Talolta tuli reipas ja energinen, kirpeää syysilmaa hengittänyt joukko. Melskan perheen mukana reissussa oli Anne-Mari ja Kampaajatyttö. Tulijat toivat omenia ja marjoja pakasteesta.
Marjojen keruuta oli tehokkaasti hillinnyt jokaikisessä marjassa pörissyt ampiainen tai muu ärhäkästi pistävä otus. Mustia viinimarjoja, karhunvattuja ja tyrniä olisi vielä poimittavaksi. Metsään eivät viikonloppumatkalaiset olleet ehtineet lainkaan.
Minulla on yövuorojen välissä yksi vapaapäivä. Olen ollut hyvin kiitollinen tarjolla olleesta työstä.
Muutamana yönä luin Mirkka Lappalaisen tutkimustyön tuloksena syntynyttä kirjaa, joka kertoo suuresta nälänhädästä Suomessa 1695-1697. ("Jumalan vihan ruoska" kustannusosakeyhtiö Siltala 2012).
Yksityiskohtaisuudessaan rajulla tavalla koskettava tieto suomalaisten esi-isiemme historiasta pysähdytti ajattelemaan ja uudelleenarvioimaan omaa suhtautumistaan tämän päivän hyvinvointiin ja kansamme nykyisiin ongelmiin. Hyvin pian kirjaa lukiessa tuli tunne, että naiivi valitteluni kaupan lihatiskin äärellä "mitähän sitä tänään laittaisi ruuaksi" on räikeän surullista kirjan kertomaa vasten peilattuna.
En ollut aikaisemmin käsittänyt, että pahimpien kato-ja nälkävuosien aikana suomalaisia menehtyi ravinnon puutteeseen (=nälkään) ja kulkutauteihin kolmasosa väestöstä. Pahimpina aikoina ei ravinnoksi saatu edes surullisenkuuluisaa pettua, kun kovien pakkasten takia männyn nilakerrosta ei saatu irrotettua. Pettujauhosta tulikin kauppatavara, jonka hinta kohosi varsinkin katovuonna 1697.
Sammalen ja oljen syömisestä tulikin pettua tavallisempi hengenpidike, mutta monen kohtaloksi sekin ruoka koitui.
Myös kalan ja metsämarjojen saanti katovuosina vaikeutui. Kato oli kaikenkattava ja totaalinen. Monin ajoin myös suolasta oli pulaa. Kun väki oli syönyt kaiken syötäväksi kelpaavan perheen kissoja ja koiria myöten, oli edessä kerjuulle lähtö. Katovuosien surullinen seuraus oli valtavat kerjäläisjoukot, jotka epätoivoisesti kulkivat viimeisillä voimillaan ruokaa etsien ja samalla valloilleen pääsivät tappavat kulkutaudit, joita kerjäläislaumat levittivät. Lavantauti, punatauti ja pilkkukuume jatkoi siitä, mihin ruuan loppuminen oli kansakunnan johdattanut.
Luin kirjaa alusta noin puoleenväliin ja tekstin muuttuessa realistisuudessaan ylitsepääsemättömän raskaaksi, luin vain otteita sieltä täältä. Jotta pääsen selville niistä asioista, jotka kansakuntamme nosti uudelleen jaloilleen, aion koota itseni ja lukea kirjan loppuun.
Kerroin kirjasta myös lapsille. Miika, joka on innokas oppimaan uutta ja on kiinnostunut monen muunkin ohella myös historiasta, luki kirjaa mielenkiinnolla. En ole varma, välittyykö tämän päivän koululaisille historianopetuksesta tämä kansakuntamme murheellinen vaihe niin selkeästi, että nuoret ymmärryksen tasolla käsittäisivät, mitä Suomi on joskus läpikäynyt.
Yksi erittäin positiivinen vaikutus tähän kirjaan tutustumisella oli: kaikki ruoka, mitä eteeni saan, tuntuu aivan kohtuuttoman arvokkalta ja hyvältä.
Jos olet kiinnostunut historiasta, suomalaisuudesta tai ruokakulttuurista, suosittelen kirjaa luettavaksi. Suhtautumisesti ruokaan ei ole entisellään tämän kirjan luettuasi.
Kymmenen vuotta suurperhetarinaa: ensin Ruoholahden maisemissa ja kesästä 2015 jatkuen Kangasniemellä, kirjoittajan syntymäkotitilalla.
sunnuntai 31. elokuuta 2014
maanantai 25. elokuuta 2014
Unelma pois piironginlaatikosta
Elämän tekee mielenkiintoiseksi muun muassa se, että kaikkea kivaa ja ennalta-arvaamatonta voi sattua ja tapahtua. Elämässä on erityisen mukavaa haaveilu ja unelmointi ja myös toimet, joilla niitä unelmia kohden käydään. Välillä jäämme katselemaan olosuhteita (joo, kyllä - muistan erään vedenpäällä kävelijän, joka käänsi katseensa veden tyrskyihin ja alkoi vajota) ja välillä unelmat haalistuvat. Ja välillä pitää nostaa se kehyksiin asetettu unelman kuva piironginlaatikosta, pyyhkiä pölyt päältä ja asettaa taas näkyvälle paikalle.
Täällä on ihana välillä kertoa ajatuksiaan kuin päiväkirjalle ikään, koska kommenttinne ja palautteenne on niin kannustavaa ja mieltä lämmittävää. Ne lukijat, jotka ovat roikkuneet sitkeästi vankkurien matkassa ovat jo oppineet tuntemaan minut ja ajatukseni aika hyvin. Nämä lukijat myös osaavat myhäillä ymmärtävästi, kun innostun välillä milloin mistäkin asiasta. Muistanette halkokaupan ja marjatilan, ihan nyt esimerkkejä mainitakseni. Tai eihän sitä oikeasti tiedä, vaikka joskus vielä marjoja tai polttopuita kauppaankin - ainakin siihen on nyt laillinen lupa. Laajensin nimittäin yritykseni toimialoja ihan vastaisenkin varalle.
Siihenkin ovat lukijat saaneet tottua, että soudan ja huopaan ja pähkäilen asioita suuntaan jos toiseenkin. Mutta eikös se ole elämässäkin aika usein niin, että katselemme ja pohdiskelemme, mikä olisi meille parasta.
Tänä iltana minulle tuli kuitenkin sellainen tunne, että ei hyvänen aika tänne auta jäädä jahkaamaan yhtään ylimääräistä vuotta, jos kerran ensi kesänä isin töiden puolesta pääsisimme lähtemään... Syödään sitten vaikka pettua, ahventa ja mettän marjoja, mutta kyllä se taitaa olla talolle päästävä jo ensi kesänä. Kun ei kerran noilla teinitytöilläkään ole mitään maallelähtöä vastaan, niin mitä heitä tänne istuttamaan opiskelemaan, vaan viedään heidät opiskelemaan maaseudun rauhaan.
Kun kaiken lisäksi katselen vanhenevaa miestäni, joka tätä nykyä aikalailla sisulla töihin lähtee, niin kyllä minä hänellekin jo vapautuksen ajohommista soisin. Kyllä hän on jo 30 vuotta ehtinyt bussia Helsingissä ajaa, niin eiköhän tuo ala riittää.
Isi kävi kahdeksalta kotona ruokatunnilla ja kysyin häneltä, olisiko hänelle suuri murhe ja menetys, jos ensi syksynä ei oravalinjalle pääsisikään ("oravalinja" on linja 23 Seurasaareen). Ja isi totesi, että ei hän varmasti töihin ikävöisi. Mehän välillä väläyttelimme sitä mahdollisuutta, että isi tekisi yhden ylimääräisen työvuoden. Mitään päätöstä sen suhteen ei oltu vielä tehty.
Jos tämäniltainen innostus etenee ja käytännön asiat järjestymisellään muuttoa edesauttavat, ei ole ollenkaan mahdottomuus, vaikka ensi kesänä suuntaamme seitsemän lapsen kanssa Lautakankaan talolle. Anne-Mari suunnistaa omien väylämerkkiensä lomitse, mutta suuri ilo olisi saada hänet myös Kangasniemelle. (Sitä juolavehnää kitkemään.)
Tämmöisiä uusia vanhoja asioita tänä iltana.
Ja tiedättekö mitä: minulla on syvä rauha sisimmässä, kun olen tämän tekstiksi kirjoittanut. Eli ehkä ei ihan harakoille ole tämä homma menossa.
Kaivelkaapas tekin jokin haave esille piironginlaatikosta.
Täällä on ihana välillä kertoa ajatuksiaan kuin päiväkirjalle ikään, koska kommenttinne ja palautteenne on niin kannustavaa ja mieltä lämmittävää. Ne lukijat, jotka ovat roikkuneet sitkeästi vankkurien matkassa ovat jo oppineet tuntemaan minut ja ajatukseni aika hyvin. Nämä lukijat myös osaavat myhäillä ymmärtävästi, kun innostun välillä milloin mistäkin asiasta. Muistanette halkokaupan ja marjatilan, ihan nyt esimerkkejä mainitakseni. Tai eihän sitä oikeasti tiedä, vaikka joskus vielä marjoja tai polttopuita kauppaankin - ainakin siihen on nyt laillinen lupa. Laajensin nimittäin yritykseni toimialoja ihan vastaisenkin varalle.
