittiöön niin kauan kuin jaksan muistaa. Erilaisia systeemejä likaisten astioiden kertymisen suitsemiseen on aika ajoin laitettu vireille, mutta ne eivät ole johtaneet ongelman ratkaisuun. Maallemuuton jälkeen perheen nuppiluku on järeästi pienentynyt, mutta tilalle on tulleet eläinten ruoka-astiat. Ja esimerkiksi kanalan astiat vaativatkin sitten ihan omanlaistaan hygieniaosaamista: niiden puhdistamiseen tarvitaan paljon kuumaa vettä ja  puhdistusaineita.

Mutta suurin ongelma on oikeastaan ollut se, että keittiössä on ollut saatavilla ihan liikaa astioita ja se taas on johtanut siihen, että esimerkiksi puhdas vesilasi otetaan puolihuolimattomasti lähes jokaiselle hörppykerralle.  Muutamat vanhimmista pojista ovat jo pidemmän aikaa markkinoineet meille systeemiä, että jokaisella on omat nimikkoastiat ja jokainen tiskaa omat astiansa. Luin asian tiimoilta myös iltapäivälehdestä jutun, jossa perheenäiti taltutti keittiökaaoksen samaisella tekniikalla.

Toissapäivänä tartuimme toimeen. Jokainen valitsi itselleen mieleiset astiat ja ne laitettiin keittiön astiakaappeihin nimikoidulle paikalle. Ylähyllylle varasin pinon vierasastioita ja kaikki muut pakattiin laatikoihin ja vietiin vanhaan taloon. Mitään hienoa kallista astiasarjaa meillä ei ole koskaan ollut. Valtaosa astioistamme on kirppisostoksia, roskisdyykkauksia tai tässä talossa jo valmiiksi olleita astioita.

Roskisdyykatuista voisi mainita sen verran, että kaupungissa asuessamme löytyi usein roskahuoneesta kokonaisten kuolinpesien irtaimistoja, kun niitä ei oltu ymmärretty viedä parempaan kierrätykseen. Ruuanvalmistusastioita, käyttöastioita, puhtaita, mankeloituja lakanapinkkoja, mattoja, valaisimia, koriste-esineitä, peilejä ja kaikkea mahdollista kodin tavaraa löytyi roskahuoneesta. Puhdistamisen jälkeen ne olivat täysin käyttökelpoisia.

Parin päivän kokemuksen perusteella on jo selkeästi nähtävillä, että tiskikaaos on helpottanut. Suihkepullossa on valmis laimennettu tiskiaineliuos omien astioiden pesua varten. Astiat voi valuttaa kuivauskaapissa ja nostaa sitten astiakaapin hyllylle omalle paikalleen. Ruokailuvälineet menee yleiseen tiskiin ja toki jos koneessa on tilaa ja jonkun kahvimuki kiireessä jäänyt pesemättömänä pöydälle, nostan sen koneeseen. Tarkoitus ei ole nipottaa, vaan tehdä asioita kaikille helpommaksi.

Pelkkä käyttöastioiden karsiminen näkyy keittiön yleisilmeessä. Työtaso, jossa jokainen tekee voileipänsä, on tilava ja siisti, kun pöydän kulmalla ei enää notku puolimetrinen pino puhtaita leipälautasia. Tiskipöytä ja sen ympärillä olevat työtasot eivät edes ruuanlaiton jälkeen enää ole masentavien kasojen täyttämiä. Kun tiskialtaisiin ei enää kerry likaisia ruokailuastioita, on ruuanlaittovälineiden ja kattiloiden pesu helpompaa ja nopeampaa ja niitä tulee tiskattua myös ruuanlaiton lomassa.

Astiakarsintaa tehdessä löysin ihmeekseni yhden keittiön laatikon, joka oli vielä äitini emännyyden jäljiltä. Laatikossa säilytetään pakastuspusseja, kelmua ja leivinpaperia ja huomasin, että en ollut siivonnut sitä muuttomme yhteydessä. Nyt sekin tuli tehtyä. Seuraavana täytyy tyhjentää ja puhdistaa ikävä kulmakaappi, joka oikeastaan saisi olla tyhjillään, koska se on ihan mahdottoman epäkäytännöllinen. Ovi on pieni ja kapea ja kaappi on keittiön kaapiston kulmassa. Hyllyt ovat matalat ja kaapin perukoille et yletä muuten kuin jos kädessäsi on jotakin kättä pidempää.

Aikaisemmin valitsin kahvimukini aina fiiliksen mukaan. Välillä käteen tarttui lehmämuki, välillä pieni ja kaunis sinikultainen, käsinmaalattu, välillä iso jämerä savimuki. Vakiokahvimukini on tällä hetkellä se kirppikseltä löydetty sinikultainen, mutta mikä estää välillä käymään vanhassa tuvassa vaihtamassa uuteen mieleiseen.

maanantai 18. marraskuuta 2019

Törmäyskurssilla luonnon lainalaisuuksien kanssa

Aamupäivällä julkaisin Fb:ssa iloisen kaksiminuuttisen videon, jossa kanat ja kukot kylpivät ja kuopsuttelivat kujerrellen ja ilmiselvästi nautiskellen ulkona multapenkeissä. Lämpötila on ollut tänään yli seitsemän asteen ja ilmanalan leppeisyys varmaankin sai papan päästämään aamulla kanat ulos.

Koko ajan minulla kuitenkin kaihersi mielessä taka-alalla, että entä jos haukka huomaa taas nämä elämästä nauttijat. Kävin alapihalla tämän tästä ja kehotin pappaakin puuhastelemaan kanojen lähipiirissä. Puolenpäivän jälkeen vein vielä ylimääräisen ison ruoka-astian kanalan puolelle, jossa jo majailikin puolet väestä. Pikkutipsukoita nakotti orrella lämpölampun alla, jokaisessa nurkassa kyhjötti rouva munanvääntämisaikeissa. Ruokaa oli näköjään ollut yllin kyllin tarjolla, koska uuden ruoka-astian ilmestyminen ei saanut aikaan mitään yleisöryntäystä.

Pihalla olijoiden keskuudessa vallitsi harmonia ja tyytyväisyys: kompostia käännettiin ihan yhteistuumin ja marjapensaiden alla leviteltiin tuhkakasoja. Tulin keittiöön. Samassa sisälle kantautui hirmuinen huuto, itku ja hätääntynyt kiekuminen. Näin, että muutama juoksi kanalaan suuren huudon saattelemana, mutta muuten alapiha oli paljonpuhuvan autio. Juoksin kuin tuulispää keittiön ovesta takapihalle. Samalla näin, kuinka haukka nousi lentoon kanalan edessä olevalta nurmettuneelta peltokaistaleelta kananpoika kynsissään. Hengetön kukkopoika putosi maahan haukan kynsistä ja peto lehahti kohti metsää.

Nostin verille revityn kukkopojan syliini ja itkuhan siinä pääsi saman tien. Pappa tuli puuskuttaen paikalle ja meni heti varmistamaan, ettei pieni, rohkea eläin olisi ainakaan enää kärsinyt.

Syytän tapahtuneesta itseäni. Kun otan vastuulleni eläimiä, minulla täytyy olla tietoa, ymmärrystä ja myös tahtoa hoitaa niitä niin, että osaan ennakoida myös mahdolliset uhat, jotka voivat vaania eläimiä. Olen tiennyt ja niin monta kertaa myös karvaasti saanut kokea, että kanahaukat ovat täällä hereillä ja saalistavat mitä vain kiinni saavat. Ymmärrän luonnon lainalaisuudet, mutta minun huolimattomuuteni tähden ei ole oikein, että yksikään huolehtiakseni ottamistani eläimistä kuolee täysin tarpeettomasti. Ihan samalla tavalla kuin ulkona viihtyvä yksi kissoistamme huolehditaan illalla sisälle, koska tämä kissa kokee suurta viehtymystä tarkkailla 13-tien varrella hämärän aikaan ohi kiitäviä rekkoja. Varotoimistamme huolimatta se kissa saattaa yhtenä murheellisena päivänä keksiä juosta autotielle, mutta ainakin olemme yrittäneet sitä varjella vaarasta.

Kolme kanaa oli mennyt haukkaa piiloon etupihan puolella olevan syreenipensaan alle. Kun etsimme papan kanssa piiloon juosseita ja kun nämä sieltä löytyivät, sanoin heille: "nyt kullat mennään kotiin". Siinä samassa kanat saivat jalat alleen ja juoksivat suorinta tietä vimmatusti kipittäen suoraan kanalaan. Yksi kahdeksasta tipusta löytyi kanalan takaa, mutta mummon ohjauksella riensi sekin sisälle. Henkensä menettänyt oli yksi näistä kahdeksasta nuorimmasta, jotka ovat edelleen olleet mammansa silmäteriä. Äitikana on pitänyt poikueestaan hyvää huolta ja edelleenkin yrittää saada kaikki isot kollikat mahtumaan siipiensä alle.

Tulin sisälle mieli hyvin maassa ja itketti vielä. Keittiössä minua katseli Laku-kissa, joka erottuu kissajoukosta vähä-äänisyydellään ja eleettömyydellään. Laku ei paljoa ole koskaan tehnyt itsestään numeroa, eikä ole ensimmäisten joukossa herkkujen äärellä. Laku katsoi minua silmiin ja mikäli osaan kissoja yhtään tulkita, sen ilmeissä ja eleissä oli myötätuntoa.

Kun istuin jalat voimattomana lohtukahvikupillinen kädessä, Kaisan Keri-koira tuli eteeni. Keri ymmärtää asioita enemmän kuin osaamme arvatakaan. Keri oli hyvin surullinen ja katseli minua niin kauan kun sain silmäni kuiviksi.

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Hiljaisuuden hillitön kaipuu

Vaikka olen nyt maalainen ja olen maaseudulla syntynyt, olen kuitenkin pisimmän ajanjakson elämästäni asunut Helsingin keskustan tuntumassa. Pohjimmiltani olen umpimaalainen ja jos olosuhteet ja elämäntilanne niin sallisivat, saattaisin olla liki erakko.

Hiljaisuuden kaipuu on mielestäni minulla vain korostunut ikääntymisen myötä. Vaikka perheessämme oli paljon lapsia ja asuimme ahtaasti, meillä oli hyvin harvoin mölyisää. Eihän kukaan perheen viidestätoista asukkaasta olisi jaksanut, jos kotona olisi ollut äänekästä vielä ahtauden lisäksi. Toinen syy oli isän tekemä yötyö, jolloin vuosikaudet totuimme puhumaan kotona sipisemällä. Tuo aika on jättänyt meihin jälkensä: edelleenkin valtaosa meistä puhuu hiljaisella äänellä. Tosin pappa on alkanut kuulonsa huononemisen takia puhua vähän kovemmalla äänellä ja minä saatan välillä työvuoron jälkeen kailottaa, koska teen työtä vanhusten parissa, joista monella on huonokuuloisuutta ja hoitajan täytyy hiukan korottaa ääntään, jotta asukas kuulee, mistä on kysymys.

Meillä ei ole tässä kodissa käytössä televisiota eikä radiota. Tietokoneen kaiuttimistakaan en enää ole aikoihin kuunnellut musiikkia. Automatkoilla harvoin kuuntelemme musiikkia auton soittimesta. Hiljaisuudesta on tullut nautinto.

Eilen seurasin puita pannuhuoneeseen kantaessani, että iltapäivällä, kello 13-15 välillä, tiellä kulki autoja jatkuvana virtana. Huomasin, että ärsytyskynnykseni ylittyi ja syke nousi - ei puiden kannosta - vaan taukoamattomasta melusta. On häkellyttävää huomata, että Helsingissä Itämerenkadulla on tuohon aikaan iltapäivästä leppoisan hiljainen liikenne, vaikka kadulla kulkee myös raitiovaunuja. Kotimme sijaitsi kanavan puolella, joten talon toinen puoli toi aika hyvän melusuojan. Toki jos menit parvekkeelle, niin tasainen liikenteen kohina kuului lähes jatkuvasti. Mutta sisällä kotona oli hiljaista.
Lautakankaalla 13-tien meteli kuuluu sisälle yötä päivää. Yöllä tiellä paahtaa rekat ja se kyllä kuulostaa siltä kuin rekka tulisi seinästä läpi. Vanhan talon puolella meluongelmaa ei ole: vanha hirsitalo eristää äänet oikein hyvin.

Olen siis kyllästynyt ja väsynyt tuohon liikenteen meluun. Huomaan ulkona puuhastellessani, että ohikulkevan auton ääni katkaisee ajatukseni ja ärsyynnyn siitä ja äänestä. Anne-Marin tiluksilla käydessä korvat lepää. Seisot keskellä pihaa ja kuulet vain tuulen suhinan puissa, lintujen laulun, vuohien määkinän navetasta ja kanojen ja ankkojen juttelun kanalasta. Ei pauhaa rekat eikä kiihdyttele henkilöautot.

