Koskettava elämäkerta Jouppilan nelosten Helenan kertomana

Helena Jouppila ja Sanna Wallenius ovat kirjoittaneet ajatuksia herättävän kirjan "Jouppilan nelosten" sisarussarjan elämästä eritoten sisarussarjan tyttären, Helenan, näkökulmasta ja hänen kokemuksiinsa perustuen.

Vuonna 1951 Suomessa syntyi nelosvauvat, jotka olivat maan ensimmäiset hengissä selvinneet. Julkisuusmylläkkä kulki perheen rinnalla liki lasten aikuistumiseen asti. Kirja kertoo kiihkottoman rehellisesti, mitä julkisuuskuvan takana oli ja mitä perheen ulkopuoliset eivät voineet kuvitellakaan.

Lukijan myötätunto on Helenan ja hänen veljiensä puolella kiistatta. Helenan vahvuus ihmisenä tulee ilmi anteeksiantavana suhtautumisena, kun hän ilman kiihkoa ja katkeruutta pystyy muistelemaan ja kuvailemaan kokemuksiaan.

Kirja on myös oiva ajankuva. Lasten rooli perheessä, puhumisen kulttuuri ja tunteiden ilmaisu tulivat murrokseen vasta näiden lasten aikuistumisen aikoihin.

Suosittelen kirjaa lämpimästi elämäkertojen ystäville, pohjalaisesta maaseutuelämästä kiinnostuneille, lasten kanssa työskenteleville ja äideille.

Voi vain kuvitella, millaisen sisäisen taistelun Helena Jouppila on käynyt, kun on antanut kipeiden muistojen nousta pintaan kirjoittamistyön myötä. Lukijaa sykähdyttää hänen anteeksiantava ja ymmärtävä suhtautumisensa tapahtuneisiin asioihin ja niihin myötävaikuttaneisiin ihmisiin.

Kiitos, Helena Jouppila, kun rohkenit kirjoittaa ja synnyttää tämän raskaan historiasi kirjan, joka kuitenkin valaa meihin lukijoihin käsittämätöntä elämänuskoa, mikä nousee vaikeuksista huolimatta - joskus myös niistä johtuen.

Vanha virsi heräsi eloon

Kun edellisen kerran tapasimme, pihan ilme oli varhaisen kevään kalpea. Monet valittelivat talvea pitkäksi, mutta kevät kiirehti ohi jälleen kerran niin nopeasti, ettei ihmisen mieli pysynyt perässä.

. . .

Kun olin lapsi ja kotini oli tämä sama Lautakangas, näillä seuduin oli kaunis perinne, jota olen muistellut viime aikoina. Kun joku kylän väestä täytti pyöreitä vuosia, naapureilla oli tapana tulla syntymäpäiväsankarin ikkunan taakse laulamaan onnittelulaulu juhlapäivän aamuna aikaisin. Talviajalta tai myöhäissyksyn sadepäiviltä en noita onnittelukäyntejä muista, mutta kesäiset sankarit saivat herätä naapureiden onnittelulauluun. Minutkin Lahja- mummo ja äiti ottivat mukaan ja lapsesta nuo käynnit olivat jännittäviä. Myös perheen miesväki lähti aina mukaan. Oli mielenkiintoista seurata, kuinka kauan piti laulaa, ennenkuin päivänsankari avasi unenpöpperössä ikkunan tai tuli aamutakki päällä, tohvelit jalassa pihamaalle kuuntelemaan liikuttuneena ja ilahtuneena naapureiden tervehdystä.

Jos tiedossa oli päivänsankarin lempivirsi, se laulettiin ilman muuta, mutta useimmiten virsi oli "Kiitos sulle, Jumalani". 

Lapsena ja vielä tänne asti vartuttuani, olen laulanut tuota Lahja-mummon lempivirttä ilman kosketuskohtaa omaan elämääni. Tänä keväänä tuo virsi on soinut työmatkoilla autossa ja on ensimmäistä kertaa puhutellut minua.

Virren sanat on 1862 syntyneen ruotsalaisen August Stormin. Kaarlo J. Rahikainen on tehnyt erittäin onnistuneen suomennoksen. Itse pidän George Coles Stebbinsin sävellyksestä ja tuolla sävelellä virttä myös lapsuudessani laulettiin.

