Palopuhe suomalaisen maatalouden puolesta

Tämän kevään käänteissä, jossakin vaiheessa, käväisi julkisessa keskustelussa huoli omavaraisuudesta ja maataloustuotannon jatkuvuudesta Suomessa. Reaktio oli tervetullut ja kaivattu.

En tiedä, mitä oikeasti täytyisi tapahtua, että tässä maassa "maajussien" mollaus loppuisi. Kuinka järisyttävän hiuskarvan varassa täytyisi olla suomalaisten ruisleipä, suomalaisen lehmän maito, viljapossun liha lähitilalta, kotimainen mansikka tai naapuritilallisten kasvattama peruna,
että meidän puheista jäisi tyystin pois ilkeämielinen vihjailu Eu- tukirahoilla keinottelusta tai peltomiehen talvenmittaisesta lomailusta?

Tiedän, että panettelu ja pahan puhuminen on ollut se viimeinen niitti monen maitotilallisen lopetuspäätöksen lukkoonlyömiseen,
kun ei vaan enää jaksa kaiken muun vaikeuden lisäksi.

Joka ikisen suomalaisen sydämenasiaksi täytyy saada Suomessa tuotettu ruoka. Lapsille täytyy koulussa tarjota paljon enemmän mahdollisuuksia päästä tutustumaan alkutuotantoon. Valinnaisaineiksi täytyy saada maatalouteen liittyviä kursseja, jotta nuoret oppivat arvostamaan ruokaa, suomalaista maataloutta ja pellolla tehtävää työtä. Jos tämän päivän nuoriso ei opi pitämään omavaraista ruuantuotantoa elintärkeänä asiana, niin ketkä sitten tulevaisuudessa sitä arvostavat? (Me vanhainkodin mummelit - juu, kyllä kai, mutta meidän mielipide ei sitten enää ketään kiinnosta.)

Me tarvitsemme kansanliikkeen ja valtakunnallisen kampanjan, jotta Suomen maatalous nostetaan sille kuuluvaan arvoon.
Meillä ei olisi varaa istuttaa koivuntaimia yhteenkään peltoon.
Meillä ei olisi varaa edes katovuoteen.
Ja siihen asiaanhan ei meidän toimet ylläkään, vaikka kuinka nykyaikaisessa tehoyhteiskunnassa eläisimmekin.

Ei laiteta kynttilää vakan alle, vaan kannustetaan laittamaan vakka kylvötöihin.

Työ tekijäänsä kiittää -taimikossakin

Keväällä 2016 istutettiin muutama tuhat kuusen tainta, jotka ovat sinnitelleet kuivuudessa, liiallisessa kosteudessa, märän lumitaakan alla, hirvien kulkureiteillä ja ihmisen laiskuuden kohteena. Pitkä heinä, vatun varret ja muut "piiskat" varjostavat ja vievät maasta elinvoimaa ja maaston arvokkaimmat kasvajat ovat jääneet vähän lapsipuolen asemaan.

Raivaussahani on korjattavana, joten tämänpäiväinen työkaluni oli vanha kunnon vesuri. Pienet piiskat saa oikeastaan jopa kätevämmin raivattua vesurilla, kun taimien varjeleminen osumilta on helpompaa. Työskentelyolosuhteet ovat kaiken lisäksi ihanteelliset: hyttysistä ja muista ihmissyöjistä ei ole vaivaa, ei tarvitse kypärää ja ei tule hiki eikä kylmä. Ainoat työntekoa hillitsevät tekijät on mummon hiipivä raihnaisuus ja muutaman tunnin päässä häämöttävä yövuoro.

Taimikon raivaus on niitä onnellisia metsähommia, jotka ei ikinä lopu. Palkitsevaakin työ on, kun välittömästi näkee työnsä tuloksen. Niin pitkälle ei viitsi edes ajatella, että joskus kuuset ovat tukkipuun mitoissa.

Älä itse itsellesi stressiä rakenna

 Aamulla havahduin siihen, että päässäni risteili tekemistään odottavien askareiden vana valtoimenaan. Ennenkuin kahvi oli ehtinyt pannuun valua, huokailin henkisesti, kuinka ehdin kaikesta ennen puolta kuutta, jolloin on oltava lähdössä yövuoroon. Ja olin siis vasta herännyt uuteen päivään!

Täällä maalla stressinestolääkitys on hyvin lähellä: avaat ulko-oven, laitat rönttäsaappaat jalkaasi ja annat jaloillesi luvan kävellä.

Vanha talo kaikkine raihnaisuuksineen on hyvin terapeuttinen. 80-luvulla rakennettu talo ei yllä samaan.

Kuolleen ja myrskynkaataman luumupuun ranka antaa armoa myös ihmiselle.

Viljelemättömäksi jääneen puutarhapellon pientareella, suuren kiven katveessa kasvava villiintynyt viinimarjapensas on tehtävässään puhutteleva: kasvan ja kannan satoa, vaikka paikkani ei ole kaikkien mielestä sopiva.