En siis ollenkaan ihmettele, että olen alkanut haaveilla pienestä mökistä keskellä metsää. Minua kyllästyttää myös tämä elämäntapa, että olen niin riippuvainen esimerkiksi nyt vaikka sähköstä. Kun sähkö katkeaa, lopetat käytännössä kaiken tekemisen. Pitäisin ihannetilana sitä, että voisi tuottaa tarvitsemansa sähkön itse. Olisin valmis tinkimään monesta sähkölaitteesta tuon vuoksi. Olisin valmis tinkimään monesta mukavuudesta ja olisin valmis tekemään paljon enemmän kotitöitä, jos ei tarvitsisi olla riippuvainen sähköyhtiöstä. Niin kauan kun perheemme on vielä näin suuri (8 henkeä), ei tuo ole käytännössä mahdollista, mutta kaksi ihmistä pärjäisi kyllä vaihtoehtoisilla ratkaisuilla.

Kyllä minua ärsyttää myös sähkön kulutus ja sen hinta. Verkkopankissa odottaa maksua viime kuun sähkölaskut, niitähän tulee nykyään kaksi. Kulutukseen perustuva sähkölasku oli yli kaksisataa ja sähkön siirrosta velotetaan reilusti yli satasen. Ja vielä ei edes olla sydäntalven pakkasissa!
Perheen yhteinen harrastus, saunominen, näkyy kyllä laskuissa. Mutta tuosta rentouttavasta harrastuksesta en juuri tingi, kun paljoa muutakaan emme koko perheellä harrasta. Tai paremminkin: saunominen on ainoa kuluja tuova harrastuksemme.

En kirjoita tätä maristakseni, kun kaikki on kuitenkin ihan mallillaan. Kirjoitan tämän näkyville, jotta itsekin alkaisin kyseenalaistaa itsestäänselviä elämisen rutiineja ja että joskus tulevaisuudessa voisi asiat järjestää toisinkin.

perjantai 1. marraskuuta 2019

Älä huoli

Pari päivää sitten huomasin - kotona vapaapäivällä ollessani - että minua stressasi suuri tukku asioita, jotka tuntuivat mielessä ongelmallisilta tai odottivat ratkaisua. Mitään maata mullistavia suuria ongelmia ne eivät olleet, mutta sellaisia mieltä painavia käytännön asioita kuitenkin. Kun olen töissä, siirrän omien asioiden pohtimisen syrjään ja keskityn vain työhön ja hoidettaviin asukkaisiin. Jos työ sujuu ja asukkailla on kaikki hyvin, töissäolo on hyvin rentouttavaa ja mukavaa ja työvuoroista tulee hyvä mieli. Mutta nyt ihan tavalliset arkiasiat tuntuivat painostavilta ja ikäänkuin taakkana niskassa ja oli kuitenkin vapaapäivä.

Hetkessä kuitenkin kaikki muuttui: äkkiä pääni ja ajatukseni näki, kuuli ja ymmärsi Raamatun lauseen "kiitä Herraa minun sieluni äläkä unohda, mitä hyvää Hän on sinulle tehnyt". Tuossa pienessä hetkessä tuo Raamatun paikka avautui minulle ihan uudessa valossa.
- Ole kiitollinen siitä mitä nyt on.
- Vaikka sinulla nyt olisi vaikeaa, muista, kuinka paljon hyvää Herrasi on jo tehnyt.

Noiden kahden asian ymmärtämisen jälkeen minut valtasi varmuus siitä, että myös nämä asiat, mitkä nyt olivat mielenpäällä, järjestyvät kyllä aikanaan. Ja nyt jälkeenpäin tarkasteltuna, ne järjestyivät niin hyvin kuin vain tässä maailmassa voi asiat järjestyä.

Asioista huolehtiminen ja huolen kantaminen on meille joskus ja aika useinkin ominaista. Tai sitten se on vain luonnekysymys. Tosin aika harvoin olen tavannut ihmistä, joka keskusteluissa toteaisi, että hänen elämänsä on kokonaan huolista vapaata.

Tuona päivänä, jolloin kaikki energiani ja toimintakykyni oli keskittynyt vain ratkaisemattomien asioiden pohdiskeluun, nuo avoinna olevat asiat liittyivät vain yhden lapsen hakemisen aikatauluun, toisen lapsen avonaiseen autonostoasiaan, rahojen riittävyyteen ennen tilipäivää ja useampaan sinä päivänä pakollisesti hoidettavan asian aikatauluttamiseen. Eli kukaan ei ollut sairaana eikä hengenvaarassa, mutta sinänsä pienistä kärpäsistä kasvoi mielessäni härkäsiä.

Tänään minulla on jälleen vapaapäivä. Muistan vielä tuon parin päivän takaisen opin ja nyt luotan siihen, että yhden lapsen kotiinpaluulento järjestyy. Oikeastaan kaikki onkin tänään ihan kohdallaan.
Sain hoidettua useamman laskun järjestykseen, kaikki ovat terveitä, kotona on lämmintä, pannuhuoneessa on polttopuita ja vatsassa on hyvä olo, kun sai aamupalaksi paistettuja omien kanojen munia. Ja kahvi oli niin hyvää.

tiistai 15. lokakuuta 2019

Kuinka asiat Kangasniemellä sujuvat

Lueskelin vanhoja blogitekstejäni ajalta ennen maallemuuttoa. Useaan otteeseen törmäsin kommentteihin, kuinka maalla-asujana saa varautua monenmoiseen elämän hankaluuteen ja vastoinkäymiseen. Välillä aiheena oli palvelut tai terveydenhuolto, välillä koulut ja koulukyydit.

Nyt reilusti neljä vuotta Kangasniemellä asuneena paluumuuttajana voisi kirjoittaa joitakin ajatuksia siitä, kuinka asiat Kangasniemellä oikein sujuvat - tietenkin siltä pohjalta, mihin asioihin olen ehtinyt perehtyä ja tutustua.

Paikallisten ihmisten kestovalitusaihe on terveyspalvelut. Hyvinvointikeskus - entiseltä nimeltään terveyskeskus, on saanut monen suussa ikävän lempinimen "arvauskeskus". Pidän nimitystä erityisen ikävänä, enkä sen takia, että lukeudun itsekin terveydenhuollon ammattilaisiin Kangasniemellä ja että olen itsekin työskennellyt entisessä terveyskeskuksessa.
Ensiksikin: olen aina saanut asiallista palvelua soittaessani esimerkiksi päivystysasiassa tai kysyäkseni neuvoa. Ei ole terveyskeskuksen henkilökunnan vika, jos avoinna olevia lääkärinvakansseja ei saada täytettyä ja kaikkina päivinä ei ole tarjota päivystävän lääkärin palveluja. Paikalla on kuitenkin aina erittäin päteviä ja vankan työkokemuksen omaavia hoitajia, joiden avulla ratkeaa moni ongelma. Kellon ympäri päivystävään sairaalaan Mikkeliin on kuitenkin vain alle 60 kilometrin matka Kangasniemen keskustasta ja se ei ole ruuhkattomalla tiellä mikään pitkä matka, jos ajatellaan vaikka Suomen syrjäisten kolkkien etäisyyksiä. Ja kyllähän Kangasniemeltäkin löytyy yksityisten lääkäreiden vastaanottoja, joiden puoleen voi tarvittaessa kääntyä.

Samoin äkillisessä tilanteessa on miltei poikkeuksetta päässyt myös hammaslääkärin pakeille. Kertaakaan meidän ei ole tarvinnut ajaa päivystävälle hammaslääkärille Mikkeliin.

Vanhustenhoidosta ja vanhusten kotihoidosta voin puhua vain siltä osin, mitä minulla on omakohtaisia kokemuksia. Äitini saa nykyään vanhusten kotihoidon palveluja jossain määrin ja mitään huomauttamista ei ole ollut äidillä sen kummemmin kuin minullakaan. Äidin puheiden perusteella täällä pidetään kyllä erinomaisen hyvää huolta vanhuksista ja he saavat hyvin laaja-alaisten ammattilaisten apua sujuvasti. Mitä tulee vanhusten laitoshoitoon, voin kommentoida asiaa vain omasta näkökulmastani: siltä osin, kuin olen asiaan perehtynyt, vanhukset saavat hyvää laitoshoitoa.

Koulukyydit koskettaa perhettämme vielä kahden koululaisen osalta. Näiden neljän vuoden aikana koulutaksi ei ole jäänyt kertaakaan tulematta. Yhden ainoan kerran koulutaksi soitti minulle aamulla, että myöhästyy kymmenisen minuuttia. Silloin taisi olla kevään kelirikkoaika ja kaikilla sivuteillä oli parikymmensenttinen sohjo-mutakerros. Sinäkin aamuna lapset ehtivät ajoissa kouluun.
Koulukuljetukset sujuvat siis kiitettävästi. Lasten koulu alkaa kirkonkylässä klo 8.30 ja koulutaksi noutaa heidät ladon takaa, kymmenen metriä kotiovelta, klo 7.50. Eli maalla-asuessa lapsilla kuluu aikaa koulumatkoihin vähemmän kuin Helsingissä.

Helsingissä asuimme kerrostalossa vuokralla ja soitto huoltoyhtiöön oli tavallisesti ratkaisu asunnossa ilmenneisiin ongelmiin. Nyt asumme omassa suuressa talossa ja itse haaksimme paikalle sähkö-ja putkimiehen tai likakaivon tyhjentäjän.
Aika nopeasti on muodostunut omien "luottomiesten" verkosto, mitä tulee erityisammattitaitoa vaativiin töihin. Kodinkoneet ostan ja asennutan yhdeltä tietyltä myyjältä, sähkötyöt tekee ensisijaisesti yksi yritys ja putkimiehen asioissa käännyt yhden luotettavan yrittäjän puoleen. Samoin autonkorjausasioissa meillä on yksi erittäin vankka ammattilainen, joka on aina huoltanut ja korjannut autojamme niinkuin huoltaisi omiaan.

Täällä maalla yrittäjien työsuorituksissa on yksi piirre, mitä ei ollut aina suuren kaupungin yrittäjillä:
täällä pyritään sellaiseen asiakaspalveluun, että asiakas on niin tyytyväinen, että valitsee saman ammattilaisen vielä seuraavallakin kerralla ja myös mielihyvin kertoo tuttavilleen saamastaan hyvästä palvelusta. Tämän takia nämäkin meidän perheen luottoyrittäjät eivät mainosta mediassa yrityksiään ja palvelujaan: heidän ei tarvitse - asiakkaat hoitavat mainostamisen heidän puolestaan.

Kangasniemellä on helppoa ja vaivatonta käyttää paikallisten ruuantuottajien tuotteita. Lisäksi tuottajia on paljon. Voit ostaa paikalliselta tuottajalta tai kasvattajalta lihaa, perunaa, marjoja, juureksia, hunajaa, omenia, mehuja, hilloja ja toimintaansa aloittelevasta REKO: sta voit ostaa paljon muutakin. Kirkonkylässä on lisäksi suoramyyntipiste, josta voi ostaa  paikallisten kotileipureiden leivonnaisia sekä käsitöitä.

Sosiaalisessa mediassa on ns. "Kangasniemi-Foorumi" ja eri kirpputoriryhmiä, joissa tavara vaihtaa omistajaa, tehdään vaihtokauppaa ja kysellään, löytyykö jonkun nurkista tarpeettomana sellaista, mitä itse sattuisi juuri nyt tarvitsemaan. Itse ostin tänä syksynä kirpputori-ilmoitusten perusteella mustikoita, puolukoita, karpaloita ja kauan haaveilemani omenasorvin kolmella eurolla. Kirpputoriostosten myötä olen myös tutustunut lukuisiin uusiin ihmisiin.

Yritän kovasti pinnistellä muistiani, tokko mitään valittamisen aihetta löytäisin Kangasniemeltä suhteessa entiseen kotikaupunkiini. Ehkä yksi asia löytyy: täällä valitetaan täysin toisarvoisista asioista. Kun muutama kuukausi sitten kirkonkylään tuloväylällä alkoi siltaremontti ja liikenne Mikkelin ja Pieksämäen suunnalta siirtyi poikkeusreitille Salmenkylän huikaisevan kauniisiin järvimaisemiin ja matka kirkonkylään piteni muutamalla kilometrillä, niin siitä syntyi sellainen valitusten myrsky, että olin ihan ihmeissäni. Kunnallislehden yleisönosasto täyttyi huolestuneista kirjoituksista, kuinka "kohta alkaa St-ykkösen risteyksessä pellit rytistä" ja kuinka "vaarallista ja vaivalloista on kulkea kiertotietä" ja "eikö siltaremonttia olisi voitu tehdä nopeammalla aikataululla ja toiseen vuodenaikaan" jne.
Kohta siltatyömaa on valmis ja suuremmilta peltien ryskeeltä on vältytty. Kun silta-asiassa pöly laskeutui, niin uusi kuntalaisaloitteenkin poikinut asia on nyt tapetilla: kunnantalon aulassa oleva suihkulähteen allas. Suuri joukko kuntalaisia on ottanut sydämenasiakseen taistella altaan poistamista vastaan - siitäkin huolimatta, että vesi ei ole altaassa lirissyt enää aikoihin.

