Meillä on keittiössä ikkunalaudalla kello. Sellainen suuri ja pyöreä ja näyttää selkeästi yhdellä silmäyksellä, missä mennään. Lasi on kellosta särkynyt jo aikaa sitten, kun kello on sijoituspaikkansa vuoksi altis kissojen töytäisyille. Kellon sijoituspaikka on valikoitunut sen perusteella, että se näkyy koko keittiöön ja olohuoneenkin puolelta sopivasta kulmasta voi tarkistaa ajan juoksun.
Eilen käänsin kellon väärin päin. Siis niin, että kellon takapuoli on katsojaan päin ja kellotaulu on ikkunaan päin. Huomasin, että vaikka minulla oli vapaapäivä ja vapaa koko viikonloppu maanantaitakin myöten, vilkuilin kelloon tämän tästä. Ajatukset, jotka kelloonvilkaisun jälkeen syttyivät mieleen, kulkivat rataa: "noin paljon jo!", "ruoka ei ole vieläkään valmista", "milloinkas minä sinne kanalaan menisinkään, jos ensin...", "kello noin paljon, enkä ole saanut mitään aikaan". Jopa kahvikupillisen keiton voi tyrmätä kellon osoittama aika!
Mietin, olenko todellakin kellon orja. Tuoko kello minulle stressiä ja sääteleekö tuo ajan kulumista mittaava apuväline vapaapäiväni viettoa. Lähdenkö illalla nukkumaan sen mukaan, mitä kello on vai sen mukaan, milloin haluan mennä vuoteeseen tai tunnen olevani väsynyt.
Salakavalasti olen antautunut ajalle. Työpaikalla velvollisuuteni on huolehtia asioista oikeaan aikaan, mutta omassa kodissani, vapaa-ajallani ja varsinkin kun kukaan lapsista ei enää ole niin pieni, että tarvitsisi huolenpitoa ajallaan, minun ei pitäisi antaa määräysvaltaa tekemisteni suhteen persoonattomalle varkaalle.
Älköön kukaan tarkoituksellisesti tai tahattomasti ymmärtäkö minua väärin: en nyt tarkoita tehtävien laiminlyömistä, vitkastelua, vastuusta kiemurtelua tai ylenaikaista laiskottelua. Peräänkuulutan elämän katselua kaikessa rauhassa, elämisen perusasioista huolehtimista kaiken muun tekemisen ollessa plussaa, mikä ei ole mikään äitiyden ansiomerkki.
Tekstin kirjoittamisen katkaisi lapsi, joka juoksi ohitseni takki päällä, puhelin kädessä.
- "Äiti! Kato ulos! Kato, mikä auringonlasku! Äkkiä kuvaamaan!"
Yhtäkkiä minullekin oli maailman tärkein asia nähdä auringon viimeiset säteet tältä päivältä ja pakkastaivaan kirjovat vaaleansiniset ja -punaiset, huikeat värien sävyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti