maanantai 11. lokakuuta 2021

Pitelen syksystä kiinni






Välillä minua on melkein ahdistanut, kun en ole ehtinyt metsään olemaan ja hengittämään. Marjastamisesta ei ole voinut puhuakaan kuluneena kesänä ja olen vain yrittänyt hyväksyä tilanteen. Viime sunnuntaina oli kuitenkin pakko lähteä metsään: tuntui, että tukahtuu metsäilman puutteeseen.

Otin paperikassiin muutaman kuivan puunkalikan mukaan, koska tiesin suunnistavani tutulle nuotiopaikalle riihentavusmetsään. Mennessä huokailin ihastuksesta vastakynnettyä peltoa. Kynnös merkitsee minulle aina lupausta levosta.

Puolukat olivat makeita. Vieläkin tuntui pahalta katsella sitä marjojen määrää, mitä kukaan ei jaksa kerätä talteen. En tiedä mistä tuo johtuu tänä vuonna, mutta minun on ollut niin vaikea katsella marjoja metsässä.

Pienen nuotion tekeminen omassa rauhassa metsän keskelle on merkinnyt minulle aina mielen tyhjentämistä turhista ajatustaakoista. Kun keskittyy vain tulen sytyttämiseen ja vaalimiseen, eikä anna sijaa huolille ja murheille, saa etäisyyttä niihin vaikeisiin ajatuksiin.

Kun tuli oli sammunut, kävelin kotiin ja vein uuden perheenjäsenemme Pimun ulos. Pimu on nyt ainakin toistaiseksi "mummon tyttö", kun Palokankaan kodissa ei voi asua.

Palokankaan tulevaisuudesta emme vielä tiedä.

maanantai 27. syyskuuta 2021

"Miten menee, ystävä kallis?"

luki viestissä, jonka sain iltapäivällä.

Miten lienee tuo ystävä kallis ollutkin ajan hermolla, kun viesti tuli parhaalla mahdollisella hetkellä.

Omassa ja perheen elämässä on viime viikkoina ja kuukausina eletty monella tapaa haasteellisia aikoja. Yksi parhaimmista lääkkeistä vallalle pyrkivän alakulon karkottamisessa on ollut ihmisten kauniit, myötätuntoiset sanat ja eläinten tarjoama läheisyys. Koirat vaistoavat alakulon ja tulevat hienovaraisesti lähelle. Anne- Marin labbis Veikka on hyvin taitava tunteiden tulkki. Hän tulee tämän tästä tarkistamaan, onko kaikki varmasti hyvin.

Kävin aamulla laittamassa isin haudan kuntoon. 15.9. tuli jo 10 vuotta isäni kuolemasta. Tänä vuonna kävi ensimmäisen kerran niin, että havahduin isän kuolinpäivään vasta illalla. Aikaisemmin päivä on ollut mielessä koko syyskuun alun.

Koristelin haudan isän itsensä istuttamien palsamipihtojen oksilla. Kun kävelin hautuumaalta pois, kirkonkulmalla vastaani käveli ystävätär, jonka vanhempien viimeinen leposija on aivan isäni hautaa vastapäätä. Ystävätär kertoi eilen käyneensä paikalla. Päivän toisen sanallisen myötäelämisen tulkitsi tämä ystävä, jolla on taito sanoilla hoitaa surullista sydäntä kuin myös elää toisen ilossa mukana.

torstai 9. syyskuuta 2021

Mitä pelastaisit palavasta talostasi?

 Aika on kuluessaan armollinen ja terävin kärki surusta alkaa pehmetä väsyneeksi alakuloksi. Pakko on välillä ajatella, pohtia ja puhua tapahtuneeseen liittyvistä asioista, mutta se vain nostaa pintaan surulliset tunteet. Eli en voi sanoa, että mitenkään riemukkaalla mielellä olisimme. Ei se mitenkään tee menetyksien kokemista helpommaksi, vaikka hakee lohtua ajatuksista, kuinka paljon pahemmin olisi voinut käydä. Ihan tarpeeksi pahasti kävi nytkin.

