keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Iloa villasta


Vyyhteä keriessäni muistui mieleen, kun lapsena sain pidellä lankavyyhteä ja mummo keri. Nyt pistin vyyhden polvieni väliin, kun istuin sängyllä ja näppärästihän tuo kävi siinäkin. Tuolin selkänoja on myös hyvä vyyhden pitelijä.


Tulin kovin iloiseksi, kun kävin tänään kylällä hakemassa kirppisryhmästä hoksaamani villalankavyyhdet ja lanka oli niin kaunista, puhdasta ja hyvälaatuista. Testaan lankaa kutomalla ensimmäiseksi itselleni hyvin pitkävartiset sukat.

Langoista on minulle iloa pitkäksi aikaa, sillä kutominen on minulle vapaapäivien luksusta. Vapaapäivinä kun tahtoo olla paljon muutakin puuhaa. Mutta sitä antoisammaksi kutomishetket sitten muodostuvatkin, kun ei ole ihan jokapäiväistä huvia. Nyt tässä unta odotellessa maistelen erinomaista rooibosta, labbis lämmittää kyljessä, talo on hiljainen ja sukankudin saa hymyilemään sisäisesti.

tiistai 22. marraskuuta 2022

Muistikuvien varassa viime viikot

Katselin puhelimen kuvagalleriaa menneiltä viikoilta ja näkymät oli karuja. Toki hyvin kertovat elämän nykyhetkestä: kuvat oli napattu keittiön kuistin oveen teipatuista kalenterinlehdistä. Kuukausilehtiä on esillä helmikuulle asti ja lisää täytyisi näköjään tulostaa, kun seuraavan työvuorolistan vuorot ulottuvat jo helmikuulle. Mutta blogitekstin lisämausteeksi ei ollut ainokaistakaan tuoretta maalaisromanttista otosta.

Kesä oli minulla töiden suhteen hyvin vilkasta aikaa. Sitten tuli lyhyt kausi, jolloin keskityin vapaapäivinä kotihommin, puidentekoon ja metsässä liikkumiseen. Nyt on taas paljon puhtia napsia pidemmille vapaille lisätöitä. Tällä hetkellä koen, että päätyöni vapaapäivänä tehty muutaman tunnin keikka toiseen taloon on vain mielenvirkistystä ja vaihtelua. Huomistakin iltavuoroa naapuritaloon odotan innolla, koska pääsen pitkästä aikaa näkemään tuttuja asukkaita ja entisiä kollegoja.

Keikkatöiden yksi merkittävä etu on tietysti muutama ylimääräinen tilipäivä kuukaudessa. Pitkän tähtäimen tavoite minulla on, että jos ja kun joskus pääsen eläkkeelle, perheemme olisi tuolloin velaton. Erittäin mukavaa olisi, jos velat olisi kuitattu jo ennen eläkepäiviäkin.

Viime aikojen kustannusten nousu toki teettää tähän tavoitteeseen pääsemiseksi reippaasti enemmän töitä. Menojen pienentämisen mahdollisuuksia tarkkaillaan perheessämme jatkuvasti. Arjen luksusta on nykyään saunominen, puiden polttaminen takassa ihan vain huvin vuoksi tai vaikkapa jäätelön ostaminen.

Yhteenvetona voi siis todeta: jos Syrjäläisen mummelin blogi on pitkään hiljainen, mummeli todennäköisesti paiskii töitä tai stadilaisittain "painaa duunia".

keskiviikko 26. lokakuuta 2022

Polttopuiden teko on hyötyliikuntaa parhaimmillaan

Viisaat ja aikaansaavat ihmiset tekevät polttopuunsa keväällä. Meillä polttopuiden tekoon havahdutaan silloin, kun ladon lattia paistaa ja nurkassa on rujo kasa poltettavaa jäljellä.

