Vuonna 2007 otetussa ilmakuvassa Lautakankaan pihapiiri näytti tältä. Oikeassa alakulmassa oleva peltoläntti on heinettynyt joutomaaksi ja kasvaa jo miehen korkuisia koivuja, jotka jätin pajukon raivaamisen jäljiltä kasvamaan. Pahoillani en pellon "tärveltymisestä" ole ollenkaan, koska vanhan talon länsikulmalla on arvokas kaivomme ja nyt ainakaan ei viljelypellon lietelannat ja muut lannoitteet sekä torjunta-aineet pääse kaivoa turmelemaan. Seitsemänkymmenen metrin syvyyteen porattu kaivo on ehdottomasti tilan arvokkain asia. Kun luin äidin päiväkirjoja, oli usean talvenkin merkinnöissä, että kaivon vesi on vähissä ja plussakeleillä isä pumppasi metsäkaivosta vettä talon kaivoon. Porakaivohan saatiin reilu vuosi ennen meidän muuttoa tänne.
Kuluneena talvena olen ensimmäisen kerran tänne muuton jälkeen hetkittäin kyseenalaistanut tätä asumismuotoa. Syynä ei suinkaan ole ollut talven olosuhteet tai omakotiasumisen työläys runsaslumisena talvena. Kyllä taloudelliset seikat ovat olleet syynä, kun uskoani tähän on koeteltu. Harvapa meistä vielä muutama vuosi sitten olisi osannut kuvitella, millaisiin lukemiin voi nousta korot, sähkön ja polttoaineiden hinnat. Yhtään yksittäisen ihmisen taakkaa ei helpota tietoisuus siitä, ettei ole yksin näiden haasteiden kanssa. Kyllä toden totta on tänä talvena karsittu ilmat pois kaikista menoista.
Tiukimpina hetkinä olen jopa haaveillut vuokra-asumisesta vaikka Mikkelissä tai Pieksämäellä. Tilan myymistä olen harkinnut ensimmäistä kertaa todella vakavasti. Viime vuonna palkkatulokertymäni teki kaikkien aikojen ennätyksen ja mihin ne rahat hupeni? No tämän talon ylläpitoon tietenkin.
Äidin päiväkirjojen lukemisella oli myös yksi merkittävä vaikutus. Äiti kirjoitti joskus, että elämä on taloudellisesti tiukkaa, eikä eläkerahat meinaa millään riittää seuraavaan tilipäivään asti. Jos isälle ja äidille tuli joku yllättävä suurempi menoerä, se piti rahoittaa puiden myynnillä. Kun luin äidin rehellistä kuvausta taloudellisista haasteista, huomasin huojentuvani: onhan tässä talossa asuvat ennenkin olleet tiukilla ja silti on eteenpäin menty.
Nyt on mieleni rauhoittunut, enkä pohdi asumiseen muutoksia. Työni siirtyy lähiviikkoina Mikkeliin, mutta pidempi työmatka ei ainakaan ole asia, mikä saisi meidät perikatoon.
Odotan lumien vajuamista, jotta pääsen taas riihentavusmehtään omalle nuotiopaikalleni hoitamaan mielenterveyttäni. Ja iloitsen todella, että ne metsät siinä ympärillä on edelleen minun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti