tiistai 31. maaliskuuta 2020

Palkkapäivä ja vapaapäivä

Aamulla herään ennen kuutta siihen, kun Pappa kysyy:
- "Tiedätkö, mummo, että sähköt on poikki?"
En ollut uskoa asiaa todeksi, koska ulkona oli rikkumattoman tyyntä. Pakkasta oli kyllä päälle kymmenen asteen, mutta eihän se nyt ollut  ollenkaan ihmeellistä.

Sähköyhtiön häiriökartassa ei ollut ainuttakaan punaista palloa koko Etelä-Savon alueella, joten aloin jo pelätä, että omassa sähkökaapissamme on jotakin vikaa. Ajattelin kuitenkin ensin soittaa sähköyhtiöön ja kysyä lisätietoa. Ystävällinen asiakaspalvelija selvitti käden käänteessä, että vika ei ole meidän laitteissamme, vaan on kyse verkkoviasta. Puhelun päätyttyä tulikin viesti katkoksesta ja sen arvioidusta kestosta ja jopa oli häiriökarttakin päivittynyt ja Kangasniemellä oli yli 600 asiakasta sähköttä.

Eihän siinä auttanut muu kuin alkaa muistella, mihin olin raivannut kaikki kynttilät edellisen katkon jälkeen. Tovin etsittyäni näin, että siinähän se kynttilänjalka kynttilöineen on keittiön ikkunalla.

Talon kissat ja koirat kokoontuivat keittiöön ihmettelemään, kun aloin raivata tavaroita pois hellan päältä ja viritellä tulta hellaan. Miten olinkaan toissapäivänä vaihtanut puhtaan veden varasäiliöön ja samalla ajatellut, että eipä ole aikoihin ollutkaan sähkökatkoa.

Töihin lähtevä poika sai kahvia, kissat ja koirat ruokaa ja me Papan kanssa jäimme odottelemaan sähkön palautumista. Mihinkään työhön ei oikein osannut tarttua.

Seitsemän maissa napsahti talossa hurinat ja kohinat käyntiin ja valot syttyivät keittiöön. Huojennus oli suuri.

Olimme suunnitelleet Papan kanssa tälle päivälle kaatopaikkakuormien viemistä. Eno lainasi auton peräkärryä ja ensimmäiseen kuormaan kasasimme talon etukatokseen kertyneen roinan. Kummasti silmät tottuu rikkinäisiin pyöränraatoihin, purettuihin huonekaluihin ja kaikenmoiseen metalliromuun, mikä jostain syystä laitetaan katokseen odottamaan jatkokäsittelyä.

Toiseen  kuormaan tuli ladosta isäni aikaisia tyhjiä ja puolitäysiä polttoaine- ja öljykanistereita ja tämän talon rakennusaikoina talteen laitettua "tarpeellista" ylijäämätavaraa. Siellä ne oli olleet liki 40 vuotta odottamassa, jos joku niitä joskus tarvitsisi.

Jäteasema on auki vain muutaman tunnin kolmena päivänä viikossa, joten tällä kertaa saimme hoidettua vain kaksi kuormaa. Tosin ajomatkaakin jäteasemalle tulee melkein 15 kilometriä.

Paluumatkalla haimme kananrehua, kalkkia, rehukauraa ja purua kanalaan. Kärrissä tuli painavat säkit vaivattomasti ja auton takakonttiin sopi kahdesta kaupasta tehdyt ruokaostokset.

Ennen vanhaan pidin kovasti "Viipaleita" - blogin Sadun päivityksistä, joissa hän kuvasi isohkon perheensä ruokaostokset. Olin ajatellut, että saisin kivan blogijutun samasta aiheesta, mutta kun tulin kotiin kuuden pursuavan kauppakassin kanssa auton lava täynnä säkkejä ja purupaaleja, tulin toisiin ajatuksiin. Pelkkään kassien purkamiseen meni puoli tuntia.

Puolenpäivän jälkeen
sytytin pannuhuoneen kattilaan tulen. Vesi varaajassa oli alle 60-asteista ja käsitiskejä ei kannata ruveta työstämään, jos ei ole paljon kuumaa vettä.

Laurilla on tällä viikolla iltavuoroviikko ja tein hänelle ennen töihinlähtöä paistinpannulla paistettuja perunoita ja lihapullia. Kun Pappa lähti viemään Lauria töihin, menin viemään kanalaan rehut ja vedet. Paluukyydissä kanalasta tuli 14 munaa. Viime viikolla kanat tekivät uuden päiväennätyksen: 26 munaa!
Ja minä yritän pysyä päätöksessäni, että tämä on viimeinen talvi meillä kanoja.

Päivän ruokaa varten kuorin kolme kiloa perunoita. Tänään ajattelin päästä helpolla: laittaisin perunamuussin sekaan pannulla kuumennettuja Kivikylän valmislihapullia puolitettuina.

Huomiselle työläisten evääksi tein suikaloiduista possufilepihveistä soossin.
Hävikkivihanneksista tein taas papupataa, josta monet perheessämme pitävät.

S- marketissa oli tänään mukavasti -30% alennusruokaa ja sain kaikki lihat ja leikkeleet alennettuun hintaan.

Myös S- market on aloittanut täällä hävikkihevin myynnin. 0,60e/kg sain tänään erittäin hyvälaatuisia veriappelsiineja, porkkanoita ja sipuleita.

Pyykinpesun, tiskauksen, imuroinnin, lakananvaihdon, lukiolaisen koulukirjatilauksen ja laskujenmaksun myötä koitti ilta, jonka kruunasi Saaran tekemän Oreo-juustokakun maistelu.

Suunnittelen, että huomenaamulla nukkuisin mahdollisimman pitkään, koska seuraava yö on töitä. Työyötä varten kannattaa nukkua varastoon ja hiukan säästellä voimia.

perjantai 27. maaliskuuta 2020

Risusavottaa





Kun aamuvuoroihin lähtijät olivat menneet, innostuimme Papan kanssa työstä, joka on saatava päätökseen ennenkuin peltotyöt alkavat.

Pitkin talvea Pappa on sahannut ojiin varttunutta vesakkoa, joka oli ehtinyt kasvaa länsipuolen pelloille jo työläisiin mittoihin. Eli ei oikeastaan enää mitään risukkoa, vaan ihan käyttöpuuksi sopivaa.

Risut on raivattava pelloilta pois ennen kuin peltotyöt alkaa ja jos kevät etenee tällä vauhdilla, pellot kuivuvat hyvissä ajoin.

Minulla oli työkaluna vesuri ja Papalla moottorisaha. Aurinko lämmitti, linnut lauloi ja ilma oli leppeä.

Kahden tunnin rupeaman jälkeen meillä kummallakin oli kelvollinen rankokasa työn tuloksena. Kovin pitkää matkaa ojan piennarta ei kuitenkaan ehtinyt saada siistiksi.

Tuokin työ on maalla-asumisen etuja. Niin kauan kun se on vapaaehtoista ja voit tehdä sitä omaan tahtiisi, se on myös erittäin rentouttavaa ja mukavaa.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Lautakankaan vanhoja rakennuksia








Jo lapsena suuri iloni oli kiertää katselemassa tilan riihtä ja latoja. Kolme heinälatoa on purettu jo aikaa sitten ja jäljellä olevissa kahdessa säilytetään nykyään polttopuita.

Kahdessa ylimmässä kuvassa on riihi. Sen tarkka rakennusvuosi on hämärän peitossa - virallisiin papereihin on merkitty 1900. Riihi on aina ollut ehdoton suosikkini tilan rakennuksista. Vielä lapsuudessani siellä oli tallella viljan ja savun haju, vaikka rakennusta ei oltu käytetty alkuperäiseen tarkoitukseensa enää vuosiin.
Nykyään siellä haisee vanhalle polttoaineelle,  koska isä säilytti riihessä traktorin polttoainekanistereita ja öljyjä.
Riihen ovi on maailman kaunein.

lauantai 21. maaliskuuta 2020

"Näitä en blogissa näyttäisi" - pihapiirin nolot ja unohdukset

Kun kuvaan pihalla tai puutarhassa, pyrin rajaamaan kuvista pois tietyt nolot tai epäesteettiset asiat.