Siihenkin ovat lukijat saaneet tottua, että soudan ja huopaan ja pähkäilen asioita suuntaan jos toiseenkin. Mutta eikös se ole elämässäkin aika usein niin, että katselemme ja pohdiskelemme, mikä olisi meille parasta.
Tänä iltana minulle tuli kuitenkin sellainen tunne, että ei hyvänen aika tänne auta jäädä jahkaamaan yhtään ylimääräistä vuotta, jos kerran ensi kesänä isin töiden puolesta pääsisimme lähtemään... Syödään sitten vaikka pettua, ahventa ja mettän marjoja, mutta kyllä se taitaa olla talolle päästävä jo ensi kesänä. Kun ei kerran noilla teinitytöilläkään ole mitään maallelähtöä vastaan, niin mitä heitä tänne istuttamaan opiskelemaan, vaan viedään heidät opiskelemaan maaseudun rauhaan.
Kun kaiken lisäksi katselen vanhenevaa miestäni, joka tätä nykyä aikalailla sisulla töihin lähtee, niin kyllä minä hänellekin jo vapautuksen ajohommista soisin. Kyllä hän on jo 30 vuotta ehtinyt bussia Helsingissä ajaa, niin eiköhän tuo ala riittää.
Isi kävi kahdeksalta kotona ruokatunnilla ja kysyin häneltä, olisiko hänelle suuri murhe ja menetys, jos ensi syksynä ei oravalinjalle pääsisikään ("oravalinja" on linja 23 Seurasaareen). Ja isi totesi, että ei hän varmasti töihin ikävöisi. Mehän välillä väläyttelimme sitä mahdollisuutta, että isi tekisi yhden ylimääräisen työvuoden. Mitään päätöstä sen suhteen ei oltu vielä tehty.
Jos tämäniltainen innostus etenee ja käytännön asiat järjestymisellään muuttoa edesauttavat, ei ole ollenkaan mahdottomuus, vaikka ensi kesänä suuntaamme seitsemän lapsen kanssa Lautakankaan talolle. Anne-Mari suunnistaa omien väylämerkkiensä lomitse, mutta suuri ilo olisi saada hänet myös Kangasniemelle. (Sitä juolavehnää kitkemään.)
Tämmöisiä uusia vanhoja asioita tänä iltana.
Ja tiedättekö mitä: minulla on syvä rauha sisimmässä, kun olen tämän tekstiksi kirjoittanut. Eli ehkä ei ihan harakoille ole tämä homma menossa.
Kaivelkaapas tekin jokin haave esille piironginlaatikosta.
perjantai 22. elokuuta 2014
Lohkomistilaisuus talolla ja ajatuksia lupauksista
Tein taas muutaman yövuoron ja nyt tuntuu, että univelatkin alkaa olla kuitattu. Pääsin eilen aamulla valvomasta ja nukuin eilisen päivän aikana muutaman tunnin. Illalla olikin sitten pakko kömpiä sänkyyn jo kahdeksalta. Nukuin koko yön aika lahjakkaasti ja tänä aamuna saatuani lapset kouluun jatkoin nukkumista. Kahdeltatoista heräsin ja sitten tuntui siltä, että elämä alkaa olla mallillaan. Varmasti hyvin mielenkiintoista lukea yötyöläisen nukkumisista, mutta kyllä eilenillalla päätä omaan tyynyyn painaessa tuli mieleeni, että pitäisipä blogin lukijoille taas hehkuttaa, kuinka ihanaa on nukkuminen! Yötöiden aikana nukun päivisin usein patjalla hoitohuoneen lattialla, niin omaan sänkyyn pääseminen tuntuu suurelta juhlalta.
Kyllä lapsetkin ovat ansainneet kiitoksen sanan kärsivällisyydestään ja omatoimisuudestaan. Silloin kun molemmat vanhemmat ovat yöllä töissä jää väistämättä varsinkin vanhemmille lapsille tavallista enemmän vastuuta. Kukaan ei ole valittanut vastuusta ja kaikki ovat tehneet parhaansa, että sopu on säilynyt ja kotihommat sujuneet.
Nyt aprikoitsen tiistaisen lohkomistilaisuuden kanssa, olenko lähdössä Lautakankaalle Pikkuveljen mukana. Täydellinen tilaisuus pitää sisarustapaaminen kahden velipojan kanssa, tavata äitiä, römpiä Lautakankaan metsissä ja käväistä ehkä Pikkuveljen saaressa saunomassa ja uimassa. Mutta kuitenkin minusta tuntuu, että nyt pitäisi jäädäkin kotiin, koska itse pääasia, eli lohkominen, sujuu ilman paikallaoloani.
