perjantai 24. tammikuuta 2020

Kanamummoyökön vapaapäivä aurinkoisena tammikuun perjantaina

Joskus Helsingin aikoina, kun lapset olivat pieniä, kirjoitin blogitekstin tavallisen päivän kulusta. Muistan, että se näytti kirjoitettuna kamalammalta kuin todellisuudessa olikaan.
Tänään oli taas sellainen keskiverto vapaapäivä, mutta maalla asujana ja isojen lasten äitinä touhut ovat karvan verran erilaisia kuin kaupungissa.

Yhden päivän vapailla olen oppinut kantapään kautta, että aikaiseksi aamuksi ei kannata haaksia pakollisia menoja ja velvotteita, vaan on viisainta nukkua niin pitkään kuin unta riittää. Yötyörytmi pysyy paremmin yllä myös vapaiden aikana ja silloin välttyy myös yövuorossa väsyttämiseltä.
Niinpä tänä aamuna nousin vuoteesta vasta hiukan yli kymmenen ja olo oli sellainen, että olin nukkunut tarpeeksi.

Ensi töikseni vein Kaisan Keri-koiran ulos, koska selvästi Kerillä oli kakkahätä, kun päivysti leukojaan louskutellen, häntä jöpöttäen ulko-oven edessä. Kerin kanssa voi pelata joskus uhkapeliä ja viedä hänet vapaana ulos. Karkuunmeno ei ole hänellä ongelmana, vaan lähinnä se sisälletulo. Nyt Keri kipaisi suorinta tietä kompostille, mutta totteli nätisti mummoa, kun kielsin syömästä maasta löytyviä jäisiä aarteita.
Mummo katseli ympärilleen ja ihasteli auringossa kimmeltävää lunta, kun Keri etsi sopivaa kakkapaikkaa alapihalta. Jotta ennen puoltapäivää olisin päässyt aamukahville, laitoin Kerin hihnaan ja hyvässä yhteisymmärryksessä tulimme sisälle. Ovella olikin Kiira-koira valmiina ja selitti hyvin vakuuttavasti, että "jos Keri pääsi ulos, niin kyllä minunkin pitää päästä". Kiira selvisi ulkonakäynnistä pikaisella pyörähdyksellä, kun pissipaikkaa ei tarvinnut sen kummemmin valkata.

Pari mukillista täysmaidolla terästettyä kahvia juotuani laitoin kanalatakin päälle, pannuhuoneesta kanalasaappaat jalkaan, kastelukannu täyteen lämmintä vettä ja ämpärillinen yön yli vedessä lionneita herneitä mukaan.
Kanalaan menoon kuuluu olennaisena se, että oven takana loruttelen "kanaäänellä" tervehdyksen: "kanaaaat, mummon lapseeet, mitä kuuluu, mummo täällä". Kanat vastaavat siihen fiilisten mukaan: tänään äänissä oli havaittavissa lievää ärtymystä siitä, että ruokaa oli saanut odottaa turhan kauan. Kippasin herneet tyhjään astiaan, eikä tarvinnut herrasväkeä kahdesti syömään käskeä. Toinen vesiastia oli pöllytelty täyteen pehkua ja sen puhdistin ja täytin uudelleen. Seitsemäntoista munaa löytyi kahden kuusen alta pehkupoteroista. Joulukuusi pääsi jatkokäyttöön kanalaan: neulaset on kanojen herkkua ja oksien alla on mukava oleskella ja vaikka munia.

Tänään olin luvannut äidilleni käydä hänelle kaupassa. Sisälle tultuani aamun touhunnut ja kirkonkylään kyytiä hoitanut Pappa sanoi olevansa niin flunssainen, että sain lähteä kirkonkylälle yksin. Pappa kävi tuikeasti valkosipulille tuoksuen peittojen alle. Lapsilla kiertänyt flunssatauti oli nyt näköjään saanut papan otteeseensa.

Olen ties kuinka pitkään välttynyt autolla-ajolta, mutta jottei ihan tuntuma siihen katoa, on ihan hyvä välillä ajaa itsekin. Meillä on nyt yksi auto käytössä, joten sen kanssa on pärjättävä. Siksi pappa on hoitanut kyyditykset, enkä ole esimerkiksi töihin ajanut itse.

