tiistai 27. elokuuta 2019

Maallemuutosta neljä vuotta

Heinäkuun 16. päivä tuli kuluneeksi neljä vuotta ikimuistoisesta päivästä, jolloin muuttoauto kaarsi Lautakankaan pihaan. Välähdyksiä sen päivän kulusta muistaa oikein hyvin, kun aamupäivän aikana lähes koko kotimme pakattiin kuorma-autoon ja ne 43 kuutiota tavaraa purettiin illansuussa Lautakankaan talon kuistille.

Epäilyistäni huolimatta mieheni, minun ja yhdeksän lapsen sopeutuminen muuttoon ja maalla elämiseen tapahtui helposti ja kivuttomasti. Kaupunkiin jääneitä ihmisiä - ystäviä, sukulaisia ja naapureita - on meillä kaikilla ollut ikävä, mutta kerrostalon asumismuotoa ei juurikaan. Ehkä joskus toista vuorokautta kestäneen sähkökatkoksen aikana joku saattoi mainita, että "Ruoholahdessa ei ollut koskaan näin pitkään sähköt pois".

Etukäteen ajattelin, että kaikkien palveluiden ja hyvin toimivan joukkoliikenteen puuttuminen voi tulla minulle kynnyskysymykseksi. Arvostin kaupungissa asuessa, että apteekki oli auki myös sunnuntaisin ja jos omalle terveysasemalle et iltapäivällä saanut enää akuuttiaikaa, niin päivystyksen sijaan saatoit mennä tien toisella puolella olevalle yksityiselle lääkäriasemalle ja sait avun ripeästi. Täällä paikallisten kuulee usein parjaavan omaa Hyvinvointikeskusta (entinen terveyskeskus, entinen "sairaala"), kuinka palvelu on mitä sattuu, aikoja ei saa ja lääkärin pakeille on vaikea päästä. Oma kokemukseni on kyllä pitkälti toisenlainen: joka kerran päivystykseen soittaessani olen saanut lääkäriajan tarvittaessa hyvinkin ripeästi, hammashoitolaan pääsee kiireellisessä tilanteessa samana päivänä ja kaikki terveydenhuoltoon liittyvät asiat ovat sujuneet mutkattomasti. Helsingissä asuessa tilanne kunnallisen terveydenhuollon osalta ei ollut näin hyvin.

Tiesin etukäteen, millaisia menoeriä omassa talossa maalla asuminen tuo mukanaan. Kaupungissa meillä oli 1600 euron vuokra. Täällä asumismenot itsessään ovat huomattavasti pienemmät, mutta oheiskuluja on sitäkin enemmän. Esimerkiksi autojen polttoaineisiin kuluu nykyään 500-600 euroa kuukaudessa. Autot muutenkin on ärsyttävä pakollinen rahareikä, jota kaupungissa asuessa ei ollut lainkaan.

Kanalan pito on taloudellisesti yhtä hulluutta. Jossakin vaiheessa varmaankin järki voittaa siinä asiassa, mutta ihan vielä en olisi valmis noista pihan kuopsuttajista luopumaan. "Kaupan" munien syöminen olisi meille kauhistus sen jälkeen, kun on totuttu omien kanojen munien herkullisuuteen. Mutta pitkän pennin maksan kanojenpidosta ja jossakin vaiheessa väistämättä nekin rahat tarvitaan tärkeämpään.

Taloudelliset haasteet on tällä hetkellä yksi kuormittavimmista tekijöistä maalla asumisessa. Asumismuotomme on tuloihimme nähden liian kallis - se on kylmä totuus. Säästämiskohteita alkaa olla vaikea löytää. Vaihtoehtona on tulojen kasvattaminen ja siinäkin tarvitaan järkeä, viisautta ja tosiasiat täytyy hyväksyä. Me papan kanssa emme todellakaan tästä nuorru ja vetristy. Tilan ylläpitoon vaaditaan tietotaitoa ja työt vaativat aikaa ja myös rahaa. Metsien raivaamiseen ja rakennusten kunnossapitoon saisi kulumaan aikaa yhden täyspäivätyön verran.

Lapsiluku pienenee meillä myös vauhdilla. Kun neljä vuotta sitten kanssamme asui 9 lasta, on luku nyt 5. Muutamassa vuodessa kaiku kolisee Lautakankaan pirtissä.

