torstai 29. syyskuuta 2011

Sanoiksi puettua jännitystä

En yleensä ole jännittäjätyyppiä. Ajattelen, että kaikesta selvitään. Tosin aika tasaista ja "helppoa" on elämäni viime vuosina ollut, että en juuri muista jännittäneeni kuin omia häitäni. "Helppoa" elämä oli naimisiinmennessäkin, mutta me pöllöpäät vaan järjestimme 150:n hengen häät lähes kahteen pekkaan. Ei ollut tottumusta, kuinka voi päästä helpolla sellaisten juhlien järjestämisestä.
Nyt tuntuu siltä, että hitusen jännittää. Ei niinkään itse juhla, joka huomenna on, vaan lähinnä se, onko tämä joukko huomenna iltapäivällä Kangasniemen kirkossa.
Kaikkien vaatteet on vielä kertaalleen sovitettu ja pakattu, kukkalaite on parvekkeella, nuotit etsitty, kassillinen eväsvesipulloja hankittu ja matkapahoinvointilääkettäkin on tarpeeksi. Muistin jopa metrilaastarin ja sakset, joilla uudet kengät jalkoihinsa tunkevat tytöt voivat laastaroida kantapäänsä. Kaatosateeseen en ole varautunut, mutta yhtään emme pane pahaksemme huomisia sääennusteita, jotka lupaavat lähes 20:n asteen syyslämpöä.

Saamme linja-autoon matkaseuraa kahdesta serkustani. Toista heistä en muista nähneeni yli 20:een vuoteen.
Hautajaisissa näen lisää harvoin nähtyjä serkkuja.

Paras tehdä aamua varten tarkistuslista, jotta kaikki on mukana klo 8.
Minusta tuntuu, että huomisesta päivästä tulee hyvin ikimuistoinen.

Suojelusta toivotan teidänkin osaksenne, enkelit tekevät meidän perheen osalta huomenna ylitöitä.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

14 pukupussia

Mummo ehti soittamaan ennen minua. Eipä tule äidillä aika pitkäksi, kun pohtii taas majatalon vuoderatkaisuja. Loppuviikon yöpyjien kokonaismäärä on vielä arvailuja, mutta vaikka joskus tuntuu mummolassa sänkyjä ja sohvia kököttävän joka nurkassa, niin näyttääpä taas tulevan hätäratkaisuja käyttöön.
Me teemme hautajaismatkan päivän aikana ihan järkisyistä. Ei ole mitään mieltä lähes kahdenkymmenen hengen majoittua mummolaan yhdeksi yöksi, kun kolmen tunnin ajolla pääsemme omiin sänkyihin nukkumaan. Lisäksi bussissa mahtuu mainiosti nukkumaankin, jos tarve vaatii.

Mies pyysi huomisen palkattomaksi vapaapäiväksi. Huomiselle jääviä järjestelyjä on sen verran paljon, että lähtöpäivän aatoksi voisi jäädä myös päivälevolle pyhitetty aika. Lisäksi hän aikoo käydä paikan päällä tutustumassa tilausbussiimme, jottei lähtöpäivän aamuksi jää liikaa asioita hoidettavaksi. Jos bussi sattuu olemaan uusi tuttavuus, on ihan hyvä käydä sen tekniikkaa opiskelemassa.

Iltapäivällä oli vielä naisihmisten viimeinen pukusovitus ja pakkasin jokaisen vaatteet omaan pukupussiin ja maalarinteipillä nimikoin pussit. Miesväen puvut haen huomenaamulla vuokraamosta.
Mannerheimintiellä sijaitseva pukuvuokraamo "Nam" osoitti kyllä kiitettävää asiakaspalvelua ja joustavuutta.
Käytin ensin neljä poikaa sovituksessa viime viikolla ja heille löytyi puvut puolessa tunnissa. Loput kolme miestä olivat ajatelleet ensin ostaa hautajaisvaatteet, mutta sain heidät kuitenkin suostumaan vuokrapukuun. Olin varannut maanantaiaamulle sovitusajan yhtä varten, mutta tuntia ennen sovittua aikaa ilmoitan, että tulijoita olisikin kolme. Kun liikenne-esteiden takia vielä myöhästymme muutaman minuutin sovitusta ajasta, ajattelin, että vuokraamon väki ei varmaankaan ole tilanteesta kovin hyvillään.
Meidän hankalasta käytöksestämme huolimatta vuokraamon väki jaksoi palvella ammattitaidolla ja ripeydellä, kaiken lisäksi hyvin ystävällisesti. Oli ilo katsella heidän sovitustaitojaan ja kuinka kauniisti istuviksi he puvut huolsivat. Ompelija tekee vielä lyhennykset ja pidennykset sovittajien mittojen mukaan.

En ollut koskaan aikaisemmin edes ajatellut pukuvuokrauksen ekologista puolta.
Jos pukua tarvitaan kerran tai kaksi ja se sen jälkeen käy käyttäjälleen tarpeettomaksi, on puvun vuokraus tai lainaus ehdottomasti ekologisin vaihtoehto.
Minulla päällimmäinen ajatus oli säästää aikaa ja hermojani ja se tavoite näyttää toteutuvan täysin.

Aamupuuron aikaan

Vaikka mummo ja pappa pilke silmäkulmassa hyväntahtoisesti kutsuivat kesällä Maatalouskoululaista "kyökkipiiaksi", minua hiukan epäilyttää alkaa kutsua tyttöä sillä nimellä täällä. Voihan olla, että joku tarkoituksella käsittää nimen väärin ja saan syytteet vähintäinkin lapsityövoiman käytöstä. Nimi "kyökkipiika" istuu sen takia niin hyvin meidän 17-vuotiaalle, koska hän on tämän tyttöjoukon pätevin ja osaavin apulainen missä tahansa huushollihommassa. Häneeen voi luottaa, eikä ole myöskään pelkoa, että hän kihahtaisi oikutteleville pikkuipanoille liian kovakouraisesti. Nuorten lastenlikkojen sietokyky pikkulasten kähinään kun ei ole vielä kehittynyt, eikä heiltä voi pohjatonta sietokykyä vaatiakaan.
Nyt joka tapauksessa tuo näppärä 17-vuotias pääsi vuorostaan hiuskoululaisen koekaniiniksi tämän koululle. En edes tullut kysyneeksi, mitä tytön päälle aiotaan tehdä, mutta todennäköisesti oli kysymys vain jostakin hiushoidosta.
Eilen hiuskoululainen sai uhkarohkean hiustenleikkuuasiakkaan Pikkuveljestäni. Kylmä hiki kihosi niskaani, kun leikkaaja sanoi hiustenleikkuun opiskelun alkavan koulussa ensi viikolla. Päivänvalo ja tuttavien toivonmukaan suorasukaiset kommentit varmaan paljastavat Pikkuveljelle hänen kampauksensa syvimmän olemuksen, jota ei meidän hämärässä eteisessä nähnyt selvästi.

Vanhin pojista lähtee eilisen tiedon mukaan jo tänään mummolaan Pikkuveljen mukana. Asia koskettaa minua sikäli, että ruuhkautuneesta kuivanpyykin röykkiöstä voisin katsella jotakin vaatepuolta lähtijälle valmiiksi. Sukat ja teepaidat kun näyttävät jatkuvasti olevan meidän perheessä kuuma sana. Muutama  poika vanhimmasta päästä saattaa jopa tehdä kauppaa paitalöydöillä pyykkiröykkiöstä. "Saat pelata mun huoneessa tunnin, jos etsit mulle pyykkikasasta teepaidan."

Kun eilen jouduin vielä juoksentelemaan Aleksanterinkadulle pikkutyttöjen vaatetuksen perässä, silmiini sattui Crocsin myymälä.
Sain joskus neljä vuotta sitten vanhimmalta tyttäreltä lahjaksi Crocsit ja ne ovat olleet jalassani siitä lähtien kesät, talvet (myös yhdet ylioppilasjuhlat). Kovilla pakkasilla lapset huomauttelevat villasukkavirityksistäni, mutta tällä hetkellä kyseiset kengät ovat ainoat, joissa jalkani viihtyvät valittamatta 16-tuntisen päivän. Kenkäni olivat jo viittä vaille puhki pohjista ja nyt kaupan nähdessäni ostin miettimättä uudet tallustimet. Ainoastaan valitsemani "kenkäkorut" jakavat jyrkästi mielipiteitä. Yhden mielestä olen "lapsellinen", toinen hihkuu riemusta ja kolmas ryhmä kommentoijia ottaa viileän etäisen asenteen.
Oikean jalan kenkää koristaa kaksi iloista veikkoa: Paavo Pesusieni ja Patrik.

Oletteko muuten tienneet, että Crocks-yhtiö on lahjoittanut maailman lapsille kolme miljoonaa kenkäparia?

maanantai 26. syyskuuta 2011

Pyykkiteline

"Älä osta, jos voit dyykata tarvitsemasi roskiksesta" on ollut yksi tunnuslauseistani jo vuosia.
On joukko ihmisiä, jotka kavahtavat tuollaista ajatusta, toisille käyttökelpoisen tavaran talteen ottaminen roska-astiasta on aivan luonnollista.
Elämäntapani on tarttunut selvästi mieheenikin: eräänä päivänä hän luontevasti esitteli kyläilemässä olevalle vanhimmalle tyttärelle juomalaseja, joita oli kerännyt talteen ulkoa pullojenkeruureissuillaan. Pakko oli miehen samaan hengenvetoon esitellä syystakkiaan, jonka hän toi kotiin Kierrätysmessujen ilmaistavaratorilta, sekä puuvillahousuja, jotka on löydetty talomme roskahuoneesta.
Tyttären ilme ei ollut ihan vakuuttunut, ei ainakaan yhtään innostunut.

Tänään katselin Citymarketissa pyykinkuivaustelineitä, joista pyydettiin kymmentä euroa. Meillähän pyykinkuivaustelineet on kuluvaa käyttötavaraa ja niitä taitaa olla puolisen tusinaa. Suurin osa telineistämme on löydetty roskahuoneesta ja korjattu "intiaanisidoksin" narulla. Koska telineitä ei koskaan laiteta kasaan, ne voi korjata narulla napakasti.
Teline jäi tänään ostamatta. Ehdin vain ajatella, että nappaan sitten roskahuoneesta, kun tulee vastaan.

Illan roskienvienti- ja lastenhuhuilureissulla löytyi roskahuoneesta vallan mainio ja korjauskelpoinen pyykkiteline. Minun pyykinripustukselleni kelpaa aivan hyvin narulla korjattu toisten vanha (ei edes näöltään vanha) teline. Ihan samalla tavalla pyykkini kuivuvat tai sateessa likoavat, oli telineen alkuperä mikä hyvänsä.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Pikkuveljen työteliäs loma alkoi

Pikkuveli yrittää tosissaan saada aviokriisiä aikaan: ensin laittoi tietokoneeni kuntoon keittiön nurkkaan (juostuaan ensin kolmeen kertaan Verkkokaupassa hakemassa tarvittavia osia) ja nyt tekee valmistelevia toimenpiteitä, jotta pikkupojat saavat joskus tulevaisuudessa olohuoneessa pelata PS-kolmosta. Pikkuveljen vaimo odottaa kuuliaisesti ja heidän lomapäivänsä tärvääntyy. Omatuntoni kolkuttelee ihan kalisemalla, kun heillä varmasti olisi tähdellisempääkin tekemistä.

Huomenna raahaan loputkin miehet pukuvuokraamoon. Edestakaisin soutamisen ja huopaamisen jälkeen tulimme siihen tulokseen, että halvemmalla pääsee, jos vuokraa puvun, kuin ostaa koko rytäkän yhtä käyttökertaa varten.
Naisihmisten vaatetusasiat näyttävät olevan jo kutakuinkin kasassa. Isot tytöt lainailivat toisilleen tarvittavia vaatekappaleita ja eilen kävin kahden tytön kanssa kadun toisella puolella Citymarketissa etsimässä puuttuvia vaatteita ja kenkiä.
Kiitettävästi tarpeemme löytyikin ja kassalla odotti iloinen yllätys: saimme lahjakortin Silja Linen Tukholman-risteilylle.
Miehellä alkaa heti hautajaisten jälkeen talviloma ja hän pääsee pikkutyttöjen kanssa laivaan. Tirtetta ja ekaluokkalainen eivät ole koskaan olleetkaan isossa laivassa ja heillä on sopivasti lokakuun alussa syntymäpäivät kummallakin. Isoista tytöistä kaksi lupautui ystävällisesti lähtemään mukaan lapsenlikoiksi. Tai ei heitä oikeastaan tarvinnut edes pyytää, he tarjoutuivat oma-aloitteisesti.
Taitaa olla kuusi vuotta aikaa edellisestä laivamatkasta, jolloin isi pomppasi yöllä yläsängyltä pelastamaan sängystä pudonnutta lasta ja olkapään kiertäjäkalvoon tuli leikkaussaliin johtava repeämä. Isot tytöt lupasivat nyt vahtia, ettei isi kiipeile yläsängylle.

Jos olin kuvitellut, että perheemme viime juhannuksen reissu kaikkine valmisteluineen ja toteutuksineen oli jotenkin poikkeuksellisen haastava, olin erehtynyt. Kyllä tähän aikaan vuodesta toteutettava yhden päivän reissu yhteensä kuuden tunnin ajomatkoineen vaikuttaa selkeästi hurjemmalta yritykseltä. Menomatkan matkustajamäärä bussissamme on tällä hetkellä jo 18, mutta tilaa vielä löytyy.

Oletteko koskaan tavanneet nuorta aviovaimoa, joka jaksaa narisematta odottaa miestään 8 tuntia, kun tämä kirjaimellisesti nälkäpalkalla laittaa sisarelleen tietokone- ynnä muita viritelmiä? Kommentoijat ovat aikaisemmin noteeranneet alttiin veljeni, mutta nyt nostan tietoisuuteenne myös tämän huippukärsivällisen vaimon.
Iltakymmeneltä lähtivät kotiinsa.
Uskomattoman nopean uudistetun koneeni ääreltä totean, että kiitollisuuteni ei oikein löydä sanoja.

perjantai 23. syyskuuta 2011

Luvunlaskua

Täytyy olla tarkkana päänuppinsa kanssa. Eilen kirjoitin tänne ihan sujuvasti, että 37 vuotta äiti kävi joka ilta nukkumaan isän viereen.
17-vuotias tytär tekstiä lukiessaan oli pohtinut, "minne se mummo mahtoi 10 vuoden aikana käydä nukkumaan".
Itse huomasin kymmenen vuoden katoamisen vasta päivänokosille käydessäni, kun aivojen uumenista asia pompahti pinnalle.
Siis vanhempani olivat naimisissa 47 vuotta.
Jos heidän yhteiselonsa oli aina sopuisaa ja sydämellistä, niin viimeisinä vuosina siitä tuli kultaisen kaunista ja pulppuilevan ilon täyttämää arjesta nauttimista. Heidän keskinäinen huumorinsa kutkutti myös sanailun kuulijan sydäntä.

Sen lisäksi, että luvut menee päässäni nykyään miten sattuu, joudun tarkistamaan, kuinka monen lapsen opettajalle olen jo ilmoittanut hautajaispäivän poissaolosta koulusta. Ihan tarkkaan kun en muista, keille olen viestiä lähettänyt. Tämän hetken koululaissaldo meillä on 9, eikä suinkaan 8, vaikka koko loppukesän niin väitin.
Ihan asiasta naapurin täti sanoo iltaisin, kun lähden hänen luotaan, että "menehän laskemaan lapsias".

Melska ja Tirtetta tekivät kotileikin saunan lauteiden alle. Kiukaan sulakkeet on pois päältä, joten kuivumassa olevien lakanoiden alla oleva maja on turvallinen.
Mies menee tulevaksi yöksi töihin ja töihinlähtö on jo kello 17:n pintaan, joten komensin hänet nukkumaan varastoon.
Riittävä rauhallinen unikin on kiitoksen aihe meille elämästä nauttiville.

torstai 22. syyskuuta 2011

Hyvä elämä jatkuu meillä

Kuinkahan omatoimisia tämän palvelutalon asukkaista tulisikaan, jos minun asioidenhoitolista olisi jatkuvasti näin täyteen varattu. Huominen näyttää paperilla huvittavalta. Onneksi valmisruuat on keksitty ja onneksi kotona riittää apulaisia. Eilen kuitenkin täällä Kyökkipiika hoiteli häntäpään kouluunlähtijät, Tirtetan ja alkupään koulusta tulijat. Lisäksi jaoin vaatteidenhankintaa vanhimmalle tyttärelle ja hän ystävällisesti lupasi hoitaa puvunoston yhden pikkuveljistään.

Se, mihin varaan kiireetöntä aikaa ja levollista sydäntä, on äidille soittaminen kahdesti päivässä. Onneksi mummolassa käyvät vieraat ovat viime päivinä huolehtineet siitä, ettei äidillä ole ehtinyt tulla yksinäinen olo.
47 vuotta lähteä joka ilta nukkumaan oman rakkaansa viereen ja sitten totutella lähtemään vuoteelle illalla yksin, on varmaan asia, joka eniten tekee äidille kipeää. Suuressa talossa ja puutarhassa riittää touhua ja työtä, vaikka siellä elelisi yksinkin, mutta iltoihin tarvitaan varmasti lämpöä ja lohtua.

Puhuin juuri kangasniemeläisen pankkiystäväni kanssa puhelimessa ja totesimme, että tavanomaisena kulkevasta arjesta kannattaa olla kiitollinen. Kun tavallinen arki särkyy, ymmärtää elämän vakauden merkityksen.
On asenteesta kiinni, laulaako sydämeni kiitosta, kun kello soi aamulla vaille kuusi harmaaseen sadepäivään.
Olenko kiitollinen siitä, että kävelen omilla jaloillani vessaan ja keitän itse aamukahvini?

Nyt kyllä meidän nukkuva isi olisi kiitollinen siitä, jos mamma vahtaisi pikkutyttöjä, eikä antaisi heidän hakata prinsessojen taikasauvoilla ovia eteisessä.
Jatketaan elämästä nauttimisesta. Helsingissä sataa vettä. Onneksi meillä ei ole tulva, eikä pyörremyrsky.

maanantai 19. syyskuuta 2011

Muistikirja kaappien ovissa

Keittiön kaappien ovet alkaa olla kuorrutettu muistilapuilla. Vaikka minulla ei varsinaisia hautajaisjärjestelyjä olekaan, on kuitenkin neljäntoista hengen vaatepuolen selvittely ihan omanlaisensa homma. Vaatteiden lisäksi näyttää kouluissa juoksemiset kasautuvan tälle viikolle ja kun siihen lisätään muutama hammaslääkärireissu ja Meilahdessa käynti, on aikatauluissani pientä kuormitusta.
Lähes ärtymystä tunsin äsken, kun koneeni keittiön nurkassa kieltäytyi käynnistymästä. Ihan tarkoituksella en heti ensimmäiseen hätään soita Pikkuveljelle, koska hänellä pitäisi olla leipätyönsä ja meillä juoksemisen lisäksi omaakin elämää. Kun Pikkuveli seuraavan kerran poikkeaa iltapäiväkahville, muotoilen sanani hyvin kauniisti - malliin: "sitten kun kaipaat pientä näpertelyä, viitsitkö kurkata, miksi mun kone ei käynnisty..."
Isot pojat luovuttivat suosiolla, kun näytin tilannetta heille.
Joskus täytyisi tehdä jotakin näin avuttoman surkealle englanninkielen taidolle. Olisi mukava tietää, miksi jotakin tapahtuu ja mikä on suomenkielinen nimitys sille tapahtuneelle.

Maatalouskoululaiselle täytyisi myös keksiä uusi bloginimi. Hän keskeytti maatalouskoulun ainakin toistaiseksi.
Kesän aikana hänen selkäänsä jo vuodet vaivannut skolioosi alkoi ilmoitella olemassaolostaan särkyinä selän lisäksi myös polvissa. Ei ole järkevää hakeutua aktiivisesti sellaiselle alalle, jossa työstä suoriutuminen vaatisi jo 17-vuotiaana jatkuvaa kipulääkkeiden syömistä. Hänellä on nyt tutkimukset asiasta meneillään ja aikanaan saamme lääkärin kommentin mahdollisista toimenpiteistä.
Maatalouskoululainen eli tätä nykyä Kyökkipiika on saanut jo yhden työpaikan ja aikanaan mahdollisesti katselee toista. Melskan äiti lähes riemastui, koska heilläkin lapsenlikkatilanne näyttää tulevan talven suhteen nyt erittäin lupaavalta. Kyökkipiika kun on kotitaloustaitojensa lisäksi myös armoitettu lastenhoitaja.

