tiistai 1. joulukuuta 2020

Kotikoloja





Eilen kävin kirveen, käsisahan ja vesurin kanssa raivaamassa lisää metsätien vierustaa. Kottikärryllisen sain polttopuutakin mukaan.

Kun katselin jälkeenpäin tuolta reissulta ottamiani kuvia, oli kuvissa ihan sattumalta koloteemaa monessa muodossa.

Vanhan talon alunen on erityisesti kissojemme mieleen.

Tuosta vanhasta talosta sen verran: se on minulle paljon mieluisampi tunnetasolla, kuin tämä uudempi. Mitä taas tulee käytännöllisyyteen ja arjen rutiineiden hoitamiseen, uusi talo vie voiton. Vanhalla talolla on persoona, uusi talo on vain rakennus jossa asutaan ja joka on tällä hetkellä myös koti.

perjantai 27. marraskuuta 2020

Aamupäivän puuhommat



Minullahan oli tarkoitus tällä lomalla viettää mahdollisimman paljon aikaa metsässä puuhommissa. Nyt lomaa on vajaa viikko jäljellä ja tänään ehdin puuhommiin ensimmäisen kerran. 

Ihan metsään asti meidän ei edes Papan kanssa tarvinnut mennä, vaan raivasimme pienen pätkän "Etelänpuolle" menevää metsätietä. Tie meinaa ihan väkisin vesakoitua umpeen ja sen varrella kasvaa jo ihan moottorisahatyötä vaativia puita, jotka eivät ole mitään kasvatusmetsää.

Teimme Papan kanssa niin kauan kyin väsyimme ja tuli nälkä ja Pappa sanoi, että kyllä siinä kahden päivän polttopuut saatiin tehtyä.

Jos on viime talvien kaltaisia leutoja talvia edelleen, niin vuotuinen polttopuiden tarve on meillä noin 60 kuutiota. Sitä määrää ei meidän vanhankansan konsteilla yksi eläkeläispappa muiden hommiensa ohella teekään, vaan ostopuuta tarvitaan lisäksi. Toistaiseksi meille tuo hidas ja vaivalloinen nyhrääminen on ollut silkkaa iloa. Ehkä joskus olemme valmiit hommaamaan muutamaksi päiväksi koneapua hoitamaan koko urakan kerralla.

Oikein hyvältä liikunnalta tuntuu puiden kaato, karsiminen, katkominen ja pihan latoon kuskaaminen. Ja työn jälkien näkeminen on paras kiitos.

Ylimmässä kuvassa näkymä metsätieltä pihapiiriin päin ja alimmassa metsään päin.

keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Kirpputoriostoksia




Lomaviikolla on ehtinyt käydä pikaisesti myös kirpputorilla. Kummasti vain asioita aina kirkonkyläreissuille kertyy, ettei ole ollut aikaa jäädä kovin perinpohjaisesti tarjontaa tutkistelemaan.

Kahvimyllyä olen etsiskellyt jo pitkään. Tämän löysin paikallisesta Fb- kirppisryhmästä ja tulin löydöstä hyvin iloiseksi. Hinta, 10 euroa, on mielestäni nimellinen tällaisesta aarteesta. Lapsuudessani kahvinkeittoa edelsi kahvinpapujen jauhaminen ja sitä samaa kaavaa haluaisin kokeilla. Tosin mieleinen kahvipannu täytyy vielä etsiä.

Tunnustaudun jonkin sortin kattilafriikiksi. Kattiloille on aina käyttöä. Viime viikolla kerjäsin äidiltäni upean kymmenen litran kattilan, josta äiti vihdoinkin oli valmis luopumaan. Keväällä kattilaa kysyessäni hänellä oli vielä hillonkeittoaikeita. Kuvassa olevan kattilan ostin eilen Työttömien yhdistyksen kirpputorilta neljällä eurolla. Taka-ajatuksena minulla on näille hankinnoille, että kun lapsia muuttaa omilleen, on mitä antaa perinnöksi.

Eilen siellä työttömien kirpputorilla iskimme Papan kanssa yhtä aikaa silmämme kahteen nojatuoliin. Meillä ihmisten lisäksi myös kissat ja koirat tykkäävät viettää aikaa leppoisissa tuoleissa. Kun nuo yhteensä 10 euroa maksaneet tuolit ovat aikansa eläneet, ei niiden lyhytkään elinkaari meidän huushollissa yhtään harmita.

torstai 19. marraskuuta 2020

Käy se marraskuu lomakuustakin

Tämän viikkoa olen ollut lomalla. Marraskuu on mitä oivallisin kuukausi lomanviettoon, koska lepääminen ja voimien kerääminen on aika luontevaa ja helppoa, kun suurempia houkuttimia kaikenlaiseen touhuiluun on minimaalisesti. Olin etukäteen haaveillut raivaussahahommien jatkamisesta, mutta minun kunnollani ja tautien vastustuskyvyllä on silkkaa hulluutta mennä tuuleen ja vesisateeseen rehkimään.

Maanantaina saimme Papan kanssa pannuhuoneen taas kuntoon: minä nuohosin kattilan ja Pappa kuskasi tuhkat pois. Ennen joulua on kyllä nuohooja pyydettävä käymään, kun on vuosi edellisestä käynnistä ja tukkoista alkaa olla lämmityskattilan veto.

Kellarin siivosimme samaan syssyyn. Yksi hylly siellä oli vielä irtonaisia rakenteita ja sen purimme pois. En ehkä tänä talvena säilytä kellarissa mitään, kun ei ole aivan pakko. Jos siltä tuntuu, ensi kesänä voisi kellaria kunnostaa. Kuitenkaan pienien juurespussien takia ei viitsi talvella kulkea pihan poikki ja lapioida lumia ovisyvennyksestä.

Tänään täällä tuulee ja kattopellit kolisee. Aamulla oli lyhyt sähkökatko. Rahkapullien tarvikkeet minulla on jääkaapissa odottamassa, mutta katselen vielä tuulen kehittymistä, kun leipominen on ärsyttävää, jos sähköt on välillä pois. Sähkökatkon aikana ei kyllä mikään tekeminen huvita.

Nukuin muutaman viikon vanhan talon hiljaisuudessa, mutta nyt ei enää yhden sähköpatterin tehot riittäneet pitämään sinistä kammaria riittävän lämpimänä. Kaisan huone on pienempi ja hyvin eristetty, siellä lämpöä riittää. Mummonkammari olisi nyt perällä tyhjillään pojan muuton jäljiltä ja siellä kyllä lämpö pysyisi paremmin, mutta ajattelin nyt välillä asua "uuden" talon puolella. Paljon huonommin täällä kyllä nukkuu, kun on enemmän liikettä ja paljon sähkölaitteita. Pelkkä kiertovesipumppu pitää jo omaa kohinaansa, saati sitten 3 jääkaappia ja kaksi pakastinta. Ainoa plussapuoli uudella puolella nukkumiseen on vessan läheisyys: vanhasta talosta kipität yöllä pihan poikki toiseen taloon pissille.

Kuten taas voi selkeästi huomata, on minulla elon murheet aivan omaa luokkaansa. Ehkä näillä näennäisen pienillä ajatusten askarointia aiheuttavilla asioilla saa kompensoitua ja prosessoitua niitä suurempia elämisen myllerryksiä, joissa perheenä olemme kahlanneet. Suurperheessä korostuu ja kertautuu elämän ilot ja surut. Kun jollakin perhepiirissä on vaikeaa, taakkaa kantavat kaikki 14 muutakin. Kun ilo kohtaa, se muuttuu 15-kertaiseksi. Tämä on näköjään suurperheiden elämässä pysyvä asiain tila.

 

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Juhlapäiviä


Pyhäinpäivä aloittaa vuoden lopun juhlien sarjan, joka isäinpäivän ja itsenäisyyspäivän jälkeen huipentuu jouluviikkoon ja jouluun. 

Jos pyhäinpäivä ei ole saanut mieliämme hartaan haikeiksi, niin isäinpäivä viimeistään. Ja jos oma isä on siirtynyt jo ajan rajan toiselle puolelle, ollaan ihan perisuomalaisen mentaliteetin syvimmässä ytimessä.

Onko se suomalaisuuden historian ilmentymä vai kansallinen perimä, että hartaus, hämäränhyssyssä perhepiirissä vietetty rauhallinen aika ja metakoimisen välttäminen, niitä ominaisia alkutalven juhlapäivien viettotapoja.

Viimeistäänhän laskiainen sitten vapauttaa jo kankean suomalaisen ilonpitoon ja vappuna herää henkiin viimeisetkin talviunillaan hartailevat jäyhät maanmiehet.

On meillä rikas vuodenkierto upeine, omalaatuisine juhlineen! Hartautta ja hiljentymistä tarvitsemme siinä missä irrottelua ja riehakasta juhlimistakin.