Nytpä haastan bloggaajakollegat näyttämään oman pihapiirin nolouksia, jos niitä nyt edes löytyy. Sellaiset kohteet, missä mennään luvallisen ja luvattoman harmaille alueille tai joista tiedät, että herneet alkavat lennellä, jätä ne tyystin rauhaan. Talven jäljeltä kun itse kunkin pihasta voi löytyä lähes ihan mitä vain.




torstai 19. maaliskuuta 2020

Lisää ruisleivästä





Kun jätin alustetun taikinan kohoamaan liinan alle, sytytin leivinuuniin tulen.
Olen ottanut tavakseni laittaa uuniin puut valmiiksi lämmitystä seuraavana päivänä. Toimenpide takaa sen, että puut ovat varmasti kuivia ja syttyvät tappelematta, kun on seuraava leiväntekopäivä. Nyt onkin ollut jo useamman kuukauden ajan ruisleivänleivontapäivä kerran viikossa.

Kun puut ovat palaneet isolle hiillokselle, on aika leipoa leivät pöydälle toiseen kohotukseen.
Melko pitkään sai harjoitella oikeaa ajoitusta: jos leivät joutuvat odottamaan pöydällä uunia liian kauan, ne kohoavat liikaa ja "riäpsähtävät" joko jo pöydälle tai uunissa. Leivän rakenteesta tulee höterö ja leipien muoto on leveä "lörpäke".

Jos leivät eivät ehdi kohota tarpeeksi pöydällä, ne kohoavat uunissa ja repeilevät. Asia ei niinkään vaikuta leivän makuun, mutta itse en pidä sellaisen leivän ulkonäöstä.

Ruisleivän leipominen taikinajuuren kanssa on siitä niin kiehtovaa, että tulos on aina jollakin vivahteella erimakuinen, vaikka toisaalta talon omassa leivässä on myös omintakeinen makunsa. Suolaa laitan taikinaan reilusti - se antaa makua, leipä säilyy homehtumatta huoneenlämmössä toista viikkoa ja mikä tärkeintä, leipää syödessä "lähtee hiukeinen".
Myös jauhoissa on suuria eroja. Erittäin hyvän säväyksen leipään antaa Liperin Myllyn luomuriihiruisjauho. Minä sanoisin riihitettyä ruista kansallisaarteeksi. Pahoin pelkään, että se on katoavaa suomalaista leipäperinnettä.
Kokeilujen perusteella maistuvin leipä tulee, kun riihiruista ei laita juureen, vaan vasta alustamisvaiheessa ja vain puolet käytettävistä jauhoista. Hiivaleipä -tai vehnäjauhoja ei ikinä lisätä ruisleipätaikinaan. Jopa ruisrouheen käyttö on turhaa.

Hiilien vetämisen jälkeen uuni saa "tekkeentyä" ja odotella leipiä kymmenisen minuuttia. Jos uunia on lämmitetty vasta pari päivää sitten tai polttopuut ovat olleet järeää koivuhalkoa, voi uunin antaa odottaa muutaman minuutin kauemmin. Sopivan lämpötilan voi testata pistämällä nokkansa uunin suulle: jos uuni on liian ärhäkkä, vetäiset pääsi sukkelasti pois. Toinen tapa testata sopivaa lämpötilaa leipien uuniin laitolle on työntää paljas käsivartensa uuniin: jos uuni on liian kuuma, et kykene sitä tekemään, jos lämpötila on sopiva leiville, kärsit tuikata käsivartesi uunin sisälle.
Tätä lämpötilanmittaustekniikkaa ei ole minulle kukaan kertonut, näinpähän vain penskana mummon tekevän niin.