Kaiken yllä kaartuu taivas, sama vanha ja ikiaikainen. Pilvet kulkevat ja alati muuttavat muotoaan. Taivas ei hyvinvointimme kannalta voikaan aina olla täynnä päivänpaistetta.
Uskon tänäänkin, että Luoja huolehtii luodustaan. Oman huolehtimisen jätän puolimatkaan.

Lautakankaan Kaivopuisto

Pihapiiriä ympäröivän palsamipihta-aidan takana, tilan luoteiskolkassa, on entinen lehmihaka, johon isäni istutti lehtikuusia.
Olemme kovasti ihastuneita siihen pikku puistoon. Alueen alalaidassa on vielä muutamaksi päiväksi töitä raivaussahan kanssa, niin kasvukykyisillä puilla on tilaa ja valoa jatkaa kasvuaan. Lehtikuusien lisäksi jätän sinne kasvamaan suurimmat koivut ja kuusia ja mäntyjä, jos ovat sopivissa kohdin suorina ja elinvoimaisina. Muutamalle pihlajallekin annoin mahdollisuuden. Lisäksi alueella kasvaa villinä useampi punaherukkapuska ja yksi valkoherukkakin on sinne ilmaantunut.

Keskellä aluetta on isohko kiviröykkiö pellolta aikoinaan raivattuja kiviä. Ryteikössä viihtyy vadelma ja muuttomme jälkeisenä syksynä keräsin muutaman aarin alueelta perheellemme koko talven vadelmat ja niitä riitti myös ystäville jaettavaksi.

Pappa nimesi alueen Kaivopuistoksi. Lähellä naapurin rajaa on metsäkaivo, joka ennen porakaivon saamista on pelastanut tämän tilan asukkaat useaan otteeseen kuivina kesinä vesipulasta. Isäni veti vesiputken metsäkaivosta talon kaivoon ja nosti sähköpumpulla vettä kaivosta toiseen. Jos talon kaivosta vesi joskus vähiin kävikin, metsäkaivossa sitä tavallisesti riitti.

Pappa ulkoiluttaa usein koiria Kaivopuistossa ja niinpä siellä on jo helppokulkuisia polkuja.

Luonnonrauha Kaivopuistosta puuttuu: 13-tie on aivan vieressä.

Keinotekoisia lannotteita en ainakaan toistaiseksi ole halukas metsissäni käyttämään. Lehtikuusien juurilla olevat harmaat keot on tulisijoista siivottua tuhkaa.

Lisätilaa vanhasta talosta

Kaisa tulee kesäkuun alussa takaisin kotiin!
Viime syksynä Kaisa muutti Nuorgamiin kaverinsa kotiin ja tytöt yhdessä kävivät 9. luokan Utsjokisuun koulussa. Näillä näkymin tulevana syksynä molemmat tytöt aloittavat lukion Kangasniemellä.

Kaisan kanssa pohdiskelimme, mihin hän täällä asettuu, kun kuusi makuuhuonetta on miehitetty, Pappa ja minä nukumme olohuoneessa ja vapaana oleva takkahuone on läpikulkureitillä kolmesta makuuhuoneesta. Kaisa sanoi haluavansa ainakin ensi alkuun majoittua vanhaan tupaan, siihen pieneen kammariin, jonka ikkuna on pihalle päin.

Tuo kammari oli minun huoneeni nuoruusvuosina. Vielä nykyäänkin huonetta on käytetty varanukkumapaikkana. Ainoa haittapuoli on vanhan talon haju, joka tuossa huoneessa tuntuu voimakkaimmin. Kaisa sanoi, että haju ei häntä haittaa. No, sen aika näyttää.

Aloitan kipin kapin vanhan talon siivousta ja aion laittaa myös sinisen kammarin nukkumakuntoon. Se on kammareista suurin, mutta siellä on vielä useampi kuorma kaatopaikkakelpoista tavaraa. Sinisen kammarin ikkuna on etelään ja varhaisimmassa lapsuudessani nukuimme siinä kaikki, äiti, isä ja vanhempi pikkuveljistäni.

Vanhan talon tuvan laipio on mielestäni hyvin kaunis. Lapsuudessani se pestiin jouluksi ja juhannukseksi pesusoodalla ja juuriharjalla. Tuvan pöydän päälle laitettiin tuoli ja naisväki puursi yhden päivän pesu-urakassa.

Tuvan ovi on meille talossa joskus asuneille yksi sen talon kiinnekohta. Samanlaista ovea en ole vielä nähnyt missään muualla.

Lunta kevään syliin

Tänään oli häkellyttävän kaunis päivä. Aamulla tuuli vielä puuskaisesti ja sade alkoi verkkaisena räntäsateena, joka kiirehti maahan. Päivän edetessä lämpötila laski lähelle nollaa ja sade muuttui leijailevaksi lumisateeksi, läntinen taivas muuttui tumman siniharmaaksi ja tuuli tyyntyi.

