maanantai 31. lokakuuta 2011

Ruokatunnin jälkeinen tekstiviesti

Mieheni on vasta kuluneen vuoden aikana opetellut tekstiviestien laittamisen. Hän on niin vanhankansan ihminen, että sähköpostien lukeminen ja kirjoittaminen ei vielä luonnistu.
Mutta tämä tekstiviestien laitto sujuu jo oikein hyvin.
Tunti miehen ruokatunnilta lähdön jälkeen saan häneltä viestin:
"Gut nigth my dalig".
Vähän englantia, vähän saksaa, mutta viesti tuli hyvin perille.

"Kyllä siellä töissä on kivaa, kun sen itsestään oikein esille kaivelee" vastasi isi, kun Tirtetta kyseli, oliko töissä kivaa.
Kolmelta yöllä pääsee bussinkuljettajamies kotiin.

Ruokatunnilla kotiin

Ekaluokkalainen oli harvinaisen reipas illansuussa hammaslääkärissä. Illansuussa siksi, että aikamme oli klo 17 ja se on aika harvinainen aika hammaslääkärin vastaanotolle.
Yhdestä hampaasta oli paikka pudonnut ja se hoideltiin puuduttamatta. Puudutusta tarvittiin, kun poskihampaasta oli lohjennut puolet pois ja lääkäri katsoi parhaaksi nykäistä koko hampaan irti.
Nyt saamme Kaisan osalta huilata hammaslääkärireissuilta ensi kesään asti.

Isin työt jatkui tänään. Kun asia aamulla valkeni Tirtetalle, hän alkoi sitkeän käännytyksen loman jatkamisen suuntaan.
- "Eiks niin, isi, että kipeenä on kiva olla?" Voisit sä tehdä niin, että sä olisit koko talven kipeenä sairaslomalla ja sitten kun tulis kesä, tulisit terveeksi ja sitten me mentäs uimaan?"
Isi nyt kuitenkin kuukauden mittaisen vuosiloman jälkeen lähti ihan mielellään töihin. Kohta hän tulee ruokatunnille, jota ehtii viettämään kotona kokonaiset 25 minuuttia ja sillä varauksella, ettei ole matkalla mitään viivytyksiä ja metro kulkee ajallaan.
Olen tätä asiaa ennenkin täällä ihmetellyt, että työssäkäyvä mies, joka voisi viettää leppoisan ruokatuntinsa Helsingin keskustan missä hyvänsä ruokapaikassa tai työpaikan taukotilassa, haluaa tulla tukansänki putkella metron rappuset juosten kotiin Tirtetan kiipeilypuuksi ja ahmaista jotakin vaimonsa laittamaa ruuanlämmitöstä.
("ruuanlämmitös"= uudelleen lämmitetty ruuan tähde, savolainen ilmaisu)
Yksi perustelu miehellä on se, että kotona saa ruuan halvemmalla ja ilmaiset kahvit!
Tosin nyt olisi miehellä ollut "ilmaisia" kahvirahojakin lompakossaan: teki aamulla pullojenkeruukierroksen seitsemän euron saaliilla. Aurinkoinen ilma houkutteli kanavan rannoille kesää muistelevia juojia.

Huomenna on Tirtetan viisivuotisneuvolan toinen osa, eli lääkärin vastaanotto. Hauska nähdä ja kuulla, kuinka viisivuotias kommunikoi lääkärin kanssa.
Nyt hätistelen seitsemän pienintä pehkuihinsa (isäni käyttämä nimitys sängystä). Loppu joukko huolehtikoot itse raatonsa petiin.

lauantai 29. lokakuuta 2011

Papan metsään!

Kuopion veli soitteli automatkalta mummolasta kotikonnuilleen. Hän käyttää ajan tarkasti ja soittelee minulle usein automatkoiltaan.
Kuin arvaten sydänalassani raastavan kaipuun syksylle tuoksuvaan märkään metsään, hän ehdotti, että perunkirjoituspäivänä teemme kolmeen pekkaan kierroksen papan metsissä.
Ehdotus Karibian-risteilystä olisi tylsää tuohon verrattuna. Kyllä nyt jaksaa yhden kuukauden elää riemumielellä, kun on tuollainen elämys odotettavissa.

Jälkikirjoitus: Ne kolme pekkaa ovat kaksi pikkuveljeäni ja isosiskominä.

Kotihommissa tänään

"Vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen lämmin ilmavirtaus" on varmaankin vallalla, koska tietokoneen lämpötilamittari näyttää +10 astetta ja parvekkeella aamun pyykinripustustuokiossa ei tullut kylmä ilman takkia.
Teennäistähän lähes keskikaupungin syksyinen tunnelma on, siitä ei pääse mihinkään. Aurinko on ainakin aito, mutta puut ja keltaisten lehtien rippeet näyttää minusta "tehdyltä tunnelmalta". Anteeksi suora puheeni kaupunkielämään mieltyneille, mutta syksyllä(kin) kaipaan ihan mahdottomasti sateesta märkää metsää, upottavaa, syksyteloillaan olevaa puutarhanreunaa ja juuri putsattuja komposteja.
Äidin puhelinkeskustelujen perusteella pysyn aika hyvin kärryillä mummolan syystöistä. Kuopion veli käy ahkerasti näännyttämässä itseään metsätöissä ja yhtä työn alla olevaa haapametsikköä oli mummokin käynyt kauhistelemassa. Vuodet vierii metsässäkin aika nopeasti.

Prässirättiä sain kaivella kaapista tänä aamuna, kun mies teki lähtöä kummitätinsä hautajaisiin. Kravatin solmu täytyy miehellä olla "just´eikä melkein". Tuli vain mieleeni, että muutama viikko sitten selvisi 14 henkeä hautajaisreissulle kaikkinen kamppeinensa ja nyt saa yhtä miestä varustaa koko aamun.
Niin käsittämättömän hassu ja naurettava vaatekappale kuin kravatti oikeastaan onkin, niin täytyy myöntää, että silkavaan paidankaulukseen kauniisti solmittu kravatti miellyttää silmääni.

Kampaajakoululaistytöllä on maanantaina taitonäyte hiusten leikkaamisesta. Koetta varten hänen piti ostaa irtopää, viralliselta nimeltään kai kampauspää. Lähes halloween-rekvisiitalta näyttävä tummahiuksinen naisenpää maksoi viisikymppiä.
Kun ajattelin asiaa tarkemmin, olin taas pohtimassa asian eettistä puolta. Hiukset irtopäässä oli aidot. Ne olivat niin pitkät, että niitä ei ihan vuodessa tai kahdessakaan kasvateta. Tytär sanoi, että nämä aitohiuksiset kampauspäät tulee kaukoidästä. Pohdin, saiko hiuksensa myynyt nainen edes yhden päivän ruokarahaa hiuksistaan.
Tokihan niitä halukkaita hiustensamyyjiä maailmasta löytyy ja on hyvä, että jotakin tienestinmahdollisuutta näillä ihmisillä on.
Silti minulle tuli tunne, että ei sen ihan noin pitäisi olla.

Kuumetaudista toipuva joukko pitää meidät tänään kotihommissa. Toivottavasti mielikuvitus pelaisi sen verran, että ruuaksi keksisi jotakin muuta kuin riisiä, makaroonia tai perunaa.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Ruokaa

Ruuan hinnan nousu näkyy kauppakuitissa vaivihkaa. Asiaa ei tule mieltäneeksi, ennenkuin vertaa päivittäistavaroittensa ostoa esimerkiksi puolen vuoden takaisiin hintoihin. Hintojen tuskin huomaamaton hiippailu ylöspäin on kuluttajan kannalta salakavalaa. Elää ja ostelee vanhojen kulutustottumustensa mukaan ja vasta pienellä viivellä huomaakin, että rahat ei riitä samaan, kuin aikaisemmin.

Tämän viikon Ristin Voitto-lehdessä oli mielenkiintoinen artikkeli, jossa haastateltiin Risto Huvilaa kristityn rahankäytöstä ja taloudenhoidosta. Kun "maailmantalous perustuu ostamiseen, myymiseen ja lainaamiseen, Jumalan talouslogiikka perustuu antamiseen ja saamiseen. Avain siunaukselliseen taloudenhoitoon on sitoutuminen Raamatun vastuullisiin talousperiaatteisiin."  "Raamatun keskeinen opetus rahaan ja omaisuuteen liittyen on se, että Jumala omistaa kaiken ja kaikki kuuluu Hänelle - ei vain kymmenykset. Me olemme myös Hänen taloudenhoitajiaan."

Vaikka en mikään talousasiantuntija olekaan, niin oman perheen taloutta pyöritellessäni on väistämättä viime kuukausien kehitys laittanut ajattelemaan perusteellisemmin omia ostovalintoja ja hintojen vertailua. Palkat eivät millään voi pysyä hintojen nousun kelkassa mukana, joten pakko on karsia kulutusta ja etsiä taloudellisempia tapoja hoitaa asiansa, joista kulut syntyvät.
Omavaraistaloudellinen ajattelu on hyvä oppia ja sisäistää jo sitä aikaa odotellessa, kun sen käytännössä toteuttaminen tulee joiltakin osin mahdolliseksi. Kaupunkilaisella kerrostaloasujalla mahdollisuudet omavaraistalouteen ovat kuta kuinkin karut: parveke-ja ikkunalautaviljelyt ja roskisdyykkaus. Jos tuota viimeistä sanaa kavahdit, se on tänä päivänä yhä useamman kaupunkilaisen elämäntapaa, kun rahat eivät tahdo riittää jokapäiväisiin menoihin. Meillä sentään maalta saadut jauho-ja juuressäkit torjuvat vielä tehokkaasti näitä äärimmäisiä keinoja.

Niin surulliselta kuin ajatus tuntuukin, niin arvelen, että tänä talvena Helsingissä leipäjonot kasvavat entisestään.

Seurakunnille ja avustusjärjestöille tilanne tuo uusia haasteita. Voi olla, että seurakuntien toimintastrategiaa täytyisi tarkistaa selvästi enemmän esimerkiksi keittolounastarjoilujen ja iltateehetkien suuntaan. Jos pienellä sairaseläkkeellä sinnittelevän viikottainen ruokalasku on kesästä noussut viisi euroa, niin kahdella viikottaisella ilmaisella lounaalla tuo nousu kurotaan umpeen.

Muistuu mieleeni Pelastusarmeijan perustajan työnäky: soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa.
Ja tuossa järjestyksessä.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Niitä eläkepäiviä vielä odotellessa

En muista milloin miehen loma olisi viimeksi tuntunut näin pitkältä. Tavallisesti loma, oli se kesällä taikka talvella, hujahtaa liian nopeasti. Nyt on jo tuntunut siltä, että ensi maanantaihin, jolloin hän palaa töihin, on hyvin pitkä aika.
Hyvä, että hänellä on ollut loma, koska tälle kuukaudelle on riittänyt niin monenlaista asiaa hoidettavaksi, että joskus ei puoleen vuoteen tapahdu niin paljoa. On kahdet hautajaiset, kymmenkunta eri hammaslääkärireissua perheessä, sairaaloissa on käyty katsomassa useita potilaita. Paljon on asioita odottamassa ratkeamistaan, paljon asioita on saatu järjestykseen. Asioiden suuruus on ollut poikkeuksellista. Eli suuria ja kauaskantoisia asioita on kuluneen kuukauden aikana tullut eteen.
. . .