Koska istun ylioppilaskirjoituksiin englannin kokeeseen lukevan pojan koneella, olen lyhytsanainen.
Villiviinille ja Tupulle kiitos blogitunnustuksista. Kiireisen elämäntilanteen vuoksi joudun jättämään tunnustuksiin paneutumisen pelkkiin kiitoksiin.

Olen saanut runsaasti lämpimiä osanottotoivotuksia viime päivinä myös teiltä lukijoilta. On tuntunut siltä, kuin olisitte asettaneet olkaanne taakan alle avuksi. Tukenne lisäksi minusta on viime päivinä useaan otteeseen tuntunut siltä, kuin isä sanoisi nauraen:
- "Älä nyt ainakaan minun kuolemata ruppee suremaan: kuolemaha on jokkaisella joskus eessä."

lauantai 17. syyskuuta 2011

Musiikkia keittiöön

Jos Kuopion veli saa suruterapiaa metsätöistä, järjesti Pikkuveli minulle sellaista terapiaa, etten ole nahoissani pysyä.
Joku aika sitten mainitsin ohimennen Pikkuveljelle, että olisi kiva kuunnella musiikkia kaiuttimista samalla, kun tekee keittiöhommia. Pikkuveli otti asian tosissaan ja kävi tänään kiinnittämässä kaiuttimet keittiööni. Samalla hän hommasi minulle Spotifyn. (Tarjoaa yli 10milj. kappaletta kuultavaksi.)
Olen vuosikaudet elänyt aikalailla musiikkipaitsiossa. Osaksi sen takia, että elämässä on ollut niin paljon muuta ajateltavaa, kuin se, kuinka voisi kuunnella laadukkaasti mielimusiikkiaan. Elac 301 näkyy ja kuuluu olevan jo sitä  kaiuttimien laatuluokkaa, että vaikeaa on ainakin ensimmäisenä iltana lähteä keittiöstä minnekään. Lapset joutuvat  toistaiseksi odottamaan omaa vuoroaan. Alkuun näyttää myös siltä, että musiikkia ei kuunnella samalla, kun tehdään keittiöhommia, vaan keittiöhommat odottaa, jotta maltan lopettaa kuuntelemisen.

Te, jotka majailette suurimman osan päivää keittiössänne: pyytäkää jotakuta asiaan perehtynyttä asentamaan keittiökaiuttimet! Eikä näytä ollenkaan hassummalta keittiönkaappien yläsokkeliin asennettuna. Ja ai-ai, kun on mukava tiskata Celine Dionin tai  Pat Boonen kanssa.

perjantai 16. syyskuuta 2011

Isän muistojuhlaa järjestellään

Eilinen päivä tuntui sunnuntailta. Tänään on ollut vaikea muistaa, ettei ole maanantai.
Kun menin ruokakaupan hälinään, tuntui kuin olisin tullut sinne toisesta maasta.
Jumalan on täytynyt olla erittäin lähellä meitä eilen, koska isän lähtöhetki tuntui hyvin pyhältä.

Esirukoukset kantaa edelleen. Olen päivän mittaan puhunut useaan otteeseen äidin kanssa puhelimessa. Ei hänen hautajaisjärjestelyihinsä ole kuulunut mitään huokailua tai murheen alhossa tarpomista. Iloinen, kirkas ääni on tervehtinyt minua joka kerta ja viimeisellä juttelukerralla hän kuului syövän hanakasti jotakin herkkua - todennäköisesti leipäjuustoa lakkahillon kanssa.

Hautajaisejärjestelyt ovat edenneet ja kaikki pienetkin toiveemme yksityiskohdista näyttää järjestyvän. Papan muistojuhlaa vietetään lähimpien läsnäollessa. Kuopion veli yhdessä äidin kanssa yrittää vetää hienovaraista rajaa kutsukorteille, koska meille hyvin tärkeitä ihmisiä olisi kuitenkin kovin paljon. Lisäksi kirkollisten toimitusten ruuhka pakotti meidät järjestämään juhlan arkipäivänä.

Tänään ajattelin monta kertaa kuultua, varsinkin lasten isovanhemmilleen lausumaa muistovärssyä. "Heittäkää arkulle varovasti multaa, siellä on pappa, siellä on kultaa".
Ajattelin, että jos meidän Tirtetalta kysyisi mielipidettä tuosta muistokirjoituksesta, hän saattaisi sanoa:
- "Eihän pappa siellä arkussa ole. Pappahan on taivaassa."
En ole aikaisemmin pysähtynyt pohtimaan runoa syvällisemmin, mutta ei se ainakaan meidän papan hautajaisissa pidä paikkaansa.

Pappa sai koivupuisen arkun. Äitini ja Kuopion veli tyttäriensä kanssa saivat laittaa papan tomumajan arkkuun.
Tomumaja on aika kuvaava, kaunis nimitys ihmisen ruumiille. "Ruumis", "maalliset jäännökset" tai "vainaja" ovat aika kolhoja, kylmiä, paljon puistattavia mielleyhtymiä aikaansaavia nimityksiä. "Tomumaja"-nimitys kuvaa kauniisti ihmiskehon lopullista olemusta maailmankaikkeudessa.

Sanoin Pikkuveljelle tänään, että meistä jokainen alkaa työstää papan poismenoa omalla tavallaan. Meillä lapsilla oli omat asiat, jotka olivat tärkeitä isän kanssa.
Kuopion veli oli tänään ottanut moottorisahan ja mennyt papan metsään töihin.

Istuin isäni kanssa nuorena tyttönä lukuisissa konserteissa. 70- ja 80- luvuilla Mikkelin konserttitarjonnassa oli silloin tällöin joitakin helmiä. Kyllä me istuimme kuuntelemassa maailmantähtien lisäksi myös Mikkelin mieslaulajia, kuin Cantores Minoresiakin.
Minun täytyy miettiä ja valita isän muistojuhlaan pari laulua, jotka laulan.

torstai 15. syyskuuta 2011

Pappa lähti Taivaan kotiin

Minun isäni pääsi tänään Taivaan kotiin. Molemmat veljeni ja minä äidin kanssa saimme olla papan vierellä, kun hän lähti.
On hyvin vaikea pukea sanoiksi kokemaamme, koska kaikki koimme hyvin voimakkaasti Jumalan käden ohjauksen tapahtumissa.
Pikkuveli ja minä lähdimme aamulla Helsingistä hiukan seitsemän jälkeen ajamaan kohti Kangasniemeä. Veli soitti  minulle autossa Samuli Edelmanin laulamia virsiä, ajattelin isää ja rukoilin, että ehdimme ajoissa. Pysähdyimme Heinolan sillan luona, söimme ja jatkoimme matkaa.
Mummolaan saavuimme noin varttia vaille 11 aamupäivällä.

Isä lepäsi vuoteella ja näin heti hengityksen olevan jo työlästä. Hän oli aamulla saanut nestetipan ja oli avannut silmät. Voimia puhumiseen ei ollut. Tunsimme kyllä, että isä kuuli, mitä hänelle puhuimme.
Kerroin isälle kaikkien terveiset, annoin vanhimman tyttäreni lähettämän suukon, silitin häntä ja kerroin, että kaikki on hyvin ja ihan pian Jeesus tulee hakemaan häntä.
Pikkuveli vuorostaan tuli isän luokse, kertoi kuulumisensa ja asiansa ja silitteli isän otsaa.
Isän kädet olivat vähän viileät, mutta jalat aivan lämpimät. Totesimme Pikkuveljen kanssa, kuinka paljon voimia isän hengitys vaati.
Myöhemmin illalla Pikkuveli kertoi ajatelleensa, kuinka me pystymme lähtemään illalla takaisin ja jättämään isän tänne.
Kuopion veli oli tullut jo yöllä paikalle ja oli ottanut opiskeluistaan vapaata loppuviikon.

Pikkuveli jäi isän luokse ja minä menin keittiöön äidin kanssa valmistelemaan meille ruokaa. Ovi papan huoneeseen oli auki ja keittiöstä on näköyhteys huoneeseen.
Pikkuveli oli silitellyt papan päätä ja sanonut:
- "Nyt on, pappa, kaikki hyvin. Voit sulkea silmät, sinun ei tarvitse enää jaksaa mitään."

Pappa oli sulkenut silmät, hengitys alkoi harventua ja samalla Pikkuveli huutaa meitä tulemaan.
Tulemme papan vierelle ja näemme, että hengityksessä alkaa olla katkoja. Ojennamme kätemme papan päälle. Kuopion veli rukoilee lyhyen rukouksen, äiti kiittää Taivaan Isää ja toivottaa papalle hyvää matkaa ja yhdessä luemme papalle Herran siunauksen. Kun siunaus päättyy, alamme laulaa "Halleluja"-laulua. 
Pari säettä laulettuamme pappa huokaisee viimeisen kerran, sydän hiljenee ja huomaamme hänen lähteneen.
Jumala täyttää meidät suunnattomalla taivaallisella ilolla, laulumme loppuu ja alamme nauraa onnesta! Pappa pääsi pois!
Minäkin saan nauruni välistä sanottua: "Pappa, joko sinä menit?!"

Kun katsomme ikkunasta ulos, aurinko valaisee utupilvien lomasta mummolan pihaa, tuuli tyyntyy ulkona. Sade lakkaa hetkeksi. Aurinko hellii hetken papan maallisen kodin pihapiiriä, painuu sitten taas pilvien taakse ja sade jatkuu taukoamatta koko päivän.

On hyvin vaikea kuvailla sanoin sitä tilannetta, koska emme olleet koskaan kokeneet mitään vastaavaa. Kyyneleet, jotka valuivat silmistämme, olivat ilon kyyneleitä ja nauroimme onnesta, että Jumala kuuli pyyntömme ja otti papan pois sairauden kärsimyksistä. En minä ainakaan ole koskaan kuvitellut, että sellaisessa tilanteessa, kun läheinen kuolee, voi nauraa. Ei se ollut mitään naurun hekotusta, vaan Jumalan antamaa onnen naurua.
Onnen nauruun liittyi myös ihmettely Jumalan tarkasta aikataulusta.
Olimme eilen Pikkuveljen kanssa sopineet, että hän tulee meille kello 7.00 aamulla. Olimme perillä mummolassa ennen yhtätoista ja kello 11.27 oli papan lähtöhetki.