Sitten, aivan yhtäkkiä levähti laskemassa oleva aurinko paistamaan täydeltä terältä. Puista putoili miltei jäätymässä olevia lumisia helmiä, jotka helisivät hiljaa pudotessaan.

Näkymä ulkona sai meidät kaikki iloisiksi ja mietimme, olimmeko koskaan aikaisemmin tavoittaneet tässä kodissa asuessamme juuri tämänlaista luomakunnan tunnelmaa.

Huomiseksi on luvattu useita lämpöasteita: silloin tämä ihmemaa on jo poissa.

Kaunis lahja Taivaan Isältä tälle päivälle.

Vastasyntynyt kevät

On hyvin onnekasta, kun vapaapäivänä on senlaatuinen sää, kuin mitä tänään oli.

Pakolliset sisätyöt on tehtävä, mutta sitten täytyy suorastaan kiirehtiä ulos.

Silkki-kissa viihtyi seurassani ja auttoi parhaansa mukaan rennon ja onnellisen mielialan ylläpitämisessä.

Syksyllä kahteen kasvulaatikkoon laitettujen valkosipulinkynsien suojana olleet tammenlehdet riivin pois. Kastelin mullan ja päivän lämmön seurauksena illalla laatikoissa pilkisteli lähes kaikki kolmisenkymmentä valkosipulin versoa.
Kun olin Papalle surkutellut, että sain syksyllä laitettua multaan vain 33 kynttä, Pappa rohkaisi, että "jos ne 33 kasvaa satoisasti, laita seuraavana syksynä maahan 300 kynttä". Oikeastaan tulin aika iloiseksi tuosta ajatuksesta.

Juuri tällaisia kevätpäiviä voi olla vain yksi ainoa. Kun seuraava lämmin kevätpäivä tulee, on kevät harpannut jo pitkän askeleen kohti kesää. Siksi yksi ainoa päivä voi olla niin merkittävä.

Kyntöpäivä

Muistan, että lapsena rakastin katsella, kun Isi kynti peltoja. Maan taittuminen suoriksi riveiksi oli niin kaunista.

Kyntötyö houkuttelee lokit paikalle. Meiltä on järvelle toista kilometriä, mutta kynnös saa järvilinnut tulemaan tänne asti. Olen ihmetellyt, miksi lapsuudessani emme ikinä nähneet lokkeja pihapiirissä tai edes kynnöspelloilla.

Tänään peltoisännän palkkaama työmies tuli maata kääntämään. Meillä oli ojien vesakonraivuun jäljiltä vielä oksia pellolla ja patistelin Papan ja pojat menemään rivakasti siivoamaan loput risut pois.

Yläpellot oli ehditty kyntää syksyllä ja nyt hoitui talon alapuoliset länsipellot. Hyvin olivat pellot kuivuneet vähälumisen talven jälkeen.

Monta ihanaa vaihetta on meillä vielä seurattavana, ennenkuin oras vihertää.

Metsälenkki Papan ja kirveen kanssa

Aamukahvin jälkeen ei tarvinnut Pappaa paljoa houkutella metsälenkille. Pyysin, että Pappa etsii meille hyvin teroitetut kirveet mukaan. Kun lompsimme metsätietä eteläpuolen metsiä kohti, Pappa sanoi, että olemme kuin entisaikojen intiaanit tomahawkit mukana.

Edellisellä metsälenkillä löytämäni tuulenkaato oli pääasiallisin kohteemme. Karsimme siitä pienemmät oksat ja loput jätimme moottorisahahommiksi. Muutaman järeän rangon harvennushakkuun jäljiltä karsimme ja nostimme puita vasten pystyyn.

Poistulomatkalla ihastelimme Kuopion Veljen kaivauttamaa ojaa hänen metsiensä alkupäässä. Vanha Mikkelintie on veljen ja minun maiden välissä. Veljen metsät ovat muuttuneet muutamassa vuosikymmenessä kovin kosteiksi. Meidän lapsuudessa samaiset metsät olivat kuivaa kangasta. Hyvien laskuojien merkitys on nyt kasvanut, jottei puiden kasvu kärsi.

Näytin Papalle myös vanhan maantien luona olevan niin sanotun "kurahaudan". Lapsuudessani tuo lätäkkö oli talvisin hyvässä jäässä ja siellä  pikkuveljen ja naapurin pojan kanssa luistelimme hädintuskin aarin kokoisella alalla.

Minusta on tullut aika ronkeli. Minua on alkanut enenevässä määrin ärsyttää valtatieltä kuuluva jatkuva autojen ääni. Omassa metsässä ei pääse autojen ääntä karkuun, ei edes Kuopion Veljen mailla.
Anne- Marin talo on sen takia huippupaikalla, kun sinne ei liikenteen äänet kuulu.
Ruoholahdessa asuessa liikenteen ja ihmisten meteli kuului ympäristöön, mutta maalla sitä ei jaksaisi kuunnella.
Olisikohan muutettava korpeen?