Tirtetalla oli tänään viisivuotisneuvolan ensimmäinen osa, eli terveydenhoitajan luona käynti. Prinsessasukuisuus näkyi selvästi hänen piirtämässään ihmisen kuvassa. Tarkkaakin tarkemmin oli kuvan prinsessalle piirretty taivutetut ripset, korvakorut, kauneuspilkku, punaiset huulet, puuteroidut posket ja niin pitkä tukka, että se ulottui paperin alareunaan asti. Siroja korkokenkiä unohtamatta. Lempiväri oli kuulema pinkki ja haaveammatti balettitanssija.

Eilen illalla Tirtetta kysyi minulta, tykkäänkö punaisesta väristä. Tokihan äiti punaisesta tykkää.
- "Sittenhän sinä voisit laittaa päälle punaisen hameen, punaiset korkokengät, punaisen puseron ja punaisen tukkapannan, jossa vilkkuu punaisia valoja. Sitten voisit mennä ulos yöllä kävelemään. Eikö olisikin hienoa?" oli Tirtetan innostunut ehdotus. Äitiä ajatus pelkistä punaisista korkokengistä nauratti.

Myös miehisiin asioihin viisivuotiaalla on selkeä kanta. Eilen aamulla isi kankesi ylös sohvalta lähteäkseen ajamaan partaansa. Tirtetan mielestä leppoisaa televisionkatseluhetkeä ei olisi tarvinnut parranajon takia keskeyttää.
- "Vaikka Veka sanoo, että parta pitää ajaa aamulla, niin usko minua, että sen voi ajaa myös illallakin!"

Tirtetta on ensimmäinen tyttö, joka pitää yksinoikeutenaan saada levittää partavaahto isin leukaan.

Routa se ajaa pullojenkerääjänkin kotiin! Aikani kun istun ja odotan, niin kömpii lomalaismies iltakävelyltään löytöjensä kanssa kotiin.
Pullatädin mies ehdotti tänään miehelleni eläkepäivien huviksi ja työksi klapikoneen hankintaa ja käyttöönlaittoa. Ei taida olla ollenkaan hullumpi ehdotus. Ajankuluna puunteko päihittää varmasti pullojenkeruun.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Mitä sinä tarvitset

Jeesus haluaisi olla elämässämme suuremmassa asemassa, kuin hän tällä hetkellä on.
Toisille Hän on nimeltä tuttu, toisille hyvänpäiväntuttu satunnaisten iltarukousten myötä. Toisten elämässä Hän on mukana sunnuntaisin, toisten joulukirkossa.
On ihmisiä, joille Hän on rinnallakulkija, Vapahtaja, Isä, ystävä ja pelastaja.
Monelle Jeesus-nimen mainitseminen saa olon vaivautuneeksi. Monet käyttävätkin mielummin nimeä Luoja, Korkein Voima tai "yläkerta".

Jeesus haluaisi auttaa meitä elämämme asioissa. Hän tietää, mitä tarvitsemme, mikä olisi meille hyväksi. Hän haluaisi ohjata ratkaisujamme. Hän haluaisi, että Hänen silmäteränsä, luotunsa, saisi elää täysipainoista, onnellista elämää tämän maallisen elämänsä aikana. Jeesuksella on ratkaisu kaikkiin ongelmiimme. Hän kuulee pyyntömme ja vastaa niihin. Hän vastaa rukouksiimme ottamalla huomioon koko elämämme, tarpeemme ja kokonaistilanteemme. Hänen aikakäsityksensä on erilainen, kuin ihmisen "tämä päivä", "nyt" tai "nopeasti".
Monesti ihminen ymmärtää kohtaamansa vaikeudet ja niiden merkityksen ja seuraukset vasta pitkän ajan päästä. Jumalalla on ihmistä varten kokonaissuunnitelma.

Jeesus on jokaista ihmistä varten valmiina auttamaan.
Lauanataina Ilke Peh kertoi tapauksen heidän Filippiinien matkalta.
Heidän vierailemansa seurakunnan saarnaajalla oli pieni poika. Ilke kertoi, että heidän ensimmäisenä vierailupäivänään Jumala puhui hänelle, että sinun täytyy ostaa tuolle pienelle pojalle suuri lelu.
Ilke kertoi, että hän karkoitti ajatuksen perustelemalla, että oli vieraassa maassa, ei edes tiennyt, mistä löytyy lähin lelukauppa ja että heillä oli tiivis ohjelma.
Seuraavana päivänä Jumala jälleen puhui hänelle: "mene ja osta tuolle pojalle suuri lelu". Jälleen hän hylkäsi ajatuksen.
Tuli heidän vierailunsa kolmas päivä ja puolen tunnin kuluttua heidän piti olla lähdössä pois paikkakunnalta. Ilke kertoi, että nyt kehoitus tuli niin voimakkaana, että hän sanoi miehelleen:
- "Jumala kehoittaa minua ostamaan saarnaajan pojalle lelun".
Hänen miehensä vastasi, että jos kerran sinun täytyy se tehdä, mene ja osta lelu, on puoli tuntia aikaa.
Ilke meni ulos, katseli vieraassa kaupungissa ympärilleen ja etsi lelukaupan. Hän osti hyvin suuren lelun, joka paketoitiin liikkeessä suureen, kauniiseen pakettiin.
Hän menee paketin kanssa saarnaajan perheen luo ja ojentaa paketin pienelle pojalle. Kun poika avaa paketin, hänen silmänsä pyöristyvät ihmetyksestä ja hänen vanhempansa purskahtavat itkuun.
Pojan vanhemmat kysyvät, mistä Ilke tiesi ostaa tämän lelun. Ilke kertoi, että Jumala kehotti häntä kolmena päivänä tekemään sen.
Vanhemmat kertoivat, että he olivat edellisellä viikolla käyneet lelukaupassa ja heillä oli ollut varaa ostaa pojalle aivan pieni, viidenkymmenen sentin arvoinen lelu. Hän olisi halunnut "suuren lelun".
Kun poika illalla polvistui rukoilemaan iltarukoustaan, hän oli pyytänyt Jumalalta:
- "Anna minulle SUURI lelu".
Kului viikko tuosta rukouksesta ja Jumala vastasi hänen rukoukseensa.

Tarvitsemme herkkiä korvia, herkkää sydäntä kuuntelemaan, kun Jumala puhuu meille. Voimme myös rukoilla, että Jumala puhuisi meille ja kertoisi, mitä pitää tehdä. Ja hyvin mielellään Hän antaisi meille kaikkea, mitä tarvitsemme.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Guy ja Ilke Peh Suomessa

http://youtu.be/kL6IFJ67K38
On ihmisiä, joille Jumala antaa erikoisen tehtävän. Tehtävä ei tee heistä mitenkään erikoisia ihmisiä. Jumala tarvitsee asiansa perillemenoon myös ihmisiä erityisiin tehtäviin.
Tämän viikonlopun Helsingissä vieraillut pariskunta Guy ja Ilke Peh ovat saaneet Jumalalta suuren tehtävän, jota he nöyrällä mielellä ja kuuntelevalla sydämellä suorittavat. Työ on vienyt heitä yli 60:een maahan. Kuten tuosta videosta käy ilmi, heidän Suomen-kokouksensa ovat melko pienimuotoisia väkimäärältään. Sanoma, mitä he kertovat, on kuitenkin yhtä tärkeä, oli kuulijoita 60 tai 60 000.

Lauantain naistentilaisuudessa oli mukana noin 60 eri-ikäistä naista. Ilke Peh julisti, että Jumalassa saamme vapautua kaikista peloistamme.

Helsinkiläiset voivat tällä erää kuulla parikunnan julistusta vielä tiistai-iltana klo 19 Lähetysseurakunnassa.

Kuopiolaiset kuulevat ajankohtaista, koskettavaa ja herättävää julistusta ensi torstaista lähtien.
Kuopion Eelim-seurakunnassa (Vuorikatu 29), on torstaina 27.10. klo 19 tilaisuus, johon kaikki ovat tervetulleita. Lauanataina 29.10 klo 15 alkaen vietetään naistenpäivää, jossa Ilke puhuu. Iltatilaisuus alkaa klo 19.
Sunnuntaina 30.10. klo 11 on kuopiolaisten viimeinen mahdollisuus vastaanottaa siunauksia ja virkistyä heidän puheensa välityksellä.
Kannattaa mennä jo heti ensimmäiseen tilaisuuteen.
Niinkuin sanoin, eivät he ole sen kummempia ihmisiä kuin kuka tahansa muukaan. Se, mikä tekee heistä kuulemisen arvoisia, on heidän sanomansa, intonsa, sydämen palavuutensa ja Jumalan rakkaus, jota he levittävät.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Ohjelmaa huomenna

Jos pääkaupunkiseudun naisväellä on huomisen ohjelma vielä auki, on vaihtoehtona myös kaikenikäisille naisille tarkoitettu "Ladies Day" eli naistenpäivä  Helsingin Lähetysseurakunnassa. Osoite on Iso Roobertinkatu 24A.
Raitiovaunulla 3B pääsee lähelle, mutta reittiopas tyrkyttää reipasta kävelyä keskustasta perille pääsemiseksi.

Ilmoittautumista ei tarvita.
Opettajana on Ilke Peh. Naistenpäivä alkaa kello 12.30.
Tavataanko huomenna Läpärillä?

Vielä yksi viisivuotias

Perheessämme on viisivuotias; tyttö ja tähän asti tiukasti prinsessasukuinen. Viime päivinä tytön äiti on pohtinut, onko lapsi tulossa kipeäksi, nukkuuko liian vähän vai onko hänellä murheita.
Mitään sairautta ei ole ilmennyt. Koko viikon tyttö on nukkunut 11:n tunnin yöunet joka yö. Puheissa mikään ei viittaa huoliin, suurimman osan aikaa tyttö hyräilee leikkiessään. Tällä viikolla tyttö on saanut siskonsa kanssa kaksi postipakettia ja Pikkuveljen Vaimo toi eilen ihania pikkulahjoja kiitokseksi Hello Kitty-ilmapallosta, jonka Tirtetta lahjoitti hänelle.
Edelleen Tirtetta on myös sisarustensa suuren huomion kohteena, eli ei ole jäänyt paitsi isoveljien sylittelyistä ja suukotteluyrityksistä.