Ennen äidille menoa hain Hankkijalta kyytiin kaurasäkin kanoille, vein Työttömien kirpputorille pussillisen Saaran myytäväksi laittamia tavaroita ja hain pojan untuvapetivaatteet pesulasta. Siinä vaiheessa huomasin, että minun pitää olla hyvin tarkkana itseni kanssa, kun olin unohtaa ottaa mukaan ne peittopussit pesulasta. Juttelin niin antaumuksella pesulanpitäjän kanssa, että käyntini syy ehti unohtua.

Vein äidille kennollisen munia ja itsetehtyä puolukkahilloa pakasteesta. Äidin kauppalapun selvitettyäni lähdin vaihteeksi K-markettiin tekemään äidin ostokset. Toisen kerran unohdus napsaisi päätä ja äidin mukaanantamat kauppakassit jäi autoon. Niinpä pakkasin äidin tavarat pahvilaatikkoon ja taiteilin sen kanssa sitten auton ovea auki.

Äidin luota selvittyäni ajoin S-markettiin omille ruokaostoksille. Tein tiukkaakin tiukemman budjetin ja orjallisesti kauppalappua noudattavat ostokset, joissa ei ollut mitään ylimääräistä, herkuista puhumattakaan. Olin tyytyväinen, kun kuusi kassillista peruselintarvikkeita maksoi vain 120e.

Tankkaamassa olisi voinut käydä, mutta en millään enää malttanut, kun kello lähenteli jo kolmea. Kotona informoin pappaa, että seuraavalla kirkonkylänreissulla täytyy muistaa käydä tankilla.

Pappa oli jo tokeentunut pystyyn. Sanoi syöneensä lisää valkosipulia. Pappa otti mukaansa kauroja, kananrehua, kalkkia ja vesikannun ja lähti täydennyskäynnille kanalaan. Pois hän tuli sieltä kaksi munaa mukanaan. Äreää väkeä oli siellä ollut vastassa, kun ei kuulema herneillä elä kukaan.

Ostosten paikoilleenlaiton lomassa aloittelin jo kiireen vilkkaa ruuanlaittoa. Perinteinen makaronipöpeliskö on kuin luotu tuollaisten hetkien ruuaksi. Joudutin kattilallisen gluteenitonta ruokaa ensin ja sitten toisen kattilallisen tavallista. Kun ruokakattilat jaksoivat odottaa, kävin laittamassa pannuhuoneessa lämmityskattilaan tulet, jotta sain sähkön pois päältä. En mielelläni laita kattilaan tulia niin, että lähden pois kotoa. Sen takia tulenteko jäi iltapäivään.

Jossakin vaiheessa alkuiltaa havahduin siihen, kuinka leppoisa ja harmoninen ilmapiiri kotona vallitsikaan. Ennen kaupunkikodissa television ääni oli usein vallitseva ja sen puuttumisen havaitsin ensimmäisenä. Nyt lapset hellittelivät kissoja ja koiria, juttelivat niille ja juttelivat iloisina keskenään. Tokihan tämä katraskin on varttunut, mutta erimielinen sanailu on ollut erittäin harvinaista tässä talossa.

Huomenna vanhin pojista täyttää 30 vuotta. Tein gluteenittoman kymmenen munan kakkupohjan, keitin pakastevadelmista hillon, jota jatkoin kaupan hillolla. Täytin kakun hillolla ja kermavaahdolla, vedin kelmut napakasti päälle ja jätin kakun jääkaappiin odottamaan huomista kuorrutusta.

Tältä päivältä jätin suosiolla pyykinpesut pois. Onhan tämä sentään vapaapäivä ja halusin juhlistaa sitä kirjoittelemalla kaikessa rauhassa blogia. Tätä haluaisi tehdä enemmän, mutta sopivan ajan lisäksi myös ajatuksen pitää olla suurin piirtein kirkas.