Puhuminen kyllä helpottaa oloa ja tulevaisuuden suunnitteleminen. Mitään kiirettähän meillä ei ole minnekään. Asia kerrallaan aletaan korjata rikki mennyttä.

Juttelimme Anne- Marin kanssa myös aiheesta "mitä pelastaisit mukaasi, jos kotisi olisi tulessa". Anne- Marin vastaus pohjautui tuoreeseen kokemukseen: hän sanoi, ettei pelastaisi mitään. 

Anne-Mari sanoi, että toimi täysin järjen vastaisesti mennessään ihmettelemään savua täynnä olevaan taloon. Minkään pelastamiseen ei ollut mahdollisuutta ja hyvä että edes pääsi ulos myrkyllistä savua täynnä olevasta tuvasta. Ilmiliekeillä palavan kammarin ovi oli onneksi kiinni.

Tovin mietittyäni tulin siihen tulokseen, että eipä tässäkään talossa olisi minulla mitään pelastettavaa, jos kaikki tämän talon asukkaat olisivat turvassa. Minkähän takia sitten pidämme näitä tavaroitamme niin suuressa arvossa mielessämme?

keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Suuren surun äärellä

 Kysyin Anne-Marilta luvan tämän tekstin kirjoittamiseen. Kuvia en edes haluaisi julkaista tänne muistoksi, koska aihe on sydäntä raastavan murheellinen.

Anne-Marin kaikkien unelmien kodissa, Palokankaan talossa, oli menneenä lauantaina tulipalo, mikä tuhosi koko talon asuinkelvottomaksi.

En muista milloin viimeksi ja mistä asiasta olisin vuodattanut niin paljon kyyneliä, kuin tästä. Olemme kaikki olleet hyvin järkyttyneitä ja surullisia tapahtuneen johdosta.

Ilmeisimmin läppärin laturista alkunsa saanut palo vei käytännössä kaiken Anne-Marin irtaimiston. Tänään paikalla kävivät vakuutusyhtiön vahinkotarkastajat ja aikanaan voi tehdä päätöksiä talon kohtalosta. Tällä hetkellä näyttää siltä, että talon korjaaminen entiselleen ei ole järkevää.

Itse palossa ei menetetty henkiä - ei ihmisten eikä eläinten - mutta savukaasujen seurauksena kaksi kissaa menetti henkensä. Heidät on haudattu palsamipihta-aidan viereen Lautakankaalle.

Muistatte onnellisen kirjoitukseni kevättalvelta, kun sain viettää ikimuistoisen vuorokauden Palokankaalla ja nukkua suloisen yön siinä kammarissa, josta tulipalo nyt sai alkunsa. Se yö jäi minulla ensimmäiseksi ja viimeiseksi siinä kammarissa.

Äitinä suruani Anne-Marin puolesta lisää talon menettämisen lisäksi myös se, että tapahtuman myötä hän joutuu luopumaan suurimmasta osasta eläimiään. Eläimet ovat kuuluneet Anne-Marin elämään Palokankaalla hyvin tiiviisti. 

Lauantai-iltana, kun järkytys tapahtuneesta oli suurimmillaan ja pohjaton suru päällimmäisenä mielessä, katselin täällä kotona ympärilleni: vaikken koskaan ole pitänyt itseäni kovin tavaraan kiintyneenä, niin silloin koin totaalisen luovuttamisen tavaran haaksimiseen. Ei näillä meidän kapineilla ja keräilyillä ole taivahan merkitystä elämässämme.

Anne-Mari on asiassa jo askeleen edellä. Hän sanoi, ettei halua vastaanottaa mitään tavaralahjoituksia, vaan harkiten hankkii ajan kanssa vain sellaista mitä todella tarvitsee.