"Kiitos myöskin ohdakkeista" on noussut virren sanoista esille tänä keväänä. Useamman kuin kerran on työmatkalla silmäni kostuneet, kun olen muistellut Lahja-mummon vahvaa ääntä hänen laulaessaan tätä virttä. Myös työnteon lomassa hyräiltynä kuului usein "kiitos sulle, Jumalani".

Kaksi puukuormaa

haettiin tänä aamuna Papan kanssa. Saimme kärrin nopeammin palautettua, kun heittelimme puut pihalle ja kuskasimme latoon myöhemmin.

Vanhuus ja väsymys näkyy minulla siinä, että mokoma homma vie mehut. En enää päivän muiden töiden lisäksi haaveillut edes pihan siivouksesta. Voi olla, että nurmikko ehtii edelliskeväiden tapaan kasvaa leikkuukuntoon, ennenkuin ehdin haravahommiin. Kyllä se kesä on haravoimattakin aina tullut.

Muutenkin olen viime päivinä pyöritellyt mielessäni vakaata suunnitelmaa vähentää työssäkäyntiä. Koen, että perheelle, äidilleni ja omille harrasteilleni on varattava enemmän aikaa ja voimavaroja. Missä muodossa työssäkäyntiä vähennän, etsii vielä muotoaan. Blogiakin haluaisin kirjoitella useammin ja selkopäisenä.

Nyt laitan saunan päälle ja keitän lisää teetä. Vapaapäivän ihana ilta.

Kultasuoni keväisessä kasvimaassa

Vapaapäivän vieton aloitin pihalla mynkäämisellä. Haravoin yläpihan hiekkaiselta tasanteelta koirien talven aikana levittelemiä polttopuiden roskia. Varsinkin Veikalla on tapana kuskata ladosta puita keskelle pihaa ja silputa niitä sitten sinne.

Kävin kyllä riihen kulmalla aikomuksena katsastaa metsän nuotiopaikka, mutta uskottava se oli, että saappaan varsi ei lumihangessa riittänyt. Pellot alkaa olla lumesta vapaat, mutta metsässä on lunta yli polven.

Alapihalla kääntelin maa-artisokan kasvupaikkaa ja lapio osui todelliseen kultasuoneen: maa-artisokan mukuloita oli ennennäkemätön määrä, eikä mitään pieniä napuloita, vaan nyrkin kokoisia järkäleitä. Hain ämpärin ja nostin muutaman kilon mukuloita. Artisokkien kuorimista en edes ajatellut - pesin ja palastelin ne suureen kattilaan sellaisenaan. Vaihdoin keitinveden kerran, ettei vahingossakaan jäänyt mullan makua.

Kun artisokat oli pehmenneet hieman, soseutin ne sauvasekoittimella ja lisäsin suolaa ja muutaman lorauksen ruokakermaa. Tarkoituksella en lisännyt mitään mausteita, koska halusin kasvin oman maun jäävän vallitsevaksi.

Lopputulos oli ennemminkin muhennos kuin keitto, mutta hyvää se oli. Maa-artisokan sisältämä inuliini pitää kylläisenä pitkään ja se kyllä tuli jälleen todistettua. Kuituakin maa-artisokassa on 16-kertainen määrä perunaan verrattuna. Ravintoarvoiltaan muutenkin rikasta artisokkaa voisi käyttää enemmän ruuanlaitossa, kun sitä kerran tuolla niin valtaisasti kasvaa ja viime vuosina on vain entisestään kasvualue laajentunut.

Koivunmahlan juoksuttamisen aika olisi juuri nyt, mutta asianmukaisia välineitä siihen hommaan en nyt mistään keksinyt. Nokkosen kasvua odotellaan seuraavaksi.

Ei kaikki ole sitä miltä näyttää

Välivaihe vuodenajoissa ennenkuin voi nautiskella täysin rinnoin ohikiitävän nopeasta keväästä. Metsään ei juurikaan ole asiaa, jos ei halua saappaantäydeltä märkää lunta. 