Isin kanssa pohdimme, että jospa se onkin ikä, joka saa Tirtetan mielen ajoittain pois raiteiltaan. Tyytymättömyys, kiukunpuuskat ja ruikutus saavat ajoittain sijaa hänen elämässään totuttua enemmän.
Isikin oli tänä aamuna joku  "-pää", mutta harvapäiset isä ja äiti eivät enää edes muista, mikä se uusi ja lievä "päättelysana" oli.
Äiti laittoi keittiön kaiuttimista soimaan Hillsongia ja Tirtetta ärjäisi kiukuissaan, että "laita tuo ällöttävä musiikki pienelleen, mä katon nyt kauhuleffaa".
Kun kysyin, mitä kauhuleffaa hän ajatteli katsoa, Tirtetta pohti "Monstereiden" ja  "kauhean pelottavan hai-elokuvan" välillä.

Kun kahdentoista vanhemman lapsen elämä tuntuu jo kulkevan sopuisia latujaan onnellisesti eteenpäin, on ihan piristävää, että edes yksi vaatii vielä vanhemmiltaan kärsivällistä ruohonjuuritason kasvatusta:
- karkkia ei saa aamupalaksi
- lokakuussa ei voi mennä ulos korkokengillä ilman sukkia
- "kun tämä päivä loppuu, pliis" ei kuitenkaan voi päästä Ruotsin-laivalle.

Mutta kuitenkin:
"kun sä isi pääset taivaaseen, sä saat oman huoneen".

keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Lisää Karjalan murresanoista

Kun päivällä törmäsin siihen luovutetun Karjalan murresanastoon, huomasin mielenkiintoisen asian. Sanastosta löytyi hyvin paljon ilmaisuja ja sanoja, jotka ovat olleet arkikäytössä lapsuuskodissani. Lautakangashan, tuo kotipaikkani, sijaitsee Etelä-Savon maakunnassa, Mikkelin seutukunnassa. Ihmettelin, mistä voi olla peräisin noin paljon karjalaisia ilmaisuja, kun syntyjään isovanhempanikin olivat niiltä seuduilta.
Olin pitänyt noita sanoja luonnollisestikin savolaisina sanoina, mutta kun niiden kantasanaa alkaa tarkemmin tutkia, huomaa, että savolaisista ilmaisuista ei ole kyse.

Soitin äidille ja kysyin, osaako hän sanoa, mistä moinen voi johtua. Asialle löytyi selkeä selitys. Kun isäni on ollut muutaman vuoden ikäinen, hänen isänsä oli ostanut talon töihin samalla kylällä olleelta vankileiriltä karjalaisen vangin. Mies oli asunut tilalla useamman vuoden. Ei siis ihme, että puhumaan opetelleen pojan sanavarastoon oli tarttunut paljon karjalan murteen ilmaisuja. Pikkuveljen kanssa olemme aina ihastelleet isäni rikasta puhekieltä ja erikoisia sanoja ja sanontoja.

Vuojalahden kylällä, jossa kotini sijaitsee, oli myös asunut paljon Karjalan evakkoja. Murresanoja löytyy myös kyläläisten puhekielestä.

Kun en millään "ilkiäisi" tehdä jotakin, on kyse rohkenemisesta, melkein asia hävettää.
Isälleni saattoi joskus tulla "hoaver". (vahinko, tapaturma,"haaveri")
"En taija hirvitä männä nuille jäille". (hirvitä = uskaltaa)
"Aja lapset yllää". (herätä lapset)
"Mitä ne lapset nujuvaa?" (= riehuu, temmeltää)

Nyt aion virkistää muistiani ja opiskella uudelleen tuon lapsuuden kielen. Monet sanoista on niin ihastuttavan kuvaavia ja aidon "maatiaisia", että niitä on pakko ruveta käyttämään ahkerammin.

Täällä olisi nyt munkkeja

Lapsuudessani kuuli usein sanonnan "Melleksen urakka", jos joku homma oli kohtuullisen suurelta tai vaivalloiselta tuntuva. Sitä sanontaa isä saattoi käyttää liian suuren ruoka-annoksen eteensä saatuaan. Äidillä saattoi olla talon vintin siivous "Melleksen urakkaa".
Sanonnan alkuperää en tiedä, en edes tiedä kuka tai mikä se "Melles" oli. Selvitystä sanonnalle etsiessäni törmäsin hyvin mielenkiintoiseen sivustoon:
http://www.luovutettukarjala.fi/murre/murre.htm
Näytti luovutetun Karjalan murresanojen sanakirjalta. Sanat näyttävät niin mielenkiintoisilta, että sivujen antiin täytyy perehtyä paremmalla ajalla tarkemmin.

"Melleksen urakka" tuli siis mieleeni, kun keksin aamun hiljaisena hetkenä tekaista pienen munkkitaikinan. Lihapiirakoiden teko on kyllä mielessä kummitellut useamminkin, mutta vaihteeksi ajattelin sokerissa kieputeltuja munkkirinkeleitä.
Kahden tunnin silmien kirvely rasvakattilan yläpuolella työskentelystä näytti olevan vaivan arvoinen: 75 kappaletta kuohkeita munkkirinkeleitä odottaa täällä syöjiään. Kehun niiden kuohkeutta siksi, koska edelliset munkkini olivat kovia.
Sokerissa kieputtelin vain kolme suurta kupillista munkkeja, koska loput pakastan. Riippuen tietysti siitä, onko illansuussa vielä jotakin pakastettavaa.
Vaikka laskisin millä kaavalla valmistusaineiden hintaa, tulee 75:n munkin hinnaksi kokonaista 4 euroa. Kyselin mieheltä, jonka oletin viimeksi kahvilassa munkkia syöneen, mitähän mahtaa maksaa yksi munkki kaupassa tai kahvilassa. Miehen arvio oli eurosta ylöspäin.
Oli euro tai kaksi, niin ihan tyytyväiset päivätienestit käryyttämisestä tuli.

Kello lähentelee kahta iltapäivällä. Nyt on jo kiire miettimään iltaruokaa ja hakemaan tarpeita kaupasta.
Mies, se talvilomalainen, meni vanhusten päiväpiiriin. Suunnittelevat kai taas jotakin maakuntamatkaa ja mies hinkuu heille bussinkuljettajaksi.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Treffit raitiovaunussa Melskan vaarin kanssa

Kävimme miehen kanssa treffeillä raitiovaunuajelulla ja haimme samalla ekaluokkalaisen pois koulusta. Hänellä olisi muuten ollut iltapäiväkerhopäivä, koska isosisko pääsee koulusta vasta tuntia myöhemmin ja he kulkevat matkat kahdestaan. Ekaluokkalaiselle, vielä lukutaidottomalle, kaksi raitiovaunumatkaa tai metro- ja raitiovaunureitti, on vielä liian vaativaa.
Poistulomatkalla mies huomasi, että sairaala, jossa hänen äitinsä on tällä hetkellä hoidossa, on ihan siinä matkan varrella. Mies poikkesi siis sairaalaan ja me tulimme Kaisan kanssa kahdestaan "pirtelökaupan" kautta kotiin.

Miehellä on vielä tämän talviloman aikana yhdet hautajaiset. Hänen tätinsä kuoli ja nyt mies sisaruksineen järjestelee, millä kokoonpanolla aikovat matkaan lähteä.
Minun osaltani on vähäksi aikaa oleskelu rauhoitettu ihan kodin seinien sisäpuolelle.

Melskan äiti soitti alkavan flunssan kourista. Kerroin, että minä ja Melskan pappa kuljimme ulkona kuin kaksi vanhaa haahkainta, kun ei ole Melskaa ollut moneen päivään piristämässä ja antamassa energiaa. Tytär sanoi, että heillä tilanne on aivan päinvastoin: energinen, ehtivä ja aikaisin heräävä lapsi kuulema vie vanhempiensa energian. Sovimme, että tilannetta tasoitetaan vähän huomenna ja Kyökkipiika (joka ei oikein taida olla sinut niemensä kanssa) käy huomenaamulla kello kuuden jälkeen (!) hakemassa lapsen meille ilakoimaan. Nyt kun Melskan äidillä on ollut vapaaviikko, eikä ole ollut mummolaan hoitoonlähtöjä, lapsikulta kuulema aamulla silmät avattuaan sanoo kysyvästi "mummolle?" Ja äitinsä vastaa lakoonisesti: "ei vielä tänään, on vapaapäivä".
Jotakin Melskan suhteesta näihin täteihinsä ja enoihinsa kertoo se, että nuorin pojistamme huokasi eräänä iltana Melskan lähdettyä päivähoidosta, että "voi kun Mella voisi jäädä meille kokonaan".

Kahta isompaa tyttöä uhkailin äsken Siperialla, kun omassa huoneessa omien koneiden ääressä oleskelu ei ala ollenkaan kyllästyttää. Tähän asti teoriani on ollut, että ennenpitkää sellainen päivä alkaa tympiä ja on kiva välillä tiskata tai ripustaa pyykkiä, mutta ehkä se koskeekin vain minua.

Päiväkodissa työharjoittelussa oleva poika on ihanaa katseltavaa aamuisin, kun hän paimentaa parivuotiaita kurahousuja kotipihassamme. Ensimmäisenä aamuna Tirtetta sai hurjan mustasukkaisuuskohtauksen, kun näki isoveljensä leikkivät tarhalaisten kanssa. Väen väkisin hän oli menossa yöpuvussa ja korkokengissä lukemaan lakia pihalle, että kyseessä on hänen veljensä ja vain hän saa leikkiä pihassa isoveljen kanssa. Kesti kauan, ennenkuin hän leppyi ja lopullinen leppyminen tuli vasta isin lähdettyä hänen kanssaan "pullatätille". ("Pullatäti" pitää meidän talossa metroaseman puolella ihanaa pientä kahvilaa.)

Kun miehen kanssa odottelimme päivällä raitiovaunua Oopperan pysäkillä, huomasimme ihan uuden asian: miehen lomallaolo ei olekaan enää tällä kertaa syvää kaipuuta työmaalle. Ainoa syy ei varmastikaan ole se, että ylitöihin ei enää tänä vuonna pääse, vaan ilmiselvästi mies olisi jo valmis elämään eläkeläisvaarin elämää!
Toivon kipinä syttyi mielessäni, että jospa eläkepäivät oikeasti alkaisivat häntä kiehtoa ja hän löytäisi jonkun ratkaisun pulmaan ennen tammikuuta 2015. Jos mitään taloudellisesti kestävää kiertotietä ei löydy, mies pääsee eläkkeelle vasta 38:n kuukauden kuluttua.

Tänään kävin piristymässä, hakemassa vertaistukea ja suhteuttamassa vähän omaa elämääni kurkkaamalla Duggar´in perheen arkeen. Olen heistä aikaisemminkin täällä maininnut.
http://www.duggarfamily.com/ - osoitteesta pääsee heidän kotisivuilleen.
Oman perheen jälkeen on heidän perheensä taatusti suosikkini.
Sivuilla oli paljon uusia kuvia ja videoita.
Jos 13 on oikein kiva lapsiluku, niin 19 kuulostaa ja näyttää vielä kivemmalta.

