maanantai 27. syyskuuta 2021

"Miten menee, ystävä kallis?"

luki viestissä, jonka sain iltapäivällä.

Miten lienee tuo ystävä kallis ollutkin ajan hermolla, kun viesti tuli parhaalla mahdollisella hetkellä.

Omassa ja perheen elämässä on viime viikkoina ja kuukausina eletty monella tapaa haasteellisia aikoja. Yksi parhaimmista lääkkeistä vallalle pyrkivän alakulon karkottamisessa on ollut ihmisten kauniit, myötätuntoiset sanat ja eläinten tarjoama läheisyys. Koirat vaistoavat alakulon ja tulevat hienovaraisesti lähelle. Anne- Marin labbis Veikka on hyvin taitava tunteiden tulkki. Hän tulee tämän tästä tarkistamaan, onko kaikki varmasti hyvin.

Kävin aamulla laittamassa isin haudan kuntoon. 15.9. tuli jo 10 vuotta isäni kuolemasta. Tänä vuonna kävi ensimmäisen kerran niin, että havahduin isän kuolinpäivään vasta illalla. Aikaisemmin päivä on ollut mielessä koko syyskuun alun.

Koristelin haudan isän itsensä istuttamien palsamipihtojen oksilla. Kun kävelin hautuumaalta pois, kirkonkulmalla vastaani käveli ystävätär, jonka vanhempien viimeinen leposija on aivan isäni hautaa vastapäätä. Ystävätär kertoi eilen käyneensä paikalla. Päivän toisen sanallisen myötäelämisen tulkitsi tämä ystävä, jolla on taito sanoilla hoitaa surullista sydäntä kuin myös elää toisen ilossa mukana.

torstai 9. syyskuuta 2021

Mitä pelastaisit palavasta talostasi?

 Aika on kuluessaan armollinen ja terävin kärki surusta alkaa pehmetä väsyneeksi alakuloksi. Pakko on välillä ajatella, pohtia ja puhua tapahtuneeseen liittyvistä asioista, mutta se vain nostaa pintaan surulliset tunteet. Eli en voi sanoa, että mitenkään riemukkaalla mielellä olisimme. Ei se mitenkään tee menetyksien kokemista helpommaksi, vaikka hakee lohtua ajatuksista, kuinka paljon pahemmin olisi voinut käydä. Ihan tarpeeksi pahasti kävi nytkin.

Puhuminen kyllä helpottaa oloa ja tulevaisuuden suunnitteleminen. Mitään kiirettähän meillä ei ole minnekään. Asia kerrallaan aletaan korjata rikki mennyttä.

Juttelimme Anne- Marin kanssa myös aiheesta "mitä pelastaisit mukaasi, jos kotisi olisi tulessa". Anne- Marin vastaus pohjautui tuoreeseen kokemukseen: hän sanoi, ettei pelastaisi mitään. 

Anne-Mari sanoi, että toimi täysin järjen vastaisesti mennessään ihmettelemään savua täynnä olevaan taloon. Minkään pelastamiseen ei ollut mahdollisuutta ja hyvä että edes pääsi ulos myrkyllistä savua täynnä olevasta tuvasta. Ilmiliekeillä palavan kammarin ovi oli onneksi kiinni.

Tovin mietittyäni tulin siihen tulokseen, että eipä tässäkään talossa olisi minulla mitään pelastettavaa, jos kaikki tämän talon asukkaat olisivat turvassa. Minkähän takia sitten pidämme näitä tavaroitamme niin suuressa arvossa mielessämme?

keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Suuren surun äärellä

 Kysyin Anne-Marilta luvan tämän tekstin kirjoittamiseen. Kuvia en edes haluaisi julkaista tänne muistoksi, koska aihe on sydäntä raastavan murheellinen.

Anne-Marin kaikkien unelmien kodissa, Palokankaan talossa, oli menneenä lauantaina tulipalo, mikä tuhosi koko talon asuinkelvottomaksi.

En muista milloin viimeksi ja mistä asiasta olisin vuodattanut niin paljon kyyneliä, kuin tästä. Olemme kaikki olleet hyvin järkyttyneitä ja surullisia tapahtuneen johdosta.

Ilmeisimmin läppärin laturista alkunsa saanut palo vei käytännössä kaiken Anne-Marin irtaimiston. Tänään paikalla kävivät vakuutusyhtiön vahinkotarkastajat ja aikanaan voi tehdä päätöksiä talon kohtalosta. Tällä hetkellä näyttää siltä, että talon korjaaminen entiselleen ei ole järkevää.

Itse palossa ei menetetty henkiä - ei ihmisten eikä eläinten - mutta savukaasujen seurauksena kaksi kissaa menetti henkensä. Heidät on haudattu palsamipihta-aidan viereen Lautakankaalle.

Muistatte onnellisen kirjoitukseni kevättalvelta, kun sain viettää ikimuistoisen vuorokauden Palokankaalla ja nukkua suloisen yön siinä kammarissa, josta tulipalo nyt sai alkunsa. Se yö jäi minulla ensimmäiseksi ja viimeiseksi siinä kammarissa.

Äitinä suruani Anne-Marin puolesta lisää talon menettämisen lisäksi myös se, että tapahtuman myötä hän joutuu luopumaan suurimmasta osasta eläimiään. Eläimet ovat kuuluneet Anne-Marin elämään Palokankaalla hyvin tiiviisti. 

