Lohkomistilaisuus talolla ja ajatuksia lupauksista

Tein taas muutaman yövuoron ja nyt  tuntuu, että univelatkin alkaa olla kuitattu. Pääsin eilen aamulla valvomasta ja nukuin eilisen päivän aikana muutaman tunnin. Illalla olikin sitten pakko kömpiä sänkyyn jo kahdeksalta. Nukuin koko yön aika lahjakkaasti ja tänä aamuna saatuani lapset kouluun jatkoin nukkumista. Kahdeltatoista heräsin ja sitten tuntui siltä, että elämä alkaa olla mallillaan. Varmasti hyvin mielenkiintoista lukea yötyöläisen nukkumisista, mutta kyllä eilenillalla päätä omaan tyynyyn painaessa tuli mieleeni, että pitäisipä blogin lukijoille taas hehkuttaa, kuinka ihanaa on nukkuminen! Yötöiden aikana nukun päivisin usein patjalla hoitohuoneen lattialla, niin omaan sänkyyn pääseminen tuntuu suurelta juhlalta.

Kyllä lapsetkin ovat ansainneet kiitoksen sanan kärsivällisyydestään ja omatoimisuudestaan. Silloin kun molemmat vanhemmat ovat yöllä töissä jää väistämättä varsinkin vanhemmille lapsille tavallista enemmän vastuuta. Kukaan ei ole valittanut vastuusta ja kaikki ovat tehneet parhaansa, että sopu on säilynyt ja kotihommat sujuneet.

Nyt aprikoitsen tiistaisen lohkomistilaisuuden kanssa, olenko lähdössä Lautakankaalle Pikkuveljen mukana. Täydellinen tilaisuus pitää sisarustapaaminen kahden velipojan kanssa, tavata äitiä, römpiä Lautakankaan metsissä ja käväistä ehkä Pikkuveljen saaressa saunomassa ja uimassa. Mutta kuitenkin minusta tuntuu, että nyt pitäisi jäädäkin kotiin, koska itse pääasia, eli lohkominen, sujuu ilman paikallaoloani.
Sanoin äsken puhelimessa Pikkuveljelle, että jos tulen toisiin ajatuksiin lähdön suhteen, niin ilmoitan ajoissa. Matka kun kestäisi vain maanantai-illasta tiistai-iltaan. Joskus on tilanteita, että kannattaa kuunnella sisäistä ääntä, vaikka asiat näyttäisivät silmissämme kuinka järkeviltä ja toteuttamisen arvoisilta tahansa.
Nyt minusta kuitenkin tuntuu siltä, että minua enemmän tarvitaan kotona. Katsotaan, muuttuuko ajatus ennen maanantai-iltaa.
. . .

Luin eilen Ville Pitkäsen artikkelin uusimmasta Ristin Voitto-lehdestä. Juttua lukiessani minulle kirkastui eräs asia, jota on sivuttu useaan otteeseen myös täällä blogissa.
Raamattuhan on täynnä Jumalan lupauksia. Monet lupauksista koskevat Israelin kansaa, monet ovat lupauksia Jumalan lapsille. Jumala on iätön ja iankaikkinen ja kaikki Hänen lupauksena ovat "niin ja aamen", iankaikkisia, aina yhtä varmoina vastaanotettaviksi ja itselle lunastettaviksi.
Ville Pitkänen muistutti kirjoituksessaan, että luottamuksemme Jumalan Raamatussa oleviin lupauksiin ei ole omien ponnisteluidemme tulos. Emme voi "pumpata" itseemme luottamusta, emme voi ajatustyöllä "uskoa paremmin", mitä Jumala on meille luvannut. " - Ihminen ei pysty psyykkaamaan itseään siihen, että luottaisi Jumalaan. Se on uskottelua. Raamattu opettaa, että Jumala lahjoittaa aidon uskon ja että se tulee Sanan kautta"  Ville Pitkänen kirjoittaa.
" - Meidän elämässämme tapahtuu varmasti monenlaisia asioita, vaikkemme niitä pyytäisikään. Silti Raamattu kehottaa meitä anomaan, etsimään ja kolkuttamaan. Se lähentää meidän ja Jumalan välistä suhdetta."
..."Meillä ihmisillä on usein valtava halu nähdä kaikki lupaukset toteutuneina jo tässä ajassa, kun taas Jumalan silmin tämä elämä ei ole mikään irrallinen kokonaisuus, vaan pienenpieni osa iankaikkisuutta."

Ville Pitkänen puki mielestäni hyvin sanoiksi sen, mitä olen yrittänyt täällä sillointällöin kyselijöille selventää. Ja usko Jumalan lupausten täyttymiseen on asia, jota me voimme lapsenomaisesti Jumalalta rukoilla. Jumala mielellään vastaa tähän pyyntöön, koska Hän odottaa meiltä lupaa siihen, että antaudumme kokonaan Hänen johdatukseensa ja lupausten omistamiseen henkilökohtaisessa elämässämme. Jumala ei koskaan tyrkytä meille mitään.

Ville Pitkäseltä on ilmestynyt kirja "Anokaa niin teille annetaan". Kirjan esittelytekstissä mainitaan:
"Pitkänen opettaa selkeästi ja johdonmukaisesti, miten anomisrukousta voidaan soveltaa arjessa. Perustana on luottaminen Jumalan lupauksiin." 
Kirjaa on saatavilla Aikamediasta http://www.aikamedia.fi/.