Pohjoisen uutisia

Saamenkieliset uutiset "Oddasat", on yksi mielenkiintoisimmista televisio-ohjelmista.
Uutislähetyksenä tämä paikallisuutislähetys päihittää valtakunnalliset uutiset lämminhenkisellä, innostavalla asenteella elämän pieniä ja suuria uutisia kohtaan.
Katselin äsken eilistä lähetystä uusintana. Oli mielenkiintoista kuulla, että Suomessa poronlihalla on hyvä menekki ja teurastamot saavat helposti myytyä kaiken lihan eteenpäin. Norjalaiset ja ruotsalaiset pohtivat keinoja, millä parantaa omaa tilannettaan. Heillä liha tahtoo "jäädä käsiin".
Uutisissa haatstateltiin myös 90-vuotiasta Koutokeinossa asuvaa saamen kielen veteraania, jonka virkeys ja elämänilo tarttui jo pelkästä uutisjutusta.

Tämänkertaisissa uutisissa kerrottiin myös paikallisesta "Vuoden kylä"- voittajasta, kulttuurityöntekijöistä, petoeläintilanteen tuomasta haitasta lampaidenkasvattajille ja palkintojensaajista.
Yhteisvastuuta maailman hädästä heräteltiin uutisoimalla Guatemalan tulvatuhoista.

Saamen kieltä on mukava kuunnella. Koko saamenkielinen alue olisi jo luontonsa puolesta sellaista, johon haluaisin kovin mielelläni tutustua myös paikan päällä. Lapinreissuja haaveillessa voi katsella "Oddasatin" uutisia.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Syysloma vietetty

Kaikki koululaiset lähtivät innokkaan näköisinä jatkamaan koulunkäyntiään, joten päättelin, että pieni loma oli tehnyt heille hyvää. Lomaan oli saatu pieniä ylimääräisiä mielenkohottajia: Hope-yhdistys lahjoitti lippuja jääkiekko-otteluun ja isi kuskasi halukkaita uimahalliin oikein urakalla. Kahden pienimmän uimataito alkoi jo lupaavasti orastaa, joten uimahallireissuja täytyy harrastaa jatkossakin.
Vuosaaren uimahalliin on kilometreissä mitattuna lähes 20:n kilometrin matka, mutta metrossa istuen matka ei tunnu liian pitkältä. Vuosaareen uimarit kaikkein mieluimmin lähtevät, jos heiltä kysytään, mihin uimahalliin haluavat. Valinnanvaraa kun Helsingistä löytyy jokaiseen makuun.

Yhdeksäsluokkalainen poika aloitti tänään kahden viikon mittaisen työelämään tutustumisjaksonsa. Paikan hän sai alakerran päiväkodista. Voi olla nostalginen päivä pojalla, koska hän kävi esikoulunsa samassa päiväkodissa. Samoja hoitajia ei taida juurikaan enää töissä olla, mutta päiväkotien nykyinen aluepäällikkö oli tuolloin opettajana pojallamme. Kaiken kaikkiaan hyvin mielenkiintoista vuosien mittainen yhteistyö tälläkin elämän alueella.
Niin kaupungissa kuin asummekin, on uskomatonta, että perheemme omalääkäri on ollut viisitoista vuotta sama. Joskus saman päivän päivystysaikaa soittaessa aika on sattunut muullekin lääkärille, mutta kiireettömät ajat on yleensä aina varattu tutulle omalle lääkärille.
Viimeksi terveysasemalla käydessäni kyllä kuulin, että ainakin Lauttasaaren terveysaseman kohdalla omalääkärijärjestelmä on romutettu ja ajan saa varata haluamalleen lääkärille. Asiasta ei ole minulla vielä mitään käytännön kokemuksia, niin en osaa sanoa, toimiiko myös käytännössä.

Ekaluokkalainen joutui tänään jäämään kotiin, kun eilinen päivä meni kovassa kuumeessa. Katsella ja kuulostella vähän täytyy, koska mitään flunssan oireita ei pojalla ole ollut, eikä polvikaan ole oireillut. Tänä aamuna oli onneksi kuumeeton, mutta sisällä täytyy nyt pysyä, jotta nähdään, oliko vain viruksen vierailu.

Tirtetalla onkin sitten puolen päivän aikaan reippauskoe, kun menemme hammaslääkäriin. Hänen kanssaan on niin riemukasta matkustaa ihmisten ilmoilla, kun jutut ja kommentit hivelee korvaa. Siinä missä muut lapset ovat tyytyneet maisemien ihailuun raitiovaunun ikkunasta, Tirtetta pitää ylösnousemussaarnan kanssamatkaajille, kun ajetaan Hietaniemen hautuumaan ohi.

Ja työharjoitteluun menneelle reippaalle pojalle leivotaan muutama tiikerikakku.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

C-rapun koira

Olemme siis asuneet tässä talossa kohta 17 vuotta. Paljon on naapureita, jotka ovat asuneet yhtä kauan. Vaikka varsinkin vuokra-asunnoista myös silloin tällöin muutetaan pois, niin sanoisin, että ihmiset ovat pitäneet tästä talosta ja asuinympäristöstään. Lisäksi talon hallinnasta vastaava taloyhtiö on koko ajan tehnyt hyvää työtä asukkaiden viihtyvyyden ja talon arvon säilymisen puolesta.

Yksi naapureistamme on ollut erityisen rakas koko talon asukkaille, varsinkin talon lapsille. Tämä asukas on ollut rakas kaikille talon lapsille liki kolmentoista vuoden ajan. Moni talosta jo muuttanutkin, entinen "lapsi" muistelee lämmöllä tätä talon asukasta. Tämä talon asukas oli harvinaisen hyväluonteinen labradorinnoutaja. Ilman erittäin lapsirakkaita isäntäänsä ja emäntäänsä ei tästä koirasta olisi tullut kaikkien lasten lemmikkiä. Kun tämä koira tallusteli pihaan kävelylenkiltään, ei emännällä ollut koskaan niin kiire kotiin, etteikö pihassa olleet lapset olisi saaneet antaa paria rapsutusta tai halia koiraystävälleen.

Kaksi tytöistämme sai joskus ulkoiluttaa tätä ihanaa koiraa, kun isäntäväki oli matkoilla. Se oli tytöille aina suuri ilo ja etuoikeus. Kesällä Lapinlahdensairaalan rannasta yksi kaistale nimettiin jopa tämän koiran nimen mukaan. Siitä paikasta tuli "N:n uimapaikka". Jos joku kävi uimassa sillä kohtaa rantaa, hän oli käynyt "N:n uimapaikassa".

Vaikka en ainakaan vielä lukeudu ihan ehdottomiin koiraihmisiin, niin tämän koiran uskomattoman luonteen opin vuosien varrella tuntemaan. Ihastelen edelleenkin, kuinka valloittava persoona voi olla koiralla! Kun viimeisen kerran näin harmaantuneen koirarouvan palaamassa iltakävelyltä emäntänsä kanssa, N katsoi minua ikäänkuin sanoen "älä hyvä ihminen nyt jää pitkäksi aikaa rupattelemaan, minä en millään enää jaksaisi olla täällä ulkona. Pitäisi päästä jo huilaamaan."
Kun sitten vaihdoin muutaman sanan emännän kanssa, N kävi syvään huokaisten pihakiveykselle makaamaan, pää etutassujen päällä, silmät ummistaen.

N oli todellakin jo vanha rouva. Liikuttavan harmaat karvat koristivat jo tassuja ja kuonoa ja kulku oli käynyt verkkaiseksi. Kolmetoista vuotta on pitkä ikä labradorinnoutajalle, kai mille tahansa koiralle.

Eilen illalla yksi tytöistä luki puhelimestaan viestiä N:n omistajalta. Koko talon lasten ja koirarakkaiden aikuisten yhteinen lemmikki oli kuollut.

Me täällä ihmettelemme, miten naapurin koira voi tulla noin rakkaaksi.

lauantai 15. lokakuuta 2011

Kun päivien virta pysähtyy

Tämä päivä on tuntunut jotenkin pysähtyneeltä. Jos mielialalle on olemassa keskiviiva, niin tänään olen keikkunut siellä mielialaviivan tuntumassa ja yrittänyt kaksin käsin pidellä kiinni.
Mitään selitystä en ole löytänyt, enkä etsinytkään.
Tänään saatettiin haudan lepoon ystävämme, joka lähti iäisyysmatkalleen samana päivänä kuin isäni. Ajatukseni ovat väistämättä olleet hänen läheistensä luona, koska heillä on tänään pitkä, raskas ja muistorikas päivä kylmässä syyssäässä.
Eilen mieheni sai tietää äitinsä joutumisesta sairaalaan. Selvästi mieheni ajatukset olivat koko viime yön äidin luona. Uni pakeni kummaltakin.
Hyvin iäkäs ystäväni, jota olen paljon käynyt vuosien mittaan tapaamassa, on myös sairaalassa. Ei ole vielä varmaa, pystyykö hän palaamaan enää rakkaaseen kotiinsa.

Tuossa blogini sivussa olevassa blogilistassa on eräs vaatimattoman oloinen blogin otsikko: "Vesa Pylvänäisen päiväkirja" ja tämänpäiväisen tekstin otsikko "Kiitos kaikille kaikesta!"
Hyvin harvoin kukaan bloginpitäjä joutuu tuollaisen tekstin kirjoittamisen eteen.
Ensimmäisen kerran, tämän vuoden mittaisen blogikirjoittelun ja -lukemisen aikana, luen tuollaista tekstiä toisen blogista.

"Herra on minun paimeneni,
ei minulta mitään puutu.
Hän vie minut vihreille niityille,
hän johtaa minut vetten ääreen,
siellä saan levätä.

Hän virvoittaa minun sieluni,
hän ohjaa minua oikeaa tietä
nimensä kunnian tähden.

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa,
en pelkäisi mitään pahaa,
sillä sinä olet minun kanssani.
Sinä suojelet minua kädelläsi,
johdatat paimensauvallasi.

Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni
silmien eteen.
Sinä voitelet minun pääni öljyllä;
minun maljani on ylitsevuotavainen.

Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua
kaiken elinaikani;
ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti."

perjantai 14. lokakuuta 2011

Täällä tuoksuu vuohelta

Fallkullan kotieläintilan ja uimahallin kävijät porhalsivat juuri sopivasti kotiin, kun olin saanut kieputeltua lihapullat ja paistettua lohkoperunat. Vasta kun kaikki olivat lihapullansa syöneet, kerroin niiden tämänkertaisen salaisuuden: kuohukerma, unkarilainen paprikajauhe ja turkkilainen jogurtti. Itsekin lihapullia kriittisesti maistelin ja totesin, ettei niissä ollut tällä kertaa mitään vikaa. Minulle oikeat lihapullat paistetaan edelleenkin voissa paistinpannulla.