Lauantai-iltana, kun järkytys tapahtuneesta oli suurimmillaan ja pohjaton suru päällimmäisenä mielessä, katselin täällä kotona ympärilleni: vaikken koskaan ole pitänyt itseäni kovin tavaraan kiintyneenä, niin silloin koin totaalisen luovuttamisen tavaran haaksimiseen. Ei näillä meidän kapineilla ja keräilyillä ole taivahan merkitystä elämässämme.

Anne-Mari on asiassa jo askeleen edellä. Hän sanoi, ettei halua vastaanottaa mitään tavaralahjoituksia, vaan harkiten hankkii ajan kanssa vain sellaista mitä todella tarvitsee.

Meillä kaikilla on nyt sydän hieman herkkänä, mutta vähitellen tästä toivumme. Perheenä emme ole koskaan aikaisemmin vastaavaa kokeneet.

keskiviikko 11. elokuuta 2021

Kouluja

Kun perheemme oli vielä pieni, asuimme Koskelassa aivan alakoulun vieressä. Näin koulujen alkamisen aikoihin, muistuu mieleen äänet, näkymät ja tunnelmat, kun avoimesta parvekkeen ovesta kantautui sisälle kuudennen kerroksen kotiimme koululaisten äänet syksyn ensimmäisenä koulupäivänä. Ruutinmäen kallioiden koloissa kasvavissa pihlajissa notkui punaiset marjat ja ilmassa oli jo lempeä alkavan syksyn aavistus. Meidän pienet kurkistelivat parvekkeen rakosista koulun pihalla kirmailevia lapsia. Pienet varpaat tassuttelivat parvekkeen harmaalla betonilla ja pellillä vuoratun kynnysaskelman yli noustiin varovasti, ettei varpaisiin tullut pipiä.

Muistan ajatelleeni, että olen niin onnekas, kun saan pitää kaikki lapset vielä lähelläni ja kotona. Koulumaailma tuntui vielä liian äänekkäältä ja vilkkaalta.

Kun ensimmäinen lapsistamme aloitti koulunkäynnin, asuimme jo Ruoholahdessa. Koulu oli vasta valmistunut. Säästin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen numeron, jossa oli juttu uudesta koulusta. Lehden toimittaja haastatteli lapsia ja kysyi heiltä, mikä oli uudessa koulussa parasta. Meidän koululaisemme vastasi "ruoka ja välitunnit".

Kun lapsi toisensa jälkeen aloitti koulutaipaleen- kuka Ruoholahdessa, kuka Salmisaaressa- oli haikeus aina äidin mielessä, kun jäi koulun pihalle vilkuttamaan kouluansa aloittavalle. Minusta tuntui joka kerran siltä, että annan kasvatustyöni tuloksen koko maailman nähtäväksi.

Oli aikoja, jolloin perheessämme taisi olla yhtä aikaa 9 koululaista. Keittiön kaapien ovet oli päällystetty lukujärjestyksillä ja muistilapuilla. Oli muutama vuosi, jolloin kotoamme lähti aamuisin oppilaita kuuteen kouluun.

Tänä päivänä Suomessa lapsista pidetään hyvää huolta. Oppimisvaikeudet ja muut koulunkäynnissä huomioitavat haasteet saadaan useimmiten ajoissa selville. Perheen asuinpaikasta voi riippua, kuinka moniammatillista ja kattavaa apua lapsi saa. Perheessämme usealla lapsella on ollut kouluiässä kielellistä erityisvaikeutta ja myös muita diagnooseja on saatu. Onneksemme myös olemme saaneet paljon ammattilaisten apua. Vaikka helsinkiläisinä olimme helposti saatavan avun piirissä ja erityisalat tulivat myös tutuiksi, ei tilanne kangasniemeläisenä ole yhtään sen huonompi. Kaikkien alojen apu lasten haasteisiin löytyy ainakin Mikkelistä ja koulujen tarjoama tuki on esimerkillistä myös Kangasniemellä.

Koululaisten määrä perheessämme on kutistunut kolmeen. Ala- asteikäisiä ei meillä enää olekaan. Nyt keskitymme 9-luokkalaisen ja kahden lukiolaisen opintojen tukemiseen ja rinnalla kulkemiseen.

Voimia, viisautta, terveyttä, intoa ja iloa oppilapsille ja koulujen henkilökunnalle!

torstai 29. heinäkuuta 2021

Töissä = kesä

 "Milloin sinulla on loma?" on kysymys, johon olen vastannut tänä kesänä useallekin kysyjälle. Tänä kesänä vastauskin tuohon kysymykseen on ollut poikkeuksellinen: "minulla ei ole tänä kesänä kesälomaa".

Vaihdoin kevättalvella työpaikkaa ja sen johdosta ei ole lomapäiviä karttunut. Toki jos lomaa kaipaisi, voisi olla tekemättä työtä ja savolaistermein voisi pitää "ommoo lommoo".

Hoiva-alalla on tällä hetkellä ennennäkemätön hoitajapula. Tuohan tarkoittaa sitä, että niin piskuista pitäjää ei olekaan, etteikö sen hoivakodeissa olisi tekemätöntä työtä tarjolla hoitoalan ammattilaisille. Kangasniemikään ei ole tältä kurimukselta säästynyt. Työtä olisi tarjolla, mutta mistä löytää työttömiä hoitajia.

Kahvitaukokeskusteluissa on tänäkin kesänä pohdittu, millä saisi hoitoalan vetovoimaa kohennettua. Parempi palkka ei tunnu tällä hetkellä olevan se keino, jolla ala saataisiin kiinnostavaksi. Hoivatyön arvostuksen lisääminen? Työsuhde-edut? Aika neuvottomiksi olemme me hoivatyön ammattilaiset itsemme kokeneet: jos olisimme itse nuoria ja tulevaisuuden alaa pohtimassa, mikä saisi meidät hakeutumaan alan opintoihin? 

Viime vuosien julkisuushälyt hoitovirheistä, räikeistä laiminlyönneistä, yritysjättien toimintakulttuurista ja uutisoinnit alalta paosta yhdistettynä siihen, että joskus myös hoivalaitoksissa kuolee hoidettavia, ei luo kovin ruusuista kuvaa hymyillen kutsumustyötään tekevistä hoitajista.

Löytyykö vielä työuraansa suunnittelevista nuorista niitä, jotka näkevätkin pinnan alle:                       - kun viikkoja puhumattomana ollut asukas kuiskaa sinulle "kiitos", kun kuivaat hänen kasvojaan suihkun jälkeen 

-kun peitellessäsi asukasta yöunille tämä kysyy "tulethan aamulla uudestaan"  

- kun syöttäessäsi asukkaalle päivällistä, tämä kysyy: "olethan sinä jo saanut ruokaa - pistä välillä omaan suuhusi".

Tänä syksynä tuen ja kannustan jokaista, joka on päättänyt alkaa opiskella hoiva-alaa. Jos itse pähkäilet, mitä alkaisit opiskella, ota selkoa hoiva-alan työstä, oppilaitoksista, oppisopimuskoulutuksesta ja kokeile edes, tulisiko sinusta hoitaja. Työttömyyden uhka on sillä alalla täysin tuntematon käsite.

keskiviikko 21. heinäkuuta 2021

Kuria tiskipöydälle


Perheellämme on aina ollut ongelma, johon olisi olemassa helppoja, järkeviä ratkaisuja. Jostakin syystä -kun alttiita tiskikoneen täyttäjiä on löytynyt - ongelmaa ei ole korjattu.

Usealla perheenjäsenellä on ollut tapana aina tullessaan keittiöön juomaan vettä, ottaa puhdas lasi tai muki juomista varten. Lisäksi on niitä, jotka eivät muista, mistä kupista joivat edellisellä kerralla ja ottavat sitten varmuuden vuoksi kaapista puhtaan.

Tämän pyykkipoikaniksin taisin kuulla Heliltä varmaan kymmenen vuotta sitten. En tiedä miksi olen jatkanut typerää ja epäekologista turhaa tiskaamista, enkä ole laittanut perhettä ruotuun. Vaan vieläpä ehtii, kun kotonaolevien lasten lukumäärä on kuusi kolmestatoista!

Katsotaan, omaksutaanko uusi toimintatapa ilman ohjeistusta. Jätin nimikoidut pyykkipojat tiskipöydälle ja aamulla jo näen viitteitä siitä, alkaako mitään tapahtua.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Ei vara venettä kaada ja onneksi ei ole venettäkään


Edellisistä tuulenhujakoista opiksi ottaneena aloitin varustautumisen täksi päiväksi luvattuun ukkosmyrskyyn jo aamukahvin aikoihin.

Vaihdoin varavesikanisteriin veden, vein kumpaankin vessaan täydet vesiämpärit, varasin eläimille reilusti juoma- astioita, keitin termospullon täyteen teetä, varasin keittiöön käyttövettä, pyöritin pyykkikoneen pikaohjelmalla, latasin tiskikoneen ja pesin käsitiskit, tein päivän ruuat valmiiksi, en laittanut pannuhuoneeseen tulia kattilaan, vaan napsautin varalle sähkön päälle käyttöveden lämmitystä varten ja seurasin sivusilmällä sadetutkan kuvan kehittymistä sääsovelluksessa.

Tämän kesän aikaisemmissa ukkosmyrskyissä sähköt ovat katkenneet jo ensimmäisissä tahdeissa, niin nyt en halunnut löytää itseäni puolivalmiin ruuan ääreltä hellan luota ihmettelemästä. Pienoista stressiä aiheutti aikaisemmilla kerroilla myös kolme jääkaappia. Nyt nostin varmuuden vuoksi kuhunkin jääkaappiin pakastimesta mehupöniköitä, koirienruokaa ja marjoja. Jäiset tuotteet antavat jääkaapille sähkökatkoksen aikana hiukan armonaikaa.

Kun olin tyytyväinen kaikkiin varautumistoimiini ja tuuli alkoi jo länneltä puhaltaa ihan reippaasti, otin marja-astian ja käväisin tekemässä marjakatsauksen.

Vadelmat kypsyvät jo hyvää vauhtia ja viimeisiä metsämansikoita löytyi vielä. Rakkain mustikkapaikka Kuopion Veljen metsässä tuntui siltä, kuin olisin vasta ihan vähän aikaa sitten sen hyvästellyt. Todellisuudessa se oli lokakuuta, kun viimeksi siellä kävin.

Oli niin suuri ilo nähdä, että mustikkapaikka ei petä minua tänäkään kesänä.

Keräsin vadelmia, metsämansikoita ja mustikoita yhteensä litran verran ja kerkesin kotiin, ennenkuin sade alkoi ryöpytä. Varsinainen ukkosrintama ohitti meidät pohjoisen puolelta ja vettäkin saimme vain vajaan tunnin ajan. Monen viikon helteen jälkeen tuollainen sade on vain hetken ensiapu. Jotta luonto saisi vettä elpyäkseen, saisi sataa viikon.

Niin tervetullut sade ja vaimea ukkosen jylinä oli, että menimme kaikki katselemaan ja kuuntelemaan sadetta talon etukatokseen. Kerroin perheelle, että ollessani lapsi, menimme veljeni kanssa tällaisilla sateilla aina juoksemaan pihanurmille ilkosen alastomina. Ehdotin nyt samaa, mutta ehdotukseni ei saanut keneltäkään vastakaikua.

En osaa nauttia helteistä, kun tiedän, että sade olisi meille nyt tärkeämpää. Olisi kai aika oppia, ettei kannata ottaa stressiä asioista, jotka ei ole omassa vallassa.

Alkavan viikon opinkappaleeksi yritän ottaa, että hyväksyisin lähelläni olevat ihmiset juuri sellaisina kuin kukin on. Että kunnioittaisin toisten näkemystä elämästä.

perjantai 11. kesäkuuta 2021

Juhlapäivä





Kun kylvötyöt on saatu tehtyä, on todella juhlapäivä. Vaikka minulla ei ole osaa eikä arpaa peltotyöurakkaan, tuli silti riemukas olo, kun traktorit lähtivät pelloilta, työ oli tehty ja nyt toivotaan, että viikonlopulle ennustetut sateet tulevat.

Kylvötyöt viivästyi, kun toukokuun lopulla satoi vettä sellaiset määrät, että vesi seisoi paikoitellen pelloilla. Helteet ja tuulet ovat kuivattaneet pellot ja kovin pölisevää maa jo olikin.

Toivotaan ja rukoillaan hyvää satovuotta.

Kun kävin iltapäivällä ihailemassa peltoja, panin merkille sankasti kukkivan puolukan. Ihan luonnostaan ajatukset siirtyi viime syksyyn, mikä oli marjojen suhteen ikimuistoinen. Viime syksyn marjat alkaa olla syöty ja suurella kiitollisuudella käännämme katseet tulevaan syksyyn. Anna, Luoja, meille jälleen iloa metsän ja maan moninaisista antimista.

torstai 10. kesäkuuta 2021

Kaskas!

Kahteen viikkoon en ollut käynyt kurkistamassa valkosipulilavojani ja kun tänä aamuna vapaapäivän kunniaksi paikalle menin, oli vastassa kirjaimellisesti viidakko. Suotuisat säät vedentulon ja lämmön suhteen olivat kasvattaneet valkosipulin lisäksi myös nokkoset ja kaiken maailman heinät. Juolavehniä ja nokkosia kiskoessani tuli mieleeni "Päivänpesän elämän" Katja, jolta opin aikoinaan termin "rikkojen kitkeminen". Minun valkosipulipenkeissäni ei toden totta ollut enää rikkoja, vaan puolimetrinen heinä. Kun työtahdin piti rivakkana, ei ehtinyt huomata itikoita, jotka ovat hyvin tungettelevia ja päällekäyviä tänä kesänä. Vaan siinäpä on minun tämänkesäiset kasvatukseni: 109 valkosipulia, jotka selvisivät hengissä talvesta ja kissan repostelusta. Toinen meidän ulkona viihtyvistä kissoista oli jostakin syystä alkukeväällä kaivellut yhdestä laatikosta sipuleita ylös.


Kesäni jatkuu ilman sen kummoisempia kesälomia. Vaihdoin kevättalvella työpaikkaa ja tänä vuonna ei marja-aikaan metsässä asutakaan. Vapaapäivien käyttö muuttuu siis hyvin tehokkaaksi.


Aamulla kuvailin ulkona mukamas blogia varten "vehreitä kesäkuvia", mutta todellisuudessa niissä kuvissa on vain täyttä vihreää viidakkoa ja voikukkapallomeriä. Tänään huomasin myös, että olen luovuttanut ruttojuuren ja lupiinin suhteen. Ruttojuuri on kyllä jotenkuten aisoissa, mutta lupiinin suhteen on peli pelattu. Ei mahda maanomistaja enää lupiinin leviämiselle mitään. Viime keväänä teimme aika paljon järeää hävitystyötä jo alkukasvustojen suhteen ja jatkoimme sitä mukaa, kun pöheikköjä ilmaantui. Mutta nyt vanhan talon ympäristössä on kirjaimellisesti lupiinipelto. Vaikka muuten vielä myrkyn hyväksyisinkin, niin alueella oleva kaivo estää kaikkien kemikaalien käytön.


Koulutan itseäni siihen, etten ota ressiä asioista, jotka eivät ole vallassani. Mutta se minulle on tullut selväksi näin vanhuuden kynnyksellä, että en ole kesäihminen. Kyllä minä syksyä odotan. Ja mikä sen suloisempaa, kuin helmikuun kipakka pakkanen ja huurteiset puut.

Mansikat ja mustikat on kyllä hyviä.


keskiviikko 21. huhtikuuta 2021

Aino Huilajan esikoisteos


 Tämän kirjan päätin lukea, kun kuulin tällaisen tarinan olevan tulossa. Aihe jo itsessään on kutkuttavan houkutteleva: jättää kaikki ja lähteä ihan minne vain.

Ensimmäisenä kirja sai minut puolelleen rehellisyydellään. Aino Huilaja kirjoittaa rehellisesti ja se tuntuu siltä, kuin pääsisi näkemään hänen sisimpäänsä. Toki hirmuisesta pissihädästäkin mainitseminen on rehellisyyttä.

Entisenä helsinkiläisenä elin mukaan tempautuneena kuvauksissa syksyisessä Helsingissä. Palelin itsekin Ranssin kopissa ja toivotin mielessäni Ainolle uskoa unelmiin Rastilan Hese-kohtauksessa:

"Rastilan Hesburgerista on tullut uusi kantapaikkani, sillä siellä on lämpimät ja tilavat sisävessat, eikä koskaan ruuhkaa tai tuttuja ihmisiä. En jaksaisi kylmien öiden jälkeen selittää kenellekään, mitä minulle kuuluu ja mitä teen hampurilaisravintolassa tähän aikaan aamusta.

Tilaan tiskiltä kahvin, joka maksaa 1,60. Se on minusta äärimmäisen halpa hinta siitä, että pääsen suorittamaan aamupesuni loppuun tyhjässä ja siistissä vessassa sekä meikkaamaan itseni lämpimissä tiloissa naistenlehden kuvausta varten. Tunnen jopa hienoista ylpeyttä kekseliäisyydestäni."

Kirja oli viihdyttävä, mutta ennen kaikkea se pysäytti ajattelemaan: mitä itse haluan. Ei ole kysymys siitä, että elämä olisi jokin elämysmatkojen sarja. Meidän täytyy vain olla sinut sisimpämme kanssa kaikessa mitä teemme, muuten elämisen voimavarat murenee vähitellen kalliosta hiekaksi.

"Pakumatkalla" - kirjasta tuli myös korona-ajan historiakirja. Ilman viruskurimusta paluumatka olisi taatusti ollut toisenlainen.

Toivon sydämestäni, että Aino Huilaja löytää idun seuraavalle kirjalle - ehkä se on jo olemassa. Tunnelma- ja maisemakuvaukset ovat niin aitoja ja rehellisiä tässä kirjassa, että niitä soisi lukevansa myös Lapin erämaista.

lauantai 27. maaliskuuta 2021

Varma kevään merkki





Pari päivää pidin vanhan talon mummonkammarissa sähköpatteria ja tänä aamuna lämpömittari näytti huoneessa jo yli 20 asteen lämpötilaa. Kaisa on asunut koko talven vanhan talon pienimmässä kammarissa, mutta muut huoneet ovat olleet kylmillään. Talon hiljaisuus, rauha ja hyvä ilma kuitenkin houkuttelevat minua asumaan sinne ja niinpä siivosin tänään mummonkammarin oikein perusteellisesti ja sinisen kammarin imuroin. Siniseen kammariin en vielä hingu, koska kammarin ovi eteiseen on vähän falskaava, niin pakkasilla hiipii ovesta kylmä. Mummonkammari on sinisen kammarin takana, on pienempi ja oven saa tiukasti kiinni. 

Viime kesänä, kun nukuin täällä vanhalla puolella, Silkki- kissa oli uskollisesti joka yö mukana. Nytkin hänet tänne otin, mutta kovin levottomasti täällä hönttäilee ja ihmettelee. Nytkin istua napottaa tuolla oven luona ja odottaa, että mummo päästäisi ulos. Mihinkään edestakaisin kulkemiseen en nyt rupea - jos ulos pyrkii, saa sitten siellä olla tai mennä pyytämään toisen talon väeltä, että päästävät sisälle.

Minusta on tullut kovin herkkäuninen. Lapsena ihmettelin, miksi vanhat pariskunnat nukkuivat eri huoneissa. Nyt en enää ihmettele. Kyllä miehestä lähtee nukkuessa sellainen metakka, että ei siinä metelissä saa sielukaan rauhaa. Siihen kun lisätään aamupuolella rinnan päälle kävelemään tuleva 7-kiloinen Seppo-kissa, niin tarpeetonta hermojen kiristelyä tulee yölevosta. Jos tuo Silkki nyt tuosta asettuu, niin leppoisa yö saattaisi olla edessä.

Alimmassa kuvassa on mummonkammarin vaatekomero. Siinä komerossa säilytti Lahja- mummo ja Vilho-pappa henkarivaatteet.

Tämä vanha talo on minulle mieleisempi kuin uusi talo. Eikä se pelkästään johdu siitä, että olen koko lapsuuteni asunut tässä talossa. Tällä vanhalla talolla on talon sielu. Uusi talo on ikävä kyllä vain asuintalo - mitään talon henkeä ei siitä tavoita. Yritän oppia sen asian hyväksymään, enkä pakota itseäni tykkäämään uudesta talosta.

Mietin, olisiko kuitenkin viisasta laittaa tuo energinen kissa ulos. Se nimittäin äkkäsi ison kärpäsen.

lauantai 13. maaliskuuta 2021

Aistien lepoa Palokankaalla







Vietin vuorokauden tyttäreni Anne-Marin seurassa hänen tilallaan Palokankaalla. Tila on Kangasniemen toisella laidalla ja aivan toisenlaisissa maisemissa kuin missä me asumme. Anne- Marin kotikylästä löytyy korkeita mäkiä huikeine maisemineen, soita, suolampia, lohkarerantaisia järviä, hiekkarantaisia järviä, vanhoja unohdettuja autiotiloja, korkean mäen rinteillä suorissa riveissä kasvavia viinimarjaviljelmiä ja hiukan kauempana pääteistä suuria karja- ja maitotiloja, joissa tilalliset yrittävät pitää tulevaisuudenuskoa yllä.

Aamupäivällä lähdimme terhakan Veikka-labbiksen ja lampaiden kanssa nuotioretkelle Anne-Marin juuri raivattuun metsään. Metsä oli valoisa ja työn jälki siistiä. On mielenkiintoista nähdä samat maisemat sitten kesäasussaan.

Niinkuin kaikkialla Palokankaalla, niin metsässäkin oli lähes rikkumaton hiljaisuus. Tuo hiljaisuus on ehkä tuon paikan tärkein ominaisuus ja se on jokaisena vuodenaikana yhtä hoitavaa. Nyt, parin pakkasasteen säässä, metsässä kuuli tarkkakorvainen vain verkkaisen lumisateen äänen. Palokärki nakutteli hetken jossakin lähellä ja korppi kertoi myös olevansa paikalla. Lampaat kulkivat lumista polkua vähän nuotiopaikkaa kauemmas ja jäivät tuijottamaan tiiviisti touhujamme nuotion ääressä.

Kahvipannu kupsahti pari kertaa kumoon nuotiolla ja lisäsimme lunta pannuun. Hyvät aromiaineet saimme männynneulasista, joita meni lumen mukana.

Nuotiomakkarat eivät olleet mitään pakkomakkaroita, vaan kauan olen haaveillutkin nuotiolla korvennetusta makkarasta. Ensimmäistä kertaa tikunnokkaan päätyi Roinilan Aromilihan juustomakkarat ja uskon, että siitä lajista tuli tämän jälkeen nuotion pakkomakkara. Makkarasta tursuva reilu juusto oli niin herkullista, että en muista milloin viimeksi nuotiomakkara olisikaan maistunut niin hyvältä.

Oli uskomattoman rentouttavaa ja ajatuksia tyhjentävää irtautua kodin rutiineista vähäksi aikaa. Tokihan minua melkein säälitti se tyttöparka, kun sai äitiänsä passata. Kaiken lisäksi sanoin haaveilevani samanlaisesta reissusta loppukesän marja-aikaan, jolloin voisimme yhdessä käydä katsastamassa lähiseudun soita.

Tämänsorttinen loma on minulle ylintä elämän luksusta ja suurinta nautintoa tähän vuodenaikaan. Vuorokausi Palokankaalla on jokaisena vuodenaikana omanlaisensa suuri elämys. Kiitos, Minni!

tiistai 9. maaliskuuta 2021

"Mä ostan sulle, osta sä mulle"


Olimme Papan kanssa lähdössä Työttömien yhdistyksen kirpputorille. Ehdotin, että ostamme toisillemme sieltä yhden tavaran, joka saa olla "tarpeellista tai kivaa". Rahaa sai käyttää sen puitteissa, mitä kummankin lompakosta löytyi käteistä: minulla oli euro ja 65 senttiä ja Papalla löytyi hiukan enemmän. Ostoksen edullisuus oli tietysti plussaa.

Pappa tietysti ennätti hipelöimään nahkatakkia itseään silmällä pitäen, mutta onneksi takki oli hänelle liian pieni. Papalla on viehtymys kantaa kirpputoreilta takkeja, joita minä sitten toisesta päästä kuskaan vaivihkaa takaisin myyntiin, koska suurin osa Papan takkiostoksista unohtuu kaappien uumeniin.

Vaan äkkiäpä Pappa teki valintansa ja ostikin minulle puusta tehdyn kupposen. Hinta oli euron.

Koska käteen mukavasti asettuvaa isoa kahvimukia ei valikoimissa tällä kertaa ollut, päädyin ostamaan Papalle Usain Boltin elämäkerran. Papan ensimmäinen kysymys valinnastani oli: "onko siinä kuvia?" Hintaa kirjalla oli 50 senttiä.

Ihan iloisella mielellä tulimme kotiin, kun olimme vielä napanneet kyytiin tyttären työpaikaltaan.

Seuraavalla kerralla täytyy katsella Saaralle työpöytää ja kylpypyyhkeitä. Niitä olisi nytkin hyllyssä ollut, mutta täytyy varata hiukan enemmän käteistä mukaan ja valkata sitten kaikessa rauhassa. Olen iät ja ajat ostanut pyyhkeet kirpputoreilta. Keittopesun jälkeen ei tarvitse arkailla käyttää muiden vanhoja pyyhkeitä.