Vaan surumielisyyteen ja huoleen ei ole aihetta. Kaikki asiat ratkeavat ajallaan, mutta koko ajan on syytä arvioida tekemisiensä mielekkyys ja olla avoin muutoksille. Nautimme ympäröivästä luonnosta ja omasta rauhasta, mutta maalla-asumisen kokonaisuudesta se on vain pieni kaistale. Kokonaishyvinvointiin kuuluu niin paljon erilaisia asioita. Edelleenkin rohkaisen ystäviä ja tuttavia harkitsemaan maallemuuttoa. Ihmisen hyvinvoinnin kannalta maalla-asuminen edelleen voittaa kaupunkiasumisen -sekin on kylmä totuus. Luonnon kanssa vastavuoroisessa läheisessä suhteessa eläminen eri vuodenaikojen haasteiden mukaan on kuitenkin perusolotila ihmiselle. Kaupungissa asumisessa on omat hyvät puolensa ja siellä valtaosa maailman ihmisistä elää koko elämänsä.
Olkaamme siis kiitollisia, olipa kotimme missä hyvänsä.


maanantai 26. elokuuta 2019

Marjat metsässä

On taas se aika vuodesta, jolloin metsään olisi päästävä joka päivä. Tänään vapaapäivän ansiosta sain kuljeskella metsässä kaikessa rauhassa. Kävin tarkistamassa tämän kesän parhaan vattupaikan ja uuden mustikkapaikan ja vielä löytyi pieni pakasterasiallinen vallan kelvollisia vadelmia ja mustikoita. Puolukka oli varsinainen syy mennä metsään ja ämpäri täyttyi aika ripeästi, vaikka olen nyt ottanut tavakseni kerätä myös puolukat puhtaina.

Marjankeruu itsessään on ihan valtavan mukavaa puuhaa, mutta kotiintulon jälkeen edessä oleva marjojen siivous on taas minusta pohjattoman ärsyttävää ja vastentahtoista. Tänä kesänä keräsin mustikat ja vadelmat puhtaina ja nyt olen muutaman kerran tehnyt saman myös puolukoiden kanssa, vaikken ole koskaan kuullut kenenkään marjastajan olevan niin tyhmä.

Puolukoille on ominaista, että samassa tertussa on sekä kypsää, ylikypsää että pilaantunutta marjaa ja sen lisäksi myös muutama raaka ja parhaassa tapauksessa vielä puolukan kukkiakin. Poimurilla kuivan puolukan kerääminen hyvällä marjapaikalla on todella joutuisaa, mutta marjojen siivoaminen taas ei ole. Minulle marjojen kerääminen ei ole mitään taloudellisen hyödyn maksimointia, vaan yhtä paljon kuin arvostan marjasaalista, yhtä paljon minulle merkitsee leppoisanantoisa hetki metsässä ilman kiirettä. Tänään lämpimän tuulen puhallellessa puhaltelin kämmeneltäni marjoista roskat ja nypin raa´ at marjat pois. Kotiin tultuani kaadoin marjasaaliini suureen karkkilaatikkoon ja lykkäsin pakastimeen. Syötyäni oli voimia vielä jäljellä kerätä puutarhasta ämpärillinen marja-aronioita ja toinen ämpärillinen omenia. Marja-aroniat olisi syytä jo saada pensaasta pois, koska linnut pitää niistä ja ylikypsinä marjat alkavat halkeilla. Puolukasta ja marja-aroniasta saa todella hyvää mehua, jonka lapset joskus nimesivät "viinimehuksi".

Tyrnit alkavat myös kypsyä ja olisi mukava edes joskus kerätä niitä ilman että näpit on jäätyä. Tälle viikolle luvatut lämpöasteet kyllä tarjoaisi oivalliset marjojenkeruuilmat.

Puolukoista tulee tänä vuonna jättisato. Ei tarvitse mennä naapureiden metsään marjastamaan, kun ei jaksa omasta ja velipojankaan metsästä kaikkea kerätä. Kävelin tänään velipojan metsässä aukon laitaa ja totesin suurimpia ja kypsimpiä kerätessäni, että tämän syksyn aikana en ehdi kaikkia saada talteen: marjoja on vain niin hurjasti. Ajatuksena sekin on niin käsittämätöntä, että Luonnonvarakeskuksen arvion mukaan Suomen metsien marjoista saadaan talteen vain kymmenisen prosenttia. Kyllä Suomi on todella rikas maa, että meillä on varaa jättää hyödyntämättä jotakin niin arvokasta.

perjantai 16. elokuuta 2019

Paluuta tavalliseen arkeen vielä odottelemme

Tavallista arkea ei meillä ole todellakaan vietetty. Lautakankaalla tällä hetkellä asuva joukko ikäänkuin vielä tunnustelee, miltä muuttunut kokoonpano tuntuu. Hiljaiselta talo taas tuntuu yhden lähtijän jäljiltä, vaikkei mikään möykkäri se lähtijä suinkaan ollut -päinvastoin.