Iltani päättyy mitä todennäköisemmin saunomiseen ja vuoteessa nautiskeltuun iltateehen.
Lakananvaihto jää odottamaan seuraavaa vapaapäivää.


sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Kaisa lähti

Kaisa on päässyt turvallisesti joululomaltaan takaisin Nuorgamiin. Kun kysyin häneltä lähtiessä, mitä me teemme, kun tulee ikävä, Kaisa vastasi "jatkatte vain elämää". Selvästikin tuo tyttö ei ole samalla tavalla tunteidensa viskottavissa kuin äitinsä.

Oli antoisaa viettää lomaa töistä ja olla Kaisan seurassa hiukan tavanomaista enemmän. Annoin Kaisan lintsata viikon koulusta, jotta sai hiukan pidemmän kotiloman.

Ehkä oleskelu poissa kotoa vieraassa ympäristössä oli vartuttanut tyttöä neljässä kuukaudessa huimasti. Hänestä oli kehkeytynyt "himotiskaaja" ja muutenkin Kaisan tarmokkuus oli silminnähtävää. Kaisa omatoimisesti hommasi itselleen täältä kesätyönkin tulevalle kesälle ja siitä olemme kaikki kovasti iloisia. Pienellä paikkakunnalla nuorten kesätyömahdollisuudet ovat reilusti rajoitetummat kuin kaupungissa ja työpaikan saaminen ei aina ole kiinni omasta aktiivisuudesta tai taidoista, kun paikkoja ei vain riitä kaikille.

Toinen reilun neljän kuukauden rupeama on Kaisalla vielä Lapin elämää edessä ja kesäkuun alussa hän palaa kotiin.

Kaisan Keri-koira oli selvästi jonkun aikaa apeana Kaisan lähdettyä, mutta on jo entisellään. Mielenkiintoista on ollut seurata, kuinka paljon tuo koira ymmärtää ihmisten puheita ja kuinka reagoi, kun omistaja tulee muutaman kuukauden poissaolon jälkeen takaisin kotiin. Elämää siis jatketaan.

maanantai 30. joulukuuta 2019

Onnellisesti joulun paremmalla puolella

Minun jouluni eroaa niin monilta osin keskivertoihmisten joulunviettotavoista, että voin hyvällä syyllä todeta, että uuden vuoden kolkutellessa ovelle, olen joulun paremmalla puolella.

En enää moneen vuoteen ole saanut jouluvalmisteluista stressiä - joku voisi jopa sanoa, että voisi sitä nyt hiukan paneutuen edes perheen iloksi valmistella. Kun nykyään jouluni kohokohta on lähellä olevat lapset, niin mitkään ulkoiset joulun merkit eivät voi siihen mitään lisätä. Jouluruokaa on tarjolla juuri niin paljon kuin rahkeet antavat periksi ja lahjoja emme ole muutamaan vuoteen hankkineet. Koristeiksi riittää oman metsän joulupuu ja pitkin pihoja viritellyt kynttilälyhdyt. Tänä jouluna minulle on ollut erityisen tärkeää pitää vanhan talon eteisessä ja pihaan päin olevassa kamarissa valoja ja talon ulko-oven pielessä kynttilälyhtyä. Ikäänkuin sen vanhan talon menneet joulut olisivat läsnä.

Joulun tunnelahjat olivat paikalle tulleet perheen kuusi poikaa. Tyttäret eivät olleet kaikki joulunpyhinä paikalla, mutta jokaista ehdin nähdä joulun seutuvilla. Odotetuin ja ikävöidyin lapsi oli se syksyn Nuorgamissa oleskellut Kaisa, joka onnellisesti pääsi jouluksi kotiin. Iso kiitos Kaisan isäntäperheelle kuljettamisesta Ivaloon ja isosiskolle miehensä kanssa kiitos Kaisan huoltamisesta lentokentältä Mikkelin bussiin. Onnekkaasti sain vuosilomaa tähän vuoden alkuun, jotta ehdin viettää Kaisan kanssa enemmän aikaa. Seuraava etappi onkin sitten kesäkuun alku, jolloin Anne-Mari hakee Kaisan Kangasniemelle. Kovasti houkuttelimme Kaisaa tänne lukio-opintoihin ja onneksi samansuuntaisia ajatuksia oli Kaisallakin.

Viime aikoina olen joutunut askartelemaan elämää suurempien asioiden kanssa ja monena hetkenä olen ollut ymmälläni, kuinka tästä tilanteesta jatketaan. Työstäni hoitajana on tullut tärkeä "henkireikä", jolloin työn ajaksi siirrän sivuun mielestäni ne asiat, joita ajattelemalla työaikana en hyödytä ketään enkä itsekään hyödy asioiden kääntelystä mielessäni. On antoisaa keskittyä asukkaisiin ja työhön heidän kanssaan ja työn jälkeen käydä nukkumaan hyvillä mielin. Vapaapäivinä joudan sitten tekemään ajatustyötä moninaisten elämän haasteiden kanssa, joissa monissa ainoa ratkaisu on vain eteenpäin eläminen: mitään konkreettista ei pysty tekemään asioiden suhteen.

Se on selvää, että elämme jonkunlaisessa elämän käännekohdassa. Olen aina ollut erittäin konservatiivisesti ajatteleva. Koen elämäni turvalliseksi, kun kaikki jatkuu kutakuinkin entisellään. En sanoisi olevani muutosvastainen, mutta en ilahdu järeistä muutoksista elämässä, jos en ole saanut niihin riittävästi sopeutumisaikaa. Kuinka paljon tässä on mukana ikääntyminen, sitä en tiedä.
 
Onneksi näissä asioissa ei ole kysymys ihmissuhteista. Olen jopa kokenut, että perheen yhdessä kokemat vaikeudet ja vastoinkäymiset ovat lujittaneet yhteyttämme entisestään. Riittää, että muutosten myllerryksessä ovat käytännön asiat.

Tällaisessa elämäntilanteessa on helppo rukoilla: "anna meille viisautta tehdä ratkaisuja". Elämisen "helppouden" pyytäminen olisi naiviutta. Olisiko elämän "helppous" edes tavoiteltavan arvoista?

tiistai 19. marraskuuta 2019

Minimalismia keittiöön

Tiskivuoret ovat kuuluneet meidän keittiöön niin kauan kuin jaksan muistaa. Erilaisia systeemejä likaisten astioiden kertymisen suitsemiseen on aika ajoin laitettu vireille, mutta ne eivät ole johtaneet ongelman ratkaisuun. Maallemuuton jälkeen perheen nuppiluku on järeästi pienentynyt, mutta tilalle on tulleet eläinten ruoka-astiat. Ja esimerkiksi kanalan astiat vaativatkin sitten ihan omanlaistaan hygieniaosaamista: niiden puhdistamiseen tarvitaan paljon kuumaa vettä ja  puhdistusaineita.

Mutta suurin ongelma on oikeastaan ollut se, että keittiössä on ollut saatavilla ihan liikaa astioita ja se taas on johtanut siihen, että esimerkiksi puhdas vesilasi otetaan puolihuolimattomasti lähes jokaiselle hörppykerralle.  Muutamat vanhimmista pojista ovat jo pidemmän aikaa markkinoineet meille systeemiä, että jokaisella on omat nimikkoastiat ja jokainen tiskaa omat astiansa. Luin asian tiimoilta myös iltapäivälehdestä jutun, jossa perheenäiti taltutti keittiökaaoksen samaisella tekniikalla.

Toissapäivänä tartuimme toimeen. Jokainen valitsi itselleen mieleiset astiat ja ne laitettiin keittiön astiakaappeihin nimikoidulle paikalle. Ylähyllylle varasin pinon vierasastioita ja kaikki muut pakattiin laatikoihin ja vietiin vanhaan taloon. Mitään hienoa kallista astiasarjaa meillä ei ole koskaan ollut. Valtaosa astioistamme on kirppisostoksia, roskisdyykkauksia tai tässä talossa jo valmiiksi olleita astioita.

