keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Kuinka äitiys muuttuu vuosien vieriessä

Olen ollut äiti muutaman päivän yli 30 vuotta.
Äitinä oleminen on ollut huikaisevampaa, mielenkiintoisempaa ja antoisampaa, kuin mitä ikinä osasin kuvitellakaan. Ikinä - ei sekuntiakaan - en ole katunut päätöstäni hakeutua äidin rooliin. Koskaan en myöskään ole joutunut tilanteeseen, jossa olisin ajatellut olevani liian lujilla. Tilanteet, joissa olen ollut äärimmäisen lujilla äitinä ja ihmisenä, olen huokaissut pikaisen, hätäisen pyynnön Luojalleni, jotta Hän on tukenani tässä ihmisälyn ylitsekäyvässä vaikeudessa. Luottamus Jumalan huolenpitoon on antanut sisäistä rauhaa nähdä olosuhteiden yli. Myös suhde mieheeni, lasteni isään, on ollut aina voimavara, kun olemme yhdessä läpikäyneet vaikeita asioita.

Jos elämä on vaivatonta, ylenpalttisella menestyksellä ja hyvinvoinnilla pönkitettyä huolettomuutta, on suuri vaara alkaa suhtautua elämän pieniin rikkauksiin itsestäänselvyyksinä. Harkintakyky herpaantuu, näköalamme kutistuu ja alamme arvottaa asioita helpommin materialistisin arvoin.

Minulla on ollut suuri etuoikeus olla äiti kolmelletoista lapselle - seitsemälle tytölle ja kuudelle pojalle. Joka päivä sydämeni saa elämänenergiaa, kun ajattelen jokaisen lapsen omaa upeaa, uniikkia ja ainutlaatuista persoonaa.

Äitiys on muuttunut siinä, että tänä päivänä suurin rikkaus, mitä lasten olemassolo voi elämääni antaa, on henkisten arvojen puolella. Myönnän joskus toivoneeni lapsilleni menestystä, mieleisen elämäntehtävän löytymistä ja taloudellisestikin vakaata elämää.
Tällä hetkellä iloitsen, kun lapsi on saanut haluamansa opiskelu-tai työpaikan, on löytänyt elämänkumppanin tai seurustelukumppanin, asuu asiallisessa asunnossa tai selviää taloudellisista velvoitteista. Nämä kaikki on kuitenkin toissijaisia sen rinnalla, mitä äiti-lapsi-suhde minulle merkitsee jokaisen lapsen kohdalla.

Lapsen luonteesta ja myös elämäntilanteesta riippuu, kuinka hanakasti hän haluaa kertoa minulle asioistaan ja ongelmistaan tai pyytää neuvoja tai apua. Arvostan sitä, kun lapsi katsoo minut luottamuksen arvoiseksi kuuntelijaksi vaikeuksien yllättäessä. Arvostan yhtä lailla myös sitä, jos lapsi elää omaa elämäänsä ja ratkoo vastaantulevat pulmat ilman äidin kommentteja. Toki on myös asioita, joissa jokainen lapsista kääntyy äidin puoleen ja kysyy neuvoa.

Kun ajattelen lapsiani, sisälläni käy hyrinä. Tyytyväisyyden hyrinä. Olen kiitollinen siitä, että tänne asti olemme yhdessä selvinneet. Haluan edelleen pitää yllä avoimuuden ja täyden luottamuksen ilmapiiriä, jotta jokainen lapsi kokee helpoksi kertoa minulle omista asioistaan.

Omassa elämässäni kaikkein kallisarvoisinta, mitä olen omalta äidiltäni, kuin myös isoäideiltäni saanut, on esirukoukset. Muistan sen tyhjyyden konkreettisen tunnun, kun Lahja-mummo, isäni äiti kuoli ja yksi elämäni rukoilijamummoista oli poissa. Tällä hetkellä oman elämäni yksi kantavista voimista on oma äitini, joka rukoilee puolestani. Koen myös itse, että arvokkainta, kauaskantoisinta apua, mitä voin omille lapsilleni antaa, on rukoilla heidän puolestaan. Hyvin usein rukous on sydämen raskaita huokailuja Jumalan puoleen, kun lapsen elämässään läpikäymät vaikeudet ylittävät ihmisymmärryksen, eikä ole mitään neuvoa tai ratkaisua antaa.

Äitiys muuttuu ajan myötä syvemmäksi kokemukseksi tunnetasolla. Taloudelliset ja materialistiset asiat muuttuvat hyvin toisarvoisiksi. Jopa se, että toivoisin lasten olevan onnellisia, on muuttunut. Tällä hetkellä toivon, että lapset saisivat viisautta ja voimia käydä läpi elämän mukanaantuomat haasteet ja vaikeudet. Kyllä elämä antaa meille onnenhetkiäkin, mutta ei se ole itsetarkoitus.
Jumalan huolenpito elämässämme on kuitenkin peruskallio, joka ei aikojen saatossa muutu eikä häviä.

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Keittiön kello väärinpäin

Meillä on keittiössä ikkunalaudalla kello. Sellainen suuri ja pyöreä ja näyttää selkeästi yhdellä silmäyksellä, missä mennään. Lasi on kellosta särkynyt jo aikaa sitten, kun kello on sijoituspaikkansa vuoksi altis kissojen töytäisyille. Kellon sijoituspaikka on valikoitunut sen perusteella, että se näkyy koko keittiöön ja olohuoneenkin puolelta sopivasta kulmasta voi tarkistaa ajan juoksun.