Kyökkipiika vei siis pieniä Fallkullaan ja sieltä tuli niin eläimistä hullaantuneita ja ihanalle tuoksuvia lapsia, että isi sanoi Kaisasta "tuoksut ihan itsellesi".
Kaisahan on Kyökkipiian ohella tämän perheen elikkorakkaimpia ihmisiä. Tällä kertaa vuohet olivat tehneet Kaisaan suuren vaikutuksen ja vuohilta hän nyt kunnolla tuoksuukin.

Viisi kiloa perunoita kuoriessani ja lohkoessani havahduin, että tänä talvena syödään viimeiset papan perunat. Keväällä pappa vielä autteli mummoa perunoiden istutuksessa. Pitäisiköhän meidän ensi keväänä käydä jo itse laittamassa perunat maahan? Siinä olisi talven pakkasiin ja tuiskuihin mukavaa ajateltavaa.

Nyt on sitten lapsenlapsen "terohammaskin" (Tirtetta ei muistanut sanaa "torahammas") korjattu. Hammaslääkäri oli vain vähän hionut etuhammasta ja sillä kyllä varmaankin taas pärjätään. Ei se niin kauhean pelottavan näköinen ollut, korkeintaan Melskan hymy saa vain persoonallisemman vivahteen kapeaksi muotoillusta etuhampaasta. Tosin hammaslääkäristä päästyään oli Melskalle tullut mummo mieleen - mummo paalittaa ja halii huomenna kunnolla, kun Melska tulee yökyläilemään mummon, papan, kuuden enon ja kuuden tädin iloksi.

Äitini soitti aamulla iloisella mielellä. Oli päässyt naapurin kyydillä kirkolle ja toimittanut nivaskan papereita pankkiin perunkirjoitusta varten. Minäkin sain aikaiseksi postittaa lainhuutotodistuksen. Laitoin viestiä asiaa hoitavalle virkailijalle, että kyselee, jos vielä liitteitä puuttuu. Ensi alkuun vuoren korkuinen asia onkin jo kiivetty huipulle. Joulukuun alussa pääsen käymään perunkirjoituksen tiimoilta Kangasniemellä.
Voisi katsella sopivan kuorman Pikkuveljen autoon mummolaan vietävää tavaraa.
Viime yön unessakin olin jo Lautakankaalla.

torstai 13. lokakuuta 2011

Jokainen lukija haastettu mukaan Operaatio Joulun Lapseen!

Koska kaikki koululaiset ovat olleet syyslomalla tänään, on päivä tuntunut ihan lauantailta.
Naapurin pappa on kärttänyt minua monta viikkoa siivoushommiin, mutta olen vedonnut hautajaiskiireisiin. Tänä aamuna sitten tuntui siltä, että voisi vaikka mennä naapuriin siivoamaan, niin saa naapurin pappakin asiasta rauhan. Isi lähti muutaman pojan kanssa Vuosaareen uimaan, niin kotiin jääville lapsenlikoillekaan ei tullut liian rankka rupeama.
Kantapään, paremminkin vatsan kautta oppineena, en suostunut tällä kertaa syömään itseäni pakahduksiin tiikerikääretorttua cola-juoman kanssa. Viimeksihän siivouskeikalla minua ruokittiin leivoksilla ja kääretortulla.

En mahda sille mitään, mutta vanhat papat liikuttaa minua kovasti. Tunnen siis suurta myötätuntoa heitä kohtaan.
Raamattukin muuten kehoittaa meitä puhuttelemaan vanhaa miestä lempeästi.
Mieheni sanookin, että "milloin hän on niin vanha mies, että häntä puhutellaan lempeästi?" Kai aikanaan, mutta mies on vuosien saatossa oppinut pitämään nahkansa tiukkoja sanojani vastaan.

Haimme eilen miehen kanssa Hakaniemestä Kristillisestä Kirjakaupasta valmiita laatikoita Joulun Lapsi- paketteja varten. Otimme tavoitteeksi, että teemme paketin 2-4- vuotiaalle pienelle tytölle ja 10-14- vuotiaalle pojalle. Pienen tytön pakettia ajattelimme Tirtetan näkökulmasta ja pojan pakettia, kuin rakentaisimme sitä meidän pojille.
Iltapäivällä otin mukaani yhden isoista tytöistä, Tirtetan ja Kaisan. Pikkutytöille tein lähtiessä selväksi, mille asialle kauppaan lähdemme.
Pikkutytöille ja varsinkin hemmotellulle Tirtetalle ostosreissusta tuli opettavaisen rankka. Tirtetta käyttäytyi kaupassa ihan niinkuin huonosti tottelevat viisivuotiaat pahimmillaan käyttäytyvät. Hänestä oli ihan käsittämätöntä, että pinkit kissankuvasormikkaat eivät olekaan tulossa hänelle!

Kotona pakettien täyttäminen kiinnosti myös isoja poikia ja he olivat selvästi kiinnostuneita asian ideasta. Tirtetan jupinat loppuivat pikkuhiljaa, kun isot veljet heittivät rankkaa huumoripuhetta tytön itsekkäästä käytöksestä. Näytin kuvia romanikylän lapsista, jotka pitelivät joulupakettia sylissään. Kerroin, että moni paketin saavista lapsista ei ollut koskaan eläessään saanut ainuttakaan lahjaa!

Teimme tänään kaksi pakettia ja rukouksin lähetimme ne matkaan. Isi kävi viemässä paketit kirjakauppaan eteenpäin toimitettaviksi ja toi samalla pari uutta laatikkoa suunnitteluun.
Kun napsin päiväkahvini kanssa namuja pussista ja katselin ympärilleni kotonamme, ajattelin, että ei tuo kahden paketin kokoaminen vienyt meidän yltäkylläisestä elämästämme yhtään mitään.

Minun selvästikin täytyy pohtia tätä asiaa tarkemmin: mitä lapseni tarvitsevat oikeasti ja välttämättä. Kuinka paljon annan heille sellaista, mikä on heille tarpeetonta. Arvostanko minä ja lapseni sitä kaikkea tarpeellista ja välttämätöntä, jonka joka päivä saamme itsestäänselvyytenä.
http://www.patmos.fi/mediasoitin/85/4250ed4b03ad2ef12ffa0aa45305d2cf/

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Mikä on Operaatio Joulun Lapsi?

Täällä Helsingissä moni huomaa joskus ajattelevansa, kuinka voisi auttaa romanialaisia köyhiä vähemmistön edustajia heidän omassa maassaan. Ei pitäisi olla niin, että heidän täytyy matkustaa kauas kotiseudultaan kerjäämään rahaa, jotta perhe kotimaassa tulisi toimeen. Usein  köyhyys ajaa ihmisiä myös rikollisuuteen, eikä sen ilmeneminen vieraassa maassa yhtään helpota kyseisten ihmisten asemaa ja kohtelua.

Tänä vuonna Operaatio Joulun Lapsi toimittaa joulupaketteja Romaniaan, Euroopan köyhimmille lapsille.
www.joulunlapsi.fi -osoite kertoo tarkemmin, mistä on kyse.
Voit koota paketin itse tai lahjoittaa varojasi pakettien toimittamiseen. Pakettien keräyspisteitä on ympäri Suomen, mutta oman pakettisi voit postittaa myös Patmos Lähetysjärjestölle.

Vaikka rahan lahjoittaminen on helppoa ja myös hyvin tärkeää, niin ainakin lapsiperheessä paketin kokoamisesta  tulee sydäntä rikastuttava kokemus koko perheelle.

tiistai 11. lokakuuta 2011

"Hyvän mielen tavaratalo" taas pengottu

Pikkutytöille oli luvattu, että he saavat itse ostaa omat syntymäpäivälahjansa kierrätyskeskuksesta.
Lähtöä sinne oli tietysti kärtetty jo eilen, mutta sanoin, että vesisateessa en rupea sinne kävelemään. Tänä aamuna sitten puhe lähdöstä alkoi jo aamutuimaan ja kun pouta näytti todennäköiseltä, lähdimme Tirtetan, Kaisan ja isin kanssa. Matkalla muistutin isiä, että "aikuiset eivät sitten kanna joutavaa rojua sieltä kotiin, lapset saavat valita, mitä leluja haluavat". Nuo sanat muistissani jätin sitten ilmaispuolelle aika lailla viehättävästi kolhiintuneen emalisen kupin. Mielessäni asettelin siihen mummolan kuistilla kukkasipuleita. Mutta puhe turhan rojun kantamisesta vei voiton. Kyllä maailmaan sieviä kippoja ja kuppeja mahtuu ja kyllä niitä mummolasta löytyy entuudestaankin ihan mummon riesaksi asti. Joku kippoa arvostava hihkuu tänään riemusta löytäessään sen ilmaiseksi.
Ne, mitä ilman omantunnon kolkutteluja kotiin kannoin, oli kuusi kappaletta käyttämättömiä pellavaisia laudeliinoja, yksi astiapyyhe (pellavaa sekin), kaksi paksua froteekylpypyyhettä sekä kolme laadukasta paitaa isoille pojille (hinta 50s- 1,50e). Tirtetan löydöistä mainittakoon leluvasara (50s) ja punaiset pitkävartiset talvinahkasaappaat (3,50e). Kaisa keräsi tietysti talteen kaikki pikkueläimet ja poislähtiessä näimme ikkunassa vielä upean kuvateoksen labradorinnoutajista (2,70e). Kaisa on iloinen nyt kahdesta ikiomasta koirakirjasta.
Kotimatkalla kierrätyskeskuksesta haaveiltiin, millaisen koiran Kaisa mahtaisikaan mummolassa saada omaksi.

Kun soitin aamulla mummolle, hän juoksi puhelimeen käsi pullataikinassa, taikinakuppi mukana. Iltapäivällä äiti saa vieraita kahdesta naapurista ja tarjoaa heille tuoretta pullaa kahvin kanssa.