Keväällä ja alkukesästä oli olevinaan niin paljon kiireitä ja tärkeämpää tekemistä ja minäkin olin töissä joka siunaaman päivä, niin polttopuiden teko jäi ihan satunnaiseksi rankojen kaatamiseksi. Kun lisäksi haluamme itsepäisesti olla mahdollisimman alkukantaisia ja tehottomia puuhommissa, emme vuokraa mitään klapikonetta tai sirkkeliä ja pyydä traktorimiestä tuomaan viittä rankokuormaa puuladon nurkille. Ei - vaan käsisaha, kirves ja vesuri pääasiallisina työkaluina olemme toimeen käyneet. Toki Pappa ja yksi pojista on päräytellyt moottorisahallakin puita nurin ja pölleiksi. Mutta kaadetut, pätkityt ja halotut puut on kuskattu latoihin mies/naisvoimin, kottikärryillä ja myös painavampia pöllejä Pappa on kuskannut autonsa takakontissa riiheltä pihapiirin latoon.

Ihan rauhassa saa päätään puistella moiselle alkeellisuudelle työnteossa, mutta me olemme tykänneet tavastamme tehdä tätä työtä. Aika vähän olisi ihmisellä iloa polttopuiden teosta, jos koko talven puut tekaistaisiin yhdessä- kahdessa päivässä tehokeinoin.

Sen verran lisäapua työn helpotukseen olemme hyväksyneet, että ostamme muutaman pinonpätkän metrisiä halkoja kuivaa puuta läheiseltä sukulaiselta ja naapurilta. Oma hauska hommansa on niidenkin puiden rahtaamisessa.

Tänä iltana vietimme Papan kanssa pitkän tovin puuhommissa. Minä kuskasin useamman kärrillisen puuta pannuhuoneeseen kuivahtamaan ja muutaman kestokassillisen takkapuita piikojen eteiseen.

"Piikojen ovi" ja "piikojen eteinen" on isäni antamia nimityksiä talon etupihan puolella olevalle sisäänkäynnille, mikä on pihasta katsottuna vasemmalla puolella. "Piikojen ovesta" pääsee takkahuoneeseen. Oikeanpuoleinen ovi on varmaankin niin sanottu pääovi, koska siitä tullaan olohuoneeseen. 

Me siis Papan kanssa teimme iltapimeään asti ladossa puuhommia: Pappa halkoi kirveellä pöllejä ja minä pinosin ladon seinää vasten muutaman pinon isosta läjästä. Kun läjän saa pois, on tilaa tuoda alatallista riihen luota lisää pöllejä.

Pihalatoon teemme siis puita leivinuunia varten, hiukan lyhyempää puuta lämmityskattilaan, takkaa varten vielä hiukkasen lyhyempiä ja hellaa varten aika sivakankokoisia, koska hellan pesä on melko pieni. Keittiön hellassa pidän tulta oikeastaan vain sähkökatkosten aikana tai jos tarvitsee lisälämpöä nopeasti kovilla pakkasilla. Eli jokaisen sorttisille puille on ladossa omat pinonsa.

"Klapi" ei kuulu sanavarastoomme. Koskaan lapsuudessani en kuullut sitä sanaa käytettävän. Oli leivinuunipuita, hellapuita ja uunipuita. Eikä tuo klapi ole meidänkään suuhumme tarttunut. Polttopuita meillä tehdään.


perjantai 21. lokakuuta 2022

Vapaapäivän metsäretriitti

Tavaksi muodostunut syksyinen nuotion äärellä itsensä hiljentäminen toteutui tänään. Heräsin aamulla jotenkin raihnaisena ja monin tavoin uupuneena, että päätös vapaapäivän vieton aloittamisesta itsensä seurassa ulkoilmassa tuntui lähes ainoalta vaihtoehdolta.

Vaikka mukana oli paperikassissa monenlaista sytykettä, tuli syttyi reippaaseen paloon vasta kärsivällisen ajan antamisen jälkeen.

Asia, mikä jälleen minua ärsytti, ilmeni heti: tieltä kuuluu autojen äänet metsämme jokaiseen loukkoon. Se on kai hinta nykyelämän helppoudesta.

Muutenhan metsä oli hiljainen. Harvat linnut kävivät lähipuissa kurkistelemassa touhujani. Aistit herkistyvät tulen äärellä metsän keskellä: kuulet kauempaakin metsässä lentoon lehahtavan linnun äänen.

Kun keräät oksia tuleen ja kohentelet tulta kepillä, tärkeiden asioiden määrä kutistuu juuri siihen.