Koska uunini on säälittävän pieni, ei sen lämpö riitä kahteen uunilliseen leipiä. Paistan leipiä uunin lämpötilasta ja leipien koosta ja määrästä riippuen 1h45min - 2h. Pidempi paistoaika antaa leiville jälkiuunileipämaista makeutta ja vatsa sietää kunnolla kypsynyttä leipää syödä tuoreenakin enemmän.

Leivinuunissa tehdyn ruisleivän syöminen on nälkäiselle usein pysähdyttävä ja ihmeellisellä tavalla harras hetki. Ollaan jotenkin niin perustavan laatuisesti suomalaisuuden ytimessä.

Minulle tällä itsetehdyllä ruisleivällä on myös eräs syvä ja tärkeä merkitys. Tämän leivän juuri on tullut Lautakankaalle edesmenneen isäni mummon mukana 117 vuotta sitten. Juuren historiasta ajalta sitä ennen ei ole kellään tietoa. Tämän arvokkaan historian takia haluan vaalia juuren tallessapysymistä. Siksi minulla on pakastettuna taikinajuurta kolmessa eri pakastimessa.

Ehta voi on ainut, mitä ruisleipä päälleen kaipaa. Kova hinku olisi aina maistaa vastapaistettua leipää. Sillä on hintansa: leipää et saa leikattua säällisiksi siivuiksi vastapaistettuna. Leipomista seuraavana päivänä ruisleipä on parhaimmillaan kaikilta ominaisuuksiltaan.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

Siunattu leipä


Jo menneinä vuosisatoina leivän leipojilla on ollut tapana tehdä kämmensyrjällä risti taikinaan.
Ei ollut kyse taikauskosta tai rituaalista: ne jotka ristin tekivät, pysähtyivät hetkeksi kiittämään leivästä, viljasta, elämisestä ja siunasivat leivän.
Ristillä oli samalla myös käytännöllinen merkitys: kun risti hävisi näkyvistä, oli taikina tarpeeksi kohonnutta.

En muista äidilläni tai mummollani olleen tätä tapaa. Siinä mielessä ei ole kyse Lautakankaan emäntien perinteestä.

Kun kotimaisen viljan ja muun ruuantuotannon arvostus on ollut häpeällisen alhaalla, muistutan mieliimme, että suomalainen ruiskaan ei ole tänä päivänä suinkaan mikään itsestäänselvyys.
Siksi leivän siunaaminen on meille hyvin tärkeä asia.

tiistai 17. maaliskuuta 2020

Uunimunakas hävikkiruuasta

En oikein pidä sanasta "hävikkiruoka". Jotenkin se kalskahtaa vähättelevälle tai antaa kuvan, ettei ruoka olisi jollain tapaa laadukasta.

Tähteistä, kaupasta ostetusta hevihävikistä ja omavaraiskananmunista syntyi tänään uunimunakas, jota söimme naapurin perunatilalta saaduista kakkoslaatuisista perunoista tehdyn muussin kanssa. Kakkoslaatuiseksi perunat tekee niiden suuri koko tai pieni poikkeama virheettömässä ulkonäössä.

Tähteitä oli pari päivää sitten yli jääneet jo kerran kuumennetut nakit.

Aamulla ostetussa kahden euron hevihävikkilaatikossa oli rasiallinen rucolaa, joka oli hiukan uuvahtanutta. Normaalisti en osta rucolaa koskaan, koska mielestäni pienet voikukanlehdet ovat moninverroin parempi vaihtoehto.

Vuorasin korkealaitaisen uunivuokan leivinpaperilla. Ensin laitoin vuokaan muutaman kourallisen parsakaali-kukkakaali-porkkanasekoitusta, sen jälkeen pilkotut nakit ja rucolan. Maustetun muna-vesiseoksen kaadoin vuokaan viimeiseksi. Keitetty peruna, juustot, porkkanaraaste tai melkeinpä minkä tahansa ruuan tähteet sopivat uunimunakkaan raaka-aineiksi.
225 astetta uunin lämpötilana aluksi hyydyttää munan ja loppukypsennyksen ajaksi lämpöä voi laskea. Oreganoa ripottelen pinnalle vasta paistamisen loppuvaiheessa, ettei sen maku kitkeröidy.