Nyt iltaruoka pikamietintään ja toteutukseen. Syöjiä iltaruualla näyttäisi olevan 16.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Suosittelen nokosia ja sukkien parsimista

Ulkona tuulee niin voimallisesti, että vaikka vieressäni oleva tuuletusikkuna on suljettu oikein voiman kanssa, niin ikkunan vieressä puhaltaa. Tätä on siis "veto". Joskus olen ihmetellyt, miksi niskajumi paikallistuu useimmin oikealle puolelle ja jos tuosta vedosta ei vanhan niskalihakset mene nalkkiin, niin sitten ei mistään.
Katsoin äsken ulkopuolisen silmin parvekettamme ja huomasin, että se on aika huvittava: kuka kuivattaa pyykkejään tähän aikaan vuodesta parvekkeella ja varsinkin, jos tuuli heittelee rievut pitkin ja poikin ja niitä saa sitten kiikuttaa pestäväksi uudelleen. Jotakin suuremman luokan järjestelyjä täytyisi täällä sisätiloissa tehdä, jotta parvekkeen pyykkitelineille löytyy paikka sisältä talven tullessa.
Vaikka pidemmän aikaa olen noudattanut karsimisen periaatetta tavaroiden suhteen, niin ahtaus vääjäämättä alkaa hönkiä niskaan. Olen jo kuskannut mummolan vanhaan taloonkin aika määrän tarpeellista tavaraa ja viime viikkoiselle jätelavalle meni parvekkeen nurkasta iso kuorma. Joka kerran pyykkiä lajitellessani raakkaan rankalla kädellä rakkaita perintövaatteita suoraan roskiin ja kolmen sadan sukkaparin korista laitan kylmästi kymmenellä lapsella kulkeneet sukat haikein mielin pois. Kyllä, minä edelleen parsin sukkia. Tavallisesti nykyiset sukat sietää vallan hyvin parsia kolmekin kertaa ja jos sen tekee heti pienen reiän ilmaannuttua, kukaan sukilla kävelijää katseleva ei tiedä parsimuksista mitään. Iäkäs naapurin mummo ihmetteli ja sanoi, että mahtaako tänä päivänä olla enää tavallista tuo sukkien parsiminen, kun uudet eivät maksa paljoa mitään. Tavallisuudesta en tiedä sanoa, mutta ainakin parsiminen tekee tyytyväisen mielen.

Tyytyväisen mielen sain myös sunnuntaina saadusta uudesta ruokaohjeesta. Tänään tein ihan tarkoituksella uuden satsin, jotta sain maistattaa keitoksiani vävymiehellä. Hän kun on mielestäni käsistään muurari ja sydämeltään kokki. Eli ihan yhtä hyvin hän voisi olla kokki, vaikka on myös taitava muurari.
Hänen maistellessaan thai-keittoa pohdimme, millaisia variaatioita siitä voisi tehdä. Minä ehdotin sieniä ja valkokaalia, hän keksi ravut ja kalan.

Meillä on sellainen kaikkia osapuolia hyödyttävä systeemi, että kun vävy hakee lapsenlapsen hoidosta, laitan ruuan puoli neljäksi ja töistä tuleva saa haukata jotakin henkensä pitimiksi, jotta jaksaa matkustaa kaupungin toiselle laidalle ruuhkametrossa kaksivuotiaan tarmonpesän kanssa. Perheeni hyötyy siitä myös, koska muuten iltaruuan saaminen voisi venähtää myöhäisemmäksi ja neljältä koulusta tulevat pääsevät hekin soppakattilan äärelle.

Päivällä kun uhkuin intoa päästä nukuttamaan lapsenlasta päiväunille, minulle kävi köpelösti. Lapsi nukkui ja minä nukahdin. Muut sipisivät täällä niin hiljaa, että nukuin kaikessa rauhassa tunnin verran. Kun sitten heräsin, ihmettelin, että "taitaa olla aamu pitkällä, kun on niin valoisaa? Kukahan on herättänyt koululaiset, vai onkohan kaikki myöhästyneet."
Olimme jo pitkällä iltapäivässä.

Selvästi niukka-aurinkoinen vuodenaika vaatii enemmän panostusta nukkumiseen. Pienet koululaisetkin pyrin passittamaan yöpuulle jo heti kahdeksan jälkeen. On paljon mukavampi herätä aamulla itsestään, eikä tarvitse herätä kännykkänsä valitukseen.
Lapsista viisi kahdestatoista herää "reippaasti" ja lähes aina herättämättä tai käskyttämättä. Loppujen kanssa onkin sitten persoonallisuudesta ja unen syvyydestä riippuen yksilölliset herätystavat. Siinä missä yhdelle riittää lempeä sipinä korvan juuressa, täytyy toiselta kuskata peitto toiseen huoneeseen, kaivaa korvatulpat korvista ja koputella päätä kolmeen otteeseen vihaisen ärhentelyn säestyksellä.
Minun heräämisen kannustimeksi kellonajasta riippumatta riittää tietoisuus kahvinkeittimen olemassaolosta.

"Isi, mikä on aika?"

kysyi Tirtetta juuri isältään. Kaisa-sisko ehätti vastaamaan, että "aika on vaikka se, että juoksee pihan ympäri".
Isi pohtii vastausta ihan tosissaan. Viisivuotiaalle ajan käsitteen tekeminen konkreettiseksi vaatii aika paljon sanallista taitoa. Onneksi Tirtetta pyysi jo televisiosta "jalkapalloa, jos löytyy".
Äidille päivän mietelauseeksi taisi jäädä "mikä on aika".

Ekaluokkalainen täytti tänään vihdoin ja viimein seitsemän vuotta. Sen takia vihdoin ja viimein, että tyttöparka on useaan otteeseen ollut isosiskon kanssa ihmeissään, kun raitiovaunun lipuntarkastajat eivät ole olleet uskoa "liputtoman lapsen lipusta" huolimatta, että koululainen on vasta kuusivuotias. Pahassa pulassa lapsiparka oli ollut silloin, kun lipuntarkastaja oli kysynyt "milloin sinun syntymäpäiväsi sitten on?", eikä tyttö ollut osannut vastata. Tarkastaja oli vain sanonut, että "kyllä oma syntymäpäivä pitää tietää". No, isi tokaisi asiasta kuullessaan, että "senhän takia Kaisa ei syntymäpäiväänsä vielä osaa sanoa, kun on vasta kuusivuotias".
Nyt on Kaisalle hommattu ihan oikea lastenlippu ja hän saa matkustaa sillä huoletta joululomaan asti. Ainoastaan bussiin noustessa lippu pitää näyttää lukulaitteelle, mutta metrossa ja raitiovaunussa matkustaessa lippu pitää vain olla mukana, sitä ei tarvitse "lukea".

Kävin aamulla Tiimarista hakemassa ison kansion, jonka kanteen kirjoitin "Lautakangas". Huomasin, että perunkirjoitusten järjestäminen ei olekaan ihan pikkujuttu, vaan kaikesta mahdollisesta on oltava todistus. Koitan äitiparan päätä säästää ihan jokaisen lipetin peräänkuuluttamisesta, mutta kuusi kertaa ehdin hänelle tänä aamuna soittaa varmistaakseni asioita, joista olin epävarma.
Huolellinen kirjanpito ja kuittien säilyttäminen on siis meille jokaiselle hyvin kaukonäköistä ja suositeltavaa. Lisäksi on järkevää otsikoida paperit asian perusteella omiin "lokeroihinsa". Tänä aamuna viimeksi pohdin, minkähän otsikon alta kuitti-ja paperikansiosta löytyy paperi, jossa on tilamme nykyinen tilanumero. Vanhan tilanumeron osasin ulkoa jo seitsemänvuotiaana isäni ansiosta, mutta tämä uusi on jäänyt opettelematta.

Nyt jatkan "yleistilanteen hahmottamisella". Ehkä ensimmäinen työ on houkutella lapsenlapsi kiireen vilkkaa päiväunille. Ja oikein mukavaa, että omenasoseen tekoa riittää vielä tälle päivälle.

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Elämäni ensimmäinen kookosmaito

Tänään käytin ensimmäisen kerran ruuanlaitossa kookosmaitoa. En ole sitä aiemmin käyttänyt, kun ei ole ollut tarvetta ja en ole ollut vakuuttunut lopputuloksesta.
Kävin kappelissa pyhäaamun messussa ja kirkkokahvien lounaskeittona Anne oli tehnyt huiman hyvää thai-keittoa lokakuun Ruoka-Pirkka-lehtisen ohjeen perusteella. Keiton syötyäni marssin K-kauppaan ostamaan keiton ainekset.
Yksi nopea, herkullinen, lämmittävä ja kohtuuhintainen ruoka pääsi nyt ruokalistallemme. Alkuperäisen ohjeen löydät siis ruokaohjevihkosesta, tässä mukailtu versio, josta riittää useammalle syöjälle. Keitto vaikuttaa siltä, että maku vain paranee uudelleen lämmitettäessä.

Tom kha eli itämainen kanavihanneskeitto

8dl vettä
3pss Pirkka tom kha- keittoaineksia
400g broilerin filesuikaleita
1kg Thai Wok-vihanneksia (pakaste)
2 palaa Pirkka vehnänuudelia
1 prk Pirkka kookosmaitoa
Pirkka kaffirlimetin lehtiä murskattuna
korianteria

Veden kiehahtaessa paahda broilerisuikaleet paistinpannulla kypsäksi. Lisää veteen keittoainespussien sisältö, vihannekset ja broileri. Keitä noin 5min.

Lisää nuudelit ja jatka keittämistä 5min.

Sekoita kookosmaito tasaiseksi (itse sekoitin nopeasti tehosekoittimella)  ja lisää kattilaan.
Mausta murskatuilla kaffirlimetin lehdillä ja korianterilla.

Omiin pöperöihinsä kyllästyneen naisihmisen suussa keitto maistui lempeän varovaisesti mausteiltaan. Mieheni kommentti oli "styrkempaa kuin kesäkeitto".
Ruisleipä sopi mielestäni mainiosti keiton seuralaiseksi. Seuraavalla kerralla teen tattaririeskaa keiton kanssa.
Suosittelen kokeilemaan.

lauantai 8. lokakuuta 2011

Kivoja kotitöitä ja aurinko paistaa

Vaikka kovasti haaveilen hierojan ammattitutkinnon suorittamisesta, pitäisi oikeasti suorittaa joku ajankäytön perusoppimäärä. Ollaan pitkällä iltapäivässä lauantaina, enkä ole tänään saanut muuta aikaan, kun käynyt hoitamassa yhden vanhempainvartin (po.vanhempaintunnin), vastaanottanut lapsenlapsen hoitoon ja laittanut pikkutytöt isosiskon kanssa synttäreiden kunniaksi elokuviin. Pyykit olen kertaalleen ladannut koneeseen, mutta joka kerran, kun olen ollut menossa tyhjentämään puhtaita pois, on aikeeni estänyt jokin akuutimpi työ. (Kuten laastarin leikkaaminen, rahan etsiminen omasta lompakosta jonkun muun käyttöä varten tai Tirtetan "korkokenkien" asentaminen jalkoihin.) Perinteisestihän minulla alkaa kotihommat sujua ja logiikka pelata, kun käyn täällä purnaamassa työteliästä elämääni.
Äidin kanssa on myös ehditty vaihtaa kuulumiset puhelimessa. Yritämme saada pikimmiten perunkirjoituksen järjestymään. Mukava on ajatella leppoisaa ajelua Pikkuveljen kanssa syksyn maisemien läpi mummolaan. Näköjään on niinkin, että mitä useamman kerran (ja mitä haasteellisemman joukkion kanssa) tuon kolmen tunnin matkan tekee, sen helpommaksi ja lyhyemmäksi matka muodostuu. Eikä tuo "päiviltä jaloin" Kangasniemellä käyty reissu tunnu enää ollenkaan rankalta tai vaivalloiselta. Uskomatonta, mutta totta, että olen tämän hullunjoukkion kanssa todellakin käynyt ilman itkua, parkua ja tappelua kolmensadan kilometrin päässä juhlassa, joka kesti neljä tuntia. Ja se, että yksikään lapsistani ei tarvinnut minua paluumatkalla mihinkään palvelukseen bussissa, vaan saatoin istua rinta röhöllä autoemännän penkillä ja ihastella kuljettajamieheni ajotyöskentelyä.
Ymmärrän myös hyvin, jos uskolliset vakiolukijani ennenpitkää väsyvät näihin hautajaispäivän kiemuroiden kuvailuihin. Ennen pitkää on kaikki hurjat yksityiskohdat siltä vaiherikkaalta päivältä läpikäyty ja löydän muutakin pohdittavaa.