Joka ei halua tunnustaa Jumalan järjestämiä asioita, puhuu sattumista, hyvästä tuurista, onnesta.
Meille tällaiset asiat eivät ole sattumaa maailmankaikkeuden sattumien summana, vaan ne ovat Jumalan aikataulua. Me tiedämme, että Jumala antoi papalle voimia odottaa niin kauan, että ehdimme kaikki saattelemaan häntä matkalle.

Keräsin pihasta ruskanpunaisen oksan siitä pensaasta, joka kasvaa papan Eetu-koiran patsaan vieressä. Kuusiaidasta taitoin oksan ja keltaisen kukan mummon kukkapenkistä vertauskuvaksi onnellisesta, rikkaasta ja iloisesta ajasta papan kanssa. Sidoin oksat kimpuksi papan rinnalle. Äitini sanoo, että "voi, kun ei ole enää pihassa yhtään ruusua".

Hetken päästä tulee naapurista, tiedon saatuaan, äidin sisko ja naapurin täti. Naapurin tädillä on kädessään myöhäisen kesän ruusu. Pujotan ruusun vielä kimppuun.

Hautaustoimiston auto hakee papan ruumiin pois yhden tienoissa. 

Koska Kuopion veljellä on vapaata koulustaan, hän pääsee huomenna mummon kanssa hoitamaan hautajaisjärjestelyjä. Kuopion veljen tytöt veli haki illansuussa mummolaan. He pääsevät huomenna terapiatyöhön nostamaan perunaa ja juurikasveja.

Pikkuveli ja minä tulimme vesisateessa kotiin. Tullessa pääsin näkemään Pikkuveljen kodin ja Pikkuveljen vaimo oli varannut meille hyvää ruokaa. Hyvä musiikki hyvistä laitteista kuultuna on minulle aina upea elämys Pikkuveljen kodissa.

Luulen, että me lähdemme kaikki papan hautajaisiin. Ainakin kaikki lapset ilmaisivat halunsa asiasta.

Jumalan aikatauluja ihmetellessämme kuulimme, että tänään lähti Taivaan kodin juhliin myös mummon ja papan tuttava, myös meidän perheelle tuttu Helluntaiherätyksen arvostettu opettaja ja saarnaaja Veikko Manninen. Joka kerran kuuli hänen opetustaan, muisti hänet sen jälkeen.

Jumala kuuli äitini ja minun rukoukset siitä, että isä pääsisi nopeasti pois sairauden kärsimyksistä.

Serkkuni laittoi viestiä osanotosta suruun. Minun piti viestittää takaisin, että meillä onkin ilo, että pappa pääsi Taivaan kotiin.
Hänen vastausviestinsä oli:
"aamen ja ylistys".

En tiennyt etukäteen, että isän poismeno ei tuokaan surua, vaan sydämen täyteen taivaallista iloa.
Olimme Pikkuveljen kanssa yhtä mieltä siitä, että tämä päivä oli kummallekin tähänastisen elämämme merkityksellisin päivä.


keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Matka huomenna, jos Luoja suo ja elämme

Huomenna Pikkuveli ja minä käymme mummolassa.
Näen isäni viimeisen kerran. Jos hänelle tulee kutsu ennenkuin olemme siellä, ei se haittaa, koska mielessäni hyvästelin isän jo juhannuksena.

Katsele ympärillesi, keitä on lähelläsi. Katso heitä. Rakasta heitä, kuin rakastaisit viimeistä päivää.
Joskus tulee se viimeinen päivä rakastaa.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Jos omenapiirakan vielä saa, on elämä mallillaan

Kuopion veli soitti eilen illalla mummolan pihasta omasta autostaan.
Hänellä on opiskelupäiviä lähiseudulla, niin poikkesi mummolaan yökylään ja samalla katsastamaan mummon ja papan tilannetta.
Ainakin on nyt puhelimia mummolla ja papalla. Veli oli laittanut kuntoon koko talon puhelimet ja tuonut varalle yhden uuden.
Lisäksi on järjestelty esteetöntä kulkua pyörätuolille. Papan jalat eivät tahdo enää kantaa. Mutta mieli kuulema kantaa ja vanhan pariskunnan huumorintaju vain paranee loppua kohti. Selvästi mummo ja pappa ovat asioiden yläpuolella. Tarkoitan sillä sitä, että he eivät anna ulkoisten asioiden päästä kietomaan ohdakkeita mieleen. Mieli on heillä riemukas, onnellinen ja toivorikas. Ja toivorikkaudella tarkoitan tässä yhteydessä sitä, että papan kohdalla on kohta kamppailu syöpää vastaan voitettu.
Niinkuin olen miljoona kertaa täälläkin muistuttanut itseäni, että tämä ihmiselon hetki on vain valonvälähdys iankaikkisuudessa.
Jos ajattelemme elomme pituutta kuolettavan pitkänä kidutuksena tai päivien ohi kiitämisenä, erehdymme raskaasti.

Veli siis jutteli terveisiä mummolasta. Minulle ne terveiset merkitsi samaa, kuin olisin ollut paikalla.

Veljelläni on tytär, joka kirjoittaa osan yo-kokeista tänä syksynä ja loput ensi keväänä. Meillä on poika, joka on samassa tilanteessa.
Tänä aamuna piti antaa isin paita yo-kokeeseen menevälle pojalle päälle, kun kaikissa pojan paidoissa näkyi olevan jotakin tekstiä. Yo-kokeiden säännöt on hyvin tiukat. Kynistäkin vedettiin mustalla tussilla englanninkieliset tekstit piiloon.

Minua säälitti aamulla lähtevät, kun vettä tuli taivaan täydeltä. Kaiken lisäksi tuulee ja olen varma, että yhdelle tytölle mukaan antamani uusi sateenvarjo tulee iltapäivällä rikkinäisenä takaisin.
Minusta tämä loppukesä on tuntunut poikkeuksellisen sateiselta. Ehkä se tunne johtuu vain siitä, että olen kyllästynyt ripustamaan pyykkiä parvekkeelle, kun seuraavana päivänä riivin vaatteet pois ja kiikutan talon kuivauskaappiin.

Täällä on kaksi koululaispoikaa röhätaudissa. Ekaluokkalainen kuntoutui todella nopeasti Ventoline-piipulla.

Koska eilen jouduin tekemään pellillisen suklaapiirakkaa painostuksen uhrina (piirakka oli ollut tilauksessa jo kolme päivää), teen tänään itsepäisesti suuren omanapiirakan. Kyllä yksi omenapiirakka täytyy syksyllä saada.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Kelle kelpaa lautaset

Omenasose odottaa tekijäänsä, omenapiirakkakin jäi ajatuksen asteelle, vaikka suunittelin sen tekoa matalan aidan kautta.
Eteisen allakassa luki jotakin tälle päivälle ja olin pohtinut, mitä kummaa olin siihen joskus raapustanut. Äsken sekin selvisi: poikien koulussa oli ollut tänään koulukuvaus. Ainakin olivat pojat aidossa kuosissaan.
Vuosiin en ole ostanut koulukuvia lähes lainkaan, joku nappiin onnistunut muistorikas luokkakuva on tullut hankittua.

Mummo soitti, että papan kännykkä oli mykistynyt kokonaan ja hänenkin puhelimensa oikkuilee. Lupasin tiedottaa Kuopion veljelle, joka tänään mummolaan suunnistaa, että nappaa mukaansa heille kaupasta uuden puhelimen. Tuollaisessa elämäntilanteessa ei voi jäädä moneksi tunniksi epävarman puhelinyhteyden varaan.
Kun sain Kuopion veljen puhelinkuuloetäisyydelle, minua huvitti huomio, että vuodet eivät ole veljen ääntä muuttaneet paljoakaan. Sama veitikan ääni on edelleen tunnistettavissa.
Kuopion veli oli pikkupoikana ahkera tekemään koiruutta varsinkin Lahja-mummolle (isän äidille). Koska asuimme mummolassa, isovanhemmat kuuluivat elämäämme hyvin kiinteästi.
Veljen uskaliain kiusa mummolle oli esiliinan nauhojen aukaiseminen.

Minulla on tapana häätää puhelimessa lehtiä kauppavat heti ensi sanoilla. Aamulla ollessani naapurin mummon puolella, puhelin taas soi ja soittaja esittelee olevansa jostakin koti-talo-lehdestä. Tyrmäsin hänet heti sanomalla, että en nyt kerkiäisi oikein rupattelemaan, enkä edes osta mitään puhelimessa.
Hiukan aralla äänellä nainen ehtii kuitenkin sanoa, että hän olisi vain ilmoittanut, että olin voittanut lehden arvonnassa Pentikin lautasia. Jotakin uutuussarjaa 8 syvää ja 8 matalaa lautasta.

Kun kerroin isoille tytöille palkinnosta, on kampaajatyttö jo kiireesti muuttamassa kotoa pois ja Maatalouskoululainen on ihan ensi tilassa menossa naimisiin ja tarvitsee kapioita. Kun vävymies tuli hakemaan Melskaa hoidosta, kyselin heidän lautastilannettaan. Jos lautaset ovat vähääkään heidän mieleensä, antaisin ne tietysti mieluiten heille. Heillä on kaunis koti ja ruokavieraitakin käy useammin kuin meillä. Maatalouskoululaiselle sanoin tylyhkösti, että hänen imagoonsa sopii paremmin kierrätyskeskuksen lautaset.
Kampaajatyttökin on tällä menolla eläkeiässä, ennenkuin muuttaa omien lautastensa ääreen.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Päivystyssairaaloita

Omenasoseen teko illalla viimeiseksi on minulle jokasyksyistä traditiota. Olin ne tuoksut ja tunnelmat jo hylännyt tältä syksyltä, kun mummolan seuduille ei omenia tullut lainkaan.
Rapussa vastaan tuli äsken mökiltään palaava naapuri, joka lykkäsi minulle kymmenen kilon pussillisen omenia. Vaikka homma on hyvin houkutteleva, taidan jättää soseen teon huomiseksi, niin saan nauttia siitä kaikessa rauhassa.