Omasta puolestani sanon, että olen taipuvainen nauttimaan hiljaisista, kynttilöin valaistuista, vähäväkisistä juhlapäivistä, joihin ei tarvita puheita eikä musiikkia.
 

perjantai 6. marraskuuta 2020

"Kaikki kotona?" 10 vuotta

Marraskuun 6. päivä vuonna 2010 kirjoitin ensimmäisen blogitekstin vastasyntyneeseen "Kaikki kotona?" - blogiin.Ajatuksena oli jakaa kolmentoista lapsen äidin kotiäitiystunnelmia, kun tuntui, että elämä oli niin täynnä hauskoja sattumuksia, lasten riemukkaita lausahduksia ja elämän kirjoa äärilaidasta toiseen. Suurilta vastoinkäymisiltä, vakavilta sairauksilta ja onnettomuuksilta olimme säästyneet. Elämä kaikessa arkisuudessaan ja suoraviivaisuudessaan oli ihanaa elää.

Lapset varttui - aivan liian nopeasti. Yhtäkkiä huomasin kasaavani pinnasänkyä kellariin viimeisen kerran. Onneksi en tiennyt sen olevan viimeinen kerta, koska toivonhiventä vielä yhdestä vauvasta elättelimme ihan näihin minun mummokuviin asti.

Vuosien myötä lasten, varsinkin sen suloisen oivaltajan, Tirtetan, puheet ja sanonnat ovat muuttuneet tylsän järkeviksi ja tavallisiksi. Oli nimittäin aikoja, jolloin riemukkaimmat blogitekstit koottiin nuorimmaisemme, Saaran, puheista ja tempauksista. Blogia alusta asti seuranneet muistavat, kuinka Saaran oli vaikea lähteä kirkkoon vain yksi hörhelömekko yllään, kun niitä olisi pitänyt saada pukea kolme. Pinkkiin laukkuun hän sitten pakkasi mukaan kahdet korkokengät ja isot eväät, joiden syönti aloitettiin heti kirkonpenkkiin päästyä. Meitä naurattaa vieläkin muistikuva siitä, kuinka kirkonmenojen päätyttyä vahtimestari sammuttaa salista jo valoja ja Tirtetta konttaa penkkien alla Pappaa karkuun, kun tämä yrittää "tekolonkkiensa" kanssa saada tyttöä kiinni.

Saarasta on varttunut hillitty, tunnollinen koululainen ja hän on edelleen yhtä suloisen kaunis kuin pienenä tyttönä.

Blogista on kymmenessä vuodessa tullut tuntojen tulkki. Kun kirjoitan tänne jotakin, asia jäsentyy itsellenikin ja voin ikäänkuin avata uutta sivua elämässä.

Lukijakunnassa arvostan suuresti niitä avarakatseisia, uskollisia ystäviä, jotka vuodesta toiseen jaksavat ilahduttaa mukana pysymisellään, vaikka eivät kaikkia elämänarvojani tai mielipiteitäni jakaisikaan.

Toivotan jokaiselle iloa ja toivorikasta mieltä pimeään loppusyksyyn.





maanantai 19. lokakuuta 2020

Äiti olohuoneen sohvalla

Onneksi sinä iltana olin lähtenyt yövuoroon, kun poika keräili viimeiset tavaransa ja jäi ensimmäistä kertaa yöksi uuteen kotiinsa. Kun aamulla tulin kotiin, oli pojan entinen huone tyhjä - vain sänky, patja ja lipasto laatikot avonaisena jäljellä ja hammasharja vessan peililasilta hävinnyt. Haikeus, ikävä ja vanhat muistot hyökyivät yli.

Tämänaamuinen säätila epävarmuustekijöineen oli saanut meidät toteuttamaan varasuunnitelmaa aamun kuljetusten osalle, kun en halunnut riskeerata Papan turvallisuutta auton kesärenkaiden johdosta. Talvirenkaat olisi toki vaihdettukin, mutta ne oli visusti tallessa rengasliikkeen varastossa. Kun sääennuste lupaili vaarallista ajokeliä täksi aamuksi, oli jo myöhäistä haikailla rengasliikkeen puoleen.

Mutta varasuunnitelma tälle aamulle oli minun kannaltani mitä mainioin: sovimme pojan kanssa, että kävelen aamulla yövuorosta päästyäni hänen kotiinsa nukkumaan ja Pappa tulee hakemaan minut vasta myöhemmin päivällä, kun keli on varmasti plussan puolella.

Vesikelihän se aamuseitsemältä onneksi oli, mutta säästyi Papalta varhaisen aamun kirkonkylään ajo.

Poika oli lähtenyt töihin ja minä nukuin suloiset unet uudella sohvalla untuvapeiton alla. Kyllä kelpaa pojan kodissaan asustella: siellä tuoksui uusi puu, oli siistiä ja harmonista ja autojen ääniä ei kuulunut. Kissakin oli kotiutunut ja kellotteli rennosti omassa rauhassaan olohuoneen matolla.