Kaisalle tarjottiin mahdollisuutta muuttaa parhaan kaverinsa kotiin Nuorgamiin. Tytöt ovat tunteneet toisensa Helsingin kristillisen koulun ajoilta. Kaisa on viettänyt ystävänsä luona viime vuosina melkein kaikki loma-ajat. Viime joululomaakin venytettiin kolmeen viikkoon, jotta Kaisa pääsi kokemaan kaamosta ihan kunnolla. Koska kaikki asiat järjestyi ja Kaisakin puntaroi muuttoa monelta kantilta ennen päätöksen tekoa, emme nähneet mitään syytä toppuutellakaan ajatusta. Kaisahan oli jo aikaisemmin suunnitellut käyvänsä lukion Utsjoella, mutta nyt hän pääsi totuttelemaan pohjoisen elämään jo peruskoulun viimeisellä luokalla.

Anne-Mari lupautui kuskiksi, eikä epäröinyt hetkeäkään lähteä ajamaan liki 1100 kilometriä. Ajoaikaa tulee ilman pysähdyksiä 13 tuntia.

Vaan nyt on Kaisa jo aloittanut koulun ja Anne-Marikin pääsi turvallisesti Koittilan kylälle takaisin epätoivoisesti Lappiin ja Norjaan hurahtaneena. En yhtään pitäisi ihmeenä, jos se ihminen jonakin päivänä pakkaa kimpsunsa ja kissansa ja muuttaa Norjaan.

Oli oikein Luojan lykky, että matkasuunnitelmia pohjoiseen ei tehty siltä pohjalta, että me papan kanssa olisimme reissuun lähteneet. Kesälomani puolesta asia olisi järjestynytkin. Puolessa välissä kesälomaa sain flunssan, joka ei minulle tyypillisesti antanut periksi muutaman päivän kurkkukivun ja pienen röhinän jälkeen. Nousi kuume ja muutaman kuumepäivän jälkeen totaalisen voipuneena kävin tapaamassa lääkäriä. Sairaslomatodistuksen diagnoosi ei antanut enää arvailuille varaa ja marjametsät vaihtuivat kertalaakista vuodelepoon. Keuhkokuumeesta olen siis toipumassa ja tänään jaksoin kävellä jo riihelle asti ja katsella, oliko raesateen jäljiltä enää mitään vatunvarsissa.

En tiennyt tarvitsevani tämänlaista nöyryyden kasvatusta. Olin liehakoinnut yli-innokkaana sillä ajatuksella, että kaksiviikkoisen kesäloman aikana kuljen vuoron perään vatussa ja mustikassa ja iltapuhteella kerään puutarhassa viinimarjoja. Oli aika katkeraa maata päiväkausia vuoteessa ja kerätä voimia vessassakäyntiin. Siis itsetutkistelun paikka tuli vakavasta sairaudesta.

Voitettu ei tauti vielä ole: tulehdusarvo on vielä korkea ja vointi kertoo, että rasitusta pitää välttää. Antibiootit kuitenkin näyttävät tehoavan.

Talo on aika hiljainen. Viidestä lapsesta ei paljoa metakkaa synny. Ruuanlaitto ei tahdo täsmätä, kun alitajuisesti ruokkii vielä niitä poissaoleviakin.

Blogin entinen Tirtetta, meidän nuorin eli Saara, on nyt yläasteelainen. Koulu on kirkonkylän uusi koulu ja sinne matkataan ensin taksilla alkumatka ja sitten koulubussilla loppumatka. Tänään tuo Ruoholahdessa varhaislapsuutensa viettänyt tyttö tuli koulusta ja sanoi iloisena tullessaan keittiöön luokseni:
- "Kävin tänään kaupassa!"
Minua hymyilytti, kun väistämättä tuli mieleen ajat keskikaupungin sykkeessä.