Helsingin päivystyssairaalat ovat tulleet tänä viikonloppuna tutuiksi. Eilen aamulla heti herättyäni lähdin käyttämään ekaluokkalaista yskäkurkkua Lastenklinikalla. Siellä vierähtikin useampi tunti, kun lapsi sai hengitellä Salbuventia kahteen otteeseen. Vaikka lääkäri olikin vanha tuttu ja tehokkuudestaan ja ammattitaidostaan kuulu, kolmeen kertaan lääkärin luo odottelu ja laboratoriokäynti veivät oman aikansa.
Astmalääkkeellä yskää nyt hoidetaan ja jos vastaavanlainen tauti iskee, on määräys mennä uudestaan ja sitten aloitetaan astmatutkimukset.
Tänään saattelin iäkästä naapuria Haartmannin päivystyssairaalaan. Piti ihan tarkistaa, että syksyllä 2009 saimme uuden uutukaisen päivystyssairaalan. Muistelin, että sairaala valmistui viime syksynä...
Marian sairaalan päivystyspoliklinikka oli nostalginen ja tavallaan kodikas vanhassa miljöössään, mutta oikeastihan siellä tuli seinät vastaan kaikkialla ja tilat olivat kuin hamasta menneisyydestä. (Niinkuin todellisuudessa olivatkin.)
Kun tänään tutkailin uuden päivystyssairaalan näkymiä, ei niissä ollut mitään hohdokasta. Kaikki oli kylmän kalsean steriilinomaista, kylmä harmaa ja siniharmaa jäivät värimaailmasta mieleen. Ei nyt varmaan kukaan ensiapuun tuleva panisi pahakseen, vaikka sisustuksessa jotakin värinpilkahduksia olisikin.
Mutta sama kohtalo on päivystykseen tulevilla, oli sairaala uusi tai vanha. Jos tulet yksin, etkä jaksa huutaa apua, saat aika rauhassa pedilläsi makoilla. Huomasin taas sääliväni vanhuksia, jotka ilman saattajaa yrittivät selvitä kipuinensa, vaivoinensa ja vessahätänsä kanssa, kunnes joku tulisi auttamaan.

Koska olin sairaalareissulla, mies lähti töihin yöksi ilman mamman passausta. Maatalouskoululainen ilmaisi, että isin touhu oli näyttänyt uusavuttomalta. Kun yhtenä päivänä selviää töihin ilman mammaa, toisena päivänä mamman hyvästelemänä töihinlähtö onkin sitten juhlaa.
(Rehellisyyden nimissä on mainittava, että kyllä me ehdimme suuta suikata metroaseman edustalla, kun kumpikin kiiruhti juoksujalkaa; mies venytti töihinlähtöä viime tinkaan ja minä kiirehdin Meilahdesta kotiin.)

Täällä taisi olla tänään aurinkoisen kesäinen ilma. Bussissa takanani istuva nuori mies kertoi puhelimeensa sellaista. Kun ajatukset on paikasta toiseen rientämisessä, ei ehdi edes noteerata säätiloja.
Sen olen suurella mielihyvällä noteeranut, että lapsenlapsi tulee aamulla hoitoon.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Taivaan Isän taskussa tänäänkin

http://youtu.be/q9SIHGTys74

Tässä päivässä on levännyt Taivaallisen Isän siunaus.
Inhimillisesti ajatellen elämme murheen laaksossa, mutta kun Jumala siunaa, hän muuttaa mielemme erämaan lähteiden maaksi.
Puhuin äidin kanssa puhelimessa. Puhuimme siitä, että ihmismieli ei voi ymmärtää sitä lepoa ja rauhaa, mikä asuu sydämissämme, vaikka isä lähtee kohta luotamme pois.
Kyyneleet tulee siitä, kun ajattelemme ihania yhteisiä muistoja, koettuja asioita, elettyä elämää.
Pyysin äidin kysymään isältä, muistaako hän lumisen talven päivän, kun olin tekemässä taksvärkkipäivää isän kanssa metsätöissä. Minä lapioin puiden juurilta lunta, isä kaatoi puut.
Kun kävelimme auringon laskiessa kipakassa pakkasessa metsästä kotiin, isä kirjoitti vesurilla hangelle minun nimeni ja meitä nauratti.

Kuuntele tuo ensimmäisen rivin linkistä löytyvä laulu.
Rukoilen, että Jumala saisi koskettaa myös Sinun elämääsi.

perjantai 9. syyskuuta 2011

"Lasten ja imeväisten suusta"

Jos tänään on kaivannut  hengellisen elämän puhuttelua, ei ole tarvinnut muuta, kuin kuunnella Tirtettaa.

Menin illalla hakemaan tyttöä sisälle, kun kaikki muut sisarukset olivat jo aikaa sitten paenneet iltaviileyttä kotiin.
Pihassa raikui seinien täydeltä laulu, jota laulettiin hiekkalelulaatikon kannelta. Laatikolla tanssii Tirtetta muslimiuskoisen kaverinsa kanssa. Kumpikin tyttö laulaa niin paljon kuin kurkusta ääntä lähtee: "Jumala rakastaa,  Jumala rakastaa!"
Lievää vaivautuneisuutta olin aistivinani muslimiäidissä.
Kauniisti ja koskettavasti tytöt joka tapauksessa lauloi.

Päivällä kerroin Tirtetalle, että se pappa, jonka hän juhannuksena mummolassa näki, lähtee pian taivaaseen.
Lähteminen ja sen mahdollinen pikainen ajankohta ei Tirtettaa suinkaan hätkäyttänyt tai edes mietityttänyt.
Neljävuotias yllättää kommentillaan.
-" Joo, helvetti se oliskin tosi paha paikka".

Neljävuotias tietää myös, että "taivaaseen ei oo kenenkään pakko mennä, saa ite valita".

Raamattukoulun käynyt äiti joutuu ihan pohtimaan lapsen hengellisten totuuksien syvyyttä.

http://www.youtube.com/watch?v=NIC_A0WNY1s&feature=related

Uhkarohkeaa perinneruokaa

Jatkan uhkarohkeita yrityksiä. Tämänpäiväinen on ehkä haasteellisin yritys pitkään aikaan ja kaiken lisäksi jotakin sellaista, mitä en ole koskaan aikaisemmin tehnyt. Nimittäin kaalikääryleiden teko.
Kaupan valmiita kääryleitä en ole syönyt aikakausiin ja itsetehtyjä viimeksi viisivuotiaana. Jossain vaiheessa varhaista lapsuuttani äitini kyllästyi käärylöiden kieputtamiseen ja sen koommin ei ole edes kukaan tuttava hommaan ryhtynyt niin tosissaan, että olisi tarjonnut maistiaisia.
Nyt kun tekeleet ovat uunissa, voin jälkiviisaana mainita niille, jotka hommaa suunnittelevat toteutusasteelle, että seitsemän litran kattila on turhan pieni kaalin keittoa varten. Ja kannattaa muistaa, että kiehuva vesi on kuumaa ja polttaa, jos sitä roiskuu käsille kaalinkerän kanssa tapellessa. Ja jos otatte oppia Riitan blogin kädestä pitäen näytetystä ohjeesta hyvine kuvineen, muistakaa, että on ihan eri asia osata, kuin turata. Kuvissa homma näyttää ihan leppoisalta puuhastelulta, tosin ihan realistisen kuvan Riitta hommasta antaa, eli aikaa ja vaivaa tärvääntyy.
Nyt vain parisen tuntia odotan vatsa "murhien" (kuten Tirtetta sanoo nälän kurnimisesta) ja välillä valelen tekeleitä vuoan pohjalle valuvalla nesteellä ja odotan niistä tulevan meheviä.

Vävypoika viisaana miehenä sanoi, että epäonnistuneesta ruuasta ei pitäisi ääneen kenellekään sanoa, että ruoka on epäonnistunutta. Voihan ihan yhtä hyvin olla, että miehen kanssa pistelemme vuokallisen kaalikääryleitä ja niissä ei oikeasti ole mitään vikaa. Ihan samoin kävi lihapiirakoille. Luulin niiden olevan täysin epäonnen lapsia, mutta niin vain hävisivät pakasteesta kahdessa päivässä. Nyt oikeastaan on ihan ikävä niitä.

Minulla on outo tapa kehitellä hommaa homman päälle. Parin viime päivän huitelu siellä ja täällä sai aikaan sen, että pyykkihommat on pahasti retuperällä. Tunnustan, että kolme korillista pestyä pyykkiä odottelee, mitä seuraavaksi tapahtuu. Nytkin keksin tuon kaalihomman, vaikka helpommalla ruualla olisi säästynyt yksi tunti pyykin ihmettelyyn.
Miehellä on kaksi vapaapäivää ja kolmantena työpäivä alkaa vasta myöhään illalla. Hän sanoi, että näin pitkä vapaa tuntuu melkein lomalta. Aamulla hän kävi toisella puolella kaupunkia kaverinsa kanssa uimahallissa ja kun ei saanut uida tarpeeksi, meni vielä meriuinnille Lapinlahden sairaalan rantaan.
Tirtetta pitää huolen siitä, että isiä nujuutetaan, kun yrittää levätä kotiin päästyään.

Syksyn ensimmäinen flunssa on rantautunut. Ekaluokkalainen yski yöllä ja oli aamulla niin voipunut ja selvästi sairas, että piti jäädä kotiin. Huomenna olisi ollut hänen luokkakaverillaan synttärit, mutta nyt meno täytyi perua. Harmi, koska kuusivuotias ei ole vielä kovin monilla kaverisynttäreillä päässyt käymään.
Onneksi tauti näyttää ihan perushelpolta flunssalta.

Jatkan tekeleiden valelua.

torstai 8. syyskuuta 2011

Väitän, että Kangasniemi välittää vanhuksistaan

Mummolasta kuului tänään hyvää.
Isän voinnin äkkiä kääntyessä huonompaan suuntaan, äiti oli ottanut yhteyttä kunnan kotisairaanhoitoon. Äiti soitti heille eilen ja tänään kotisairaanhoidosta käytiin kotikäynnillä kartoittamassa tilannetta.
He saavat tarvittavia apuvälineitä, tarvittavaa apua ja tukea. Koska on kyse syöpäsairaan saattohoidosta kotona, on isällä mahdollisuus myös päästä kunnon sitä vaatiessa terveyskeskukseen hoitoon.
Suuri taakka äidin sydämeltä otettiin pois, koska hänenkään ei tarvitse jaksaa yli voimiensa, vaan voi pyytää tarvittaessa lisäapua.
Merkittävin asia hoitajien tämänpäiväisessä käynnissä oli ollut sydämellisyys, myötäeläminen ja vipitön auttamisenhalu. Voimme viedä laitteita ja vempaimia, antaa pillereitä, siteitä ja piikkejä, mutta jos sydän ei ole työssä mukana, materiastakaan ei ole sairaalle iloa.
Niin potilas, kuin tämän vaimokin, saivat kokea huolenpitoa ja välittämistä tilanteessa, joka on kummallekin uusi ja ajoittain myös ahdistava.