Sanoin äsken puhelimessa Pikkuveljelle, että jos tulen toisiin ajatuksiin lähdön suhteen, niin ilmoitan ajoissa. Matka kun kestäisi vain maanantai-illasta tiistai-iltaan. Joskus on tilanteita, että kannattaa kuunnella sisäistä ääntä, vaikka asiat näyttäisivät silmissämme kuinka järkeviltä ja toteuttamisen arvoisilta tahansa.
Nyt minusta kuitenkin tuntuu siltä, että minua enemmän tarvitaan kotona. Katsotaan, muuttuuko ajatus ennen maanantai-iltaa.
. . .
Luin eilen Ville Pitkäsen artikkelin uusimmasta Ristin Voitto-lehdestä. Juttua lukiessani minulle kirkastui eräs asia, jota on sivuttu useaan otteeseen myös täällä blogissa.
Raamattuhan on täynnä Jumalan lupauksia. Monet lupauksista koskevat Israelin kansaa, monet ovat lupauksia Jumalan lapsille. Jumala on iätön ja iankaikkinen ja kaikki Hänen lupauksena ovat "niin ja aamen", iankaikkisia, aina yhtä varmoina vastaanotettaviksi ja itselle lunastettaviksi.
Ville Pitkänen muistutti kirjoituksessaan, että luottamuksemme Jumalan Raamatussa oleviin lupauksiin ei ole omien ponnisteluidemme tulos. Emme voi "pumpata" itseemme luottamusta, emme voi ajatustyöllä "uskoa paremmin", mitä Jumala on meille luvannut. " - Ihminen ei pysty psyykkaamaan itseään siihen, että luottaisi Jumalaan. Se on uskottelua. Raamattu opettaa, että Jumala lahjoittaa aidon uskon ja että se tulee Sanan kautta" Ville Pitkänen kirjoittaa.
" - Meidän elämässämme tapahtuu varmasti monenlaisia asioita, vaikkemme niitä pyytäisikään. Silti Raamattu kehottaa meitä anomaan, etsimään ja kolkuttamaan. Se lähentää meidän ja Jumalan välistä suhdetta."
..."Meillä ihmisillä on usein valtava halu nähdä kaikki lupaukset toteutuneina jo tässä ajassa, kun taas Jumalan silmin tämä elämä ei ole mikään irrallinen kokonaisuus, vaan pienenpieni osa iankaikkisuutta."
Ville Pitkänen puki mielestäni hyvin sanoiksi sen, mitä olen yrittänyt täällä sillointällöin kyselijöille selventää. Ja usko Jumalan lupausten täyttymiseen on asia, jota me voimme lapsenomaisesti Jumalalta rukoilla. Jumala mielellään vastaa tähän pyyntöön, koska Hän odottaa meiltä lupaa siihen, että antaudumme kokonaan Hänen johdatukseensa ja lupausten omistamiseen henkilökohtaisessa elämässämme. Jumala ei koskaan tyrkytä meille mitään.
Ville Pitkäseltä on ilmestynyt kirja "Anokaa niin teille annetaan". Kirjan esittelytekstissä mainitaan:
"Pitkänen opettaa selkeästi ja johdonmukaisesti, miten anomisrukousta voidaan soveltaa arjessa. Perustana on luottaminen Jumalan lupauksiin."
Kirjaa on saatavilla Aikamediasta http://www.aikamedia.fi/.
Kyllä lapsetkin ovat ansainneet kiitoksen sanan kärsivällisyydestään ja omatoimisuudestaan. Silloin kun molemmat vanhemmat ovat yöllä töissä jää väistämättä varsinkin vanhemmille lapsille tavallista enemmän vastuuta. Kukaan ei ole valittanut vastuusta ja kaikki ovat tehneet parhaansa, että sopu on säilynyt ja kotihommat sujuneet.
Nyt aprikoitsen tiistaisen lohkomistilaisuuden kanssa, olenko lähdössä Lautakankaalle Pikkuveljen mukana. Täydellinen tilaisuus pitää sisarustapaaminen kahden velipojan kanssa, tavata äitiä, römpiä Lautakankaan metsissä ja käväistä ehkä Pikkuveljen saaressa saunomassa ja uimassa. Mutta kuitenkin minusta tuntuu, että nyt pitäisi jäädäkin kotiin, koska itse pääasia, eli lohkominen, sujuu ilman paikallaoloani.
Sanoin äsken puhelimessa Pikkuveljelle, että jos tulen toisiin ajatuksiin lähdön suhteen, niin ilmoitan ajoissa. Matka kun kestäisi vain maanantai-illasta tiistai-iltaan. Joskus on tilanteita, että kannattaa kuunnella sisäistä ääntä, vaikka asiat näyttäisivät silmissämme kuinka järkeviltä ja toteuttamisen arvoisilta tahansa.