Meillä kaikilla on nyt sydän hieman herkkänä, mutta vähitellen tästä toivumme. Perheenä emme ole koskaan aikaisemmin vastaavaa kokeneet.

keskiviikko 11. elokuuta 2021

Kouluja

Kun perheemme oli vielä pieni, asuimme Koskelassa aivan alakoulun vieressä. Näin koulujen alkamisen aikoihin, muistuu mieleen äänet, näkymät ja tunnelmat, kun avoimesta parvekkeen ovesta kantautui sisälle kuudennen kerroksen kotiimme koululaisten äänet syksyn ensimmäisenä koulupäivänä. Ruutinmäen kallioiden koloissa kasvavissa pihlajissa notkui punaiset marjat ja ilmassa oli jo lempeä alkavan syksyn aavistus. Meidän pienet kurkistelivat parvekkeen rakosista koulun pihalla kirmailevia lapsia. Pienet varpaat tassuttelivat parvekkeen harmaalla betonilla ja pellillä vuoratun kynnysaskelman yli noustiin varovasti, ettei varpaisiin tullut pipiä.

Muistan ajatelleeni, että olen niin onnekas, kun saan pitää kaikki lapset vielä lähelläni ja kotona. Koulumaailma tuntui vielä liian äänekkäältä ja vilkkaalta.

Kun ensimmäinen lapsistamme aloitti koulunkäynnin, asuimme jo Ruoholahdessa. Koulu oli vasta valmistunut. Säästin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen numeron, jossa oli juttu uudesta koulusta. Lehden toimittaja haastatteli lapsia ja kysyi heiltä, mikä oli uudessa koulussa parasta. Meidän koululaisemme vastasi "ruoka ja välitunnit".

Kun lapsi toisensa jälkeen aloitti koulutaipaleen- kuka Ruoholahdessa, kuka Salmisaaressa- oli haikeus aina äidin mielessä, kun jäi koulun pihalle vilkuttamaan kouluansa aloittavalle. Minusta tuntui joka kerran siltä, että annan kasvatustyöni tuloksen koko maailman nähtäväksi.

Oli aikoja, jolloin perheessämme taisi olla yhtä aikaa 9 koululaista. Keittiön kaapien ovet oli päällystetty lukujärjestyksillä ja muistilapuilla. Oli muutama vuosi, jolloin kotoamme lähti aamuisin oppilaita kuuteen kouluun.

Tänä päivänä Suomessa lapsista pidetään hyvää huolta. Oppimisvaikeudet ja muut koulunkäynnissä huomioitavat haasteet saadaan useimmiten ajoissa selville. Perheen asuinpaikasta voi riippua, kuinka moniammatillista ja kattavaa apua lapsi saa. Perheessämme usealla lapsella on ollut kouluiässä kielellistä erityisvaikeutta ja myös muita diagnooseja on saatu. Onneksemme myös olemme saaneet paljon ammattilaisten apua. Vaikka helsinkiläisinä olimme helposti saatavan avun piirissä ja erityisalat tulivat myös tutuiksi, ei tilanne kangasniemeläisenä ole yhtään sen huonompi. Kaikkien alojen apu lasten haasteisiin löytyy ainakin Mikkelistä ja koulujen tarjoama tuki on esimerkillistä myös Kangasniemellä.

Koululaisten määrä perheessämme on kutistunut kolmeen. Ala- asteikäisiä ei meillä enää olekaan. Nyt keskitymme 9-luokkalaisen ja kahden lukiolaisen opintojen tukemiseen ja rinnalla kulkemiseen.

Voimia, viisautta, terveyttä, intoa ja iloa oppilapsille ja koulujen henkilökunnalle!

torstai 29. heinäkuuta 2021

Töissä = kesä

 "Milloin sinulla on loma?" on kysymys, johon olen vastannut tänä kesänä useallekin kysyjälle. Tänä kesänä vastauskin tuohon kysymykseen on ollut poikkeuksellinen: "minulla ei ole tänä kesänä kesälomaa".