Minä näen selkeästi myös sen, kun on vertailukohta, kuinka vanhusten hoidon taso vaihtelee kunnasta riippuen.
Kangasniemellä, missä 75 vuotta täyttäneiden määrä asukasluvusta lähentelee jo viittätoista prosenttia, on tehty hyvin yksityiskohtainen ja konkreettinen vanhustyön strategia. Sitä helsinkiläinen lukee suurella ilolla ja kunnioituksella, koska teksti ei ole pelkkää sanahelinää, vaan sitä toteutetaan käytännössä sydämellisesti, mitä ei ole edes strategiaan suoraan kirjattu.
Näyttää siltä, että Kangasniemellä on hyvä vanheta - siis muuttakaamme sinne!

Keräysasian jälkipuintia

Jos joku kummastelee edellistä tekstiä, mistä on kyse, selvennän asiaa.
Sain tietää erään blogiystävän suurista taloudellisista vaikeuksista ja sairaslomasta.
Sain ajatuksen ystäväkeräyksestä hänen pikaiseksi auttamisekseen.
Kävin lukemassa Poliisin sivuilta ohjeet rahankeräysluvista. Sain sivuilta sen käsityksen, että tällaiseen pienimuotoiseen keräykseen ei tarvita keräyslupaa. (Suora lainaus: "Poikkeuksena yleishyödyllisyyden vaatimuksesta rahankeräys saadaan toimeenpanna varojen hankkimiseksi taloudellisissa vaikeuksissa olevan yksittäisen henkilön tai perheen auttamiseksi".)
Tein eilen aamulla aiheesta blogikirjoituksen (mikä on nyt poistettu). Muutamat halusivat tulla mukaan auttamaan.
Kun luin julkiselta keskustelufoorumilta kommentin, jossa epäiltiin tempaukseni laillisuutta, päätin vielä varmistaa, että aie on laillinen.
Asia kuuluu Poliisihallituksen arpajaishallintoyksikölle ja sieltä sain viimein käsiini arpajaishallintopäällikkö Jouni Laihon. (Alemmilla virkamiehillä oli puhelimessaan vastaaja päällä, mutta hyvä, että sain taatusti varmaa tietoa.)

Laiho kertoi, että arpajaislaki määrää, että rahankeruu ei saa kohdistua YLEISÖÖN. Hän sanoi, että lakia täytyy tässä tapauksessa tulkita niin, että blogini lukijat ovat yleisö. Jos kierrätän hattua naapuripiirissä, toiminta on laillista.
Yhteinen johtopäätöksemme tilanteessa oli luonnollisesti, että olin rikkonut lakia ja minun on viisainta pikaisesti palauttaa lahjoittajien rahat.
Tähän mennessä näyttää siltä, että tavoitan kaikki lahjoittajat ja rahat päätyvät oikeille omistajilleen.
Pankkihan ei voi pankkisalaisuuteen vedoten palauttaa tililleni tulleita minulle tuntemattomien ihmisten rahoja takaisin lähettäjälle. Minun on siis tavoitettava jokainen lähettäjä erikseen.

Eniten minua harmittaa tässä tilanteessa se, että tuotin avun kohteena olleelle tarpeetonta stressiä ja epätietoisuutta. Toiseksi minua harmittaa niiden hyväntahtoisten auttajien takia, joille tuli huolimattomuuteni takia paljon turhaa vaivaa.
Se, että tällainen tilanne on minulle hiukan nolo, ei harmita minua ollenkaan. Sainpahan opetuksen, jotta vastaisuudessa jokaisessa mielijohteessa varmistan ajatusteni laillisuuden.

Ollenkaan arvostelematta muiden tekemisiä tuli aamulla mieleeni: jos rahankeruun kohteena on yleisö ja menen soittamaan metroaseman kulmalle hattu maassa, eikö ohikulkijat sitten olekaan yleisö? Pitäisikö heitä sitten nimittää naapureiksi? Ja jos pyydän rahaa blogini välityksellä, eikö se ole yhtä kaikki kerjäämistä, kuin se ulkosoittokin?
Jättäkää tuo ajatus omaan arvoonsa.

Olen vanhan ajan agraariyhteiskunnan kasvatti. Aivokulkuni on jäänyt niille ajoille, kun kerättiin rahaa milloin mihinkin tarkoitukseen ja hyvässä tarkoituksessa. Ei silloin kyselty keräyslupia.
Tänä päivänä asia on kuitenkin niin, että tietämättömyys ei vapauta vastuusta. Ja se on hyvä niin.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Tiedotus avustuskeräykseen jo osallistuneille!

Anteeksi kovasti vaivaa nähneille. Pyydän ystävällisesti jo rahaa lähettäneiden ottamaan sähköpostiini yhteyttä nimi-ja tilitietoineen.
Poliisihallituksen arpajaishallintopäällikkö Jouni Laiho kertoi minulle juuri, että jos rahankeruutarkoituksessa vedotaan YLEISÖÖN, tarvitaan keräyslupa ja se voidaan myöntää vain yhdistykselle tai järjestölle, ei yksityishenkilölle.
Poliisin lupasivustoilla oleva tieto, että yksityishenkilön auttamiseksi voidaan keräys järjestää, ei kertonut mitään asiasta tarkemmin.
Olen hyvin pahoillani aiheuttamastani harmista ja turhasta vaivasta.
Pyydän ystävällisesti niiden, jotka ovat jotakin ehtineet jo lähettää, ottamaan minuun yhteyttä pikaisesti.
sirkku65@hotmail.com
Sirkku Syrjäläinen

tiistai 6. syyskuuta 2011

Uusi lastensairaala?

HUS eli Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri pohtii uuden lastensairaalan rakentamista. Helsingin ja pääkaupunkiaseudun lasten sairaanhoito ja varsinkin erikoissairaanhoito on keskitetty Lastenklinikalle ja Lastenlinnaan. Erikoishoitoa tarvitsevia lapsia tulee näihin sairaaloihin ympäri Suomea.

Ajatus saa kaiken kannatuksen ja tuen niiltä vanhemmilta, jotka ovat lastensa kanssa näissä sairaaloissa asioineet.
Hoito on tasoltaan maailman huippuluokkaa, ammattitaito on korkea ja hoitoon pääsee yleensä asiallisen nopeasti. Usein hoitoonpääsyn nopeus myös yllättää. Usein lasten päivystykseen mennessä on varautunut kolmen tunnin odotteluun, koska jokainen ymmärtää, että potilaat ja varsinkin lapsipotilaat, hoidetaan kiireellisyysjärjestyksessä.
Minulle on muutaman kerran käynyt lasten päivystyspoliklinikalle mennessä niin, että ilmoittautumisluukulta lähtiessäni lääkäri jo huutaa lasta huoneeseensa. Kun koko päivystyskäynti on tunnissa hoidettu matkoineen, on asiakas hyvin tyytyväinen kunnalliseen terveydenhuoltoon.

Päättäjiltä toivoisi tässä tilanteessa rohkeutta rakentamispäätöksen tekoon. Kummankin sairaalan tiloja on niin paljon remontoitu ja muuteltu, että se tie on jo loppuun kuljettu. Kaikilta osin sairaaloiden tilat eivät ole enää ajan vaatimusten mukaiset.
Rahoitusongelma tietysti puhututtaa, koska varovaiset kustannusarviot liikkuvat 100-150 miljoonan euron välillä. Toiminnan tehostamisesta kustannusten säästämiseksi ei myöskään kukaan täysjärkinen enää puhu. Ei tarvitse kuin vilkaista päivystyslääkärin potilaslistan lukuja talviselta flunssa-aaltoviikonlopulta, niin säästöhöylän sijaan voisi alkaa puhua lisävirkojen  perustamisesta.
Toivomme myös tulevaisuuden sairaiden lasten takia, että uusi sairaala saataisiin jo muutaman vuoden kuluttua.

D-vitamiinin esiaste on pilvien takana

Se on joko vanhentumisen tai maalaistumisen merkki, että säätiloja aletaan seurata ja niiden muutoksista jaksetaan puhua. Omalla kohdalla luulen syyksi molempia.
Kasvatitpa maassasi mitä yrttiä tahansa, on kaatosateilla, pakkasilla ja päivänpaisteilla kasvatuksillesi suuri merkitys. Vaikka minun maillani en vielä mitään viljelekään, niin selvästi huomaan mielenkiinnon sääilmiöihin lisääntyneen. Vanhat ihmisethän ovat iät ja ajat seuranneet, mitä taivaalla tapahtuu ja niistä asioista aina puhuneet.
Eli: nyt täällä sataa vettä melko rankasti ja voimakkaan tuulen saattelemana.
Tokaluokkalaisen sählymailan osto Cittarista saa nyt hetken odottaa ja illan ruuankin aion aihia pakastimen tarjonnasta. Ihan vapaaehtoisesti ei nyt tuonne sekaan lähde.
Kaksi koululaista ehti jo kotiutua, mutta lähitunteina saapuvien varalle laitoin saunan päälle. Täällä alkaa jo kaikki flunssapöpötkin olla niin vihaisina liikkeellä, että kenkien ja sukkien kastelu on kuin mittatilaustyötä röhätaudille. Tahallaan en haluaisi kenenkään nyt tautia hankkivan heti alkusyksystä. (Sanon tautia "tahallaan hankituksi", jos kastelee vesisateessa jalkansa ja pesii puoli päivää märissä sukissa.)