Näidenkin asioiden pohjalta on hyvin helppo vetää johtopäätös: Kangasniemellä asiat taitavat olla vallan hyvin.

torstai 10. lokakuuta 2019

Lapsi Lapissa

Jossain yhteydessä mainitsin, että meidän Kaisalle tarjoutui syksyllä ainutkertainen tilaisuus. Kaisan parhaan yästävän perhe ehdotti, että Kaisa muuttaisi heille ja jatkaisi koulunkäyntiä ystävänsä kanssa samalla luokalla. Tarjouksen teki erityisen houkuttelevaksi se, että perhe asuu Nuorgamissa. Kaisahan oli käynyt heillä useamman kerran ja viettänyt kaksi pidennettyä joululomaakin siellä. Pikaisella aikataululla Kaisan muutto järjestyi ja hän sai koulupaikan Utsjokisuun koulusta.

Mielenkiinnolla olemme katselleet Kaisan silloin tällöin lähettämiä kuvia ja kovasti tivanneet, onko tullut kotiin liian ikävä. Kaisa täyttää näinä päivinä 15, joten iänkin puolesta voisi iskeä ihan ylipääsemättömän suuri ikävä.

Huomasin, että joululoma on ihan tuossa tuokiossa. Kysyin Kaisalta, haluaisiko hän tulla joululomaksi kotiin. Kaisasta ajatus oli oikein hyvä ja toden totta myös meistä. Voi jopa olla, että Papalla ja minulla on tässä kaikkein suurin ikävä. Kaisan oma koira Keri ei ole osoittanut kovinkaan suuria ikävöimisen merkkejä, vaan on turvautunut mummoon Kaisan lähdön jälkeen. Tosin kun Kaisasta puhutaan ja kuvataan videotervehdystä pohjoiseen, Kerin korvat terästäytyvät kuuntelemaan.

Nyt voimme sitten kaikessa rauhassa keskittyä joululoman odotukseen, kun sain ostettua Kaisalle lentoliput ja matkat kentälle ja kentältä on kummassakin päässä järjestyksessä. Uskon, että meistä kukaan ei kaipaa muuta joululahjaa, kuin nähdä toisiamme ja tässä tapauksessa varsinkin Kaisaa.

sunnuntai 6. lokakuuta 2019

Poissa silmistä - silti sydämessä

Kun kaikki lapset ovat käsivarren mitan päässä äidistä, pysyy äidin sydän paremmin asemissaan.
Kun lapset yksi toisensa perään muuttavat omilleen, tuntuu kuin äidin sydäntä kiskottaisiin eri suuntiin. Toki äiti kokee onnellisuutta, mielihyvää ja kiitollisuutta siitä, että äidin työ lapsen hyväksi on kantanut hedelmää ja lapsi alkaa katsella maailmaa omien siipiensä kannattelemina, mutta sidos omaan lapseen pysyy. Sidoksessa on elementtejä, jotka antavat periksi ja löystyvät, mutta jotakin hyvin vahvaa kasvaa myös äidin ja lapsen välille eron hetkestä alkaen.

Kun lapsen elämään tulee vaikeuksia ja haasteita, tuo vahva sidos otetaan käyttöön. Tasaisemman taipaleen aikana yhteys säilyy lähes kuin itsestään.

Minun äidinsydän on nykyään ajatuksin Helsingissä, Tampereella, Joensuussa, Järvenpäässä, Vekaranjärvellä, Nuorgamissa ja Kangasniemen Koittilan kylällä. Lautakankaalla olevat viisi lasta ovat "silmieni alla" ja joka päivä näen, kuinka he voivat ja onko kaikki hyvin. Maailmalla olevien lasten tilanteesta saan päivittäin tietoa yhteisten WhatsApp-viestien välityksellä ja ihan vanhanajan puhelujakin joskus soitellaan, kun ei ehdi pitkiä asioita kirjoittamaan tai pitää saada kuulumiset nopeasti kerrottua.

Joidenkin lapsien kohdalla pidempi hiljaisuus yhteydenpidossa tarkoittaa sitä, että elämä kulkee tuttuja uomiaan. Joskus äidinvaisto kertoo, että hiljaisuuden takana on jokin vaikea asia. Ihan samalla tavalla kuin oma äitini kysyy usemman päivän hiljaisuuden jälkeen soittaessaan "onko jotakin erikoista sattunut, kun en ole kuullut teistä moneen päivään mitään".

Samoin äidinmieltäni lämmittää, kun herkällä tunnolla oleva lapsi kysyy "onko sinulla, äiti, kaikki hyvin". Silloin kun minulla ei ole kaikki hyvin, olen hiljainen ja mietteissäni.

Äidin onnea on lapset, jotka viestittävät ja kertovat ihan pienistäkin arkisista asioista tai omista ajatuksistaan. Kun lapsi luottaa vanhemman apuun niin paljon, että rohkaistuu soittamaan vaikka keskellä yötä, niin silloin koen, että olen edes hitusen onnistunut luomaan lapselleni luottamusta siihen, että välitän hänestä ja hänen asioistaan hyvinä ja pahoina päivinä.

Ei kuitenkaan ole mitään tarvetta nostaa omaa vanhemmuuttaan jalustalle ja viritellä sädekehää ympärilleen. Jos Jumala ei maailman äitejä armahtaisi ja lastemme teitä ohjaisi, niin hunningolla olisi äidit ja lapset. Vaikka kuinka toivoisimme lastemme tekevän elämässään viisaita, oikeita ja kauaskantoisesti onnekkaita ratkaisuja, niin silti he tekevät omat ratkaisunsa, oppivat kantapään kautta samat asiat kuin vanhempansakin aikanaan. Vaikka kuinka rakastaisimme lapsiamme ja tekisimme parhaamme heidän hyväkseen, niin siitä huolimatta joku valitsee oman tiensä. Silloin vaaditaan äidiltäkin tervettä itsetuntoa ja vahvuutta olla syyttelemättä itseään tehdyistä tai tekemättä jätetyistä asioista.

Itse koen kuitenkin päässeeni hyvin vähällä surulla ja huolella äitivuosieni aikana. Onhan elämän kirjo ollut kuitenkin hyvin värikäs, mutta lasten itsensä takia olisin mielihyvin suonut, että monet vaikeudet olisivat jääneet lasten elämästä kokematta. Eikä ole mikään klisee, että äiti toivoisi lastensa saavan elää terveinä.

Kun lapsella on hyvä olla, äidilläkin on hyvä olla. Ja sama kääntäen: lapsen suru on äidinkin suru.

Äidin rukous:

"Isä,
pidä huolta lapsistani.
Anna heidän kokea huolenpitosi
niin arjen pienissä hetkissä
kuin elämän suurissakin suuntaviivoissa.
Anna heille iloa elämään
ja luottamusta
että kaikki hyvä tulee Sinulta
ja vaikeuksissa sinä kuljet rinnalla, kannat ja viet myrskyistä turvaan.
Isä,
anna lapsilleni
paljon elämän päiviä
täynnä kaunista elämää
ja 
anna minulle viisautta edelleen
näyttää heille tietä
Sinun luoksesi.

tiistai 27. elokuuta 2019

Maallemuutosta neljä vuotta

Heinäkuun 16. päivä tuli kuluneeksi neljä vuotta ikimuistoisesta päivästä, jolloin muuttoauto kaarsi Lautakankaan pihaan. Välähdyksiä sen päivän kulusta muistaa oikein hyvin, kun aamupäivän aikana lähes koko kotimme pakattiin kuorma-autoon ja ne 43 kuutiota tavaraa purettiin illansuussa Lautakankaan talon kuistille.

Epäilyistäni huolimatta mieheni, minun ja yhdeksän lapsen sopeutuminen muuttoon ja maalla elämiseen tapahtui helposti ja kivuttomasti. Kaupunkiin jääneitä ihmisiä - ystäviä, sukulaisia ja naapureita - on meillä kaikilla ollut ikävä, mutta kerrostalon asumismuotoa ei juurikaan. Ehkä joskus toista vuorokautta kestäneen sähkökatkoksen aikana joku saattoi mainita, että "Ruoholahdessa ei ollut koskaan näin pitkään sähköt pois".

Etukäteen ajattelin, että kaikkien palveluiden ja hyvin toimivan joukkoliikenteen puuttuminen voi tulla minulle kynnyskysymykseksi. Arvostin kaupungissa asuessa, että apteekki oli auki myös sunnuntaisin ja jos omalle terveysasemalle et iltapäivällä saanut enää akuuttiaikaa, niin päivystyksen sijaan saatoit mennä tien toisella puolella olevalle yksityiselle lääkäriasemalle ja sait avun ripeästi. Täällä paikallisten kuulee usein parjaavan omaa Hyvinvointikeskusta (entinen terveyskeskus, entinen "sairaala"), kuinka palvelu on mitä sattuu, aikoja ei saa ja lääkärin pakeille on vaikea päästä. Oma kokemukseni on kyllä pitkälti toisenlainen: joka kerran päivystykseen soittaessani olen saanut lääkäriajan tarvittaessa hyvinkin ripeästi, hammashoitolaan pääsee kiireellisessä tilanteessa samana päivänä ja kaikki terveydenhuoltoon liittyvät asiat ovat sujuneet mutkattomasti. Helsingissä asuessa tilanne kunnallisen terveydenhuollon osalta ei ollut näin hyvin.

Tiesin etukäteen, millaisia menoeriä omassa talossa maalla asuminen tuo mukanaan. Kaupungissa meillä oli 1600 euron vuokra. Täällä asumismenot itsessään ovat huomattavasti pienemmät, mutta oheiskuluja on sitäkin enemmän. Esimerkiksi autojen polttoaineisiin kuluu nykyään 500-600 euroa kuukaudessa. Autot muutenkin on ärsyttävä pakollinen rahareikä, jota kaupungissa asuessa ei ollut lainkaan.

Kanalan pito on taloudellisesti yhtä hulluutta. Jossakin vaiheessa varmaankin järki voittaa siinä asiassa, mutta ihan vielä en olisi valmis noista pihan kuopsuttajista luopumaan. "Kaupan" munien syöminen olisi meille kauhistus sen jälkeen, kun on totuttu omien kanojen munien herkullisuuteen. Mutta pitkän pennin maksan kanojenpidosta ja jossakin vaiheessa väistämättä nekin rahat tarvitaan tärkeämpään.

Taloudelliset haasteet on tällä hetkellä yksi kuormittavimmista tekijöistä maalla asumisessa. Asumismuotomme on tuloihimme nähden liian kallis - se on kylmä totuus. Säästämiskohteita alkaa olla vaikea löytää. Vaihtoehtona on tulojen kasvattaminen ja siinäkin tarvitaan järkeä, viisautta ja tosiasiat täytyy hyväksyä. Me papan kanssa emme todellakaan tästä nuorru ja vetristy. Tilan ylläpitoon vaaditaan tietotaitoa ja työt vaativat aikaa ja myös rahaa. Metsien raivaamiseen ja rakennusten kunnossapitoon saisi kulumaan aikaa yhden täyspäivätyön verran.

Lapsiluku pienenee meillä myös vauhdilla. Kun neljä vuotta sitten kanssamme asui 9 lasta, on luku nyt 5. Muutamassa vuodessa kaiku kolisee Lautakankaan pirtissä.

Vaan surumielisyyteen ja huoleen ei ole aihetta. Kaikki asiat ratkeavat ajallaan, mutta koko ajan on syytä arvioida tekemisiensä mielekkyys ja olla avoin muutoksille. Nautimme ympäröivästä luonnosta ja omasta rauhasta, mutta maalla-asumisen kokonaisuudesta se on vain pieni kaistale. Kokonaishyvinvointiin kuuluu niin paljon erilaisia asioita. Edelleenkin rohkaisen ystäviä ja tuttavia harkitsemaan maallemuuttoa. Ihmisen hyvinvoinnin kannalta maalla-asuminen edelleen voittaa kaupunkiasumisen -sekin on kylmä totuus. Luonnon kanssa vastavuoroisessa läheisessä suhteessa eläminen eri vuodenaikojen haasteiden mukaan on kuitenkin perusolotila ihmiselle. Kaupungissa asumisessa on omat hyvät puolensa ja siellä valtaosa maailman ihmisistä elää koko elämänsä.
Olkaamme siis kiitollisia, olipa kotimme missä hyvänsä.


maanantai 26. elokuuta 2019

Marjat metsässä

On taas se aika vuodesta, jolloin metsään olisi päästävä joka päivä. Tänään vapaapäivän ansiosta sain kuljeskella metsässä kaikessa rauhassa. Kävin tarkistamassa tämän kesän parhaan vattupaikan ja uuden mustikkapaikan ja vielä löytyi pieni pakasterasiallinen vallan kelvollisia vadelmia ja mustikoita. Puolukka oli varsinainen syy mennä metsään ja ämpäri täyttyi aika ripeästi, vaikka olen nyt ottanut tavakseni kerätä myös puolukat puhtaina.