Lähdin eilen seitsemän jälkeen töistä. Ihmettelin, miksi vastaantulijat ajavat jonossa ja poikkeuksellisen alhaisella nopeudella. Auton mittari näytti ulkolämpötilaksi +4 ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Matkan edetessä ihmettelin, miksi minulla oli suuria vaikeuksia saada pysymään auto tiellä. Ihan väen väkisin oli suunta ojaan ja auto ei tahtonut totella ohjausta. Mietin, olisiko jostakin renkaasta ilmat pois, kun auto seilasi edes takaisin. Ajoin tien sivuun ja kun laskin jalkani ulos autosta ajoradalle, minulle valkeni, mistä oikein oli kysymys: tienpinta oli liukas kuin luistinrata. Toki siinä vaiheessa muistin, että töihin tullut esimieheni kertoi tien olleen mustalla jäällä ja todella liukas.

Olin enemmän kuin häkeltynyt. Uskoin sokeasti, että lämpöasteet ulkoilmassa tarkoittavat sulaa tienpintaa. En halunnut ajaessani uskoa mahdollisuutta, että tie voi oikeasti olla liukas.

Lähdin jatkamaan kädet täristen matkaa 30km tunnissa alhaisemmalla nopeudella. Ajo ei vieläkään ollut vakaata, mutta sivuttaissuuntainen kankeaminen loppui. Vastaan tuli parinkymmenen auton jono yhtä rauhallisesti ajelevia työmatkalaisia ja rekkakuskeja.

Toivottavasti kokemus opetti minulle jotakin siitä, että kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää ja mitä luulemme.

Kuvat pihapiiristämme eivät myöskään kerro totuutta. On toki kohta huhtikuun puoliväli ja pihassa voi kävellä harava kädessä ihan vapaasti, mutta umpimärän maan haravoinnissa vain väsyttää itsensä. Kahden viikon kuluttua näkymät ovat toivorikkaammat ja nyt voi jo virittää mielensä nauttimaan uudesta keväästä kaikilla aisteilla. Tiedän, että moni ei ole kanssani samaa mieltä, mutta minusta talvi hurahti hyvin nopeasti.

Lumikasojen alla piilee paljon mukavaa puuhaa kevään harvoille viikoille. Olkaamme iloisia ja mieli hereillä.

Somalileivät (pitaleivät)

Perheemme kausittainen leipomus on ollut somalileivät, jotka sai nimensä tuttavasomaliperheestä saadun leipäohjeen myötä. Ruoholahdessa asuessamme lasten kavereina oli somalitaustaisia lapsia ja minä ystävystyin heidän äitiensä kanssa. Kerran lapset olivat saaneet kyläillessään näitä vehnäleipiä ja kotiin tultuaan kehottivat minun kysymään niiden reseptiä. En enää edes muista, millä nimellä somalit näitä leipiä kutsuivat, mutta lapset nimesivät nämä mutkattomasti "somalileiviksi".

Ohje on yksinkertainen, mutta valmistus ei ole ihan pikaleivän tekoa. Taikinan kannattaa antaa kohota rauhassa, ettei kohoaminen tapahdu uunissa ja leivät repeydy.

Jauhoina käytetään ihan tavallisia vehnäjauhoja. Hintaa ei leiville tule paljoa. Tein tänään vajaan litran taikinan ja käytin kaupan halvimpia jauhoja. 25 leipää taikinasta tuli ja leipien hinnaksi tuli hiukan yli euron, kun uunin käyttämää sähköä ja leivinpaperia ei lasketa mukaan.

Aloita tekemällä juuri:

1l kädenlämpöistä vettä

puoli palaa hiivaa

2 1/2 tl suolaa

2rkl sokeria

1 muna

reilu loraus ruokaöljyä (esim. rypsi)

vehnäjauhoja sen verran, että seoksesta tulee paksu velli

Liota hiiva veteen. Lisää muna, öljy, sokeri ja suola. Sekoita vispilällä ja lisää jauhoja vähän kerrassaan, jotta saat paksun, tasaisen vellin. Peitä astia löyhästi ja jätä vedottomaan, lämpimään paikkaan pariksi tunniksi.

Kun seos kuplii, ala lisätä jauhoja vähän kerrassaan ja alusta taikina kädellä napakaksi, niin että taikina irtoaa astian reunoista. Peitä taikina liinalla ja jätä kohoamaan kaksinkertaiseksi.