Nyt minusta kuitenkin tuntuu siltä, että minua enemmän tarvitaan kotona. Katsotaan, muuttuuko ajatus ennen maanantai-iltaa.
. . .
Luin eilen Ville Pitkäsen artikkelin uusimmasta Ristin Voitto-lehdestä. Juttua lukiessani minulle kirkastui eräs asia, jota on sivuttu useaan otteeseen myös täällä blogissa.
Raamattuhan on täynnä Jumalan lupauksia. Monet lupauksista koskevat Israelin kansaa, monet ovat lupauksia Jumalan lapsille. Jumala on iätön ja iankaikkinen ja kaikki Hänen lupauksena ovat "niin ja aamen", iankaikkisia, aina yhtä varmoina vastaanotettaviksi ja itselle lunastettaviksi.
Ville Pitkänen muistutti kirjoituksessaan, että luottamuksemme Jumalan Raamatussa oleviin lupauksiin ei ole omien ponnisteluidemme tulos. Emme voi "pumpata" itseemme luottamusta, emme voi ajatustyöllä "uskoa paremmin", mitä Jumala on meille luvannut. " - Ihminen ei pysty psyykkaamaan itseään siihen, että luottaisi Jumalaan. Se on uskottelua. Raamattu opettaa, että Jumala lahjoittaa aidon uskon ja että se tulee Sanan kautta" Ville Pitkänen kirjoittaa.
" - Meidän elämässämme tapahtuu varmasti monenlaisia asioita, vaikkemme niitä pyytäisikään. Silti Raamattu kehottaa meitä anomaan, etsimään ja kolkuttamaan. Se lähentää meidän ja Jumalan välistä suhdetta."
..."Meillä ihmisillä on usein valtava halu nähdä kaikki lupaukset toteutuneina jo tässä ajassa, kun taas Jumalan silmin tämä elämä ei ole mikään irrallinen kokonaisuus, vaan pienenpieni osa iankaikkisuutta."
Ville Pitkänen puki mielestäni hyvin sanoiksi sen, mitä olen yrittänyt täällä sillointällöin kyselijöille selventää. Ja usko Jumalan lupausten täyttymiseen on asia, jota me voimme lapsenomaisesti Jumalalta rukoilla. Jumala mielellään vastaa tähän pyyntöön, koska Hän odottaa meiltä lupaa siihen, että antaudumme kokonaan Hänen johdatukseensa ja lupausten omistamiseen henkilökohtaisessa elämässämme. Jumala ei koskaan tyrkytä meille mitään.
Ville Pitkäseltä on ilmestynyt kirja "Anokaa niin teille annetaan". Kirjan esittelytekstissä mainitaan:
"Pitkänen opettaa selkeästi ja johdonmukaisesti, miten anomisrukousta voidaan soveltaa arjessa. Perustana on luottaminen Jumalan lupauksiin."
Kirjaa on saatavilla Aikamediasta http://www.aikamedia.fi/.
maanantai 11. elokuuta 2014
Uusi kouluvuosi - kahdeksan koululaista perheessä
Kyllä on ollut mukava tänään tehdä kotitöitä! Lopetin tänä aamuna viiden yön "työputken" vanhainkodissa ja sinä aikana jäivät pakostakin kotityöt vähemmälle. On niin mukavaa tiskata ja pestä pyykkiä, laittaa ruokaa ja kysellä huomisen aamun puurotilauksia kouluunlähteviltä.
Tänään alkoi jo lähihoitajaopiskelijoiden koulu ja peruskoulunsa päättäneen "ammattiopintoihin valmentava koulutus". Huomenna lähtee kuusi peruskoululaista - mahdoinkohan laskea oikein? Kuusi tuntuu oudon vähältä.
Ainoastaan yhdellä koululaisella koulu sijaitsee kävelymatkan päässä, niin tämä päivä merkitsi myös matkakorttipinkan lataamista. Kukaan koululaisista ei saa koulumatkalippujaan ilmaiseksi koulusta.
Kaikilla koululaisilla näyttää olevan tyytyväinen mieli koulun alkamisesta. Kukaan ei ole kaihonnut loman jatkumista. Tällainen mieliala enteilee innostunutta ja hyvää lukuvuoden alkua.
Kouluvuodesta tulee merkittävä erityisesti ammattiinsa valmistuvilla ja yhdellä tytöistä, jolla nyt alkaa peruskoulun viimeinen vuosi. Hän luonnollisesti pohtii jo tulevia urahaaveitaan.
