Kuvat: Heidi Juulia Syrjäläinen 12.3.2024 Puulavesi
Heidi jälleen ystävällisesti lupasi iloksemme iltalenkkinsä kuva-antia. Lunta meillä on vielä paljon ja siksi laitammekin nyt toivomme auringon voimaan. Viime yönä oli pakkasta toistakymmentä astetta.
Nautin pitkästä talvesta, mutta nyt on kieltämättä tullut jo kaipuu metsän nuotiopaikalle. Metriseen hankeen en viitsi mennä tarpomaan.
Aamulla yövuorosta päästyäni kaupan eteisessä tapasin tuttavan, joka on ollut toista vuotta eläkkeellä pitkäaikaisesta palvelustyöstään. Kysyin, miltä eläkeläisen elämä on tuntunut. Hän kertoi nauttineensa työstään, mutta nauttii myös nyt vapaudesta. Samaan hengenvetoon hän jatkoi: "meillähän on vain tämä hetki".
Kotiin ajellessani teroitin itselleni, että olenhan ymmärtänyt tämän hetken arvon. Ymmärränkö todella, mitä minun elämässäni merkitsee tämä hetki ja minkä arvon annan sille.
Helposti elämän monien muutosten myllerryksessä mieli askaroi tulevissa - oletetussa tulevassa. Kuvittelemme tulevaisuutemme kovin valmiiksi. Uskomme pitelevämme elämän lankoja käsissämme, ainakin suurinta osaa niistä.
Isän äiti, Lahja-mummo, tapasi sanoa tulevaisuudensuunnitelmien jatkoksi "jos Jumala suo ja eletään".
Tämä aihe ei ole mikään klisee tai aamuhartauden vakiosisältö. Ravistellaan itseämme irti maallisen ajan loputtomuuden petoksesta. Luulen, että kun ymmärrämme hetken arvon, ei maallisen elämän päättymisen hetkeä kommentoida järkytyksellä ja "odottamattomana menetyksenä", vaan nöyrällä kiitollisuudella elämästä ja siitä mitä oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti