Lumentulo armahti kertaheitolla talollisen pihatöistä ja taimikoiden raivuusta. Jos jotakin pihaan jäi, siellä on visusti tallessa lumen alla. Vähän on auton kanssa pelaaminen ollut kankeata äkkiseltään, mutta äkkiä tuntuma palautuu ja oppii muistamaan peiton tuulilasille, kun yövuoron jälkeen raastaa tuulilasista jäätä ja vielä on ajastanut lämmittimen väärin.
Kun talossa ei ole enää lumesta ilakoivia pikkulapsia, niin koirien vilpitön ilo lumen saapumisesta on hauskaa katsottavaa. Kissat viihtyvät ulkona vain sen pakollisen: kun nakkaat heidät keittiön kuistin ovesta ulos, nämä kipittävät etuovelle ja surkeasti maukuen anelevat sisällepääsyä. Poikkeus on Palokankaan Mamma (joksi nimitän tulipaloevakkokissaa). Hän on virantoimituksessa ihan entiseen malliin ja asettuu sitten pannuhuoneen oven eteen tarkkailemaan meneviä, tulevia ja lentäviä.
Noiden pihapiirin vuodenaikakuvien ottamisella on kaksi päivää väliä. Olin juuri havahtunut syksyn ruskan kuulaaseen kauneuteen, kun pääsin ihastelemaan lumista maisemaa.
Tänne muuton jälkeen minulle muodostui tavaksi laittaa aina marraskuun tietämillä tuohon 13-tien varteen kynttilälyhtyihin tulet hämäräajan somisteeksi. Viime talvena kynttilät jäivät kauppaan, koska lyhtykynttilöiden hinta oli tuplaantunut. Meillä kun oli kynttilöiden polttamisessa se periaate, että jos niitä kerran poltetaan, tuli ei saa sammua.
Nyt kun elämä oman lintukodon ympärillä olevassa maailmassa on monin paikoin sysimustaa, kynttilöiden liekki viestisi ohikulkijoille, että valo elämäämme tulee niin hyvinä kuin pahoina päivinä vain Jumalalta.
Taidanpa kömpiä vanhaan tupaan etsimään, josko löytyisi pari ehjälasista lyhtyä.
Etsitään valoa elämäämme ja jaetaan sitä muille.