Keskittymiseni häiriintyi, kun kuulin muutaman sadan metrin päässä riihen luona Papan aukaisevan puuladon oven. Sankka metsä oli välissä, mutta silti aloin pälyillä, tuleeko joku, näkeekö joku. Hetken kuluttua alkoi kuulua Papan halkojen hakkaamisen ääni.

Hetken vielä polttelin tulta. Kun Papan moottorisahan ääni alkoi kuulua, totesin, että kotiin voi lähteä.

Kiersin pienen lenkin etelänpuolen metsän kautta. Metsästäni löytyi yllätys: havahduin lehtikuusen neulasten mattoon ja kun nostin katseen maasta ylemmäs, näin lehtikuusimetsikön, jota en aikaisemmin ollut havainnut. Suurempi lehtikuusimetsikkö kasvaa metsätien toisella puolella, mutta tähän pienempään en ole koskaan kiinnittänyt huomiota. Joskus täytyy varmaan nuo puut laskea, mutta veikkaan, että toista sataa lehtikuusta metsässäni on varttumassa. Kaikki on istutettu yli 30 vuotta sitten, eli ovat jo hyvin kasvaneet.

Kotiin päästyäni ei sisähommat vielä innostaneet. Puuhommista palannut Pappa oli helposti houkuteltavissa tulen virittelyyn ulkona olevaan tulentekopaikkaan. Pakasteesta nakkasin ison paketillisen nakkimakkaroita tulen päälle ritilälle paistumaan. Paljasta ruisleipää makkaran seuraksi, niin nälkä lähti.

Kun kävin hakemassa paistotarvikkeita sisältä, ajokoira livahti ovesta ulos ja laukkasi innoissaan kauas pellolle melkein naapuriin asti. Hain hihnan ja makkarasta puhumalla sain karkulaisen pyydystettyä. Lonkkavaivainen Pappa kiipesi sillä aikaa talon katolle ja huuteli sieltä:
-"Kiiraaa! Tule kotiin syömään nuotiomakkaraa!"

maanantai 5. syyskuuta 2022

4.9.


Kuvat: Anne-Mari Syrjäläinen. Julkaistu luvalla.


Eilen tuli kuluneeksi vuosi Palokankaan talon tulipalosta. Tuntuu, kuin siitä olisi pidempikin aika.

Pyysin Anne-Marilta pari "idyllistä kuvaa" ja kysyin samalla luvan niiden julkaisemiseen. Sanoin, että taidan tehdä terapiakirjoituksen.

En edelleenkään ole päässyt yli tulipalon aiheuttamasta surusta. Minä sentään olen aika kaukainen henkilö talon omaan väkeen verrattuna, mutta niin paljon ihania muistoja taloon liittyy. Toki olen hyvin surullinen myös tyttäreni puolesta, koska hän menetti suuren unelmansa. Ihan kokonaan en vielä ymmärrä, miksi hänen unelmansa haihtui savuna ilmaan yhdessä iltapäivässä.


Varmaan kyllästymiseen asti olen Anne-Marilta tentannut, kuinka hän pärjää menetyksen kanssa. Hän on vakuuttanut, että pärjää jo. Mutta voin vain kuvitella, että kaikki moninverroin moninaisemmat muistikuvat elämästä unelmien talossa viiltää hänen sydäntään paljon raskaammin kuin hänen äidillään.

Palokankaan tila on myynnissä. Anne-Mari sanoi, ettei myy tilaa minulle. Hän haluaa - niinkuin viisasta onkin - ettei tila jää perhepiiriin. Uskoisin, että kun uusi omistaja on saanut tilan nimiinsä, meidänkin surutyö siirtyy askeleen voiton puolelle.

sunnuntai 21. elokuuta 2022

Miltä kantilta asiaa katsoo



Maalla asuminen on suuri etuoikeus ja ilo. Omalla tilalla maalla asuminen on suuri etuoikeus. "Ilo" omalla tilalla asumisesta onkin sitten kaksijakoinen asia. Lähinnä on kysymys siitä, miltä kantilta asiaa katsoo.

Kuluneena kesänä olen törmännyt riittämättömyyden tunteeseen. Aikaisempina maalla elettyinä keväinä olen harrastanut raivaussahahommia ja Pappa niitti lupiineja, nokkosia ja muuta kasvavaa heinikkoa tämän tästä. Koko kesänä en ole ehtinyt raivaushommiin ja Papalla vanhuus ja autokuskin hommat ovat verottaneet puutarhatöitä. Ei siis ihme, että näkymät kujalta talolle päin ovat sitä mitä ovat.