Kun taikina on kohonnut, vaivaa sitä vielä jauhotetulla pöydällä, jotta ilmakuplat rikkoutuvat taikinasta. Kauli taikina n. 1 1/2 cm:n paksuiseksi levyksi. Painele taikinasta haluamasi kokoisella pyöreällä astialla pyörylöitä ja nosta ne leivinpaperin päälle pellille kohoamaan. Käytin tänään murokuppia muottina ja leivistä tuli hyvänkokoisia. Peitä leivät liinalla.

Paista kohonneet leivät uunin keskitasolla 225 asteen lämmössä. Jos haluat, että leivät jäävät sisältä pehmeämmiksi, älä paista niin kauan, että pinta saa väriä. Ovat kypsiä sisältäkin, vaikka pinta jää vaaleaksi.

Leipien täytteeksi sopii makea ja suolainen. Meillä on tänään syöty niitä juuston kanssa, salaatin ja pepperonin ja ajattelin kokeilla myös appelsiinimarmeladia. Voileipägrilli on meillä ahkerassa käytössä ja testaamme myös täytteenä ohuita nakkisiivuja grillatun leivän täytteeksi.

Lautakangas

Vuonna 2007 otetussa ilmakuvassa Lautakankaan pihapiiri näytti tältä. Oikeassa alakulmassa oleva peltoläntti on heinettynyt joutomaaksi ja kasvaa jo miehen korkuisia koivuja, jotka jätin pajukon raivaamisen jäljiltä kasvamaan. Pahoillani en pellon "tärveltymisestä" ole ollenkaan, koska vanhan talon länsikulmalla on arvokas kaivomme ja nyt ainakaan ei viljelypellon lietelannat ja muut lannoitteet sekä torjunta-aineet pääse kaivoa turmelemaan. Seitsemänkymmenen metrin syvyyteen porattu kaivo on ehdottomasti tilan arvokkain asia. Kun luin äidin päiväkirjoja, oli usean talvenkin merkinnöissä, että kaivon vesi on vähissä ja plussakeleillä isä pumppasi metsäkaivosta vettä talon kaivoon. Porakaivohan saatiin reilu vuosi ennen meidän muuttoa tänne.

Kuluneena talvena olen ensimmäisen kerran tänne muuton jälkeen hetkittäin kyseenalaistanut tätä asumismuotoa. Syynä ei suinkaan ole ollut talven olosuhteet tai omakotiasumisen työläys runsaslumisena talvena. Kyllä taloudelliset seikat ovat olleet syynä, kun uskoani tähän on koeteltu. Harvapa meistä vielä muutama vuosi sitten olisi osannut kuvitella, millaisiin lukemiin voi nousta korot, sähkön ja polttoaineiden hinnat. Yhtään yksittäisen ihmisen taakkaa ei helpota tietoisuus siitä, ettei ole yksin näiden haasteiden kanssa. Kyllä toden totta on tänä talvena karsittu ilmat pois kaikista menoista.

Tiukimpina hetkinä olen jopa haaveillut vuokra-asumisesta vaikka Mikkelissä tai Pieksämäellä. Tilan myymistä olen harkinnut ensimmäistä kertaa todella vakavasti. Viime vuonna palkkatulokertymäni teki kaikkien aikojen ennätyksen ja mihin ne rahat hupeni? No tämän talon ylläpitoon tietenkin.

Äidin päiväkirjojen lukemisella oli myös yksi merkittävä vaikutus. Äiti kirjoitti joskus, että elämä on taloudellisesti tiukkaa, eikä eläkerahat meinaa millään riittää seuraavaan tilipäivään asti. Jos isälle ja äidille tuli joku yllättävä suurempi menoerä, se piti rahoittaa puiden myynnillä. Kun luin äidin rehellistä kuvausta taloudellisista haasteista, huomasin huojentuvani: onhan tässä talossa asuvat ennenkin olleet tiukilla ja silti on eteenpäin menty.

Nyt on mieleni rauhoittunut, enkä pohdi asumiseen muutoksia. Työni siirtyy lähiviikkoina Mikkeliin, mutta pidempi työmatka ei ainakaan ole asia, mikä saisi meidät perikatoon.

Odotan lumien vajuamista, jotta pääsen taas riihentavusmehtään omalle nuotiopaikalleni hoitamaan mielenterveyttäni. Ja iloitsen todella, että ne metsät siinä ympärillä on edelleen minun.