Marjankeruu itsessään on ihan valtavan mukavaa puuhaa, mutta kotiintulon jälkeen edessä oleva marjojen siivous on taas minusta pohjattoman ärsyttävää ja vastentahtoista. Tänä kesänä keräsin mustikat ja vadelmat puhtaina ja nyt olen muutaman kerran tehnyt saman myös puolukoiden kanssa, vaikken ole koskaan kuullut kenenkään marjastajan olevan niin tyhmä.

Puolukoille on ominaista, että samassa tertussa on sekä kypsää, ylikypsää että pilaantunutta marjaa ja sen lisäksi myös muutama raaka ja parhaassa tapauksessa vielä puolukan kukkiakin. Poimurilla kuivan puolukan kerääminen hyvällä marjapaikalla on todella joutuisaa, mutta marjojen siivoaminen taas ei ole. Minulle marjojen kerääminen ei ole mitään taloudellisen hyödyn maksimointia, vaan yhtä paljon kuin arvostan marjasaalista, yhtä paljon minulle merkitsee leppoisanantoisa hetki metsässä ilman kiirettä. Tänään lämpimän tuulen puhallellessa puhaltelin kämmeneltäni marjoista roskat ja nypin raa´ at marjat pois. Kotiin tultuani kaadoin marjasaaliini suureen karkkilaatikkoon ja lykkäsin pakastimeen. Syötyäni oli voimia vielä jäljellä kerätä puutarhasta ämpärillinen marja-aronioita ja toinen ämpärillinen omenia. Marja-aroniat olisi syytä jo saada pensaasta pois, koska linnut pitää niistä ja ylikypsinä marjat alkavat halkeilla. Puolukasta ja marja-aroniasta saa todella hyvää mehua, jonka lapset joskus nimesivät "viinimehuksi".

Tyrnit alkavat myös kypsyä ja olisi mukava edes joskus kerätä niitä ilman että näpit on jäätyä. Tälle viikolle luvatut lämpöasteet kyllä tarjoaisi oivalliset marjojenkeruuilmat.

Puolukoista tulee tänä vuonna jättisato. Ei tarvitse mennä naapureiden metsään marjastamaan, kun ei jaksa omasta ja velipojankaan metsästä kaikkea kerätä. Kävelin tänään velipojan metsässä aukon laitaa ja totesin suurimpia ja kypsimpiä kerätessäni, että tämän syksyn aikana en ehdi kaikkia saada talteen: marjoja on vain niin hurjasti. Ajatuksena sekin on niin käsittämätöntä, että Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan Suomen metsien marjoista saadaan talteen vain kymmenisen prosenttia. Kyllä Suomi on todella rikas maa, että meillä on varaa jättää hyödyntämättä jotakin niin arvokasta.

perjantai 16. elokuuta 2019

Paluuta tavalliseen arkeen vielä odottelemme

Tavallista arkea ei meillä ole todellakaan vietetty. Lautakankaalla tällä hetkellä asuva joukko ikäänkuin vielä tunnustelee, miltä muuttunut kokoonpano tuntuu. Hiljaiselta talo taas tuntuu yhden lähtijän jäljiltä, vaikkei mikään möykkäri se lähtijä suinkaan ollut -päinvastoin.

Kaisalle tarjottiin mahdollisuutta muuttaa parhaan kaverinsa kotiin Nuorgamiin. Tytöt ovat tunteneet toisensa Helsingin kristillisen koulun ajoilta. Kaisa on viettänyt ystävänsä luona viime vuosina melkein kaikki loma-ajat. Viime joululomaakin venytettiin kolmeen viikkoon, jotta Kaisa pääsi kokemaan kaamosta ihan kunnolla. Koska kaikki asiat järjestyi ja Kaisakin puntaroi muuttoa monelta kantilta ennen päätöksen tekoa, emme nähneet mitään syytä toppuutellakaan ajatusta. Kaisahan oli jo aikaisemmin suunnitellut käyvänsä lukion Utsjoella, mutta nyt hän pääsi totuttelemaan pohjoisen elämään jo peruskoulun viimeisellä luokalla.

Anne-Mari lupautui kuskiksi, eikä epäröinyt hetkeäkään lähteä ajamaan liki 1100 kilometriä. Ajoaikaa tulee ilman pysähdyksiä 13 tuntia.

Vaan nyt on Kaisa jo aloittanut koulun ja Anne-Marikin pääsi turvallisesti Koittilan kylälle takaisin epätoivoisesti Lappiin ja Norjaan hurahtaneena. En yhtään pitäisi ihmeenä, jos se ihminen jonakin päivänä pakkaa kimpsunsa ja kissansa ja muuttaa Norjaan.

Oli oikein Luojan lykky, että matkasuunnitelmia pohjoiseen ei tehty siltä pohjalta, että me papan kanssa olisimme reissuun lähteneet. Kesälomani puolesta asia olisi järjestynytkin. Puolessa välissä kesälomaa sain flunssan, joka ei minulle tyypillisesti antanut periksi muutaman päivän kurkkukivun ja pienen röhinän jälkeen. Nousi kuume ja muutaman kuumepäivän jälkeen totaalisen voipuneena kävin tapaamassa lääkäriä. Sairaslomatodistuksen diagnoosi ei antanut enää arvailuille varaa ja marjametsät vaihtuivat kertalaakista vuodelepoon. Keuhkokuumeesta olen siis toipumassa ja tänään jaksoin kävellä jo riihelle asti ja katsella, oliko raesateen jäljiltä enää mitään vatunvarsissa.

En tiennyt tarvitsevani tämänlaista nöyryyden kasvatusta. Olin liehakoinnut yli-innokkaana sillä ajatuksella, että kaksiviikkoisen kesäloman aikana kuljen vuoron perään vatussa ja mustikassa ja iltapuhteella kerään puutarhassa viinimarjoja. Oli aika katkeraa maata päiväkausia vuoteessa ja kerätä voimia vessassakäyntiin. Siis itsetutkistelun paikka tuli vakavasta sairaudesta.

Voitettu ei tauti vielä ole: tulehdusarvo on vielä korkea ja vointi kertoo, että rasitusta pitää välttää. Antibiootit kuitenkin näyttävät tehoavan.

Talo on aika hiljainen. Viidestä lapsesta ei paljoa metakkaa synny. Ruuanlaitto ei tahdo täsmätä, kun alitajuisesti ruokkii vielä niitä poissaoleviakin.

Blogin entinen Tirtetta, meidän nuorin eli Saara, on nyt yläasteelainen. Koulu on kirkonkylän uusi koulu ja sinne matkataan ensin taksilla alkumatka ja sitten koulubussilla loppumatka. Tänään tuo Ruoholahdessa varhaislapsuutensa viettänyt tyttö tuli koulusta ja sanoi iloisena tullessaan keittiöön luokseni:
- "Kävin tänään kaupassa!"
Minua hymyilytti, kun väistämättä tuli mieleen ajat keskikaupungin sykkeessä.

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Miksi äiti itkee kun poika lähtee armeijaan

Olin ehtinyt kokonaan unohtaa, miten kova paikka on pojan armeijaan lähtö. Onneksi nyt alkoi yövuorojen jälkeen vapaat, sillä tämä päivä on mennyt hyvin itkumielivoittoisesti. Kun pojan lähdön jälkeen viimein nukahdin, heräsin hetken päästä siihen, että itkin vielä unissanikin.

Miksi äiti itkee pojan armeijaan lähtöä? Tuota kysymystä olen mielessäni tänään pyöritellyt ja omalle kohdalleni myös vastauksiakin löytänyt.

Yksi ajanjakso äidin ja pojan yhteisessä suhteessa päättyy ja toinen alkaa. Äidin kasvatustyö sen lapsen kohdalta loppuu ihan konkreettisesti ja omanlaisensa kasvatustyön tulee tekemään vielä yhteiskunnan järjestelmä varusmiespalveluksen muodossa.

Löyhästi tiedostan, että nykyinen varusmiespalvelus ottaa huomioon nuorten moninaiset tarpeet ja monien kohdalla elämään vaikuttavat erityiset haasteetkin. Mutta silti - siitä ei mihinkään päästä - että palvelusaika on monella tapaa haaste sopeutuvaisimmalle ja kovakuntoisimmallekin nuorelle.

Palvelusaika on hyvin lyhyt ajanjakso ihmisen keskimääräisessä eliniässä. Siksi sille ei kannata laskea suuria vaatimuksia tai odotuksia. Harvan elämäntyöksi kuitenkaan sotilasura aukeaa.

Raamatussa on mielenkiintoinen toteamus Psalmien kirjassa: "Niinkuin nuolet sankarin kädessä ovat nuoruudessa synnytetyt pojat. Onnellinen se mies, jonka viini on niitä täynnä" (Psa 128: 4-5).
Kun tuo ajatus kirjoitettiin, poikalapsilla oli perheessä merkittävämpi asema kuin tänään. Pojat olivat isänsä rinnalla perheen "suojelijoita" ja ravinnon hankkijoita. Pojat puolustivat äitiä ja perheen naisia ja metsästivät, kalastivat ja viljelivät perheelle elantoa.

En tiedä, onko asia niin, mutta tänään vain tuli sellainen tunne, että jollakin tasolla perheen pojat ovat edelleen "suojelijoita" ja "turva". Onhan meidän yhteiskuntamme aika kaukana tuosta psalminkirjoittajan aikakaudesta ja naiset saavat elää vallan turvallista elämää ilman miestä, veljeä tai poikalasta. Mutta entä jos äitien sisimmässä jossakin hyvin syvällä elää vielä jäänteitä tuosta ikiaikaisesta perinnöstä.

En edes yritä kieltää tai peitellä niitä tunteita, mitä pojan lähtö on jälleen tuonut pinnalle. Tiedän entuudestaan, että tämä kokemus lujittaa äidin ja pojan suhdetta ja tekee hyvää myös sisarusten kiinteille suhteille. Sisarukset oppivat, kuinka kannustetaan ja tuetaan, kun perheen dynamiikka muuttuu meistä riippumattomista tekijöistä.

Armeija-aika on kasvua lähtijälle, mutta varmasti myös äidille ja sisaruksille. Perheessämme on sen suuresta koosta ja monista rikkaista vaiheista ja suurista vastoinkäymisistä johtuen sisaruksilla hyvin läheiset, kiinteät ja huolehtivaiset välit.

Rukoilemme varjelusta ja terveyttä kaikkien palvelukseenastuneiden elämään.

torstai 27. kesäkuuta 2019

Älä kadehdi toisen iloja jos et tiedä hänen suruistaan mitään

Tuota elämänviisautta olen pyöritellyt mielessäni viime viikkoina, kun olen kohdannut ihmisiä - tuttuja ja tuntemattomia ja jutellut heidän kanssaan.

Kyllähän tuon asian tietää, enkä itse koe olevani useinkaan kateellinen toisille (mitä nyt joskus kasvimaasta tai pitkistä halkopinoista), mutta kun asian muistaa, oma myötätunto toista kohtaan asettuu paremmin kohdilleen.

Meillä on myötäsyntyinen taipumus ainakin jossain määrin piilotella vaikeuksiamme ja vastoinkäymisiämme. Joku saattaa olla vakavasti sairastunut ja asiasta tietää hädin tuskin hänen lähipiirinsä. Monen  vauraus ja hyvätuloisuus on usein selkeästi kaikkien nähtävillä. On taitolaji elää vaatimatonta elämää salamiljonäärinä.

"Ja suuri voitto onkin jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa. Sillä me emme ole maailmaan mitään tuoneet, emme myös voi täältä mitään viedä." (1.Tim. 6-7)

Toivotan kesäpäiviisi levollista mieltä ja luottamusta Taivaan Isän huolenpitoon - iloissa ja suruissa.


tiistai 4. kesäkuuta 2019

Suomalaisen luonnon juhlasoiton aikaa

Koska päivän työt käynnistyvät näin lomapäivänä kovin kankeasti, päättelin, että blogin ääreen istahtaminen antaisi varmaan vauhtia kotihommiinkin.