Ylimmässä kuvassa uudempi talo on kutakuinkin pyöreän salavan takana. Ruokkoamattomat omenapuut vielä vahvistavat ryteikköistä näkymää.

Alempi kuva on kujalta riihen ja kanalan väliltä. Tien vasemmalla puolella olevan vesakon takana on pelto. Kaksi vuotta sitten keväällä raivasin kyseisen pätkän maata myöten ja nyt paikalla kasvaa jo lannistavan sankka kolmimetrinen pajukko.

Jos ajattelemme positiiviselta kannalta, voimme todeta, että paljon mukavia ulkohommia odottaa tekijäänsä. Ja niitä raivaushommia riittää vuoden ympäri ja ihan niin paljon kuin jaksaa ja ehtii tehdä. Jos joskus saisikin kaikki ojanpientareet ja taimikot käytyä läpi, niin aivan varmasti saman homman voisi aloittaa sieltä alkupäästä uudelleen.

Jos taas ajattelemme siltä kantilta, mitä olen viime viikkoina näkymiä analysoinnut, niin tilanne pahenee vuosi vuodelta. Vaikka joku tienaisi perheelle ruokarahat ja minä päätoimisesti näitä nurkkia ruokkoaisin, en pysyisi vesakonkasvun perässä.

En tiedä mihin se ajatus sitten mielessäni perustuu, että vesakot pitäisi olla pois ja taimikot harvennettuina ja siistittyinä. Toki turha odottaa metsänkasvulle minkäänlaisia tuottoja, jos hoitotoimet viivästyy vuosilla. Jotenkin vain päässäni on kuva siitä, millaiset näkymien kuuluisi olla.

Eläkeikää odotellessa joutuu etsimään kultaista keskitietä ja hyväksyä elämän realiteetit. Hyvinhoidettu metsä on kyllä ilo silmälle, sillehän ei mitään mahda.

perjantai 12. elokuuta 2022

Metsässä hengittämässä


Tulipaloevakkolapsi "Mammakissa" on kirjaimellisesti ulkokissa. Hän viihtyy ulkona suurimman osan ajasta. Sisälle hän pyrkii ehkä kerran päivässä ja käy silloin tarkistamassa ruokakupit ja syö minkä syö. Jos ulkoruokaa on ollut tarjolla vaikka mehevänkokoisen myyrän muodossa, Mamma syö kupista nappuloita muutaman suupalan, tekee kierroksen keittiössä ja menee pääulko-oven eteen odottamaan, että joku ohikulkija päästää hänet ulos. 

Mamma oli päivällä lekottelemassa vanhan tuuletustelineen päällä ja siitä nappasin hänestä kuvan blogia varten. Jotkut sanovat, että blogitekstejä ei viitsi lukea, jos ei ole myös kuvia. Tarpeeni miellyttää ihmisiä ilmenee siis myös tällä tavalla.

Pakotin itseni kävelemään metsään. Kymmenen metrin välein piti pysähtyä ja hengittää hetki rauhassa. Etelänpuolen metsässä oli tunnelma kuin olisi kotiinsa tullut. Sai jatkaa siitä mihin oli viimeksi jäänyt.

Olen tänään jutellut paljon lasten kanssa puhelimessa. Päivän teemaksi nousi ajatus:

"Hyväksy asiat, joihin et voi itse vaikuttaa, äläkä jää niitä murehtimaan tai pohtimaan sen enempää. Niitä asioita, joihin voit itse vaikuttaa, voitkin sitten pohdiskella. Mutta ainakin ajatuskuormasi on maltillisempi".

Emme me hyödy tai luonteemme siitä jalostu, jos kannamme huolta Suomen pohjaveden tilasta tai suremme sodan kurimukseen heitteille jääneitä eläimiä. Edes lasten pahoinvoinnin lisääntyminen tai tulevaan talveen varautuminen ei ole asioita, joilla mielemme pitäisi askaroida. Oleellisempaa on se, onko tänään lapsellamme hyvä mieli.