Seuraavan sohvakeikankin jo sovin ensi yövuoron jälkeen. Tosin sanoin pojalle, että sanoo sitten, kun sohvalla majaileva äiti alkaa kyllästyttää. Työpaikaltani on pojan kotiin kymmenen minuutin kävelymatka ja jos muutaman ajon saa papalta vähennettyä päivän kuljetuksista, niin etujahan tästä järjestelystä vain on.

Ja haikeuttani lievittää kummasti se sohvalla nukkuminen.

sunnuntai 11. lokakuuta 2020

Lähtijän aika (taas)

Ei pitäisi kantaa huolta tulevista, mutta hiukan minua arveluttaa, kuinka selviän huomisesta. Yksi vanhimmista lapsista, joka on asunut täällä meidän kanssa nyt reilun vuoden, muuttaa huomenna omaan kotiin. Tai ainakin viimeiset huonekalut siirtyvät huomenna hänen kotiinsa ja pahoin pelkään, että seuraavan yön hän on jo siellä.

Kun Ruoholahdessa asuessamme hän muutti perheen luota omaan vuokra-asuntoon, oli hänen lähtönsä minulle kovin haikeaa. Purin ikävääni siivoamalla hänen tyhjäksi jäänyttä huonetta kaksi päivää. Lattiankin vahasin huoneesta kahteen kertaan. 

Kun vuosi sitten huhtikuussa hän muutti tänne, olin niin onnellinen, kun sain lapseni vielä takaisin. Vähitellen orastaneet puheet oman kodin hankkimisesta kuittasin neutraalilla suhtautumisella: väistämätöntähän se aikuisen lapsen omilleen siirtyminen on, mutta en suinkaan kovin aktiivisesti siihen yllyttänyt. 

Meille on sopinut todella hyvin kahden sukupolven yhteisasuminen. Minä olen huolehtinut ruokahuushollista ja taitava lapsemme kiinteistön huoltamiseen liittyvistä asioista. Lisäksi hän on antanut arvokasta apua ja tukea ja valottanut erilaisia näkökulmia, kun on pohdittu monia elämisen haasteita.

Edelleen olen jossain suhteessa "kiero" suurperheen äiti: sanon muuttavalle lapselleni, että aina saa muuttaa takaisin, jos siltä tuntuu.

tiistai 6. lokakuuta 2020

Risumummo







 Jos vapaapäivän aamuna on raihnainen olo, paras lääke löytyy metsästä. Tämän tästä kehittelen mielessäni metsän majapaikan toteuttamisen yksityiskohtia. Tänään lähdin katsastamaan, olisiko kuvittelemani paikka sopiva yöretkeilyyn.

Suojaisa aukonkulma löytyikin - juuri se, mitä olin ajatellut - mutta sopivaa paikkaa nuotiolle ei lähettyvillä ollut.

Tein kierroksen metsässä. Huomasin, miten muutaman sadan metrin päässä olevalta 13-tieltä kuuluvien autojen ääni alkoi ärsyttää minua suunnattomasti. Ärsytys oli niin suuri, että suorastaan koin hermostuvani. "Minulla on vapaapäivä, tulen omaan metsään ja minun pitää kuunnella ohi paahtavien rekkojen ääniä".

Yhtäkkiä seison täydellisen nuotiopaikan vieressä. Paikka on kuin luotu tulen tekoa varten. No niin, kyllähän se nimenomaan luotu onkin.

Sammal ja havunneulaskarike on vielä kymmenen sentin syvyydessä niin märkää, että minun erätaidoillani en saa niitä, enkä muutakaan ainesta syttymään. Aikani turattuani lähden hakemaan kotoa muutaman kuivan takkapuun ja riihen luona olevasta ladosta otan muutaman kourallisen sytykettä mukaan.

Ensimmäisellä raapaisulla tuli viriää iloisesti ja hyväksyy jo märät männyn oksat ja muut risut.

Kun tuli rätisee iloisen rauhallisesti ja alkaa lämmittää sateisessa metsässä kastelemiani housunlahkeita, mielialakin kohoaa ja korvat lakkaavat kuulemasta autojen ääniä. Kuuluu vain oksien rätinä tulessa ja muutaman satunnaisen linnun kommentti lähipuista. Naapurin koira ilmoittaa tarhastaan, että on havainnut puuhani metsän keskeltä.

Nuotiopaikka on niin lähellä kotitaloa ja lähintä naapuriakin, että jos täyttä kurkkua siellä kiljuisi, pihaan kuuluisi.