Olemme kaikki viikonlopun jäljiltä vähän hidasliikkeisiä. Ajatukset palaavat tuon tuosta lakkiaisjuhlien viettopaikkaan "Puulan Joutseneen" https://www.nettimokki.com/kangasniemi/7743
(ohessa linkki mökin tietoihin). Minulla ei juurikaan ole kokemuksia paikallisista vuokramökeistä ja tämän paikan nähtyään ei mihinkään muualle enää edes halua mennä. Useampi lapsista sanoi juhlapaikalla "mä haluaisin muuttaa tänne".

Luulen, että viime viikonloppu jäi meidän kaikkien muistoihin suomalaisen kesän perikuvana. Lapset soutelivat järvellä, uivat ja saunoivat rantasaunassa ja nauttivat ison mökin jyhkeistä näkymistä ja avaruudesta. Harvinaista viikonlopussa oli myös se, että kaikki kolmetoista lasta pääsi loppujen lopuksi paikalle. Sukulaisista oli paikalla muutamia lähimpiä.

Kaikille tuli tunne, että tänne täytyy päästä pian uudelleen. Niinpä aloitimme jo tulevan joulun suunnittelun. Laskin, että jos paikalle pääsisi kaikki lapset puolisonsa, perheensä tai ystävänsä kanssa, meitä olisi 21 henkeä. Tuon mökin majoituskapasiteetti riittäisi mainiosti tuolle joukolle myös talviaikaan.

Ihanien muistojen voimalla ei kuitenkaan arkea eletä. Kyllä se on otettava kuokka käteen ja alettava maata raivaamaan, jos aikoo leipänsä tienata. Tosin koululaisilla alkoi ansaittu ja kaivattu kesäloma, joten he saavat tarttua toimiin sen mukaan kuin mieli tekee.

Pellolla pörrää vuokraisännän traktori maanmuokkaustöissä. Runsaista kevätsateista huolimatta näyttää koneet pinnalla pysyvän. Aistin, että vauhdilla olisi siemenet peltoon saatava.

Kun menimme papan kanssa sinne viikonloppumökille, ihailin Suurolan pellolla työssä olevaa traktoria. Sanoin miehelle, että tuntuu hyvältä tuo näky, kun ollaan maatöissä. Mieheni muistutti, että itse Jumalahan antoi käskyn viljellä ja varjella maata. Tuo lause pysäytti minut. Ajatelkaapa hetki tämän ajan näkökulmasta, että Luoja antoi aikojen alussa ihmiselle käskyn viljellä ja varjella maata. Tulee surullinen olo, kun katsomme leväperäisyyttämme maan varjelemisen suhteen tai yleisen mielipiteen tylyä mollaamista niitä kohtaan, jotka vielä haluavat tätä maata viljellä.
Sanon, että ei kyllä Luojakaan meitä armahda, kun olemme itse valintamme tehneet.

Annetaan arvostus ja kunnia suomalaisille viljelijöille ja maaseudun moninaisille tuottajille ja tehkäämme oma osuutemme: me jotka emme voi itse viljelemiseen osallistua, pidetään ostosvalinnoissamme todella tiukasti kiinni siitä, että ostamme Suomessa viljeltyä, kasvatettua ja tuotettua ruokaa.

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Ilon rakennusaineet löytyy tavallisesta elämästä - jälleen kerran

Kaikki arvannevat, että elämäntahtinen aika on ollut rajallinen kirjoittamista ajatellen. Aikaa on, kirjoitushaluja on, mutta tapahtumien vyöry saa jo näin vanhan ihmisen sillä tavalla hämilleen, ettei osaa enää järkevästi erotella kirjoituskelpoista tyystin toisarvoisesta.

Ensiarvoista ja mielen päällä päällimmäisenä on kyllä tällä hetkellä ilo elämästä, lapsista ja työstä. Eikä  sovi vähätellä tätä huikeaa vuodenaikaakaan, joka saa mielen ihan haltioitumaan, kun menee lämpimän sateen jälkeen tuoksuvaan pihaan lintujen lauluun, huikeisiin tuoksuihin, vehreyteen ja kukkiaan aukovien kasvien kauneuteen. Silmät ei edelleenkään saa kyllikseen katselemisesta.

Muutama päivä sitten tulin ihan käsittämättömän iloiseksi, kun pihapiirissä lenteli haarapääskyjä, joiden luulin puuttuvan kesästämme. Ainakin kaksi pariskuntaa pihassa lenteli, mutta niiden pesäpaikkaa en vielä saanut paikallistettua. Täällähän on useita piharakennuksia, joten rauhaisia pesäpaikkoja kyllä on tarjolla.

Kanalassa kolme mammaa hautoi kuin hautoikin oikein urakalla. Tosin sitten kun ensimmäiset viisi tipua kuoriutui, kaksi mammoista oli sitä mieltä, että hautomishommat olikin sitten tässä. Se kolmas vastuuntuntoinen kana säntäili epätoivoisen oloisena kolmen pesän väliä ja yritti pitää lämpimänä 25 munaa kolmessa eri pesässä. Neuvottelin Anne-Marin kanssa puhelimessa ja päätimme kokeilla hätäratkaisua: kiikutin munat hautomakoneeseen. Vastoin hurjimpiakaan toiveitamme kaikista munista kuoriutui terhakka tipu ja yöpakkasten hellitettyä kävin lykkäämässä tipuja sitä mukaa kuin ne kuoriutuivat kolmen mamman alle. Ja niin oli mammat hoivaamisviettiensä valloissa, että siellä ne ovat reippaina piipertäjinä kaikki hengissä ja hyvinvoivina. Tosin yhdelle tipulle koitti kaamea kohtalo: olin ajatuksissani laittanut tipujen vesiastiaan vähän reilummin vettä ja yhtenä aamuna löytyi vesiastiasta hukkunut tipulapsi. Mammojen vaistot eivät kuitenkaan olleet niin pitkälle kehittyneitä, että olisivat napanneet vesiastiassa pärskineen penskansa niskasta pois. Mutta minä otin opikseni ja virittelin vesiastiaksi ihan toisenlaisen systeemin, että nyt siihen ei ainakaan kananpojat mahdu hukkumaan.

Mitä tulee omien ihmislapsien tuottamaan iloon, niin olen edelleenkin aivan haltioissani siitä, että pitkällisen harkinnan jälkeen yksi helsinkiläislapsistamme päätti muuttaa tänne. Eikä vain päättänyt vaan myös järjesti asiansa siihen malliin, että muutti. Mikäli lastani tunnen, hän näyttää olevan erittäin tyytyväinen muuttopäätökseensä. Minä tietysti olen hyvin onnellinen hänen täälläolostaan. Hänen ammattitaitonsa on myös suureksi avuksi erinäisissä toimissa, mitä liittyy omakotitalossa asumiseen, huoltotöihin ja pihanhoitoon.

Silkkaa iloa on tällä hetkellä kaikista muistakin lapsista, mutta kyllähän se on iso asia, että syntyperäinen stadilaisnuori tekee elämässään niin suuren ratkaisun, että muuttaa maaseudulle ja tyytyy ensialkuun asumaan rönttähuoneessa...

Täällä Etelä-Savossa hypättiin jälleen liki suoraan talvipakkasista lyhyen kevääntapaisen kautta suoraan täyteen kesään. Kun ymmärrys ehti sanoa sinulle, että "nyt on kevät", niin seuraavalla viikolla lämpöaallon ja sateen jälkeen ponnahti kesä täyteen vehreyteen. Olin haaveillut, että keväällä, ennenkuin lehdet ehtii puhjeta ja heinikko villiintyä kasvuun, urakoin edes pienen alan villintyneitä taimikoita raivaussahan kanssa. Kerran ehdin ladossa raivaussahan nähdä terä terotettuna ja bensahinkki täytenä vieressä odottamassa, mutta tositoimiin en ole päässyt, vaikka lomaakin minulla oli kaksi viikkoa. Huomisen jälkeen on taas kaksi viikkoa vapaapäiviä ja lomaa, mutta ne vapaapäivät täyttyvät aika hyvin pienimuotoisen perhejuhlan järjestelyihin.

Eläkää hetkessä, ystäväiset, niinkuin varmasti teettekin. Mutta jos jollakin huolet painaa päälle, niin kerrotaan huolemme kiitoksen kanssa taivaalliselle isälle tiettäväksi. Minun ainokainen huoli tällä hetkellä on perheen toisen auton temppuilu päästöarvojen kanssa. Muutamasta kymmenyksestä on kiinni, että saisimme sen katsastuksesta läpi. Konstit jos toisetkin on koitettu, on korjattu ja huollettu ja kysytty asiantuntijoiden neuvoja. Huomenna päästöjä mitataan seuraavan kerran ja minä lapsenuskoisessa yksinkertaisuudessani sanon Taivaan Isälle, että auta nyt tässä asiassa, kun tämä tuo niin paljon meille vaivaa, harmia ja rahanmenoa ja autoakin tarvittaisiin. Ihan pikkasen suurempiakin ihmeitä kun on Taivaan Isä tässä matkan varrella tehnyt.
Nähdään ja kuullaan! Ollaan laupiaita toisillemme.

tiistai 16. huhtikuuta 2019

"Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta"

Kun kuulin "Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta" - kirjan sisällöstä, tiesin heti, että tuo kirja minun on luettava. 

Kirja on tekijänsä Mikko Within esikoisteos. Tuon kirjan jälkeen on kovin vaikea enää kirjoittaa koskettavampaa tai ravistelevampaa tositarinaa eletystä elämästä ja koetusta kuolemasta. Mielelläni soisin joskus lukevani kirjoittajalta lisääkin - ja sydämestäni soisin, että seuraavan kirjan ei tarvitsisi olla niin sydänverellä kirjoitettu kuin tämä oli.

Lukiessa joutui tarkkailemaan itseään: kuinka itse olisin pystynyt noissa vaikeissa hetkissä säilyttämään toivorikkauden, elämännälän ja säkenöivän huumorin.

Kirja koostuu soljuvasti Mikon puolison, Tiinan, blogiteksteistä, Mikon omista ajatuksista ja huomioista ja välissä on kylmiä, asiallisia tosiseikkoja, jotka ovat lainauksia Tiinan epikriiseistä sairauden ajalta. Ilotulitusta on siellä täällä, kun kirjaan on tallennettu perheen nuorimman lapsen kutkuttavanhauskoja lausahduksia ja oivalluksia. Perheen huumori on terävää ja kirjoittaja on saanut tallennettua sitä tavalla, joka armahtaa kirjaan täysillä antautuvan lukijan raskaimpien tapahtumien kuvauksissa.

Tämä kirja oli myös opetusteos. Käytännön kuvauksin lukijalle tuli tunne, että niin kamala asia kuin läheisen sairaus ja kuolemakin on, niin sen kaiken pystyy läpikäymään ja elämään hetki hetkeltä ilman katkeruutta kaikesta siitä, mitä ei ole tai ei voida saavuttaa. Jokaisen pienen, tärkeän tuokion tai suuremman ponnistelujakin vaatineen matkan tai perhejuhlan kuvauksen myötä kirjoittaja loi toivorikkautta. Tosin on päivänselvää, että sydämen suurimpia raastavimpia tuntoja tuskin edes pystyy jälkeenpäin sanoiksi muotoilemaan - eikä siihen ole tarvettakaan.

Kun olen päässyt tasapainoon itseni kanssa tunneskaalan vaihtuessa laidasta laitaan myötäelämisestä ja ilosta aina kirjan loppuosan aikana tulleeseen itkuun, aion lukea Tiinan blogin alusta loppuun.
(https://vasenrintanijamuutasairasta.blogspot.com)

Toivon tälle hyvin erityislaatuiselle kirjalle suurta menestystä ja lukuisia painoksia. Suosittelen kirjaa kaikille, joille elämä on rakas. Kirja on mielenkiintoista luettavaa myös hoitoalan ammattilaisille, sillä rivien välistä saa eväitä myös omaan työhönsä ja syöpää sairastavan kohtaamiseen.

Kiitos, Mikko With, että halusitte Tiinan kanssa jakaa jotakin näin kallisarvoista myös meidän koettavaksemme. Tämän kirjan jälkeen elämän värit näyttävät selvästikin kirkkaammilta.

maanantai 25. maaliskuuta 2019

Ajatuksia omasta omavaraisuudestani

Maalla-asumiseen on omavaraisuus jollakin tavalla liittynyt aina. Pienimuotoista omavaraistaloutta voi harrastaa ihan kaupunkikodissakin ja meillä kerrostaloasunnossa asuessa se jäi todella vaatimattomaksi. Nyt meillä olisi ainakin maapohjan suhteen rahkeita vaikka mihin: on peltoja, on metsää, on hehtaarin kokoinen puutarha. Maallemuuttoa odotellessa haaveilin monenmoisesta viljelystä ja kasvattamisesta.