Eilen antoi lapsenlapsi vanhemmilleen ihan uutta pohdittavaa perjantai-illan kunniaksi. Mummolan hoidosta kotiuduttuaan oli ilakoinut kotona ihan puolirauhalliseen tapaansa vanhempiensa näkemistä ja kotiinpääsyä.
Oli maannut lattialla mahallaan ja yhtäkkiä vain kopsauttanut päänsä lattiaan sillä seurauksella, että ylähampaasta lähti pala pois. Ei ollut edes itkenyt, mutta ihmeissään jäänyt paikoilleen. Isänsä tuli vierelle ja löytää hampaanpuolikkaan lattialta.
Ihan hiljaa salassa, sydämensä sopukoissa mummo ajatteli, että huh-huh, kun et onneksi tehnyt tuota temppua mummolassa. Vanhempiensa läsnäollessa tuollaiset hammasrikot on tenavilla ihan arkirutiinia, mutta hoitomummon kohdalle sattuessa mummo olisi saanut elinikäiset traumat lapsen tapaturmasta. Vanhempia voi lohdutella, että tuollainen on hammaslääkäreille ihan arkipäivää ja on kohtuullisen tavallinen onnettomuus kelle hyvänsä pikkulapselle. Ymmärrän toki hyvin, että vanhempia ärsyttää suunnattomasti, kun tapahtuma ei ollut mitenkään ennakoitavissa tai estettävissä.
Ensi viikolla kuulema hammas paikataan muovilla. Potilas on siis kaksivuotias.
Palaamme varmaan aiheeseen.

torstai 6. lokakuuta 2011

Koskettava Albinonin Adagio

Sain eilen sähköpostia Kangasniemen seurakunnan kanttorilta. Hän vahvisti, että musiikki, jota hän soitti papan arkkua ulos kannettaessa, oli Albinonin Adagio. Jossain muussa yhteydessä kuultuna olisin teoksen tunnistanutkin, mutta tuolloin kuultuna se oli vain järisyttävän kaunis.
Pikkuveljen minulle hommaama Spotify tarjoaakin Adagiosta muutaman kymmentä eri tulkintaa, mutta uruilla soitettuna se on ehdottomasti koskettavin.
http://youtu.be/OL1oSGgrEuk
Tätä linkkiä klikkamalla voitte jakaa kokemuksen kanssani.
Kuunellessani tätä näen silmissäni tummapukuiset, päänsä painaneet nuoret miehet koivupuisen arkun ympärillä, kirkon päällä kumisee kellojen soitto ja saattoväki kirkossa seisoo hiljaa kuunnellen. Kirkon avoimista kaksoisovista tulvii hämärään kirkkoon syksyn häikäisevin aurinko ja tuulen vire pyyhkäisee kasvojamme.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Laivailijat tallessa

Pakko oli soittaa ja tarkistaa, että isi (!) on löytänyt takaisin oikeaan laivaan ja omaan hyttiin. Lapsien tallessaolosta minulla ei ollut pienintäkään huolta, mutta miehellä on perinteisesti ollut ristelyreissut aikamoista seikkailua. Kun vielä ottaa huomioon, että hän on aina ollut selvin päin noilla reissuilla, on ihan hyvä, että kaksi isoa tyttöä on katsomassa isänsä perään. (Jos nyt joku ei satu tietämään, niin edellisen Ruotsin risteilyn seurauksena mieheni joutui olkapääleikkaukseen.)
Tädin mies palautti siis kyläilijät laivalle ja kun juttelin heidän kanssaan ennen laivan lähtöä, kävi hytissä sellainen pulina ja kalkatus, että selvästi oli tytöillä ollut hauska päivä. Pikkutytöt olivat siis isän kanssa ja isot tytöt olivat jääneet laivaan. Toinenhan lähti nuhaisena reissulle ja nyt kuulosti jo toisenkin ääni tautiselta.
Tirtetalla ja Kaisalla tuntui lisäksi olevan tulinen kiire päästä ostamaan tädin miehen antamilla kruunuilla karkkikaupasta.

Suuret kiitokset sinne vieraanvaraisuudestanne!

Koska pikkuisen on sydänala nyökällään, keksin vävyn tullessa hakemaan lapsenlasta hoidosta, että jospa hänen isänsä ja äitinsä raskisi jättää lapsen mummolle yökylään. Aamun hoitoontuloaika olisi ollut huomenna 6.10, joten melkein on sama, nukkuuko lapsi täällä vai kotonaan. Hiukkasen nihkeästi vanhemmat raskivat lapsestaan luopua.
Mummo nyt perustelee lapsen omimista sillä, että näiden neljän reissussaolevan tädin täällä ollessa ei mummo pääse lasta kunnolla edes sylittelemään. Nyt sentään voimme keskittyä jutteluun ja leikkimiseen ja nukkuakin vieretysten kenenkään häiritsemättä. Mummo lohduttautuu myös sillä, että lapsi ei millään muotoa vaikuta kärsivältä tai ikävöivältä.

Televisionkatselu on minulla ollut viime aikoina aika vähäistä. Nyt on puhelimessa kuitenkin muistutus "tanskalaisesta maajussista". Sekin on ihan yhdentekevää, olenko jakson joskus nähnyt tai ei. Tärkeintä on uppoutua kunnon elämän tunnelmaan.

Käännä vaikeudet voimavaraksesi

Kun lapsi menettää isänsä, hänestä tulee orpo.
Läheisen kuolema on ihmiskunnan alkuhetkistä asti ollut ihmiselon suurimpia tragedioita, suurimpia mieltä järisyttäviä asioita, mitä ihminen voi elämässään joutua kokemaan. Kuoleman olemus peruuttamattomana, väistämättömänä tekee siitä niin suuren ja arvaamattoman.
Vaikka ajatuksissamme olisimme varautuneet vanhempiemme, isovanhempiemme, puolisomme, lastemme, ystäviemme kuolemaan, ei mikään valmistautuminen tee kokemuksesta yhtään sen helpompaa.

Läheisen poismeno voi viedä pohjan elämältä pitkäksi aikaa. Jotkut ovat kertoneet, että esimerkiksi puolison poismenon jälkeisestä vuodesta he eivät muista kuin hajanaisia muistikuvia. Elämä voi peittyä surun sumuun.

Aina emme voi edes itse valita, kuinka menetyksestä selviämme. Vaikka kuinka päätämme, että tähän en lannistu, voi kuitenkin suru rutistaa alleen. Ei ole silloin kysymys heikkoudesta tai keinoista hallita elämäänsä. Menetys on vain ollut niin suuri tai astiamme elämän myllerryksiä kestämään jo paljon kolhuja saanut.
Joskus on tarkoitettu, että astiamme saa mennä kokonaan rikki. Että olemme ihan maan tomun päällä paljaine varpainemme, elämänruukun sirpaleet ympärillämme.
Joskus ruukkumme on näyttänyt ihan siloiselta ja kestävältä ja olemme luulleet, että kyllä tässä pienet rytyytykset kestetään. Yllättäen nuorikin ruukku on mennyt säpäleiksi ja hetken aikaa siinä menee ihmetellessä, kuinka näin pääsi käymään.

Olin aina ajatellut (siis sen jälkeen, kun ymmärrykseni ymmärsi, että vanhempani ovatkin kuolevaisia), että isäni tai äitini kuolema vie minut ihan pois tolaltani.
Koska olen koko ikäni ollut varsinainen isin tyttö, ajattelin, että isän poismeno on minulle pohjattoman raskas menetys ja suuri, raastava suru. Kun isän sairastuminen antoi valmistautumisaikaa ja olimme saaneet jutella kaikista asioista niinkuin niistä jutellaan silloin, kun halutaan viedä asioita johtopäätöksiin asti, olin valmis isän kuolemaan. En koe, että mitään tärkeää jäi tekemättä tai sanomatta. Olimme kumpikin hyväksyneet jo aikaa sitten sen, että minun elämäntilanteeni suuren perheen äitinä ja pitkä välimatkamme rajoittivat tapaamisiemme määrää. Rakkauttamme toisiamme kohtaan etäisyys ei rajoittanut, vaan lisäsi.

Kun nyt ajattelen isäni poislähtöä, kokoan siitä oman tulevan elämäni rakennusaineiksi valtavasti hyviä asioita, valtavasti energiaa, paljon ideoita ja ajatuksia, määrättömästi rakkautta elämää kohtaan, kiitollisuutta isän tekemästä työstä meidän tulevaisuutemme hyväksi. Lisäksi isän elämä esimerkillään antoi aiheen siirtää isän elämän henkistä perintöä myös omille lapsille. Haluan opettaa omille lapsilleni niitä asioita, joita isäni arvosti ja joita hän piti tärkeinä. Niitä oli muun muassa kunnioitus Luojaa, Luojan luontoa, erilaisia ihmisiä, eläimiä ja arkielämän vakautta kohtaan. Yksi isäni suurista lahjoista ja luonteenpiirteistä oli kunnioittaa jokaista ihmistä omana kallisarvoisena yksilönä riippumatta tämän varallisuudesta, sukujuurista, terveydestä, luonteesta tai käyttäytymisestä  Isälleni oli hyvin tärkeä myös se koditon polkupyörällä kulkeva kulkuri, joka likaisena, haisevana ja nälkäisenä tuli pyytämään yösijaa ja leipäpalaa. Isäni ei tarjonnut vain yösijaa, saunaa ja ruokaa, vaan tarjoutui talvipakkasella kyyditsemään miehen pyörineen seuraavaan kyläpaikkaan, jossa kulkuri tiesi olevansa tervetullut.
Tätä en mainitse kehuskellen, vaan kunnioittaen isääni ja lämmöllä muistellen hänen rakkauttaan myös kurjia kohtaan.