Hetkessä ei mieli rentoudu metsässäkään. Aikani nuotion ympäristöstä risuja ja keppejä kerättyäni ja tuleen heiteltyäni huomaan levollisuuden valtaavan mieltä. Ajatukset lopettavat paininsa, tärkeiden asioiden määrä kutistuu juuri siihen, että ihan vielä ei saa tuli sammua.

Hyvin tärkeä paikka metsästä on löytynyt.

sunnuntai 27. syyskuuta 2020

Nukkumapäivän lämmin metsä








Kahden yövuoron jälkeen metsäikävä oli jo ehtinyt kasvaa. Heräsin iltapäivällä suloiseen auringonpaisteeseen ja sellaiseen hivelevään lämpöön, ettei ollut uskoa kalenterin kertomaa syyskuun loppua.

Metsästähän ei olisi halunnut ollenkaan lähteä pois. Täysinäinen mustikkaämpäri sai minut kuitenkin hitaasti palaamaan kotiin. Velipojan metsään ei jostain syystä olleet marjanpoimijat vielä löytäneetkään. Puolukoita olisi ollut vaikka kuinka, mutta suuret ja komeat mustikat veivät tällä kertaa voiton.

Vanhin poika löysi Nibu- kissan kanssa minut tutusta marjapaikasta. Valjaissa seikkaileva kissa oli selvästi jännittynyt suuresta metsästä, mutta samalla kovin kiinnostunut tutkimaan ihmeellistä maastoa.

Nämä ruskanväriset syyspäivät kulkevat niin nopeasti ohi, että täytyisi paljon viettää aikaa metsässä ja antaa silmiensä levätä.

Olen alkanut haaveilla metsässä yöpymisestä. Jos en muuta keksi, niin harvennushakkuun jäljiltä metsään jääneistä koivurangoista väsään laavuntapaista. Paikkakin on minulla jo valmiiksi katsottuna. Ja omassa metsässähän saat näperrellä ihan mitä haluat, polttaa montussa nuotiota vaikka yöt läpeensä ja nukkua ihan niin haasteellisissa oloissa kuin ikinä haluat.

 

torstai 24. syyskuuta 2020

Kesän marjasaldoa

Ilma oli tänään sellainen kostean lämmin ja ukkonenkin jymisteli iltapäivällä. Ihan silkasta huvista lähdin ämpärin kanssa omaan metsään nuuhkimaan syksyn vahvoja tuoksuja ja nautiskelemaan poikkeuksellisesta lämmöstä.

Puolukoita olen kerännyt vähän sieltä sun täältä koukkien, koska niitä on ollut niin valtaisat määrät. Nyt minua odottikin yllätys: marjat oli kerätty niin tarkkaan talteen, että eipä juuri punaista pistettäkään metsässä näkynyt. Jokunen viikko sitten löysin velipojan metsän puolelta pinon marjafirman logoilla varustettuja tyhjiä säkkejä. Löytö antoi odottaa, että poimijat ovat tulossa perästä.

Olin hyvin, hyvin tyytyväinen, että ne loputkin marjat oli nyt saatu talteen. Kirvelevin mielin olen koko kesän marjametsästä kotiin tullut, kun on niin pahalta tuntunut katsella sitä metsiin jäävää marjojen määrää. Tänään tulin kotiin ämpärin pohjalla pari kourallista puolukoita.

Totesin, että nyt voin hyvillä mielin päättää tämän kesän marjastamisen metsissä ja keskittyä vielä hetkeksi tyrnin poimintaan.

Olen pitänyt tänä erittäin poikkeuksellisena marjavuotena kirjaa keräämistäni ja myös ostamistani marjoista. Mustikat keräsin käsin ja puhtaaksi ja loppukesän koneella kerätyt mustikan ja puolukat sekoitukset laskin puolukoiden yhteissummaan, koska puolukoita niissä sekamarjoissa suurin osa oli. Mehuksi keitin ne marjat tarkemmin siivoamatta.

Mustikkasadolle oli olennaista, että satoaika alkoi jo heinäkuun alkupäivinä ja jatkui kaksi kuukautta ja yhden viikon. En aikaisemmin ole satoa ja satoaikaa tarkkaillut sen kummemmin, mutta nyt tuo aika tuntui todella pitkältä. Vettä ei satanut tuona aikana niin paljoa, että mustikka olisi siitä kärsinyt.

Kuluneen kesän aikana ostimme mansikkaa 60,5 kiloa. Suuri osa siitä syötiin sen siliän tien ja loput pakastin. Kakkoslaatuista olen käyttänyt jo mehujen valmistuksessa. Omassa maassa kypsyneet mansikat syötiin suoraan maasta.