Moni on viime aikoina jo kysellytkin ensi kesämme (jHs) suunnitelmista. Jo tässä vaiheessa on tullut päivänselväksi, että maallemuuttomme ei toteudu ainakaan koko perheen osalta vielä ensi kesänä. Näiden peruskoulunsa päättävien, ammattiopintoja aloittelevien asunto,- koulu- ja toimeentuloasioiden järjestymistä odotellessa me isin kanssa olemme päättäneet tehdä lujasti töitä ainakin vielä kesään 2016 asti Helsingissä. Siihen oivallisesti kannustaa myös talon johdosta verottajan lähettämät lahja- ja perintöveromuistamiset. Unelmilla tahtoo olla hintansa ja tällä unelmalla se oli yllättävän suuri.
Eipä ole hämähäkinverkot päässeet Lautakankaan talon ovenpieliin tänä kesänä syntymään. Siitä ovat pitäneet huolen suvun nuoriso, joka on ilahduttavasti käynyt taloa asumassa äitini lisäksi. Kutkuttavan mukavalta tuntuu sekin ilmoille heitetty ajatus, jos vaikka ensi keväänä lähihoitajaksi valmistuva "Minä muutan maalle" -blogin Anne-Mari muuttaisikin maalle Lautakankaalle. Olisi siellä jo nyhtämässä juolavehniä tulevalta kasvimaalta meille valmiiksi.
Minusta on oikein mukavaa sekin, että Melskan perhe viihtyy talolla sanojensa mukaan hyvin.
Puolitoista, jos ei kaksikin kuukautta odotettu vesisade alkoi ryöpytä ulkona. Ei enää tahdo edes muistaa, mitä vesisade on ja miltä se helteen jälkeen tuoksuu. Kunhan nyt ei jäisi tuollaiseksi yhdeksi saavilliseksi. Sadetta kuuntelisi vaikka koko yön.
Taidan mennä vielä teekolpakkoni kanssa parvekkeelle hengittämään.
Pienimmät koululaiset nukkuu ja isi on töissä.
Olkaa tekin hyvillä mielin elämästä.
Tänään alkoi jo lähihoitajaopiskelijoiden koulu ja peruskoulunsa päättäneen "ammattiopintoihin valmentava koulutus". Huomenna lähtee kuusi peruskoululaista - mahdoinkohan laskea oikein? Kuusi tuntuu oudon vähältä.
Ainoastaan yhdellä koululaisella koulu sijaitsee kävelymatkan päässä, niin tämä päivä merkitsi myös matkakorttipinkan lataamista. Kukaan koululaisista ei saa koulumatkalippujaan ilmaiseksi koulusta.
Kaikilla koululaisilla näyttää olevan tyytyväinen mieli koulun alkamisesta. Kukaan ei ole kaihonnut loman jatkumista. Tällainen mieliala enteilee innostunutta ja hyvää lukuvuoden alkua.
Kouluvuodesta tulee merkittävä erityisesti ammattiinsa valmistuvilla ja yhdellä tytöistä, jolla nyt alkaa peruskoulun viimeinen vuosi. Hän luonnollisesti pohtii jo tulevia urahaaveitaan.
Moni on viime aikoina jo kysellytkin ensi kesämme (jHs) suunnitelmista. Jo tässä vaiheessa on tullut päivänselväksi, että maallemuuttomme ei toteudu ainakaan koko perheen osalta vielä ensi kesänä. Näiden peruskoulunsa päättävien, ammattiopintoja aloittelevien asunto,- koulu- ja toimeentuloasioiden järjestymistä odotellessa me isin kanssa olemme päättäneet tehdä lujasti töitä ainakin vielä kesään 2016 asti Helsingissä. Siihen oivallisesti kannustaa myös talon johdosta verottajan lähettämät lahja- ja perintöveromuistamiset. Unelmilla tahtoo olla hintansa ja tällä unelmalla se oli yllättävän suuri.
Eipä ole hämähäkinverkot päässeet Lautakankaan talon ovenpieliin tänä kesänä syntymään. Siitä ovat pitäneet huolen suvun nuoriso, joka on ilahduttavasti käynyt taloa asumassa äitini lisäksi. Kutkuttavan mukavalta tuntuu sekin ilmoille heitetty ajatus, jos vaikka ensi keväänä lähihoitajaksi valmistuva "Minä muutan maalle" -blogin Anne-Mari muuttaisikin maalle Lautakankaalle. Olisi siellä jo nyhtämässä juolavehniä tulevalta kasvimaalta meille valmiiksi.
Minusta on oikein mukavaa sekin, että Melskan perhe viihtyy talolla sanojensa mukaan hyvin.
Puolitoista, jos ei kaksikin kuukautta odotettu vesisade alkoi ryöpytä ulkona. Ei enää tahdo edes muistaa, mitä vesisade on ja miltä se helteen jälkeen tuoksuu. Kunhan nyt ei jäisi tuollaiseksi yhdeksi saavilliseksi. Sadetta kuuntelisi vaikka koko yön.