Ajankäyttö on investointi, jonka omavaraisuus vaatii. On syytä muistaa, että tekemistä riittää aina ja loputtomiin. Jotta ei saa mieleisestä viljelystä tai kasvattamisesta stressitekijää elämäänsä, kannattaa olla realisti.
Ensimmäisenä keväänä täällä maalla asuessa kasvatin suuren määrän tomaatin ja paprikan taimia vanhan talon yhdessä kammarissa, jota jouduin useamman viikon lämmittämään sähköllä. Taimet vaativat "huoltokäynnin" joka ikinen päivä. Tuolloin en tehnyt vielä kokoaikatyötä, joten aikaa vielä riitti. Kun koitti kesä ja taimet vihdoin saatiin istutettua rakennusten seinustoille, ei aikaa jokapäiväisille kastelu-ja huoltokäynneille enää riittänytkään. Lisäksi kesä oli kylmä ja sateinen ja kasvukausi jäi muutenkin lyhyeksi. Lähes kaikki tomaatit jouduin keräämään pakkaselta turvaan raakoina ja kypsyttelemään niitä sisällä pahvilaatikoissa. En ollut satooni ollenkaan tyytyväinen. Päätin, että jos joskus vielä pelaan tomaattien ja paprikoiden kanssa, täytyy olla kasvihuone.

Myöhemmin aloin tehdä kokoaikaista yötyötä ja se on sinetöinyt monet omavaraisuuteen liittyvät viljelyhaaveet. Saattaa mennä vajaa viikko, että elämäni on pelkkää työtä ja nukkumista. Silloin kanalassakäynnitkin jäävät papan vastuulle.

Syksyn metsämarja-aikaan on olo kuin tulisilla hiilillä. Parina viime vuotena olen hoitanut asian ottamalla vuosilomaa marjankeruun aikaan. Esimerkiksi mustikan kypsymistä on kuitenkin melko vaikeaa arvailla keväällä lomalistojen suunnittelun aikaan, mutta aika hyvin on lomapäiviä kuitenkin saanut metsässä viettää.

Tällä hetkellä haluaisin investoida maltillisesti kasvihuoneeseen, aurinkopaneeleihin ja kanalan eristämiseen ja kunnostamiseen. Kanakantaa pyrin reippaasti lisäämään, koska kananmunien suhteen olemme nipinnapin omavaraisia. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että kananmunat ovat oivallisia vaihdantatalouteen. Ajoittain, kun kanat ovat innostuneet reippaampaan munimiseen, olen tehnyt vaihtokauppaa ja saanut vaihdossa esimerkiksi valkosipulia, raparperiä, perunoita ja marjoja.
Tavallaan investointi on kanakannan lisääminenkin, vaikka haudottaa tiput itse ja kasvattaa nuorikot. Kylmä tosiasiahan kanojen pidossa on se, että ne syövät enemmän kuin on munittujen munien "markkina-arvo" ts. ostamalla munat kaupasta pääsee halvemmalla kuin ruokkimalla omia munijoita. Nyt kun muutaman vuoden olemme syöneet omien kanojen munia, olisi paluu "kaupanmuniin" lähes mahdoton: "kaupanmunat" maistuvat pahalle tai eivät miltään.

Lähiruoka on hyvin lähellä omavaraiselämää. Kangasniemellä on erinomaiset mahdollisuudet hankkia lähiruokaa laidasta laitaan. Lisäksi täällä on päässyt myös REKO-toiminta hyvin alkuun. Sen kasvua kuitenkin jarruttaa tuottajien rajalliset mahdollisuudet olla mukana. Taloudellisesti kannattavaa ei REKO-myynti ole näin pienellä paikkakunnalla, kun välimatkatkin on pitkiä ja ostajien määrä on vielä vaatimaton. Itse olisin valmis lisäämään REKO-ostamistani, kunhan vain aikataulut jakoon pääsyyn järjestyy ja tuottajia saataisiin laajemmin mukaan.

Sain tyttäreltä lainaksi kirjan "Omasta maasta - omavaraisen kotipuutarhurin käsikirja" (Bella Linde, Lena Granefelt). Alkusilmäilyn jälkeen kirja vaikuttaa käytännönläheiseltä ja varmasti antaa ajatuksia ja ideoita uusiin suunnitelmiin.

Reilun kolmen vuoden maalla-asumisen jälkeen voin hyvällä syyllä todeta, että meidän 8-9-henkinen perheemme voi olla kohtalaisen tyytyväinen, että olemme täysin omavaraisia sentään veden ja polttopuiden suhteen. Tässä maailmassa monelta puuttuu nekin.






sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Etelä-savolaisia sananparsia eli sutkautuksia


Työpaikallani kiinnitin huomiota hoitajakollegan puheeseen. Hänellä vilisi puheessa aina sopivissa kohdin hauskoja sananparsia ja sutkautuksia. Syrjäkylien mummojen ja pappojen tuvissa kotihoidon työntekijänä kiertäessään hän oli näitä savolaisia sanontoja kuullut.
Hoitajatoverini kirjoitti pyynnöstäni kaikki muistamansa sanonnat muistiin ja antoi omasta puolestaan luvan niiden käyttöön.


Kangasniemellä puhutaan sekä keski-suomalaisittain että puhtaasti savolaisittain, riippuen siitä, millä suunnalla kuntaa ollaan. Savon murre ei ole yhtä "viäntyvätä" kuin kuopiolaisilla, mutta savolaisiksi kaikki kangasniemeläiset tunnustautuvat puheenpartensa perusteella.
Vanhan kansan sanonnoissa oli huomioita säätiloista, vuodenaikojen kierrosta, maatilan töistä, seudun erikoisista ihmisistä tai heidän puheistaan. Sananparret olivat usein, nykytermiä käyttäen, "kevennyksiä".


"Ei talvi tavoittaan mäne." "Jos on tammi tasainen, niin helmi heilahtaa, jos ei helmi heilaha, niin maalis maksaa." "Kevättä kynttilästä." "Jos on usva uunna vuonna, niin on halla heinäkuussa." "Aamurusko päivän paska." "Kun on kuu kehässä, niin on akat pesässä."
Luonnonilmiöt ja vuoden kierto ovat tavallisimpia ja käytetyimpiä aiheita sananparsissa. Kaiken lisäksi sanonnat pitävät hyvin paikkansa nykyäänkin.


"Muastaha sen puonneen löytää." "Makkoo selällää ku Lohtaan rovasti." "Kah,sehä sitä on, mikä on, sano Leppäniemen ukko ku peiliin kahto." "Tumma ja tulinen ku Jumppasen villakoira." "Ruma ku riihen seinästä revästy piru." "Tukka silimillä kun kyntöruunalla." "Tuli lähtö ku Lootille Komorrasta." "Ei se laitojaan itke." "Niin männöö, että tyrät rytkää." "Kävelöövät peräkkäi ku Porin pirut." "Pyörii ku pässi narussa." "On selällää ku allakantekijä." "Nätti ku sika pienenä." "Persuukset on ku seittemän leivän uuni." "Se on siinä ku paska Junttilan tuvan seinässä." "Jutut on ku hampaattomalla lehmänostajalla." "Hei hulinaa sano piika ku kirnuun pieras." "On lyhytymmärryksinen ku Manta Liukkosen pässi." "Kylmä kahvi kaunistaa, muttei jaksa juuvva niin paljon." "Tutisoo ku vaevasen piä paskalla." "On ku jätkän räkä piikkilangalla: ei pysy eikä puttoo." "Yhtä puuttuu sano piru ku pentujaa laski." "Päissään ku Ellun kana." "Istu siinä niin kauan ku paska pystyyn nostaa."

Sananparsissa käytettiin joskus kieltä, jota ei muuten puheessa viljelty. Elämä maaseudulla oli ennenvanhaan useinkin raskasta raatamista ja elämän peruselementit olivat hyvin yksinkertaisia. Turha sievistely ja kaunistelu ei rankkaan työhön kuulunut ja ronskien sanontojen takana saattoi yhtä hyvin olla talon isäntä kuin emäntäkin. Vaikka monen sanonnan pohjana oli elänyt ihminen ja hänen puheitaan tai tekemisiään lainattiin, ei sutkautukset koskaan olleet pahansuopia tai ilkeitä.
Henkilöhistoriaa liittyy myös sananparsiin. "Täynnä ku Turusen pyssy." Turunen kuulema säilytti setelirahojaan pyssynpiipussa.
"Kanissa ku Vinskin ruuna." Tässä yhteydessä "kanissa" ei tarkoittanut panttilainaamoa, vaan Vinskin hevonen oli "vinossa".


On selvää, että katoavaa ja unohtuvaa on tämänkaltainen puheenparsi. Riihet, kirnut, lehmänostajat, tuvat, piiat, kyntöruunat alkavat olla mennyttä elämää. "Katoavaa kansanperinnettä" voisi sanoa. Siksi nämä on tähän blogiin tallennettu.


lauantai 23. maaliskuuta 2019

Kaupungissa vai maalla?

Tammikuussa - yhdeksän vuotta sitten - syntyi ajatus perheemme muuttamisesta maalle.
Siihen asti olin pitänyt itseäni mukavuudenhaluisena ja helppoon elämään mieltyneenä, että en uskonut koskaan haluavani muuttaa maalle, jossa monien asioiden sujuminen on työläämpää kuin kaupungissa asuessa.
Olin myös tottunut vuokra-asunnossa asumisen vaivattomuuteen: soitto huoltoyhtiöön riitti niissä tilanteissa joissa maalla omistusasunnossa asuva etsii tuntiveloituksella työtä tekevän asentajan tai korjaajan. Kerrostalossa asuessa riitti vettä, sähköä ja lämmintä. Kun astuit ulko-ovesta, kävelymatkan päästä olit apteekissa, lääkäriasemalla, ruokakaupassa, metroasemalla, bussi-tai raitiovaunupysäkillä, taksitolpalla tai kiinalaisessa ravintolassa.
Täällä maalla astuessasi ulko-ovesta, on kävelymatkan päässä metsää, järvi, peltoja, lisää metsää, pari naapuritaloakin ja valtatie, jonka varteen mentyäsi saattaisit peukalokyydillä päästä neljäntoista kilometrin päässä olevaan ruokakauppaan.

Jos maalla asumasi talon raanoista lakkaa yhtäkkiä vesi tulemasta, on sinun itse alettava selvittää, mikä on vialla. Jos on viikonloppu, toteat selvitystyön jälkeen, että päivystävän putkimiehen voit tilata 40 kilometrin päässä olevasta lähimmästä kaupungista, mutta tämä esittää sinulle rehellisesti kustannusarvion, että käynnin minimiveloitus on 700 euroa. Kummasti jaksat odottaa yön yli vedettömässä talossa ja hyväksyt sen, että suunnittelemasi suihkussakäynti siirtyy. Seuraavana päivänä soitat onnekkaasti yhdelle paikkakunnan harvoista putkimiehistä ja hän pääsee tulemaan paikalle parin tunnin kuluttua. Kuin ihmeen kaupalla saman päivän iltana hurahtaa uuteen vaihdettu vesipumppu päälle ja riemunkiljahdukset täyttää talon. Seuraavalla viikolla posti tuo sinulle tuon päivän laskun. Alat etsiä rapian vaille kolmea tuhatta euroa, johon onneksi kotivakuutuksen tarjonnut vakuutusyhtiö empimättä osallistuu.

Kun kaupungissa keräännyimme parvekkeelle ihastelemaan ukkosmyrskyä ja katselemaan meren raivoa, niin maalla ukkosmyrsky tarkoittaa ulkona olevien tavaroiden pikaista korjaamista sateelta ja tuulelta suojaan. Kovin kummoinen ei tarvitse myrkytuulen olla, kun sähköt katkeavat. Sähkön katketessa loppuu vedentulo ja viileään vuodenaikaan alkaa kylmyys hiipiä taloon muutaman tunnin sähkökatkoksen jälkeen. Kun sähkökatkos jatkuu useamman tunnin, aletaan jääkaappien sisältöä evakuoida kellariin. Talvella runsas lumentulo katkaisee sähköt hyvin helposti. Tänä talvena tuo asia tuli erityisen tutuksi ja sähkökatkokset olivat harmina melkein joka lumipyryn aikaan.

Kaupungissa asuessa runsas lumentulo vaikutti elämään juuri sen verran, että koulu-tai työmatkaan piti varata hiukan enemmän aikaa. Millään lailla muuten ei lumimyräkät elämistä vaikeuttaneet.