Mustikkaa ostin 24 kg. Lakkaa ostin 4,6 kiloa ja olisin ostanut enemmänkin, jos olisin arvannut olla aikaisemmin hereillä oston suhteen. Täällä lakka-aika jäi hyvin lyhyeksi, kun ilmat olivat tuolloin kovin lämpimät.

Metsävadelmia keräsin vain 12,3 litraa, koska tietoisesti keskityin mustikoiden poimintaan. Vadelmia kyllä oli, mutta kun mustikoita oli vielä enemmän, en viitsinyt vatturyteiköissä kiipeillä.

Mustikoita keräsin 114 litraa. Niitä syötiin tuoreena hurjia määriä, mutta hyvin niitä on kertynyt pakastimiinkin.

Puolukoita keräsin 284 litraa, joista myytiin 4H- yhdistykselle 12 ämpärillistä.

Karpaloita olen tilannut paikalliselta poimijalta kaksi ämpärillistä. Tuttuihin marjastuspaikkoihini kun ei karpalosoita lukeudu.

Koska marjojen keruuaika on ollut aika hektistä ja marjoja on nyt poikkeuksellisen paljon, olen tarkoituksella jättänyt hillojen ja mehujen keiton sadepäiville ja myöhäisempään ajankohtaan. Sekin tuntuu aika harvinaiselle, että kerrankin voi säästelemättä syödä marjoja niin paljon kuin haluaa. Kyllä aikaisemmin on yrittänyt säästellä marjoja, että edes kevättalvelle olisi riittänyt.

Kiitollinen mieli on tästä marjakesästä. Ihme, jos joskus vielä vastaavan saamme kokea.

lauantai 19. syyskuuta 2020

Tyrnin aika




Äitini aikoinaan istuttamat tyrnit jaksavat vuodesta toiseen tuottaa suuren sadon, vaikkei pensaita hoideta juuri millään lailla. Muutaman kerran vuodessa kippaan tuhka-astian pensaiden juurelle ja Pappa niittää ympärillä rehottavaa nokkosta ja muuta kasvillisuutta, jos jaksaa, ehtii ja muistaa. Tänä kesänä niittäminen on jäänyt.

Talvi ehtii tulla ennen kuin kaikki marjat on kerätty. Kannattaisi kyllä ehtiä kerätä, sillä tyrnimarjan terveysvaikutukset, vitamiini- ja hivenainepitoisuudet on vaikuttavat. Muistin virkistämiseksi luin juuri faktoja tyrnistä ja tietohan usein luo motivaatiota.

Marjaton hedepensas tarvitaan marjoja tuottavan emikasvin läheisyyteen pölyttäjäksi. Komea on hedepensas (alin kuva) ja hurjasti on kasvanut viime vuodesta emipensaatkin. Ilahduttavan paljon näkyi olevan viereisellä kesantopellolla uusia taimia. Niistä muistutin Pappaa, ettei mene vahingossa viitakkeen kanssa taimia niittämään. Luulen, että tyydymme tänä vuonna vain marjojen keruun yhteydessä tallomaan nokkoset. Nokkosia katsellessa totesin, että koskahan ehdimme nokkosen siemeniä keräämään. Paljon hyvää jää omaankin pihaan pilaantumaan, kun kaikkea on niin paljon.

Tyrninkuvaushetken kruunasi talon luoteispuolelta yli lentänyt muuttolintujen parvi, joiden levollinen ääntely toivotti hyvää elämänjatkoa ja jälleennäkemistä.

perjantai 18. syyskuuta 2020

Levollinen metsä tänään





Eipä löytynyt metsästä myrskyn tuhoja. Ihan tuttujen näkyminen saattelemana tämänpäiväisen metsäretken tein. Ylimmässä kuvassa hatarasti näkyvää metsäpolkua ihastelin: se on syntynyt meidän askelista riihen takana olevaan metsään. 

Luomakunta oli tänään kuin mitään myrskyä ei olisi koskaan ollutkaan. Mustikat, joita kyllä löytyisi vaikka kuinka paljon, ovat jo menettäneet hiukan makuaan. Tyystin vetistyneitä eivät suinkaan kaikki vielä ole. Mukanani metsässä oli tänään lähinnä tavan vuoksi ämpäri ja poimuri, mutta niin vain yhdessä hetkessä ämpäri oli täynnä puolukoita.

