Unelma pois piironginlaatikosta

Elämän tekee mielenkiintoiseksi muun muassa se, että kaikkea kivaa ja ennalta-arvaamatonta voi sattua ja tapahtua. Elämässä on erityisen mukavaa haaveilu ja unelmointi ja myös toimet, joilla niitä unelmia kohden käydään. Välillä jäämme katselemaan olosuhteita (joo, kyllä - muistan erään vedenpäällä kävelijän, joka käänsi katseensa veden tyrskyihin ja alkoi vajota) ja välillä unelmat haalistuvat. Ja välillä pitää nostaa se kehyksiin asetettu unelman kuva piironginlaatikosta, pyyhkiä pölyt päältä ja asettaa taas näkyvälle paikalle.

Täällä on ihana välillä kertoa ajatuksiaan kuin päiväkirjalle ikään, koska kommenttinne ja palautteenne on niin kannustavaa ja mieltä lämmittävää. Ne lukijat, jotka ovat roikkuneet sitkeästi vankkurien matkassa ovat jo oppineet tuntemaan minut ja ajatukseni aika hyvin. Nämä lukijat myös osaavat myhäillä ymmärtävästi, kun innostun välillä milloin mistäkin asiasta. Muistanette halkokaupan ja marjatilan, ihan nyt esimerkkejä mainitakseni. Tai eihän sitä oikeasti tiedä, vaikka joskus vielä marjoja tai polttopuita kauppaankin - ainakin siihen on nyt laillinen lupa. Laajensin nimittäin yritykseni toimialoja ihan vastaisenkin varalle.
Siihenkin ovat lukijat saaneet tottua, että soudan ja huopaan ja pähkäilen asioita suuntaan jos toiseenkin. Mutta eikös se ole elämässäkin aika usein niin, että katselemme ja pohdiskelemme, mikä olisi meille parasta.

Tänä iltana minulle tuli kuitenkin sellainen tunne, että ei hyvänen aika tänne auta jäädä jahkaamaan yhtään ylimääräistä vuotta, jos kerran ensi kesänä isin töiden puolesta pääsisimme lähtemään... Syödään sitten vaikka pettua, ahventa ja mettän marjoja, mutta kyllä se taitaa olla talolle päästävä jo ensi kesänä. Kun ei kerran noilla teinitytöilläkään ole mitään maallelähtöä vastaan, niin mitä heitä tänne istuttamaan opiskelemaan, vaan viedään heidät opiskelemaan maaseudun rauhaan.
Kun kaiken lisäksi katselen vanhenevaa miestäni, joka tätä nykyä aikalailla sisulla töihin lähtee, niin kyllä minä hänellekin jo vapautuksen ajohommista soisin. Kyllä hän on jo 30 vuotta ehtinyt bussia Helsingissä ajaa, niin eiköhän tuo ala riittää.
Isi kävi kahdeksalta kotona ruokatunnilla ja kysyin häneltä, olisiko hänelle suuri murhe ja menetys, jos ensi syksynä ei oravalinjalle pääsisikään ("oravalinja" on linja 23 Seurasaareen). Ja isi totesi, että ei hän varmasti töihin ikävöisi. Mehän välillä väläyttelimme sitä mahdollisuutta, että isi tekisi yhden ylimääräisen työvuoden. Mitään päätöstä sen suhteen ei oltu vielä tehty.

Jos tämäniltainen innostus etenee ja käytännön asiat järjestymisellään muuttoa edesauttavat, ei ole ollenkaan mahdottomuus, vaikka ensi kesänä suuntaamme seitsemän lapsen kanssa Lautakankaan talolle. Anne-Mari suunnistaa omien väylämerkkiensä lomitse, mutta suuri ilo olisi saada hänet myös Kangasniemelle. (Sitä juolavehnää kitkemään.)

Tämmöisiä uusia vanhoja asioita tänä iltana.
Ja tiedättekö mitä: minulla on syvä rauha sisimmässä, kun olen tämän tekstiksi kirjoittanut. Eli ehkä ei ihan harakoille ole tämä homma menossa.

Kaivelkaapas tekin jokin haave esille piironginlaatikosta.