Tuosta Papan valinnasta sanoin hänelle, että aika hyvin Pappa tuntee mieltymykseni. Olisin ollut todella järkyttynyt, jos hän olisi ostanut minulle jonkun muovikipon. Taidan tehdä tuosta valkosipuleiden säilytysastian.

torstai 4. maaliskuuta 2021

Talvi jatkuu meillä




Blogi- ja fb- tutut ovat viime päivinä julkaisseet kuvia toisensa perään kevään ensimmäisistä kukkijoista ja vihertävistä pihoistaan. En ole ollut uskoa silmiäni ja tänä aamuna oli ihan pakko mennä pihalle varmistamaan, etten vain ole ymmärtänyt Etelä- Savon lumitilannetta väärin. Totuushan on edelleen tämä, minkä kuvista voi päätellä: pelloilla on lunta vyötäisille asti ja raivaussahan kanssa ei todellakaan ole mitään kiirettä metsään.

Lumitöistä ei minulla ole kuluneelta talvelta minkäänlaista kokemuspohjaa, joten siltä osin voi ymmärtää, miksi en pitäisi mitään kiirettä kevään joutumisella. Talvi on ollut minusta aivan liian lyhyt. Mutta ymmärrän kyllä niitäkin, jotka kaipaavat jo vuodenajan muutosta. Pappa on tykännyt lumitöistä, mutta viimeisimmän pyryn jälkeen hänellä oli jo ongelma, kun pihassa olevien kasojen päälle ei enää kolan kanssa jaksanut lumia nostella.

Muutaman kerran olen ajatellut tyytyväisyydellä metrisen hangen alla uinuvia valkosipuli-istutuksiani: tänä talvena ei ole tarvinnut pelätä, että ne erehtyisivät kasvuun liian aikaisin.

En muista koskaan aikaisemmin ajatelleeni talven aikana yhtä kaihoisasti syksyn metsäretkiä. Hyvin usein mieleen tulee joku tunnelma, tuoksu tai auringon valon leikki metsän siimeksessä. Varsinkin puolukkahetket metsässä ovat olleet usein mielessä. Puolukan keruu oli jotenkin rennompaa, koska ämpärit täyttyi hetkessä. Mustikkamättäillä iski usein epätoivo, kun tajusi, että kuunaan ei ehdi kerätä niitä kaikkia arvomarjoja talteen ja sitten tyytyi keräämään vain suurimmat. Näemmeköhän enää koskaan viime kesän kaltaista marjasatoa.

Mutta me nautimme vielä tästä talvesta koko sydämestämme. Ostin tänään jo makkarat sitä varten, että jonakin tuulettomana päivänä laitan pihaan nuotion. Tuulettomana sen takia, että tuuli on tehnyt pienestäkin pakkasesta äkäisesti purevan viime päivinä.

perjantai 12. helmikuuta 2021

Puukuorma kotiin tuotuna



Pakkaset luonnollisesti laittoivat vauhtia polttopuiden kulutukseen. Pappa on viime viikot kaiken kuskaamisilta jäävän luppoajan käyttänyt polttopuiden pilkkomiseen ja kuskaamiseen ja kaatanut vielä lisää puuta.

Eilen menin ensimmäisen kerran viikkoihin käymään yläpihan ladossa ja näkymä oli karu. Ei kalikan kalikkaa ollut polttopuuta näkysällä. No senpä takia Pappa onkin sitten kuskannut kirjaimellisesti hiki päässä puuta alatalleista.

Muistelin, että eräs lähinaapuri on mainostanut tienvarsikylteillä myynnissä olevasta polttopuusta. Mitäpä menemään merta edemmäs kalaan, jos apu olisi noin lähellä.

Soitinpa naapurille ja hän kertoi, että pihassa olisi vapaana kaksi kuutiota satavuotiasta, pystyynkuivunutta mäntyä ja sen hän voisi myydä.

Tänä aamuna naapuri oli pihassa traktorin ja peräkärryn kanssa. Pannuhuoneen ja pääoven läheisyydestä on lyhyt matka siirtää puut sisälle.

Parin tunnin reippailun jälkeen kasa oli korjuussa. Voi tätä tervaskelon tuoksua keittiössä ja takkahuoneessa! Nyt sitten pitäisi raskia polttaa tämä kaunis, vanha puu.

Ehkä motivoidun ensi kesänä jätepuun korjaamiseen hiukan paremmin, kun käy sydämen päälle tällaisen puun nakkeleminen tulen ruuaksi.

keskiviikko 10. helmikuuta 2021

Nukkumapäivän "aivosumussa"

 "Nukkumapäiväksi" nimitetään ainakin täällä päin yövuorosta tulopäivää. 

Olin aamulla puoli kahdeksan jälkeen kotona pikaisen kaupassakäynnin jälkeen. Pappa haki minut töistä ja kun olimme nostaneet ostokset autosta sisälle, Pappa suunnisti uudestaan kirkonkylään kyydissään kahdeksaksi töihin menevä tyttö ja kouluun menevä Kaisa.

Poikkeuksellisesti Kaisa ei ollut ehtinyt käyttää Keriä ulkona - mitä nyt sen verran, kun tulivat vanhasta talosta nukkumasta uuden talon puolelle. Otin Kerin hihnaan ja vein alapihalle. Keri löysi oitin kanalan luota tuoreet jäniksen jäljet ja oli niistä tietysti kovin innoissaan.