Olen melkein kokonaan unohtanut tyrnit. Jos ensi viikon vapailla olisi poutaa, täytyisi tarttua vuorostaan tyrnin poimintaan. Vaikka sitä voi tehdä selkäänsä rasittamatta, en oikein tykkää tyrnin poiminnasta. Kerääminen on toivottoman hidasta ja terävät piikit pistelee sormien päät kipeiksi. Tyrni, jos mikä, kannattaa kerätä puhtaaksi, koska marjat mehustuvat nopeasti tarpeettomasta käsittelystä. Meillä kaikki lapset tykkäävät syödä tyrniä sellaisenaan, mutta itse laitan sitä oikeastaan vain smoothieen.

Karhunvattu kypsyy hissuksiin, mutta se on kärsinyt vesisateista. Työläispoikien eväsrasioihin on kyllä karhunvattua riittänyt monena päivänä.

Alapihalla komeilee jättiläisen kokoisiksi kasvaneet maa-artisokan varret. Jollei juurimukulat olisi niin heittiöitä kuoria, tulisi maa-artisokkakeittoakin keitettyä useammin kuin joka toinen vuosi.

Vähitellen alkaa sadonkorjuu meidän osalta hiljentyä. Jos joku karpaloita kauppaa, ostan ne ihan suosiolla. Karpalo alkaa olla lakan ohella sellainen ylellisyysmarja, että ne syödään vakaasti harkiten erityisissä tilanteissa.

torstai 17. syyskuuta 2020

Myrskyjännitys helpottaa

Poikkeuksellinen myrskytuulen suunta, pohjoinen, teki tästä myrskystä ihan omanlaisensa. Länneltä puhaltava tuuli saa talon kattopellit kolisemaan ja viima tuntuu tulevan ikkunanraoista sisälle. Talon pohjoispuolella on korkea ja tiheä palsamipihta-aita ja myrskytuulen puuskat jäi aitaan kohisten pyörimään. Keittiön ikkunoista näki, kuinka etelän puolen harvennetussa metsässä koivut taipuivat tuulessa - ikäänkuin ihmetellen tuulen suuntaa. Samaan aikaan talon takana lännen puolella kasvavassa jättiläismäisessä salavassa ei värähtänyt lehtikään.

Puolenpäivän aikoihin tulin töistä, keitin itselleni teetä ja lämmitin piirakoita ja samassa sähköt katkesivat. Sähköyhtiön häiriökartta kertoi lohdullista näkymää, että kovin massiivisista katkoista ei ollut kyse. Syötyäni vetäisin peiton korville ja päätin nukkua päiväunet. Tiesin, että jos alan touhuamaan puuhellan päältä tavaroita ja virittelemään tulia, sähköt tulevat oitis takaisin.

Ehdin juuri nukahtaa - 40 minuutin kuluttua rävähtää kaikki sähkölaitteet päälle.

Ruuanlaittoon ryhdyin, vaikka olisi ollut lämmitettävääkin ruokaa. Perunoiden kiehuminen kesti kyllä parisen tuntia, kun sähköt näpsyivät pois tämän tästä.

Huomisen sääennustetta jo vähän vilkuilin. Jos todellakin huomenna aurinko paistaa, lähden käymään ämpärien kanssa tuossa omassa metsässä. Sinne aukon laitaan jäi semmoiset määrät puolukkaa, että vaikea oli viimeksi sieltä pois lähteä. Samalla voi katsastaa mahdolliset tuulenkaadot. 

Isälläni oli myös tapana aina myrskyn jälkeen kiertää metsät ja tarkistaa, onko tullut tuulenkaatoja. Tällä viikolla tuli kuluneeksi 9 vuotta isän kuolemasta. Terapiatyönä kävin istuttamassa uusia kasveja isän haudalle ja pihan palsamipihdasta vein sinne havuja koristeeksi.

keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Syysmyrskyyn varautujat

Heidi kävi nappaamassa minulle kuvan takapihalta, kun en voinut siirtää nukkuvaa kissaa sylistäni mennäkseni itse ottamaan kuvaa myrskyä odottelevasta illasta. Vettä on satanut ajoittain pitkin päivää, mutta tuuli ei ole vielä yltynyt.

Meillähän on aina ollut niin, että mitä huolellisemmin luvattuun myrskyyn valmistaudutaan, sitä todennäköisemmin säästymme sähkökatkoksilta tai myrskyn riepotukselta. Jos taas jätän vettä varaamatta, keittiöstä puuttuu hellapuut, niin ensimmäinen tuulen pyyhkäisy vie sähköt ja vettä ei löydy tippaakaan edes vedenkeittimestä. Korkeintaan löylykipossa on vettä, jota kissaraukat käy lipomassa. 