Taidan mennä vielä teekolpakkoni kanssa parvekkeelle hengittämään.
Pienimmät koululaiset nukkuu ja isi on töissä.
Olkaa tekin hyvillä mielin elämästä.
maanantai 4. elokuuta 2014
Vahva turva aivan
Täällä isosiskot pähkäilee, mille luokalle kukin pikkuveljistä menee. Pähkäilevät ja kauhistelevat. Se, että meidän pikkuisin poika menee jo viidennelle luokalle, on tosi vaikea käsittää. Saara-tillikka aloittaa toisen luokan ja yksi isoista tytöistä aloittaa peruskoulun jälkeiset opinnot.
Koulujen alkuun on yksi viikonhuiske ja sydänalassa nipistelee kesäloman äkillinen riento.
Vaihteeksi kesämme oli enimmäkseen rauhallista kotonaoloa. Jotkut lapsista reissasi, mutta koko perheen matkaa maalle emme tehneet. Isi sai sovittua kaksi kesälomaviikkoaan myöhäisempään ajankohtaan ja minä olen tehnyt kaikki tarjolla olleet keikkavuorot vanhainkotiin. Vuorot ovat olleet enimmäkseen yövuoroja ja olen niistä kovasti tykännyt. Keskiviikkoiltana pääsen kokeilemaan ihan kunnon puserrusta, kun olen luvannut tehdä viisi yövuoroa. Vuorot loppuvat juuri sopivasti koulun alkuun.
Helteillä hierontaan tulevat vain ne, jotka eivät enää ilman hierontaa pärjää, eli oikeasti kipeät. Ajatus öljyllä läträämisestä hikivettä valuvalla iholla ei moniakaan innosta. Hoitohuoneeni on onneksi varjon puolella ja tuulettimella huone saadaan ihan miellyttävän viileäksi. Eli mielihyvin hoidan asiakkaita myös helteillä.
Meidän isi on ollut tunnetusti työintoinen. Into työhön hänellä on edelleen, mutta asteen verran siirtymistä eläkeläisajatteluun on ollut havaittavissa.
Eräänä iltapäivänä hän teki lähtöä työvuoroon, joka alkoi iltapäivällä ja päättyi yöllä kolmelta. Hän oli juuri tullut kylmästä suihkusta ja istui keittiössä syömässä. Ennenkuin hän ehti syödä, oli työpaidan selkämys hiestä läpimärkä. Tuota taustaa vasten ymmärsin hänen sanavalintansa:
- "Kohta pitää lähteä sinne peltiseen kidutuskammioon,"
Toki hän nauroi puheittensa päälle ja pyyhki samalla hikeä niskastaan, mutta tämän kesän aikana puheet "helteellä on kaikkein parhaat työkelit" ovat jääneet tykkänään pois.
Helsingin kaupunkiliikenteen busseista edelleen vain murto-osa on ilmastoituja, joten useimmiten kuljettajan ohjaamon lämpötila nousee yli 50 asteen tällaisina päivinä.
Myötätunto ja esirukoukset saattelevat miestäni työhön.
Oletteko havainneet saman asian kuin minä? Onko teidän mielestänne "maailmanmeno" muuttunut viime kuukausien aikana? Eikö tunnukin siltä, että ihmiskunnan elossa on entistä enemmän epävarmuustekijöitä, jotka tekevät olosta turvattoman tuntuista? Ja onko niin, että ikäänkuin turrumme huomaamatta sille epävarmuudelle, hyväksymme sen ja jatkamme elämistä. Mutta kun tarkastelemme sydämemme tilaa, se vaivihkaa muuttunut perusvire on sieltä löydettävissä. Eron huomaa vasta sitten, kun muistelee tuntemuksiaan vaikkapa toissakesältä.
Näissä tunnelmissa olen kokenut, että nyt täytyy painautua ihmisenä, äitinä, puolisona, ystävänä, hoitajana, armahdettuna syntisenä ja taivaan perillisenä entistä tiiviimmin Raamatun lupauksiin, Jumalan läheisyyteen rukouksen kautta ja keskittyä entistä enemmän keskusteluun Jumalan kanssa.
Jos koet, että elämäsi tukirakennelmat ovat huteralla pohjalla tai että olosi tuntuu epävarmalta ja pelkäät asioita, suosittelen sinulle Raamatun lukua ja asioittesi kertomista Taivaan Isälle. Jos tuntuu, että et löydä mitään itsellesi näillä keinoin, hakeudu sellaisen seurakunnan tilaisuuksiin, jonka tunnet tai tiedät perustuvan Jumalan Sanalle. Älä hämäänny ihmisistä. Kaikki seurakunnat koostuvat ihan tavallisista ihmisistä.