Roskisdyykatuista voisi mainita sen verran, että kaupungissa asuessamme löytyi usein roskahuoneesta kokonaisten kuolinpesien irtaimistoja, kun niitä ei oltu ymmärretty viedä parempaan kierrätykseen. Ruuanvalmistusastioita, käyttöastioita, puhtaita, mankeloituja lakanapinkkoja, mattoja, valaisimia, koriste-esineitä, peilejä ja kaikkea mahdollista kodin tavaraa löytyi roskahuoneesta. Puhdistamisen jälkeen ne olivat täysin käyttökelpoisia.

Parin päivän kokemuksen perusteella on jo selkeästi nähtävillä, että tiskikaaos on helpottanut. Suihkepullossa on valmis laimennettu tiskiaineliuos omien astioiden pesua varten. Astiat voi valuttaa kuivauskaapissa ja nostaa sitten astiakaapin hyllylle omalle paikalleen. Ruokailuvälineet menee yleiseen tiskiin ja toki jos koneessa on tilaa ja jonkun kahvimuki kiireessä jäänyt pesemättömänä pöydälle, nostan sen koneeseen. Tarkoitus ei ole nipottaa, vaan tehdä asioita kaikille helpommaksi.

Pelkkä käyttöastioiden karsiminen näkyy keittiön yleisilmeessä. Työtaso, jossa jokainen tekee voileipänsä, on tilava ja siisti, kun pöydän kulmalla ei enää notku puolimetrinen pino puhtaita leipälautasia. Tiskipöytä ja sen ympärillä olevat työtasot eivät edes ruuanlaiton jälkeen enää ole masentavien kasojen täyttämiä. Kun tiskialtaisiin ei enää kerry likaisia ruokailuastioita, on ruuanlaittovälineiden ja kattiloiden pesu helpompaa ja nopeampaa ja niitä tulee tiskattua myös ruuanlaiton lomassa.

Astiakarsintaa tehdessä löysin ihmeekseni yhden keittiön laatikon, joka oli vielä äitini emännyyden jäljiltä. Laatikossa säilytetään pakastuspusseja, kelmua ja leivinpaperia ja huomasin, että en ollut siivonnut sitä muuttomme yhteydessä. Nyt sekin tuli tehtyä. Seuraavana täytyy tyhjentää ja puhdistaa ikävä kulmakaappi, joka oikeastaan saisi olla tyhjillään, koska se on ihan mahdottoman epäkäytännöllinen. Ovi on pieni ja kapea ja kaappi on keittiön kaapiston kulmassa. Hyllyt ovat matalat ja kaapin perukoille et yletä muuten kuin jos kädessäsi on jotakin kättä pidempää.

Aikaisemmin valitsin kahvimukini aina fiiliksen mukaan. Välillä käteen tarttui lehmämuki, välillä pieni ja kaunis sinikultainen, käsinmaalattu, välillä iso jämerä savimuki. Vakiokahvimukini on tällä hetkellä se kirppikseltä löydetty sinikultainen, mutta mikä estää välillä käymään vanhassa tuvassa vaihtamassa uuteen mieleiseen.

maanantai 18. marraskuuta 2019

Törmäyskurssilla luonnon lainalaisuuksien kanssa

Aamupäivällä julkaisin Fb:ssa iloisen kaksiminuuttisen videon, jossa kanat ja kukot kylpivät ja kuopsuttelivat kujerrellen ja ilmiselvästi nautiskellen ulkona multapenkeissä. Lämpötila on ollut tänään yli seitsemän asteen ja ilmanalan leppeisyys varmaankin sai papan päästämään aamulla kanat ulos.

Koko ajan minulla kuitenkin kaihersi mielessä taka-alalla, että entä jos haukka huomaa taas nämä elämästä nauttijat. Kävin alapihalla tämän tästä ja kehotin pappaakin puuhastelemaan kanojen lähipiirissä. Puolenpäivän jälkeen vein vielä ylimääräisen ison ruoka-astian kanalan puolelle, jossa jo majailikin puolet väestä. Pikkutipsukoita nakotti orrella lämpölampun alla, jokaisessa nurkassa kyhjötti rouva munanvääntämisaikeissa. Ruokaa oli näköjään ollut yllin kyllin tarjolla, koska uuden ruoka-astian ilmestyminen ei saanut aikaan mitään yleisöryntäystä.