Kun kesä on helteinen ja kuuma, kaupunkilainen työpäivän jälkeen pakkaa eväslaukun, pyyhkeen ja aurinkorasvan ja painelee rannalle nauttimaan elämästä ja kesän lämmöstä. Kun maalla kesä on helteinen ja vähäsateinen, alkaa ihmisillä tuskastuttava työ turvata eläimille riittävästi vettä ja ruokaa ja varmistaa, että kaivossa riittää vettä. Jos talosi kaivosta loppuu vesi, olet aikalailla elämän perusasioiden äärellä. Kaupungissa asuessa voit joutua huoltokatkoksen aikana olemaan muutaman tunnin ilman vettä silloin tällöin. Sekin tuntui joskus miltei katastrofilta.

Onko tällaisilla asioilla merkitystä, kun pohdimme, missä ja miten haluamme asua? Kuinka paljon käytännön asioiden sujuminen vaikuttaa päätöksiimme valitessamme asumismuotoamme? Entä jos joku perheestä olisi vaikka vakavasti sairas ja hänen hoitonsa kannalta olisi hyvä asua lähellä sairaalaa.
Kun asuimme kolmentoista lapsen kanssa kerrostaloasunnossa keskellä Helsinkiä, meille usein sanottiin, että eikö olisi järkevämpää asua suurena perheenä maalla omakotitalossa.
Jos ajattelen jälkeenpäin vaikka perheemme aikoinaan tarvitsemia terveydenhuollon palveluja, niin uupumukseen asti olisimme maalla-asujina saaneet kuskata lapsia milloin mihinkin tutkimukseen tai lääkäriin. Aika monen erityislääkärin palvelut olisi varmasti jäänyt kokonaan saamatta.

Olinko kaupungissa onnellisempi kuin maalla? Oliko kaupungissa elämä helpompaa kuin maalla? Onko maalla asumisessa enemmän haasteita kuin kaupungissa? Onko lapsien parempi varttua maaseutuympäristössä? Onko kaupunkilaisilla enemmän valinnanmahdollisuuksia?

Ei maalla ja kaupungissa asumista voi asettaa vastakkain. Ei toinen vaihtoehto ole toista huonompi - tai parempi. Ei maalla asu onnellisempia ihmisiä. Ei kaupunkilaisen elämä ole helpompaa kuin maalla asujan.

Lapsen on aivan yhtä hyvä varttua niin maalla kuin kaupungissa. Kerrostalossa on ihan yhtä hyvä asua kuin omakotitalossa maalla. Ihan yhtä hyvä äsmarketti on Ruoholahdessa kuin Kangasniemelläkin.

Perheemme oli ihan yhtä lailla onnellinen Ruoholahden kerrostalossa kuin Kangasniemen omakotitalossa. Lapsilla oli ihan yhtä hyviä kavereita Suur-Helsingin Kristillisessä koulussa kuin Kangasniemen peruskoulussakin. Ihan yhtä rakkaita seurakuntalaisia oli Helsingin Lähetysseurakunnassa kuin Kangasniemen seurakunnassa.

Elämässä kaikkea ei voi mitata: ei ole mittayksikköä sille, miksi mieheni oli tyytyväinen Helsingissä bussinkuljettajan työhön ja Kangasniemellä tyytyväinen eläkeläinen.
Ihan yhtä ainutkertaisia yksilöitä sain hoitaa helsinkiläisessä vanhainkodissa kuin mitä nyt saan hoitaa kangasniemeläisessä hoivakodissa ja ihan yhtä paljon pidän työstäni täällä kuin kaupungissakin.

On hyvä, että elämässämme on haaveita ja tavoittelemme elämäämme uusia elementtejä. Joku puhuu johdatuksestakin. Ei kuitenkaan unohdeta, että tärkeintä on elämä itse ja lähellämme olevat rakkaat.
Talo, jossa elämme, on vain elämän rekvisiittaa.

torstai 7. maaliskuuta 2019

OP:n säästölippaalla säästämisen alkuun

Rahan kerryttäminen säästöön ei ole koskaan ollut vahvoja puoliani. Olen keksinyt lukuisia mielestäni vakuuttavia syitä edes yrittää pitää esim. säästötiliä. Niin sanottu "varatili" löytyy kyllä pankkitiedoistani, mutta aniharvoin sinne kulkeutuu rahaa säästötarkoituksessa. Säästämisessä perheessämme munat ovat kanaa fiksumpia: lapset tuon jo hallitsevat.

Yksi vakuuttavimpia tekosyitäni torpata rahansäästöaikeet on pienet tulot tai suuri perhe. Naurettavia perusteita kumpikin: tulojen määrällä ei ole mitään tekemistä säästämisen kanssa sen enempää kuin perheen pääluvullakaan.

Säästäminen kiteytettynä tarkoittaa osan saamiesi tulojen tallettamista. Säästämistä ei ole se, että tilipäivänä siirrät laskujenmaksun yhteydessä varatilille satasen, jonka viikkoa ennen seuraavaa tilipäivää siirrät takaisin käyttötilillesi ostaaksesi perheelle ruokaa tai autoon polttoainetta.

Jokin aika sitten Osuuspankin verkkopankissa silmiini sattui selkeätekstinen mainos OP:n Säästölippaasta. Asia esiteltiin yksinkertaisesti ja selkeästi ja tarjoukseen oli helppo tarttua. Säästölippaan idea on, että valitset summan, joka siirtyy jokaisen pankkikortilla tekemäsi ostoksen jälkeen säästölippaaseen. Säästösummat siirtyvät tililtäsi tiistaisin ja torstaisin ja voit asettaa ns. turvarajan, jonka alittuessa säästösummaa ei tililtäsi siirretä. Lisäksi voit siirtää haluamiasi summia lippaaseen.

Palvelun avaaminen oli helppoa. On myös mahdollisuus siirtää säästölippaan varoja rahastoihin, jotka esiteltiin selkeästi.

Muutaman viikon jälkeen olen ollut Säästölippaan ideaan ja käytännön toteutumiseen tyytyväinen. Varovaisesti aloitin kolmen euron summalla, joka siis siirtyy säästöön joka kerran, kun minä tai mieheni käytämme pankkikorttia ostosten maksamiseen. Summa tuntuu pieneltä - ja onkin sitä- mutta käytäntö on osoittanut, että säästäminen tällä tavalla käy ikäänkuin huomaamattomasti. Toki tiliotteella näkyy tekstejä "siirto säästölippaaseen" kahdesti viikossa, mutta ne tekstit ja summat tuntuvat pelkästään myönteisiltä.

https://www.op.fi/henkiloasiakkaat/paivittaiset/tilit/saastolipas  linkistä pääset tutustumaan palveluun. Luonnollisesti Säästölippaan käyttäjäksi pääset vain jos olet Osuuspankin asiakas. Säästölippaan käyttö on maksutonta.

maanantai 25. helmikuuta 2019

Kangasniemeläisten muovinkierrätys helpottui

Kangasniemeläisten jätteidenkierrätysmahdollisuudet paranivat, kun keskelle kirkonkylää saatiin Rinki-keräyspisteeseen muovinkeräysastiat. Muovijätettä on voinut viedä maksusta jäteasemalle, mutta jäteaseman niukat aukioloajat ovat hankaloittaneet maksun lisäksi muovijätteen sujuvaa kierrätystä.

Muovijätteen toimitus yhteen keräyspisteeseen laajan kunnan alueella on autoileville kuntalaisille vain järjestelykysymys. Perheessämme asia hoituu niin, että kauppa- tai asiointireissun yhteydessä käydään viemässä keräysastiaan muutaman päivän aikana kertynyt muovijäte. Keräysastia on keskellä kirkonkylää linja-autoaseman pihassa olevan kierrätyspisteen yhteydessä. Samasta paikasta löytyy muidenkin kierrätyskelpoisten jätteiden keräysastiat ja vaatteiden ja jalkineiden keräyslaatikko.

Muovinkeräyslaatikon aukot ovat melko kapeat, joten alkuperäisen ajatuksen jätteen keräämisestä jätesäkkiin hylkäsimme kättelyssä. Nyt kokoamme keräysmuovin muovikassiin, emmekä pakkaa sitä kovin "pulleaksi".

Muovijätteen keräämisessä on muistettava, että muovin tulee olla puhdasta ja kuivaa. Keittiössä lajittelu vaatii hiukkasen lisätyötä, kun huuhdotun muovijätteen annetaan kuivahtaa ennen pussiin pakkaamista. Jos muovi on niin likaista, että sen puhdistamiseen tarvittaisiin pesuainetta ja kuumaa vettä, kannattaa harkita, onko taloudellisempaa laittaa likainen muovi sekajätteeseen. Esimerkiksi jogurttipurkit jätän joksikin aikaa veteen likoamaan, niin silloin puhdistaminen ei vaadi suurempia toimenpiteitä. PVC-muovi ei kelpaa muovinkeräykseen.

Asumme pienellä sivukylällä ja kylän jätteenkeräyspiste sijaitsee 2,5 kilometrin päässä kotoa. Koska jätepiste on matkan varrella kirkonkylälle mentäessä, voi sekajätteen viemisen liittää kauppareissuihin. Keräyslasia ja -metallia tulee myös silloin tällöin vietäväksi. Alumiinisisuksiset mehupurkit tuomme myös jätepisteen kartonginkeräysastiaan. Muun kartongin, pahvin ja paperin poltamme pannuhuoneen uunissa.

Muovinkierrätysmahdollisuutta olemme kauan odottaneet. Vaikka kuinka pyrkii kaupassa tekemään ostosvalintojaan sillä periaatteella, että pakkausmateriaalia olisi mahdollisimman vähän, on muovipakkausten määrä aivan järkyttävä. Jos jonkun elintarvikkeen valmistaja ymmärtää vaihtaa pakkausmateriaalia vähemmän muovia sisältävään pakkaukseen, sellainen tuote luonnollisesti valitaan ensisijaisesti. Pidän sellaisia pakkausmuutoksia vastuuntuntoisina.

Ymmärrän tämän päivän hygieniavaatimukset, mutta joskus kaipaan aikaa, jolloin kauppias kääri lihat ja leikkeleet paperiin, jonka kotona sai käyttää hellan sytykkeenä.

perjantai 8. helmikuuta 2019

Leppoisa vapaapäivä jälleen

Päivähän alkoi sähkökatkoksella. Onneksi lapset ehtivät lähteä kouluun ja minun vapaapäivän aamu alkoi sitten hiukkasen myöhemmin. Pyrin vapaapäivinä, jos ei ole pakollisia menoja, pitämään yllä yötyörytmiä siltä osin, että nukun aamulla niin pitkään kuin nukuttaa ja illalla lähden nukkumaan kun väsyttää. Mutta heräsin siis siihen, että talossa oli hiirenhiljaista. Nukumme miehen kanssa olohuoneen toisessa päädyssä ja toisessa päädyssä on kolme jääkaappia ja kolme pakastinta, joten pientä melusaastetta lähtee niistäkin vehkeistä, mutta nyt nekin olivat hiljaa. Hiljaa oli myös kiertopumppu, mikä kuljettaa vettä lämpöpattereissa.
Hetkinen minun piti tuumailla työjärjestystä, sillä minulla oli ruisleipätaikina happanemassa ja ehdin jo ajatella, että tahmeassa ruistaikinassa olevaa alustuskättä on kovin työlästä pestä puhtaaksi vesikupissa ja joka tapauksessa täytyisi viritellä ensin tuli puuhellaan, jotta saisi lämmintä vettä ja kenties teetä. Kattilakahvi ei ihan heti houkutellut, joten päätin siirtää kahvinjuonnin sähköjen paluun jälkeiseen aikaan.
Sähköyhtiön häiriökartalta selvisi, että Kangasniemellä oli parisen sataa taloutta ilman sähköä. Selkeä syy katkoksille oli ilmiselvästi lauhtunut keli ja hiljakseen puhalteleva tuuli.

Tänä talvena sähkäkatkoksia on ollut niin usein, että vähitellen alkaa helpottaa myös se stressi, joka iskee kynttilöitä sytytellessä ja puuroa puuliedellä keitellessä. Puolen vuorokauden jälkeen kannan jääkaappien sisällön ulos ja pakastimien kannet pidän visusti kiinni. Tulisijoihin virittelen tulia aika nopeasti, koska tuulisella pakkasilmalla talo kylmenee ilman lämmitystä muutamassa tunnissa. Onneksi on ollut vähän sellaisia tilanteita, että minä olisin töissä ja lapset kotona sähkökatkoksen tullessa. Kynttilät, kissat ja lapset on hyvin vaarallinen yhdistelmä, joten olen neuvonut heitä pärjäilemään taskulampuilla ja kännykänvaloilla. Isojen vesisäiliöiden kanssa on myös aikuisen apu tarpeen.