Jos uunimunakasta jää, hävikin hävikkiä ei synny, kun leikkaa munakkaan sopiviksi paloiksi ja syö aamupalaleivillä leikkeleenä.

Kuulostan jo melkein pulavuosien keittokirjantekijältä.

torstai 12. maaliskuuta 2020

Maalla-asujan harrastuksia

Yhdeksi mieluisimmista harrastuksistani ja vapaapäivieni rennosta ajankäytöstä on muodostunut raivaussahan kanssa tehtävä työ. Ojanpenkat kasvavat vimmatulla vauhdilla vesakkoa, eri-ikäiset taimikot metsässä kaipaavat raivausta ja ulkorakennusten ympäristön siistimiseen tarvitaan myös kättä pidempää.  

Kaupungissa asuessa ja muuttoa odotellessa luulin paneutuvani täällä puutarhan ja kasvimaan laittoon, mutta parin ensimmäisen kesän jälkeen realiteetit olivat ilmeiset: ei ollut kyse laiskuudestani tai huonosta kunnostani, että selkäni ei tahtonut kestää millään kasvimaalla möyrimistä. Yläselän välilevynpullistuman jälkeen otettu röntgenkuva paljasti asioita, joita en ollut osannut kuvitellakaan. Olin toki tyytyväinen, että sain tiedon siinä vaiheessa, etten itsepäisesti vain jatkanut kivuliasta kyykkimistä. Nyt olen ihan suosiolla luopunut kasvimaan pidosta ja istuttelen jotakin satunnaista ja helppoa, mikä ei vaadi pidempiaikaista työntekoa. Esimerkiksi viime syksynä laitoin kahteen lavaan valkosipulia, mikä saa kasvaa tai olla kasvamatta.

Kuopion Veli hommasi minulle oman raivausahan turvavarusteineen heti kohta muuttomme jälkeen. Raivausahatyö on siitä antoisaa, että selkä ei juurikaan rasitu. Työ tehdään selkä suorassa. Kehon liikkeet on monipuolisia ja epätasaisessa maastossa sahan kanssa liikkuessa saa tehokasta liikuntoa. Tällaiselle reilusti ylipainoiselle mummelille liikkuminen metsässä onkin ehkä raivaustyön haasteellisin osuus: jokainen askel pitää miettiä varman päälle, ettei kaadu sahoineen päivineen ojiin ja vesimonttuihin.  

Toki erittäin haasteellinen osuus on myös sahan käynnistäminen. Itse en saa vieläkään sahaa nykäistyä käyntiin - Pappa sen minulle aina tekee. Eilen tein lisäksi pitkän tovin töitä, että sain bensatankin korkin kiinni. Minun päättelykykyni ei ole vielä ratkaissut, kuinka korkin saisi ensi yrittämällä oikeille kolosilleen, ihan tuurilla se sitten ajan kanssa kohdilleen solahtaa. Vaan onhan se hyvä, että elämässä riittää haastetta ja uutta opittavaa vielä vanhoilla päivillä.

Raivaustyön palkitsevuus tulee välittömästi siitä, kun näet työsi jäljen. Kun raivaat omia maitasi, on omassa päätösvallassasi, annatko kasvun mahdollisuuden tuolle tahikka tuolle puulle. Minulla on nyt työn alla ihan talon läheisyydessä oleva entinen lehmihaka, johon isäni hakkuun jälkeen istutti viitisenkymmentä lehtikuusta. Suuret kiviröykkiöt reunustaa entistä peltoa ja röykkiöissä oli muutama vuosi sitten todellinen metsävadelma-apaja. Lisäksi tuolla palstalla on vanha metsäkaivo ja sen johdosta mieheni on nimennyt tuon lehtikuusimetsikön "kaivopuistoksi". Mies ulkoiluttaa alueella mielellään koiria ja koirat tykkäävät kaivella entisen pellon multamailta myyriä ja muita siimahäntiä. Lehtikuusien lisäksi jätän kasvamaan suurimmat koivut ja sopivin kohdin myös mäntyjä tai kuusia, mutta koivut ovat lehtikuusien ohella ensisijalla.

Rennolla mielellä täytyy tuohon raivaustyöhön suhtautua. Näinkin pienellä tilalla sitä työtä riittää loputtomiin. Vaikka huiskaisin raivausahan kanssa täyspäiväisesti, niin sitä mukaa kun saisin valmista olisi jo tilan toisella kulmalla uudet vesakot kasvaneet. Asia konkretisoitui minulle, kun huomasin yhtenä päivänä, että viime keväänä putipuhtaaksi raivaamaani kanalan ympäristöön on vajaassa vuodessa kasvanut uudestaan vyötärönkorkuinen pajukko.

perjantai 6. maaliskuuta 2020

Talven 2020 ensimmäisiä ja viimeisiä lumimaisemia maaliskuussa

Lumeen emme ole tänä talvena ehtineet kyllästyä. Oikeastaan talvesta ei ole mitään valittamistakaan, koska monilla on kaivot huutaneet tyhjyyttään ja vesisateet ovat tulleet tarpeeseen. Oma lukunsa on tuleva satokausi, mutta senkään onnistuminen ei ole meidän käsissä. Tulevaisuudenuskoa ja sinnikkyyttä kyllä viljelijät tarvitsevat tulevana keväänä.
Kuvat kotimme ympäristöstä ovat mitäänsanomattomia pilvisen päivän talvikuvia useimmille. Niille, joille kuviin liittyy muistoja tai tunnesiteitä, on kuvien anti rikkaampi.




keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Puulantorin 2 euron hevilaatikko laittaa ruuanlaittajan mielikuvituksen liikkeelle


Kangasniemen K-market Puulantorissa aloitettiin maaliskuun alussa kakkoslaatuisten hevituotteiden myynti. Pahvilaatikon hinta on 2e ja siinä myydään vihanneksia ja hedelmiä, jotka muuten päätyisivät hävikkiin.

Mies toi minulle aamun kirkonkyläreissullaan yhden laatikon. Kaikki laatikon tuotteet olivat käyttökelpoisia ja laatikon nähtyäni tiesin heti, mihin tuotteet käyttäisin: salaatti ja tomaatit päätyivät vihersalaattiin, omenista omenapiirakkaa, paprikoista ja kesäkurpitsasta Saaran papupataa (kun kaapissa sattui valmiiksi olemaan padan muut ainekset) ja granaattiomena, jossa on vain yksi "kosmeettinen  vika", naarmu kyljessä, odottaa Saaran pöydällä. Muutama päivä sitten Saara ihasteli ko. hedelmiä kaupassa ja jätimme ne ostamatta, kun kilohinta huiteli kuudessa eurossa.

Hevilaatikoiden myynti on tervetullut jatkumo Puulantorin vastuulliselle toiminnalle turhan hävikin kitkemiseksi. Kolme euroa maksavia päivän leipäpusseja on ollut myynnissä jo pidempään. Pussiin on pakattu saman päivän päiväyksellä olevia leipiä, pullia ja paistopisteen tuotteita. Keskimäärin yhden leivän hinnaksi jää 20-40 senttiä.

Toinen hävikkituote on "Evässäkki", johon on pakattu päiväyksen eineksiä, leikkeleitä, valmisruokia ja valmiiksipakattuja lihoja. Pussit hinnoitellaan kahden ja puolen euron kilohinnalla.

Kaikkien näiden hävikkiä kolkuttelevien tuotteiden kohdalla ostajan on hyvä muistaa, että hyvä ajatuksesi hävikkitaistelussa menee hukkaan, jos et ehdi tuotteita hyödyntää. Kun ostan leipiä ja lihoja, pakastan heti ylimääräiset, mitä en käytä samana päivänä. Hevilaatikon tuotteet on paras käyttää ostopäivänä.

(Tämä blogiteksti kuvineen on samalla ensimmäinen kokeilu päivityksen teosta puhelimella.)