Pihalla olijoiden keskuudessa vallitsi harmonia ja tyytyväisyys: kompostia käännettiin ihan yhteistuumin ja marjapensaiden alla leviteltiin tuhkakasoja. Tulin keittiöön. Samassa sisälle kantautui hirmuinen huuto, itku ja hätääntynyt kiekuminen. Näin, että muutama juoksi kanalaan suuren huudon saattelemana, mutta muuten alapiha oli paljonpuhuvan autio. Juoksin kuin tuulispää keittiön ovesta takapihalle. Samalla näin, kuinka haukka nousi lentoon kanalan edessä olevalta nurmettuneelta peltokaistaleelta kananpoika kynsissään. Hengetön kukkopoika putosi maahan haukan kynsistä ja peto lehahti kohti metsää.

Nostin verille revityn kukkopojan syliini ja itkuhan siinä pääsi saman tien. Pappa tuli puuskuttaen paikalle ja meni heti varmistamaan, ettei pieni, rohkea eläin olisi ainakaan enää kärsinyt.

Syytän tapahtuneesta itseäni. Kun otan vastuulleni eläimiä, minulla täytyy olla tietoa, ymmärrystä ja myös tahtoa hoitaa niitä niin, että osaan ennakoida myös mahdolliset uhat, jotka voivat vaania eläimiä. Olen tiennyt ja niin monta kertaa myös karvaasti saanut kokea, että kanahaukat ovat täällä hereillä ja saalistavat mitä vain kiinni saavat. Ymmärrän luonnon lainalaisuudet, mutta minun huolimattomuuteni tähden ei ole oikein, että yksikään huolehtiakseni ottamistani eläimistä kuolee täysin tarpeettomasti. Ihan samalla tavalla kuin ulkona viihtyvä yksi kissoistamme huolehditaan illalla sisälle, koska tämä kissa kokee suurta viehtymystä tarkkailla 13-tien varrella hämärän aikaan ohi kiitäviä rekkoja. Varotoimistamme huolimatta se kissa saattaa yhtenä murheellisena päivänä keksiä juosta autotielle, mutta ainakin olemme yrittäneet sitä varjella vaarasta.

Kolme kanaa oli mennyt haukkaa piiloon etupihan puolella olevan syreenipensaan alle. Kun etsimme papan kanssa piiloon juosseita ja kun nämä sieltä löytyivät, sanoin heille: "nyt kullat mennään kotiin". Siinä samassa kanat saivat jalat alleen ja juoksivat suorinta tietä vimmatusti kipittäen suoraan kanalaan. Yksi kahdeksasta tipusta löytyi kanalan takaa, mutta mummon ohjauksella riensi sekin sisälle. Henkensä menettänyt oli yksi näistä kahdeksasta nuorimmasta, jotka ovat edelleen olleet mammansa silmäteriä. Äitikana on pitänyt poikueestaan hyvää huolta ja edelleenkin yrittää saada kaikki isot kollikat mahtumaan siipiensä alle.

Tulin sisälle mieli hyvin maassa ja itketti vielä. Keittiössä minua katseli Laku-kissa, joka erottuu kissajoukosta vähä-äänisyydellään ja eleettömyydellään. Laku ei paljoa ole koskaan tehnyt itsestään numeroa, eikä ole ensimmäisten joukossa herkkujen äärellä. Laku katsoi minua silmiin ja mikäli osaan kissoja yhtään tulkita, sen ilmeissä ja eleissä oli myötätuntoa.

Kun istuin jalat voimattomana lohtukahvikupillinen kädessä, Kaisan Keri-koira tuli eteeni. Keri ymmärtää asioita enemmän kuin osaamme arvatakaan. Keri oli hyvin surullinen ja katseli minua niin kauan kun sain silmäni kuiviksi.

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Hiljaisuuden hillitön kaipuu

Vaikka olen nyt maalainen ja olen maaseudulla syntynyt, olen kuitenkin pisimmän ajanjakson elämästäni asunut Helsingin keskustan tuntumassa. Pohjimmiltani olen umpimaalainen ja jos olosuhteet ja elämäntilanne niin sallisivat, saattaisin olla liki erakko.