Niin se vain tuli täysstoppi miehen ylitöille tänä vuonna. Kun joka asiasta täytyy etsiä myös hyviä puolia, niin huomasimme, että nyt saa jouluun asti olla ihan rauhassa vapaapäivillä, eikä ole pelkoa, että kukaan hätistelee töihin. Alkuvuonna vapaapäivissä oli oma jännityksensä, kun jokaista puhelinsoittoa jännitettiin, että joko kutsutaan töihin. Kyllä ne vapaapäivän puhelimenpirinät yleensä työkutsuja olikin.
Miehen työpaikalla Helsingin Bussiliikenteellä on siis kuljettajan vuotuinen mahdollinen ylityökiintiö 250 tuntia.
Tarvittaessa työnantaja voi anoa 80 lisätuntia. Nyt näyttää siltä, että lisätunteja ei tänä vuonna tarvita. Eletään syyskuun alkua ja tuhannestakolmestasadasta kuljettajasta kahdella on ylityökiintiö täynnä.
Tänään mies lähtee ajoon iltapäivällä kolmen jälkeen. Takaisin hän tulee yöllä puoli kolmen maissa.

Eilen kävin illansuussa apteekissa Tirtetan kanssa. Olin jo menossa kassalle, kun tyttö tuo minulle Berocca-laatikkoa.
- "Isi tarttee tätä, sen "pemarit" on melkein loppu". (Berocan lempinimi on meillä "bemari".)

Jos työ on kuluttavaa, parin viikon b-vitamiinikuuri silloin tällöin tekee hyvää. Vaikka oma "työni" ei ole ollenkaan kuluttavaa, otan täydennystä miehen vitamiinipurkista, kun satun muistamaan.
Jos nukut riittävästi, syöt hyvin ja ulkonakin muistat käydä, voi vitamiinikuuri antaa ihan uutta tarmoa ja uusia ajatuksia.

maanantai 5. syyskuuta 2011

Syyskuun kuuma aurinko

Menin pyykkikorin kanssa parvekkeelle aikomuksena ripustaa pyykit kuivumaan. Pitkien sadepäivien jälkeen aurinko tuntui kovin tervetulleelta. Käsivarsissa ja kasvoissa nipisteli, kun aurinko oli vielä ihan tosissaan.
Istuin sohvalle, suljin silmät ja istuin pitkän tovin aurinkohoidossa. Ihan uskomatonta, että tähän aikaan vuodesta auringossa istuessa tulee kuuma! Oli jo sillä rajalla, että kuumuus oli epämiellyttävää, mutta muistutin itselleni, että kohta tätä auringon lämpöä kaivataan monta kuukautta.
Rahalla ei voi mitata tuollaisen elämän luksuksen arvoa, kun saa keskellä päivää istua puoli tuntia auringon lämmössä silmät kiinni.
Silti halvat huvit.

Lapsenlapsi kaksi vuotta!

Tänään oli aamuvarhaisesta asti tädeillä ja enoilla kutinaa mielessä, täyttäähän Melska tänään kaksi vuotta. Varsinaiset juhlallisuudet olivat jo lauantaina. Railakkaasti merkkipäivää juhlittiinkin: päivänsankari putosi juhlan tuoksinnassa tuolilta kesken hauskan leikin ja ylähampaat napsahti alahuulesta läpi. Aika näyttää, jääkö arpea. Lohduttelin äitiä, että mikäli minä muistan, kaikki lapset jossain vaiheessa ennen kouluikää kokevat tuon onnettomuuden muodossa tai toisessa. Onneksi suun haavat parantuvat nopeasti, kunhan vain häränniskaverenvuodon saa ensin lakkaamaan.
Nauravaisena kaksivuotias tuli aamulla mummon hoiviin. Sillä aikaa, kun mummo paritteli kaksi pyykkikorillista sukkia, Melska ja Tirtetta ehtivät leikkiä bussileikin. Keittiössä olevat punajuuripöntöt olivat bussin penkkeinä.

Melskan syntymä ja odotusaika vaati nuorelta äidiltään enemmän ponnisteluja ja kestämistä, kuin joltakin toiselta kolmentoista raskauden ja synnytyksen läpikäyminen. Pahoinvointi voi toisilla kestää koko odotusajan, toiset selviävät alkuviikkojen kuvottavalla ololla nälkäisenä. Kun joku äiti saa synnyttää kaikki jälkeläisensä niinkuin alunperin on tarkoitettu, eli päänuppi edellä, niin joku hyvin nuori ja ensikertalainen saa tikertää lapsensa maailmaan peppu edellä. Sen peppu edellä tulon takia Melskankin lonkkia seurattiin ensimmäinen elinvuosi hyvin tiiviisti. Nyt kyllä lonkkamaallikon silmiin näyttää tytön juoksuvälineet olevan moitteettomassa kunnossa.
Turvallista ja tervettä syksyä ja hoitoaikaa mummolassa ja onnellisia hetkiä kotona isän ja äidin kanssa ensikertalaismummo toivoo pienelle tähtisilmälle.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Leikki-ikäinen seurakunnan tilaisuudessa: haaste puhujalle ja vanhemmille

Seurakunnan, olkoon sitten kyseessä luterilainen tai vapaiden suuntien, tilaisuudet ovat siinä mielessä hyvin tärkeitä, että niistä saamme eväät iankaikkiselle elämälle ja oikean suunnan maalliselle kululle.
Onhan tämä maallisen elämän kulku vain rahtunen iankaikkisen elämän rinnalla.
Vanhemmat, jotka ovat tehneet uskonratkaisun, sydämelle on asetettu muistutus siitä, että heillä on avaimet ohjata lapsensa tärkeimpien asioiden kuuloon.
Käytän näin vanhakantaisia ilmaisuja, koska ne pitävät niin visusti paikkansa vuosituhannesta toiseen.

Tirtetta sai pari päivää sitten kassin, jossa oli 130 erilaista pikkulelua: leikki "ruokia", astioita, kippoja ja kuppeja.
Tänä aamuna tuo rojukassi olisi pitänyt saada ottaa mukaan kirkkoon. Isi oli kirkkoon lähdössä ja kumpikaan emme hyväksyneet tuollaisen tavaramäärän kirkkoon kuljettamista. Kirkkoonlähdön aika tuli ja Tirtetta jäi kotiin.
Muita selityksiä Tirtetan "lähtemättömyydelle" oli, että kirkossa olevat lelut "on tyhmiä ja rikkinäisiä".
Emme asiasta sen enempää tytön kanssa puhuneet, koska periaatteeni on, että kirkkoon lähdetään omasta halusta, ei vanhempien patistamisella.
Jäin kuitenkin kiinni tuohon kommenttiin, että "kirkon lelut on rikkinäisiä ja tyhmiä". Lelujenko takia sinne kirkkoon neljävuotias lähtee?

Nuorena olin paljon mukana seurakuntani lapsityössä. Kävin usean kerran vuodessa lapsityöntekijöiden koulutustapahtumissa. Jokaisessa koulutustapahtumassa pohdittiin ideoita, kuinka saada lasten mielenkiinto syttymään, kuinka tehdä seurakunnan tilaisuuksista sellaisia, että minkä ikäinen lapsi tahansa koki olevansa siellä rakastettu ja että puheilla oli jotakin annettavaa myös pikkulapselle.

Tämän päivän lapset ovat sydämeltään ihan samanlaisia, kuin lapset aina ovat olleet. Heidän aistinsa on vain turrutettu monenlaisin ärsykkein, että elämän tulisi olla matkaa puuhamaasta toiseen, jotta mielenkiinto pysyisi yllä. Oikeastaan me aikuiset vain uskomme niin.

Tutustuin hoitajantyössäni yli 90-vuotiaaseen tätiin, joka kuoli jo liki 20 vuotta sitten. Tämä yksin elänyt täti oli pitänyt mökissään pyhäkoulua lapsille vuosikymmenet. Ei tädillä ollut videotykkejä, flanellokuvia, tarravihkoja, askarteluvälineitä tai leluarsenaalia pyhäkoulussaan.
Kun täti joutui vanhainkotiin, me hoitajat seurasimme mielenkiintoisia vieraita. Monta kertaa viikossa tädin luo tuli aikuisuuden saavuttaneita nuoria naisia ja miehiä, jotka kertoivat meille hoitajille, että "kävin monta vuotta Essi-tädin pyhäkoulua. Kuulin, että hän on täällä, tulin katsomaan häntä."
Tuon koukkuselkäisen, valkotukkaisen tädin silmät tuikkivat kuin tähdet. Hänellä oli ihanan leppoisa huumori. Joka aamu hän loi tuikkivat silmänsä aamuvuoroon tulevaan hoitajaan ja kysyi: "kultaseni, oletko nukkunut hyvin?" Samalla hän antoi pinkan kirjeitä postitettavaksi. Kirjeet oli osoitettu ulkomaille muuttaneille entisille pyhäkoululapsille. Monta kertaa viikossa hän sai heiltä kirjeitä ympäri maailmaa.
Täti nauroikin, että vaikka hän ei synnyttänyt ainuttakaan lasta, hänellä on ainakin sata lasta ympäri maapalloa.
En koskaan kuullut tämän tädin ainuttakaan pyhäkoulutuntia. En koskaan tullut edes kysyneeksi, kuinka hän sai lasten huomion tärkeään asiaansa. Mutta sen jokainen näki, että hänen viestinsä oli mennyt perille, lapset olivat ottaneet vaarin hänen opetuksistaan ja laittaneet luottamuksensa iankaikkiseen, elävään Jumalaan.

Tämän sunnuntain rukous on selvästikin se, että Jumalan rakkaus välittyisi meidän elämämme kautta. Että oli kyseessä 4- tai 40-vuotias, sydän heräisi ottamaan selvää siitä, mitä asiaa rakastavalla Taivaan Isällä on meille jokaiselle.

lauantai 3. syyskuuta 2011

Vähän nihkeää nihkeäpesua

Pojat kävivät keräämässä minulle marja-aronioita Lastentalon puistosta. (Lastentalo on Ruoholahden keskuspäiväkoti ja sen edustalla on suuri puisto lapsia varten.) Puolukan kanssa marja-aroniasta saa hyvää hilloa ja mehu on lähes viinin veroista. Marja-aronian vitamiineista, antioksidanteista ja muista hyvistä ominaisuuksista voitte opiskella sanahaun kanssa, itse olen jo vakuuttunut tuon lähes koristemarjan erinomaisuudesta.
Puheet täältä poimittujen marjojen saasteista voi unohtaa pilkun viilauksena. Joka ikisellä hengenvedolla vedämme keuhkoihimme ihan oikeita ilmansaasteita, että vesisateessa kasvaneiden marjojen saasteet ovat siihen verrattuna hyvin marginaalisia.