En minä ole isääni menetänyt, eivätkä lapset pappaansa. Vaikka hän ei enää fyysisesti olekaan lähellämme, on hänen elämäntyönsä mukana meidän elämässämme vahvempana kuin koskaan ennen. Oikeastaan isäni elämäntyö alkaakin vasta nyt: me korjaamme hänen työnsä satoa kauniina ja runsaana ja oma elämämme saa vahvaa ravintoa suunnistaessamme uusiin, mielenkiintoisiin haasteisiin.
Ja kaiken yllä on hyvin syvä kiitollisuus kaiken antajaa, Jumalaa kohtaan.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Tirtetta pääsi Ruotsin-laivaan

Näytti siltä, että vähän liian jännittävää oli pikkutyttöjen laivaan pääseminen. Ihan kuin heillä, varsinkin Tirtetalla, olisi ollut kuumia hiiliä housuissa. Koko päivän lähtöä odotellessaan Tirtetan oleminen oli hyvin jännittynyttä, eikä mihinkään hommaan malttanut keskittyä. Kenkiäkin olisi pitänyt saada mukaan vähintään neljä paria.
Muistan ensimmäisen oman Ruotsin-matkani. Se oli niin jännittävää ja niin ihanaa ja hytti oli niin hieno, ettei sieltä olisi halunnut lähteä minnekään. Siihen aikaan ainoa lasten huvitus laivalla oli pieni koppero, jossa sai katsoa ilmaiseksi piirrettyjä lyhytelokuvia. Siinä kopperossa sitten istuttiin niin kauan kuin ilkesi ulkopuolella huokailevia jonottavia lapsia kiusata vuoron odottamisella.
Ruokahan oli tietysti taivaallisen hyvää laivan ravintolassa jo silloin ja hedelmäsalattia saattoi syödä monta kupillista.
Toivottavasti tämänkertaiset risteilijälapset syövät muutakin kuin vesimelonia ja donitseja.
Jollakin kokoonpanolla pääsevät matkalaiset Tukholmassa myös kyläilemään. Tädin mies soitti aamulla ja hän tulee satamaan vastaan. Lähtiessä suunnitelma oli vielä sillä tolalla, että isot tytöt jäävät laivaan loikomaan päiväksi ja pikkutytöt menevät isin kanssa kyläilemään.

Se on varmaa, että kaikkien matkalaisten mielelle tuollainen arjen piristys tekee hyvää.
Niinkuin aikaisemmin sanoin, minua laivassa kiinnostaa vain hyvä ruoka (jos nyt ei kyläilyä lasketa mukaan). Taipumus matkapahoinvointiin ei ole minulla iänkään myötä helpottanut, joten huvilaivailu menee kärsimyksen puolelle. Matkapahoinvointilääke nukuttaa niin lahjakkaasti, että puolinukuksissa matkustaminen ei myöskään ole yhtään hauskaa.
Onko sitten hauska olla kotona, kun viisi on laivassa ja kaksi jääkiekko-ottelussa?
Elämä ei aina voi olla hauskaa, mutta mukavampaa on, jos kaikki ovat suurinpiirtein kotona. Salmiakkisuklaata piti hakea lohtusyömisiksi.

maanantai 3. lokakuuta 2011

Arjesta kiinni

Käytin yhtä lasta aamutuimaan terveysasemalla railakkaaksi ärtyneen silmätulehduksen takia, mies kävi loman kunniaksi työpaikalla vaatevarastolla ja setvimässä kaikki työasiat. En tahdo millään uskoa, että hänen nyt alkanut talvilomansa päättyy tämän kuun viimeinen päivä. Onneksi pääsee edes vaivaiselle Tukholman reissulle. Tosin työpaikan kuntoseteleistä on miehelle paljon iloa kaupungin lukuisissa uimahalleissa. Noin vanhan miehen vuosiloma melkein menee kunnosta huolehtimiseen. Kun yksitoistatuntisia työpäiviä istuu ratin takana, täytyy väistämättä vapaa-aikana panostaa liikkeellä oloon ja eritoten, kun kumpikin lonkka toimii varaosilla.

Ruisleivät vartoavat uuniin pääsyä, pyykkikone toimii hyvin ja lapsenlapsi ilakoi Tirtetta-tätinsä kanssa.
Toissapäivänä Tirtetta täytti viisi vuotta ja kuin tilauksesta oli Helsingin Kansainvälisen Koulun flea market eli kirpputori. Minulla ei oikein ollut intoa kirppistelyyn, mutta syntymäpäiväsankarin iloksi kävimme hakemassa sieltä hänelle luistimet, valkoisen helmin kirjotun satiinimekon ja kolmet "ihanat kengät". Tirtettahan ei voi laittaa jalkaansa punaisia nahkakävelykenkiä, jotka nyt olisivat aivan sopivat jalkineet tuon ikäisille ulkoiluun. Kengät kuulema näyttävät "rumilta" hänen jaloissaan. Tirtetan kenkien täytyy olla kauniita katsella, mielellään jo varhaisnaisellisia.
Tirtetta on todennäköisesti tuosta vielä vartuttuaan varsinainen kenkä- ja laukkufriikki.

Eilen illalla tulivat mummolasta Pikkuveli vaimonsa kanssa ja meidän pojista vanhin.
Mehän lähdimme perjantain muistotilaisuudesta aika pikaisesti ajamaan kohti Helsinkiä, kun koko juhla kesti reilusti yli neljä tuntia, vaikka ohjelma oli tiivis. Kuitenkin lähes sadan hengen ruokailu ja erillinen kahvihetki vei oman aikansa. Kovin paljoa ei jäänyt aikaa rupatteluun ja seurusteluun.
Vanhin poika yllätti meidät kaikki: hän oli tiskannut seurakuntakeskuksessa sadan hengen tiskit ja pessyt lattiat. Sen lisäksi oli hommaa jäänyt monelle useaksi tunniksi, ennenkuin paikat oli saatu kuntoon ja tekniikka raivatuksi.
Onneksi sain vielä lipun vanhimmalle pojalle tiistain otteluun Hartwall-areenalle. Kyllä niin hyvä mieli tuli hänen avustaan.

Täällä näyttää tekemistä riittävän ihan mukavasti, vaikka ei ole puutarhaa, elukoita eikä kyntöhommia.
Paneudun nyt näihin pirttiviljelyksiin.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Minun isäni metsä

Isän siunanneen papin puheesta vasta tajusin yhden merkittävän asian: isäni syntyi ja kuoli samalla kotipaikalla. Hän asui koko elämänsä ajan samalla paikalla, Lautakankaan tilalla.
Ei siis ole mikään ihme, että minulla on lähes pakonomainen tunne siitä, että se tila täytyy pitää tiukasti oman perheen hoivissa.

Metsä, joka  peltojen jälkeen avautuu ja jatkuu aina Puulaveden rantaan saakka, oli isälle hyvin rakas. Isä halusi hoitaa metsää parhaalla mahdollisella tavalla voimiaan ja vaivojaan säästelemättä, jotta voisi jälkeensä jättää meille lapsille kättensä jäljen. Viime vuosina Kuopion veli on kantanut suurta vastuuta metsän hyvinvoinnista.
Monella metsänomistajalla ei varmaankaan ole kovin voimakasta tunnesidettä hoitamaansa metsämaahan. Minun isälläni oli ja se tunneside vain voimistuu sukupolvien vaihtuessa.

Kiitos, isä, myös siitä metsästä, jonka meille jätit.
Opetan lapseni rakastamaan sinun metsääsi.

lauantai 1. lokakuuta 2011

Sanoiksi puettua kiitollisuutta

Eilen illan hämärtyessä matkatessamme kohti kotia hautajaisista, ajattelin, että harvoin nainen poikalasta maailmaan synnyttäessään tulee ajatelleeksi, kuinka raskaaseen tilanteeseen se poika voi joskus elämässään päätyä. Katselin eilen kolmea vanhinta poikaani, kun he kantoivat isäni arkkua, tekivät viimeisen palveluksen papalleen.
Urkurin soittama surumarssi oli riipaisevan kaunis: se ikäänkuin kuroi nykyhetkeen isäni koko elämän kaaren. Harvoin mikään korvin kuultu sävelmä on tuntunut niin kauniilta ja huikaisevalta.
Kun astuimme kirkosta ulos, syyskuun viimeisen päivän aurinko muistutti meille, kuka säät ja ilmat säätää, kuka kuulee pyyntömme, kun rukoilemme hautajaispäiväksi sateetonta säätä. Taivaan Isä ei antanut meille vain sateetonta päivää, vaan Hän antoi meille lahjaksi kaikkein upeinta, mitä Luojan luonto voi tähän vuodenaikaan luoduille tarjota. Aurinko oli häikäisevän kirkas, järveltä puhaltava lämmin, mutta syksyinen tuuli varisutti kirkkomaan polulle arkunkantajien eteen kultaisia säkeniä, kun ruskan värjäämät koivunlehdet lepattivat maahan.

Minua kosketti kirkossa, kun isäni arkulle laskivat muistokukkasensa myös kaksi vanhempieni sijaislasta, minun siskojani. Siinä tilanteessa, kun toinen heistä sanoo "isän muistoa kunnioittaen", koen, että vieressäni istuvan äitini sydämessä läikähtää kiitollisuus. Heidän työnsä sijaisvanhempina koki huippuhetkensä. Lapsi oli kokenut, että isäni oli ollut hänelle isä.

Isäni hauta peitettiin isälle rakkaan metsän kuusenhavuilla. Juhlan ruokapöydässä oli tarjolla viinirypäleitä, joiden kasvua isä oli vielä tämän kesän saanut seurata. Juhla-aterian maukkaat lihat oli suurella sydämellisyydellään tarjonnut nautittavaksemme Roinilan tilan isäntä. Aterian suunnittelijat ja valmistajat olivat ajatelleet kaikki yksityiskohdat huolellisesti ja rakkaudella. Ruokaa oli nautinto syödä.

Suurta kiitollisuutta tunsin myös kaikkia paikalle tulleita vieraita kohtaan. Monet olivat varojaan ja vaivojaan säästelemättä matkustaneet juhlaan osoittamaan kunnioitustaan ja myötäelämistään. Ensimmäistä kertaa koin oman sydämen tasolla, mitä merkitsee omaisille, kun kutsutut saapuvat paikalle elämään mukana tärkeitä hetkiä.

Eikä arvannut Pikkuveljen vaimon äiti, kuinka suuren ilon hän järjesti kuiskaamalla muistotilaisuudessa korvaani, että hänen autossaan odottaa kaksi ämpärillistä puolukoita meitä varten. Kiitollisuus on suuri ensi talven puolukoistakin. Taivaan Isä palkitsee marjojen poimijalle jotakin muuta hyvää tilalle.

Puhuin äsken tunnin puhelimessa äidin kanssa. Totesimme, että varmasti kukaan lapsista ei koskaan unohda eilistä juhlaa. Meille aikuisille eilisen tapahtumien kertaaminen mielessä saa aikaan suuren kiitollisuuden Luojaa kohtaan, joka järjestää asiamme pienintä piirtoa, ohikiitävää hetkeä myöten.