Hiljaisuuden kaipuu on mielestäni minulla vain korostunut ikääntymisen myötä. Vaikka perheessämme oli paljon lapsia ja asuimme ahtaasti, meillä oli hyvin harvoin mölyisää. Eihän kukaan perheen viidestätoista asukkaasta olisi jaksanut, jos kotona olisi ollut äänekästä vielä ahtauden lisäksi. Toinen syy oli isän tekemä yötyö, jolloin vuosikaudet totuimme puhumaan kotona sipisemällä. Tuo aika on jättänyt meihin jälkensä: edelleenkin valtaosa meistä puhuu hiljaisella äänellä. Tosin pappa on alkanut kuulonsa huononemisen takia puhua vähän kovemmalla äänellä ja minä saatan välillä työvuoron jälkeen kailottaa, koska teen työtä vanhusten parissa, joista monella on huonokuuloisuutta ja hoitajan täytyy hiukan korottaa ääntään, jotta asukas kuulee, mistä on kysymys.

Meillä ei ole tässä kodissa käytössä televisiota eikä radiota. Tietokoneen kaiuttimistakaan en enää ole aikoihin kuunnellut musiikkia. Automatkoilla harvoin kuuntelemme musiikkia auton soittimesta. Hiljaisuudesta on tullut nautinto.

Eilen seurasin puita pannuhuoneeseen kantaessani, että iltapäivällä, kello 13-15 välillä, tiellä kulki autoja jatkuvana virtana. Huomasin, että ärsytyskynnykseni ylittyi ja syke nousi - ei puiden kannosta - vaan taukoamattomasta melusta. On häkellyttävää huomata, että Helsingissä Itämerenkadulla on tuohon aikaan iltapäivästä leppoisan hiljainen liikenne, vaikka kadulla kulkee myös raitiovaunuja. Kotimme sijaitsi kanavan puolella, joten talon toinen puoli toi aika hyvän melusuojan. Toki jos menit parvekkeelle, niin tasainen liikenteen kohina kuului lähes jatkuvasti. Mutta sisällä kotona oli hiljaista.
Lautakankaalla 13-tien meteli kuuluu sisälle yötä päivää. Yöllä tiellä paahtaa rekat ja se kyllä kuulostaa siltä kuin rekka tulisi seinästä läpi. Vanhan talon puolella meluongelmaa ei ole: vanha hirsitalo eristää äänet oikein hyvin.

Olen siis kyllästynyt ja väsynyt tuohon liikenteen meluun. Huomaan ulkona puuhastellessani, että ohikulkevan auton ääni katkaisee ajatukseni ja ärsyynnyn siitä ja äänestä. Anne-Marin tiluksilla käydessä korvat lepää. Seisot keskellä pihaa ja kuulet vain tuulen suhinan puissa, lintujen laulun, vuohien määkinän navetasta ja kanojen ja ankkojen juttelun kanalasta. Ei pauhaa rekat eikä kiihdyttele henkilöautot.

En siis ollenkaan ihmettele, että olen alkanut haaveilla pienestä mökistä keskellä metsää. Minua kyllästyttää myös tämä elämäntapa, että olen niin riippuvainen esimerkiksi nyt vaikka sähköstä. Kun sähkö katkeaa, lopetat käytännössä kaiken tekemisen. Pitäisin ihannetilana sitä, että voisi tuottaa tarvitsemansa sähkön itse. Olisin valmis tinkimään monesta sähkölaitteesta tuon vuoksi. Olisin valmis tinkimään monesta mukavuudesta ja olisin valmis tekemään paljon enemmän kotitöitä, jos ei tarvitsisi olla riippuvainen sähköyhtiöstä. Niin kauan kun perheemme on vielä näin suuri (8 henkeä), ei tuo ole käytännössä mahdollista, mutta kaksi ihmistä pärjäisi kyllä vaihtoehtoisilla ratkaisuilla.