Eilen käänsin kellon väärin päin. Siis niin, että kellon takapuoli on katsojaan päin ja kellotaulu on ikkunaan päin. Huomasin, että vaikka minulla oli vapaapäivä ja vapaa koko viikonloppu maanantaitakin myöten, vilkuilin kelloon tämän tästä. Ajatukset, jotka kelloonvilkaisun jälkeen syttyivät mieleen, kulkivat rataa: "noin paljon jo!", "ruoka ei ole vieläkään valmista", "milloinkas minä sinne kanalaan menisinkään, jos ensin...", "kello noin paljon, enkä ole saanut mitään aikaan". Jopa kahvikupillisen keiton voi tyrmätä kellon osoittama aika!

Mietin, olenko todellakin kellon orja. Tuoko kello minulle stressiä ja sääteleekö tuo ajan kulumista mittaava apuväline vapaapäiväni viettoa. Lähdenkö illalla nukkumaan sen mukaan, mitä kello on vai sen mukaan, milloin haluan mennä vuoteeseen tai tunnen olevani väsynyt.

Salakavalasti olen antautunut ajalle. Työpaikalla velvollisuuteni on huolehtia asioista oikeaan aikaan, mutta omassa kodissani, vapaa-ajallani ja varsinkin kun kukaan lapsista ei enää ole niin pieni, että tarvitsisi huolenpitoa ajallaan, minun ei pitäisi antaa määräysvaltaa  tekemisteni suhteen persoonattomalle varkaalle.

Älköön kukaan tarkoituksellisesti tai tahattomasti ymmärtäkö minua väärin: en nyt tarkoita tehtävien laiminlyömistä, vitkastelua, vastuusta kiemurtelua tai  ylenaikaista laiskottelua. Peräänkuulutan elämän katselua kaikessa rauhassa, elämisen perusasioista huolehtimista kaiken muun tekemisen ollessa plussaa, mikä ei ole mikään äitiyden ansiomerkki.

Tekstin kirjoittamisen katkaisi lapsi, joka juoksi ohitseni takki päällä, puhelin kädessä.
- "Äiti! Kato ulos! Kato, mikä auringonlasku! Äkkiä kuvaamaan!"
Yhtäkkiä minullekin oli maailman tärkein asia nähdä auringon viimeiset säteet tältä päivältä ja pakkastaivaan kirjovat vaaleansiniset ja -punaiset, huikeat värien sävyt.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Aapeli kovisteli

Vieläkin on sellainen varuillaan oleva olo ja huomio kiinnittyy jokaiseen valon välähdykseen. Vuodenvaihteen myrsky tuulineen, lumisateineen ja sähkökatkoineen oli kyllä rasittava ja haasteellinenkin. Pisimpään sähkö oli pois viisitoista tuntia, mutta pitkää katkosta edeltänyt vuorokausi jatkuvine eripituisine katkoineen hankaloitti kyllä elämää ärsyttävästi. Onneksi minulla oli vapaapäiviä, mutta vapaapäiville suunnitellut työt jäivät tyystin tekemättä, kun ei voinut tehdä taikinoita tai ottaa pakastimesta ruokatarpeita sulamaan, kun ei ollut takeita uunin toimimisesta. Leivinuunissa toki tein sen mikä oli järkevää, mutta suurien tiskivuorien kasvattaminen ei houkutellut, kun ilman raanavesiä on tämän huushollin tiskien tiskaus kynttilänvalossa utopiaa.

Kangasniemi pääsi kuulema valtakunnan uutisiinkin asti poikkeuksellisista sähkökatkoista johtuen. Itse en ehtinyt noita uutisia katsomaan/lukemaan. Kun katseli Järvi-Suomen Energian sivuilla olevaa häiriökarttaa, oli koko Kangasniemen alue punamustilla pilkuilla kuin ruttotautinen. Ihmeen nopeasti korjaajat saivat kuitenkin haasteellisen työnsä tehtyä, kun tuntui siltä, että toisesta päästä kun sai raivattua, toisessa päässä oli jo uutta korjattavaa. Minulla on kuitenkin aavistus, että kun lämpötila menee suojan puolelle ja lumi puiden oksilla saa lisää painoa, ollaan uusien ongelmien edessä. Metsät, vesakot ja pensaikot ovat täällä nyt todella harvinainen näky: en muista milloin viimeksi olisin nähnyt oksien painuvan samalla tavalla lumen painon alla.

Tulevana kesänä tämän talven opetukset kyllä laittavat siivoamaan sähkölinjat väljältä alueelta puista ja pensaista.

Meillä pisin yhtämittainen katkos kesti siis 15 tuntia. Onneksi ulkona  oli pakkasta alle kymmenen astetta, koska kovemmalla pakkasella olisi jo täällä sisälläkin tullut vilu ja kanalan asukkaat olisi pitänyt evakuoida rönttähuoneeseen. Vaikka lämmitin talon keskellä olevaa leivinuunia, puuhellaa ja takkaa, oli talon päädyissä olevissa makuuhuoneissa jo kylmä. Pidemmässä sähköttömässä tilanteessa asuminen keskittyisi tulisijojen lähelle.

Lunta on satanut paljon. Saappaan varsi ei enää riitä. Tästä aloitetaan nyt tämän talven vietto.