Vaihdoin kevättalvella työpaikkaa ja sen johdosta ei ole lomapäiviä karttunut. Toki jos lomaa kaipaisi, voisi olla tekemättä työtä ja savolaistermein voisi pitää "ommoo lommoo".

Hoiva-alalla on tällä hetkellä ennennäkemätön hoitajapula. Tuohan tarkoittaa sitä, että niin piskuista pitäjää ei olekaan, etteikö sen hoivakodeissa olisi tekemätöntä työtä tarjolla hoitoalan ammattilaisille. Kangasniemikään ei ole tältä kurimukselta säästynyt. Työtä olisi tarjolla, mutta mistä löytää työttömiä hoitajia.

Kahvitaukokeskusteluissa on tänäkin kesänä pohdittu, millä saisi hoitoalan vetovoimaa kohennettua. Parempi palkka ei tunnu tällä hetkellä olevan se keino, jolla ala saataisiin kiinnostavaksi. Hoivatyön arvostuksen lisääminen? Työsuhde-edut? Aika neuvottomiksi olemme me hoivatyön ammattilaiset itsemme kokeneet: jos olisimme itse nuoria ja tulevaisuuden alaa pohtimassa, mikä saisi meidät hakeutumaan alan opintoihin? 

Viime vuosien julkisuushälyt hoitovirheistä, räikeistä laiminlyönneistä, yritysjättien toimintakulttuurista ja uutisoinnit alalta paosta yhdistettynä siihen, että joskus myös hoivalaitoksissa kuolee hoidettavia, ei luo kovin ruusuista kuvaa hymyillen kutsumustyötään tekevistä hoitajista.

Löytyykö vielä työuraansa suunnittelevista nuorista niitä, jotka näkevätkin pinnan alle:                       - kun viikkoja puhumattomana ollut asukas kuiskaa sinulle "kiitos", kun kuivaat hänen kasvojaan suihkun jälkeen 

-kun peitellessäsi asukasta yöunille tämä kysyy "tulethan aamulla uudestaan"  

- kun syöttäessäsi asukkaalle päivällistä, tämä kysyy: "olethan sinä jo saanut ruokaa - pistä välillä omaan suuhusi".

Tänä syksynä tuen ja kannustan jokaista, joka on päättänyt alkaa opiskella hoiva-alaa. Jos itse pähkäilet, mitä alkaisit opiskella, ota selkoa hoiva-alan työstä, oppilaitoksista, oppisopimuskoulutuksesta ja kokeile edes, tulisiko sinusta hoitaja. Työttömyyden uhka on sillä alalla täysin tuntematon käsite.

keskiviikko 21. heinäkuuta 2021

Kuria tiskipöydälle


Perheellämme on aina ollut ongelma, johon olisi olemassa helppoja, järkeviä ratkaisuja. Jostakin syystä -kun alttiita tiskikoneen täyttäjiä on löytynyt - ongelmaa ei ole korjattu.

Usealla perheenjäsenellä on ollut tapana aina tullessaan keittiöön juomaan vettä, ottaa puhdas lasi tai muki juomista varten. Lisäksi on niitä, jotka eivät muista, mistä kupista joivat edellisellä kerralla ja ottavat sitten varmuuden vuoksi kaapista puhtaan.

Tämän pyykkipoikaniksin taisin kuulla Heliltä varmaan kymmenen vuotta sitten. En tiedä miksi olen jatkanut typerää ja epäekologista turhaa tiskaamista, enkä ole laittanut perhettä ruotuun. Vaan vieläpä ehtii, kun kotonaolevien lasten lukumäärä on kuusi kolmestatoista!

Katsotaan, omaksutaanko uusi toimintatapa ilman ohjeistusta. Jätin nimikoidut pyykkipojat tiskipöydälle ja aamulla jo näen viitteitä siitä, alkaako mitään tapahtua.