Kyllä minua ärsyttää myös sähkön kulutus ja sen hinta. Verkkopankissa odottaa maksua viime kuun sähkölaskut, niitähän tulee nykyään kaksi. Kulutukseen perustuva sähkölasku oli yli kaksisataa ja sähkön siirrosta velotetaan reilusti yli satasen. Ja vielä ei edes olla sydäntalven pakkasissa!
Perheen yhteinen harrastus, saunominen, näkyy kyllä laskuissa. Mutta tuosta rentouttavasta harrastuksesta en juuri tingi, kun paljoa muutakaan emme koko perheellä harrasta. Tai paremminkin: saunominen on ainoa kuluja tuova harrastuksemme.

En kirjoita tätä maristakseni, kun kaikki on kuitenkin ihan mallillaan. Kirjoitan tämän näkyville, jotta itsekin alkaisin kyseenalaistaa itsestäänselviä elämisen rutiineja ja että joskus tulevaisuudessa voisi asiat järjestää toisinkin.

perjantai 1. marraskuuta 2019

Älä huoli

Pari päivää sitten huomasin - kotona vapaapäivällä ollessani - että minua stressasi suuri tukku asioita, jotka tuntuivat mielessä ongelmallisilta tai odottivat ratkaisua. Mitään maata mullistavia suuria ongelmia ne eivät olleet, mutta sellaisia mieltä painavia käytännön asioita kuitenkin. Kun olen töissä, siirrän omien asioiden pohtimisen syrjään ja keskityn vain työhön ja hoidettaviin asukkaisiin. Jos työ sujuu ja asukkailla on kaikki hyvin, töissäolo on hyvin rentouttavaa ja mukavaa ja työvuoroista tulee hyvä mieli. Mutta nyt ihan tavalliset arkiasiat tuntuivat painostavilta ja ikäänkuin taakkana niskassa ja oli kuitenkin vapaapäivä.

Hetkessä kuitenkin kaikki muuttui: äkkiä pääni ja ajatukseni näki, kuuli ja ymmärsi Raamatun lauseen "kiitä Herraa minun sieluni äläkä unohda, mitä hyvää Hän on sinulle tehnyt". Tuossa pienessä hetkessä tuo Raamatun paikka avautui minulle ihan uudessa valossa.
- Ole kiitollinen siitä mitä nyt on.
- Vaikka sinulla nyt olisi vaikeaa, muista, kuinka paljon hyvää Herrasi on jo tehnyt.

Noiden kahden asian ymmärtämisen jälkeen minut valtasi varmuus siitä, että myös nämä asiat, mitkä nyt olivat mielenpäällä, järjestyvät kyllä aikanaan. Ja nyt jälkeenpäin tarkasteltuna, ne järjestyivät niin hyvin kuin vain tässä maailmassa voi asiat järjestyä.

Asioista huolehtiminen ja huolen kantaminen on meille joskus ja aika useinkin ominaista. Tai sitten se on vain luonnekysymys. Tosin aika harvoin olen tavannut ihmistä, joka keskusteluissa toteaisi, että hänen elämänsä on kokonaan huolista vapaata.

Tuona päivänä, jolloin kaikki energiani ja toimintakykyni oli keskittynyt vain ratkaisemattomien asioiden pohdiskeluun, nuo avoinna olevat asiat liittyivät vain yhden lapsen hakemisen aikatauluun, toisen lapsen avonaiseen autonostoasiaan, rahojen riittävyyteen ennen tilipäivää ja useampaan sinä päivänä pakollisesti hoidettavan asian aikatauluttamiseen. Eli kukaan ei ollut sairaana eikä hengenvaarassa, mutta sinänsä pienistä kärpäsistä kasvoi mielessäni härkäsiä.

Tänään minulla on jälleen vapaapäivä. Muistan vielä tuon parin päivän takaisen opin ja nyt luotan siihen, että yhden lapsen kotiinpaluulento järjestyy. Oikeastaan kaikki onkin tänään ihan kohdallaan.
Sain hoidettua useamman laskun järjestykseen, kaikki ovat terveitä, kotona on lämmintä, pannuhuoneessa on polttopuita ja vatsassa on hyvä olo, kun sai aamupalaksi paistettuja omien kanojen munia. Ja kahvi oli niin hyvää.