Vaikuttiko pieni pyrähdys pakkasessa vai mistä johtui, mutta en ollut millään saada unenpäästä kiinni. Kylmäkin oli. Vielä puoli kymmeneltä ihmettelin, missä uni viipyi, vaikka silmäluomia jo särki eikä tahtonut jaksaa enää vessaan kävellä. No kävin sitten kerran vielä pissillä, laitoin villatakin päälle, kahdet villasukat jalkaan ja villaviltin peittoni päälle. Ei enää muuta taikaa tarvittu ja jo kelpasi nukkua.

Iltapäivällä heräsin ja ulkona pilkisteli aurinko. Olin eilisiltana laittanut ruisleipätaikinan ja lisäillyt jauhoja muutaman kerran. Alustin taikinan ensi töikseni ja menin sitten vasta laittamaan tulen lämmityskattilaan.

Nyt kovilla pakkasilla olen antanut sen verran periksi, että napsautan sähkön päälle aamulla viimeistään, ettei tarvitse yön valvomisen jälkeen ruveta tappelemaan polttopuiden ja lämmityskattilan kanssa. Jos kovalla pakkasella vesisäiliössä lämpötila ehtii laskea 40 asteeseen, saa puita polttaa tuntikausia, ennenkuin on 80 astetta mittarissa.

Yövuoron jälkeisen nukkumisen määrästä ja laadusta riippuu, kuinka tarmokas olo on päivällä. Kun sain ruisleivät paistettua, tiskattua ja pari koneellista pyykkiä pestyä, oli helppo päätyä kaivelemaan jääkaapeista tähteitä ruuaksi. Huomenna on pitkästä aikaa ihan kokonainen vapaapäivä ja nyt kun asetun nukkumaan, voi huomenna nautiskella kaikista niistä kotitöistä, joita ei tänään viitsinyt tehdä.

Vihdoinkin olen oppinut nauttimaan myös yötyön tuomasta terveestä väsymyksestä. Yövuoron jälkeisenä päivänä - jos ei tarvitse mennä toiseen yöhön- voi oikein hyvin puuhastella vain sen verran kuin jaksaa ja tuntuu hyvältä. Mitä ei jaksa tai ehdi, voi delegoida muiden tehtäväksi tai tehdä toisena päivänä.

tiistai 2. helmikuuta 2021

Sauna, jalkavoide ja villasukat

 Jokainen täällä pistäytynyt on havainnut tarkalleen saman asian: hiljaista on "Kaikki kotona?"- blogissa ollut. Sillä hiljaisuudella ei ole mitään vertailukohtaa elämäni kanssa, koska rautoja ja tulia olisi ollut vaikka muille jakaa.

Huomiseen vapaapäivään virittäytymisen aloitin tekemällä iltapäivällä (herättyäni) taikinajuuren. Leivinuunin pellitkin virittelin jo valmiiksi. Nuohooja valisti minua, että hiillospelti kannattaa sulkea ennen tulien sytyttämistä, jottei liiallinen veto vaikuta arinan lämpöominaisuuksiin. Uutta oppii aina ja todennäköisesti olen aikanaan vain kuunnellut äidin antamat lämmitysohjeet puolella korvalla.

Saunaan jaksoin kerrankin mennä. Siihen tarvitaan voimia, vaikka virkistynyt, rento olo saunan jälkeen onkin. Nukkuminenhan on yötyöläisen lempipuuhaa ja jos vaihtoehtoina on saunaanmeno tai nukkuminen, valitsen useinmiten sen nukkumisen. Olenko maininnut, että ehkä tärkein isänperintö minulle on hyvät unenlahjat.

Olen ihastunut erääseen jalkavoiteeseen ja ylin hemmottelu, mitä voin itselleni keksiä, on nykyään jalkojen voitelu saunan jälkeen. Tänään lisäsin siihen hierojakoulun oppien mukaan tehdyn hieronnan, niin jopa on kevyt olo jaloissa. Villasukat kuuluvat kostyymiini öin päivin, kesät talvet, niin hieronnan jälkeen vetäisin villasukat jalkaan. Tuon jalkavoiteen ominaisuuksiin kuuluu, että se ehkäisee kosteuden karkaamista iholta. Siksi jalat tuntuvat lämpimiltä ja voiteen teho riittää vielä seuraavaan päivään.

Joskus elämän tuiskeet käyvät kovin rajuina, niin ajatusten kiinnittäminen välillä vaikka omien jalkojen voiteluun tai kissan kanssa jutteluun tekee hyvää.

Lumen perään haikailijat ovat saaneet mitä halusivat. Talvi kaikkine riemuineen on käsillä. Ihan liian vähän on ehtinyt nauttia ulkona olemisesta, mutta helmikuun lopulla oleva lomaviikko viimeistään tuo asiaan parannusta. Töissäkäymisen ja nukkumisen lisäksi kun lyhyet päivät ovat täyttyneet lähes yksinomaan talon lämmittämisestä, ruuanlaitosta ja kaupasta ruokakuormien rahtaamisesta. Joko minusta on tullut vanha ja hidas tai sitten päivät ovat oikeasti lyhentyneet, mutta en tahdo nykyään ehtiä tehdä juuri muuta.

Papan elämä täyttyy meidän muiden kuskaamisesta ja puiden toimittamisesta mummoa varten pannuhuoneeseen sekä takan ja leivinuunin läheisyyteen. Koululaiset opiskelevat innokkaasti, työläislapset käyvät reippaina töissä. Siinähän ne meidän elämänkulut päällisinpuolin onkin.