Ja vielä: jos koet, että haluaisit jossakin elämäsi asiassa meidän blogiystävien esirukoustukea, laita kommentoimalla viestiä.
Jumala haluaisi ilmestyä monen elämässä, mutta Hän odottaa, että annamme Hänen avulleen luvan.
Koulujen alkuun on yksi viikonhuiske ja sydänalassa nipistelee kesäloman äkillinen riento.
Vaihteeksi kesämme oli enimmäkseen rauhallista kotonaoloa. Jotkut lapsista reissasi, mutta koko perheen matkaa maalle emme tehneet. Isi sai sovittua kaksi kesälomaviikkoaan myöhäisempään ajankohtaan ja minä olen tehnyt kaikki tarjolla olleet keikkavuorot vanhainkotiin. Vuorot ovat olleet enimmäkseen yövuoroja ja olen niistä kovasti tykännyt. Keskiviikkoiltana pääsen kokeilemaan ihan kunnon puserrusta, kun olen luvannut tehdä viisi yövuoroa. Vuorot loppuvat juuri sopivasti koulun alkuun.
Helteillä hierontaan tulevat vain ne, jotka eivät enää ilman hierontaa pärjää, eli oikeasti kipeät. Ajatus öljyllä läträämisestä hikivettä valuvalla iholla ei moniakaan innosta. Hoitohuoneeni on onneksi varjon puolella ja tuulettimella huone saadaan ihan miellyttävän viileäksi. Eli mielihyvin hoidan asiakkaita myös helteillä.
Meidän isi on ollut tunnetusti työintoinen. Into työhön hänellä on edelleen, mutta asteen verran siirtymistä eläkeläisajatteluun on ollut havaittavissa.
Eräänä iltapäivänä hän teki lähtöä työvuoroon, joka alkoi iltapäivällä ja päättyi yöllä kolmelta. Hän oli juuri tullut kylmästä suihkusta ja istui keittiössä syömässä. Ennenkuin hän ehti syödä, oli työpaidan selkämys hiestä läpimärkä. Tuota taustaa vasten ymmärsin hänen sanavalintansa:
- "Kohta pitää lähteä sinne peltiseen kidutuskammioon,"
Toki hän nauroi puheittensa päälle ja pyyhki samalla hikeä niskastaan, mutta tämän kesän aikana puheet "helteellä on kaikkein parhaat työkelit" ovat jääneet tykkänään pois.
Helsingin kaupunkiliikenteen busseista edelleen vain murto-osa on ilmastoituja, joten useimmiten kuljettajan ohjaamon lämpötila nousee yli 50 asteen tällaisina päivinä.
Myötätunto ja esirukoukset saattelevat miestäni työhön.
Oletteko havainneet saman asian kuin minä? Onko teidän mielestänne "maailmanmeno" muuttunut viime kuukausien aikana? Eikö tunnukin siltä, että ihmiskunnan elossa on entistä enemmän epävarmuustekijöitä, jotka tekevät olosta turvattoman tuntuista? Ja onko niin, että ikäänkuin turrumme huomaamatta sille epävarmuudelle, hyväksymme sen ja jatkamme elämistä. Mutta kun tarkastelemme sydämemme tilaa, se vaivihkaa muuttunut perusvire on sieltä löydettävissä. Eron huomaa vasta sitten, kun muistelee tuntemuksiaan vaikkapa toissakesältä.
Näissä tunnelmissa olen kokenut, että nyt täytyy painautua ihmisenä, äitinä, puolisona, ystävänä, hoitajana, armahdettuna syntisenä ja taivaan perillisenä entistä tiiviimmin Raamatun lupauksiin, Jumalan läheisyyteen rukouksen kautta ja keskittyä entistä enemmän keskusteluun Jumalan kanssa.
Jos koet, että elämäsi tukirakennelmat ovat huteralla pohjalla tai että olosi tuntuu epävarmalta ja pelkäät asioita, suosittelen sinulle Raamatun lukua ja asioittesi kertomista Taivaan Isälle. Jos tuntuu, että et löydä mitään itsellesi näillä keinoin, hakeudu sellaisen seurakunnan tilaisuuksiin, jonka tunnet tai tiedät perustuvan Jumalan Sanalle. Älä hämäänny ihmisistä. Kaikki seurakunnat koostuvat ihan tavallisista ihmisistä.
Ja vielä: jos koet, että haluaisit jossakin elämäsi asiassa meidän blogiystävien esirukoustukea, laita kommentoimalla viestiä.
Jumala haluaisi ilmestyä monen elämässä, mutta Hän odottaa, että annamme Hänen avulleen luvan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)