Sähköt tulivat onneksi ennen puolta päivää ja kanalassakäynnin jälkeen alustin taikinan. Taatelikakun tein sähköuuniin leipien noustessa ja pyykkiä pesin koneellisen toisensa perään. Pyykkikone pyörii edelleen, kun huvennut pyykkikasa pullahti hetkessä takaisin muutaman sängyn lakananvaihdon myötä. Huomenna kampaajatyttö tulee käymään (juuri kun minä olen lähdössä yöksi töihin), niin petasin hänelle rönttähuoneeseen vuoteen. Kampaajatyttö tulee tänne saksien kanssa ja saa taas viettää viikonloppua työn merkeissä, kun pitkähiuksiset sisarukset ovat tehneet työtilauksia sisarelleen. Käteväähän se on, että perheessä on oma parturikampaaja.

Olen täällä aiemminkin maininnut, että olemme muutosta asti mainostaneet kaupunkiin jääneille lapsille Kangasniemen erinomaisuutta. Tällä viikolla saimme riemukkaita uutisia, että yksi kaupungissa asuvista lapsista on järjestämässä elämäänsä niin, että näillä näkymin tämän kevään aikana muuttaa tänne. Kyllähän sitä päätöstä on odotettukin. Olemme papan kanssa iloisia siitä, että tämäkin lapsista näkee täällä asumisen edut ja plussapuolet merkittävämpinä kuin Helsingissä asumisen edut. Elämäntilanne ja asioiden arvottaminen ovat niitä asioita, jotka saavat meidät tekemään muuttopäätöksiä suuntaan tai toiseen.

Nyt illalla pappa lähti viemään kahta poikaa seurakunnan sählytreeneihin. Kissat ja koirat hipsivät verkkaisesti, tuuli kolkottaa takan luukkuja, kun en pidä takan peltiä kiinni ilmanvaihdon takia ja senkin takia, että tulien sytyttelijä unohtaisi avata pellin. Ruisleipä tuoksuu ja on leppoisan rauhallista. Meillä ei edelleenkään ole tänne muuton jälkeen viritelty televisiota paikoilleen katsomistarkoituksessa. Yhden pojan huoneessa televisio näkyisi, mutta eihän siellä juuri koskaan kukaan sitä katsele. Kapunkikodissa iltojen äänimaailmaan kuului television äänet.

Olisi varmaankin aika iltateelle, lämpimälle ruisleivälle ja voille ja nukkumaankäymiselle puhtaiden lakanoiden väliin.

keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Kuinka äitiys muuttuu vuosien vieriessä

Olen ollut äiti muutaman päivän yli 30 vuotta.
Äitinä oleminen on ollut huikaisevampaa, mielenkiintoisempaa ja antoisampaa, kuin mitä ikinä osasin kuvitellakaan. Ikinä - ei sekuntiakaan - en ole katunut päätöstäni hakeutua äidin rooliin. Koskaan en myöskään ole joutunut tilanteeseen, jossa olisin ajatellut olevani liian lujilla. Tilanteet, joissa olen ollut äärimmäisen lujilla äitinä ja ihmisenä, olen huokaissut pikaisen, hätäisen pyynnön Luojalleni, jotta Hän on tukenani tässä ihmisälyn ylitsekäyvässä vaikeudessa. Luottamus Jumalan huolenpitoon on antanut sisäistä rauhaa nähdä olosuhteiden yli. Myös suhde mieheeni, lasteni isään, on ollut aina voimavara, kun olemme yhdessä läpikäyneet vaikeita asioita.

Jos elämä on vaivatonta, ylenpalttisella menestyksellä ja hyvinvoinnilla pönkitettyä huolettomuutta, on suuri vaara alkaa suhtautua elämän pieniin rikkauksiin itsestäänselvyyksinä. Harkintakyky herpaantuu, näköalamme kutistuu ja alamme arvottaa asioita helpommin materialistisin arvoin.

Minulla on ollut suuri etuoikeus olla äiti kolmelletoista lapselle - seitsemälle tytölle ja kuudelle pojalle. Joka päivä sydämeni saa elämänenergiaa, kun ajattelen jokaisen lapsen omaa upeaa, uniikkia ja ainutlaatuista persoonaa.

Äitiys on muuttunut siinä, että tänä päivänä suurin rikkaus, mitä lasten olemassolo voi elämääni antaa, on henkisten arvojen puolella. Myönnän joskus toivoneeni lapsilleni menestystä, mieleisen elämäntehtävän löytymistä ja taloudellisestikin vakaata elämää.
Tällä hetkellä iloitsen, kun lapsi on saanut haluamansa opiskelu-tai työpaikan, on löytänyt elämänkumppanin tai seurustelukumppanin, asuu asiallisessa asunnossa tai selviää taloudellisista velvoitteista. Nämä kaikki on kuitenkin toissijaisia sen rinnalla, mitä äiti-lapsi-suhde minulle merkitsee jokaisen lapsen kohdalla.

Lapsen luonteesta ja myös elämäntilanteesta riippuu, kuinka hanakasti hän haluaa kertoa minulle asioistaan ja ongelmistaan tai pyytää neuvoja tai apua. Arvostan sitä, kun lapsi katsoo minut luottamuksen arvoiseksi kuuntelijaksi vaikeuksien yllättäessä. Arvostan yhtä lailla myös sitä, jos lapsi elää omaa elämäänsä ja ratkoo vastaantulevat pulmat ilman äidin kommentteja. Toki on myös asioita, joissa jokainen lapsista kääntyy äidin puoleen ja kysyy neuvoa.

Kun ajattelen lapsiani, sisälläni käy hyrinä. Tyytyväisyyden hyrinä. Olen kiitollinen siitä, että tänne asti olemme yhdessä selvinneet. Haluan edelleen pitää yllä avoimuuden ja täyden luottamuksen ilmapiiriä, jotta jokainen lapsi kokee helpoksi kertoa minulle omista asioistaan.

Omassa elämässäni kaikkein kallisarvoisinta, mitä olen omalta äidiltäni, kuin myös isoäideiltäni saanut, on esirukoukset. Muistan sen tyhjyyden konkreettisen tunnun, kun Lahja-mummo, isäni äiti kuoli ja yksi elämäni rukoilijamummoista oli poissa. Tällä hetkellä oman elämäni yksi kantavista voimista on oma äitini, joka rukoilee puolestani. Koen myös itse, että arvokkainta, kauaskantoisinta apua, mitä voin omille lapsilleni antaa, on rukoilla heidän puolestaan. Hyvin usein rukous on sydämen raskaita huokailuja Jumalan puoleen, kun lapsen elämässään läpikäymät vaikeudet ylittävät ihmisymmärryksen, eikä ole mitään neuvoa tai ratkaisua antaa.

Äitiys muuttuu ajan myötä syvemmäksi kokemukseksi tunnetasolla. Taloudelliset ja materialistiset asiat muuttuvat hyvin toisarvoisiksi. Jopa se, että toivoisin lasten olevan onnellisia, on muuttunut. Tällä hetkellä toivon, että lapset saisivat viisautta ja voimia käydä läpi elämän mukanaantuomat haasteet ja vaikeudet. Kyllä elämä antaa meille onnenhetkiäkin, mutta ei se ole itsetarkoitus.
Jumalan huolenpito elämässämme on kuitenkin peruskallio, joka ei aikojen saatossa muutu eikä häviä.

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Keittiön kello väärinpäin

Meillä on keittiössä ikkunalaudalla kello. Sellainen suuri ja pyöreä ja näyttää selkeästi yhdellä silmäyksellä, missä mennään. Lasi on kellosta särkynyt jo aikaa sitten, kun kello on sijoituspaikkansa vuoksi altis kissojen töytäisyille. Kellon sijoituspaikka on valikoitunut sen perusteella, että se näkyy koko keittiöön ja olohuoneenkin puolelta sopivasta kulmasta voi tarkistaa ajan juoksun.

Eilen käänsin kellon väärin päin. Siis niin, että kellon takapuoli on katsojaan päin ja kellotaulu on ikkunaan päin. Huomasin, että vaikka minulla oli vapaapäivä ja vapaa koko viikonloppu maanantaitakin myöten, vilkuilin kelloon tämän tästä. Ajatukset, jotka kelloonvilkaisun jälkeen syttyivät mieleen, kulkivat rataa: "noin paljon jo!", "ruoka ei ole vieläkään valmista", "milloinkas minä sinne kanalaan menisinkään, jos ensin...", "kello noin paljon, enkä ole saanut mitään aikaan". Jopa kahvikupillisen keiton voi tyrmätä kellon osoittama aika!

Mietin, olenko todellakin kellon orja. Tuoko kello minulle stressiä ja sääteleekö tuo ajan kulumista mittaava apuväline vapaapäiväni viettoa. Lähdenkö illalla nukkumaan sen mukaan, mitä kello on vai sen mukaan, milloin haluan mennä vuoteeseen tai tunnen olevani väsynyt.

Salakavalasti olen antautunut ajalle. Työpaikalla velvollisuuteni on huolehtia asioista oikeaan aikaan, mutta omassa kodissani, vapaa-ajallani ja varsinkin kun kukaan lapsista ei enää ole niin pieni, että tarvitsisi huolenpitoa ajallaan, minun ei pitäisi antaa määräysvaltaa  tekemisteni suhteen persoonattomalle varkaalle.

Älköön kukaan tarkoituksellisesti tai tahattomasti ymmärtäkö minua väärin: en nyt tarkoita tehtävien laiminlyömistä, vitkastelua, vastuusta kiemurtelua tai  ylenaikaista laiskottelua. Peräänkuulutan elämän katselua kaikessa rauhassa, elämisen perusasioista huolehtimista kaiken muun tekemisen ollessa plussaa, mikä ei ole mikään äitiyden ansiomerkki.

Tekstin kirjoittamisen katkaisi lapsi, joka juoksi ohitseni takki päällä, puhelin kädessä.
- "Äiti! Kato ulos! Kato, mikä auringonlasku! Äkkiä kuvaamaan!"
Yhtäkkiä minullekin oli maailman tärkein asia nähdä auringon viimeiset säteet tältä päivältä ja pakkastaivaan kirjovat vaaleansiniset ja -punaiset, huikeat värien sävyt.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Aapeli kovisteli

Vieläkin on sellainen varuillaan oleva olo ja huomio kiinnittyy jokaiseen valon välähdykseen. Vuodenvaihteen myrsky tuulineen, lumisateineen ja sähkökatkoineen oli kyllä rasittava ja haasteellinenkin. Pisimpään sähkö oli pois viisitoista tuntia, mutta pitkää katkosta edeltänyt vuorokausi jatkuvine eripituisine katkoineen hankaloitti kyllä elämää ärsyttävästi. Onneksi minulla oli vapaapäiviä, mutta vapaapäiville suunnitellut työt jäivät tyystin tekemättä, kun ei voinut tehdä taikinoita tai ottaa pakastimesta ruokatarpeita sulamaan, kun ei ollut takeita uunin toimimisesta. Leivinuunissa toki tein sen mikä oli järkevää, mutta suurien tiskivuorien kasvattaminen ei houkutellut, kun ilman raanavesiä on tämän huushollin tiskien tiskaus kynttilänvalossa utopiaa.

Kangasniemi pääsi kuulema valtakunnan uutisiinkin asti poikkeuksellisista sähkökatkoista johtuen. Itse en ehtinyt noita uutisia katsomaan/lukemaan. Kun katseli Järvi-Suomen Energian sivuilla olevaa häiriökarttaa, oli koko Kangasniemen alue punamustilla pilkuilla kuin ruttotautinen. Ihmeen nopeasti korjaajat saivat kuitenkin haasteellisen työnsä tehtyä, kun tuntui siltä, että toisesta päästä kun sai raivattua, toisessa päässä oli jo uutta korjattavaa. Minulla on kuitenkin aavistus, että kun lämpötila menee suojan puolelle ja lumi puiden oksilla saa lisää painoa, ollaan uusien ongelmien edessä. Metsät, vesakot ja pensaikot ovat täällä nyt todella harvinainen näky: en muista milloin viimeksi olisin nähnyt oksien painuvan samalla tavalla lumen painon alla.

Tulevana kesänä tämän talven opetukset kyllä laittavat siivoamaan sähkölinjat väljältä alueelta puista ja pensaista.

Meillä pisin yhtämittainen katkos kesti siis 15 tuntia. Onneksi ulkona  oli pakkasta alle kymmenen astetta, koska kovemmalla pakkasella olisi jo täällä sisälläkin tullut vilu ja kanalan asukkaat olisi pitänyt evakuoida rönttähuoneeseen. Vaikka lämmitin talon keskellä olevaa leivinuunia, puuhellaa ja takkaa, oli talon päädyissä olevissa makuuhuoneissa jo kylmä. Pidemmässä sähköttömässä tilanteessa asuminen keskittyisi tulisijojen lähelle.

Lunta on satanut paljon. Saappaan varsi ei enää riitä. Tästä aloitetaan nyt tämän talven vietto.