Aamulla ei nukuttukaan kaikessa rauhassa, kun kolmella pojalla oli koulupäivä. Koulupäivä kuittaantui yleisurheilukilpailulla, jonka lopputulokset selviää sitten aikanaan. Isot pojat uhkailivat pikkuveljiä, että "ilman kultamitalia ei ole kotiin tulemista".
Isillä sattui olemaan vapaapäivä ja hän meni kentän laidalle aamupäiväksi.

Melskan syntymäpäiväkakulle lähti Tirtetta, Kaisa ja yksi isoista siskoista. Matkan suurin hankaluus tulee olemaan siinä, kuinka Tirtetan saa lähtemään takaisin kotiin.
Eräänä päivänä hän suunnitteli, että "voisi välillä ihan hyvin mennä päivähoitoon Melskan kotiin ja jäädä sinne myös yökylään. Ja jos heillä olisi vaikka hurjan sotkuista joskus, hän voisi mennä auttamaan siivoamisessa ja jäädä sitten yöksi lepäämään".
Todellisuudessa meillä ei ole ikinä ollut niin siistiä, kuin heillä on jatkuvasti. Voisin vaikka muuttaa heille...

Koska pojilla oli koulupäivä, määräsin ison huoneen kaksi tyttöä siivoamaan yhteisen makuuhuoneensa. Ihan helppo ja yksinkertainen perussiivoushomma: roskat ja romut pois lattialta, imurointi, pölyjen pyyhkiminen ja jos intoa riittää, lattian moppaus märällä.
Olen lukenut silloin tällöin muiden tuonikäisten vanhempien blogikirjoituksia, kuinka siivous ei ihan ole kaikille nuorille mielipuuhaa. Siivousinnon ajoittaminen samalle päivälle äidin määräysten kanssa on myös ihan onnesta kiinni.
Toiselle tytölle sanoin, että jos olisit töissä siivousfirmassa, saisit potkut ensimmäisenä työpäivänäsi. Toisen työpanos oli niin nopea ja raittiin ilman tarve tuli niin pian siivouksen päätyttyä, etten ehtinyt antaa hänelle palautetta.
Tiedän, että jos olisin töissä päivät kodin ulkopuolella, lasten oma-alotteinen halu siivoamiseenkin heräisi.
Kun äitini ja isäni lähtivät 70-luvun lopulla tehtaaseen töihin, minusta ja pikkuveljestä oli mukava laittaa koti siistiksi heidän poissaollessaan. Ei äidin siihen aikaan tarvinnut koskaan viikonloppuisin siivota kotona.

Itse pidän siivoamisesta. Jopa niin paljon, että voisin milloin tahansa perustaa oman siivousfirman. Tällä hetkellä vain kaikki muut pakolliset työt  "häiritsee" keskittymistäni edes riittävään siivoamiseen kotona.
On kuitenkin lohdullista havaita joka päivä, että jos kaikki muut työt sattuisivat loppumaan, niin aina löytyy siivoustyötä varalle.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Ja mummo kiusaa ja itkettää lasta

Tämä mummo on nyt siis ihan tämä blogin mummo, Melskan mummo ja "dagistäti".

Melskan "Pupu" uiskenteli eilen mustaherukkamehussa. Mummo pesi Pupun tiskiaineella ja laittoi vessan patterin päälle kuivumaan. Pupuikävä tuli kuitenkin ennen kuin Pupu oli kuiva ja märkää Pupua roikotettiin sitten tassusta koko päivä.
Tänä aamuna, kun Melska tuli äitinsä kanssa, äiti mainitsi nenäänsä nyrpistäen, että pupu haisee "kamalalta". Sovimme, että mummo laittaa Pupun tänään pesukoneeseen ja vielä huuhteluaineen kanssa.
Äsken, kun mummo laittoi uutta latinkia persukoneeseen, hän sitten vain tulee ja ottaa Melskan Pupun ja sanoo, että "Pupu haisee, mummo laittaa sen nyt pesukoneeseen ja sitten kun se on kuivunut kuivauskaapissa, Melska saa Pupun takaisin."
Pupuhan on sellainen henkilö, että nukkumaanlähtiessä hänen pehmoisella tassullaan sivellään poskea tai kämmenselkää. Tai jos maailma murjoo, Pupu osaa lohduttaa. Samoin jos metromatka alkaa tuntua pitkästyttävältä ja kanssamatkustajat tylsiltä, Pupun kanssa matka sujuu rattoisasti.

Mummo siis laittoi Pupun pesukoneeseen, lisäsi sinne vaaleita vaatteita, laittoi valkaisevaa pesuainetta ja hyväntuoksuista huuhteluainetta ja paiskasi luukun kiinni. Melska seisoo vessan ovella ja parkuu suuret kyyneleet valuen: "Pupu-uu! Anna Pupu-uu!"
Pappakin tulee jo hätiin korvatulppineen ja selittää saman tyhmän litanian, kuinka Pupu haisee, se pestään, kuivataan ja ties milloin annetaan takaisin.
Ja Melska-parka itkee ja itkee niinkuin ei koskaan ennen.
Kun mummo ja pappa tulee keittiöön, Melska menee pyykkikoneen luukun luo kyykkyyn ja itkee sydäntä särkevästi: "Pupu-uuuu!"
Pappa laittaa pyykkihuoneen oven eteen kaksi tuolia pönkäksi ja itkevä lapsi juoksee mummon helmoihin.
Tirtetta-tädin sydäntä alkaa jo särkeä. Hän kietoo kätensä Melskan kaulaan, sivelee kädellä poskesta kyyneleet ja puhuu hyvin hellällä äänellä:
- "Älä itke, sun Pupu tulee takaisin. Sun synttärijuhlat on yhden yön päästä. Mä ostan sulle jonkun Hello Kitty-lelun lahjaksi. Jooko? Älä itke, leikitään sitten yhdessä."
Ja naps vain: Melskan murhe on poispyyhkäisty. Itku loppuu ja Melska ja täti kipaisevat keittiöleikkiin.
Ja nyt siellä leikitään jo Melskan synttäreitä.

torstai 1. syyskuuta 2011

Papan iltarukous

Juttelin puhelimessa äitini kanssa puhelimen akun loppuun. Sellainen vajaan tunnin puhelu. Niin pitkä puhelu, että äidin päänsärky ehti loppua. Niin pitkä puhelu, että mieleni sai taas hyvän olon siitä, että päivä kerrallaan selviämme eteenpäin, niin me täällä, kuin mummo ja pappa siellä.
Kuopion veli oli taas mummolassa ahkeroimassa. Mummo sanoi, että "riihentavusmehtä" näyttää tosi upealta Kuopion veljen jäljiltä. Nurmikkokin on kuulema taas tosi upea.

Mummolla ja papalla on ollut vuosikaudet tapana aloittaa päivänsä yhteisellä aamuhetkellä. Mummo lukee kappaleen jostakin hartauskirjasta ja sitten hän rukoilee. Aamun rukouksessa muistetaan nimeltä mainiten kaikki läheiset.
Illan hartaushetkessä iltarukouksen rukoilee pappa.

Kun olin lapsi ja nukuin vielä "pulikkasängyssä", illan helmi oli, kun isi pujotti sormensa pulikoiden raosta, tartuin isin sormiin ja isi rukoili ääneen: "Levolle lasken, Luojani. Armias ole, suojani. Jos sijaltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi."
Se oli isin rukous. Isin kanssa rukoiltu iltarukous oli jotenkin merkittävämpi, kuin äidin rukoilema. Useinhan isän päivän työt eivät vielä olleet loppuneet, kun me lapset jo menimme nukkumaan.

Äiti kertoi tänään, että yhtenä iltana pappa oli lisännyt iltarukoukseen oman pyyntönsä Taivaan Isälle.
"Tapahtukoon Sinun tahtosi".

Kamalaa olla kuvassa

Eilen illalla vasta sain aikaiseksi etsiä käsiini-silmiini juhannuksen kuvia äitini 70-vuotisjuhlinnoista. Kuvasta, jonka Pikkuveli oli työstänyt, oli jouduttu etsimään vähän kultaista keskitietä kuvattavien suhteen. Kaikenlaista yllättävää kun voi valmiista kuvasta löytyä, mitä ei välttämättä kuvaushetkellä tiedä kuvattavien saavan aikaiseksi.
Itse en  koskaan ole ollut sinut kameran kanssa, eli pelkään kameraa. Tai sanotaan, että ujostelen. En tiedä, mistä moinen johtuu, kun ujo olen varmaan viimeksi ollut viisivuotiaana. Kun näen itsestäni otettuja kuvia, minua lähinnä puistattaa. Jos vauva-ajan kuvia ei lasketa mukaan, on 45:n vuoden aikana minusta otettu kolme-neljä kuvaa, joista itse pidän ja jotka ei saa minussa aikaan inhotusreaktiota.
(Sama reaktio tulee muuten oman äänen kuulemisesta äänitettynä, joko puhe-tai lauluäänen.)
Kun näin itseni juhannuskuvassa, tuli mieleen vanha, vihainen kiinalaismummo. Varsinkin väsyneenä silmäni näköjään näyttävät vinoilta tai ainakin vinksahtaneilta.
Vanhimmat tytöt opastavat minua, että asiaa voisi korjata ehostamalla.
Ehostamisenkaan kanssa en ole oikein sinut. Minun ei tarvitse laittaa kuin huulirasvaa, niin minusta tuntuu, että suu ei ole enää oma. Joskus kokeilin jonkun ison tytön lainaamaa ripsiväriä ja silmät tuntuivat pullistuvan päästä.
Oman ulkonäköni suhteen olen siis aika vapaamielinen. Toki pidän huolitellusta ulkonäöstä ja pidän siitä, kun vanhimmat tyttäret ehostavat kasvonsa kauniisti. Minun on kuitenkin helpompi ja vapautuneempi olla, jos naamassani ei ole irtoväriä tai ylimääräistä rasvaa. Jos mieheni sattuisi meikatusta vaimosta pitämään enemmän, en varmaan viitsisi hommaa opetella ja kärsiä edes hänen takiaan. Siis ihan hyvä, että kulmiaan rytistelevä vaimo hänelle omaksi naiseksi riittää.
Huojentavaa oli tietysti nähdä miehensä samassa valokuvassa. Hän näytti siltä, kuin kuvaushetkellä vaimo nipistäisi pepusta.
Hauskoja tällaiset sukukuvat.