Tänään varustauduin oikein kunnolla. Kävin paikallisessa sähköliikkessä ostamassa pari led- valoa. Kynttilöiden kanssa tuhraaminen on vaarallista huushollissa, missä kissat saavat paniikkisätkyjä juuri sähkökatkojen aikaan.  Pappa toi kaksi korillista hellapuita, jottei tulen sytyttämistä hellaan tarvitse aloittaa puiden hakkaamisesta. Vettä on laskettu iso hanallinen kanisteri täyteen ja muutama ämpärillinen. Pihasta on raivattu irtonaiset tavarat sisälle. Luumut on kerätty puista ja katoksessa olleet puolukkaämpärit on viety vanhan talon porstupaan odottelemaan jatkokäsittelyä. Olen tehnyt kaksi kattilallista ruokaa valmiiksi siltä varalta, että ruuanlaitto muuttuu puuhellapeliksi.

Kaiken lisäksi kesälomani loppuu huomiseen aamuun. Epätavallinen listatuntien täsmäysvuoro, lyhyt aamuvuoro, sattuukin huomiseksi. Jos sähköt yön aikana tai aamulla katkeaisivatkin ja katkos vaikuttaisi pidempiaikaiselta, pääsen kotiin jo ennen puoltapäivää evakuoimaan kolmen jääkaapin sisältöjä kellariin.
Perinteisesti tuokin homma on mennyt niin, että kun suurella vaivalla on kaikki ruokatarpeet raijjattu kellariin, napsahtaa sähköt päälle.

Jos lapsilta kysyy, mikä asia maalla-asumisessa on kurjaa, on kaikkien vastaus "sähkökatkot". Jos minulta kysytään, mikä maalla-asumisessa on kurjaa, vastaisin varmaan "yli vuorokauden kestävä sähkökatko". Muutaman tunnin selvittää sisulla ja vaivalloisilla ratkaisuilla, mutta kun  neljä täpötäyttä pakastinta uhkaa lämmetä, etkä voi olla töiden vuoksi kotona, koen elämän aika epämukavaksi.

Kovasti me toivomme ja sääennusteita myrskyn liikkeistä vilkuilemme, josko selviäisimme vain sateella ja maltillisella tuulella.

lauantai 12. syyskuuta 2020

Marjainen elämä jatkuu



Mustikkavuosi vaihtui puolukkavuodeksi. Kesälomani päivät saavat antoisaa sisältöä, kun metsä vetää puoleensa päivä toisensa jälkeen. Metsätön päivä tekee mielen levottomaksi ja sateisena päivänä tarkkaillaan pilvenrakoa, josko ehtisi käydä lähimetsässä virkistäytymässä.

Bloggerin järjestelmä on uudistunut, joten työllä ja tuskalla opettelemani tekstintuotto puhelimella on nyt vanhaa tietoa ja ihan arvailemalla kokeilen, miltä kuvat ja tekstit näyttävät päivityksen jälkeen.

Keskityn kuulumisten jakamiseen tuonnempana tämän koevedoksen jälkeen.

tiistai 28. heinäkuuta 2020

Kaikkien aikojen mustikkavuosi

Muistan lapsena ihmetelleeni Lahja-mummoa, joka marja-aikaan suorastaan asui metsässä. Hän sitoi puuvillahuivin niskan puolelle solmuun, pisti hyttysöljyn nutun taskuun ja otti sinisen tavallista ämpäriä hiukan pienemmän muoviämpärin mukaansa ja hyppäsi pyörän päälle ja viiletti rantapuolen metsään.
Ihmettelin, miten ihmeessä hän jaksaa: hän kävi kotona vain hakemassa toisen marja-astian ja kiirehti takaisin.

Tuohon aikaan ei tiedetty "riittävästä nesteytyksestä" mitään. Ei mummolla mitään juotavaa koskaan mukana ollut, sen paremmin kuin syötävääkään.

Lautakankaan nykyinen emäntä varustautuu mustikkametsään vesipullon, älypuhelimeen ladatun karttasovelluksen ja paikannuksen, hyttyshupun ja hyttysmyrkyn kanssa. Pyörällä en metsään mene, mutta kauempana olevalle mustikka-apajalle tilaan joskus perheen autoilevalta miesväeltä kyydin. Jos jalkaa poistullessa kovasti uuvuttaa ja marjaämpäri painaa, tilaan ääniviestillä hakijan: tänään hakijoita tuli ihan kahdella autolla.

Kaisa kertoi lenkillä nähneensä mustikoita paikassa, jossa en ollut ikinä käynyt marjastamassa. Tarkempi käynti paljasti, että kyseessä oli tämän kesän lottovoitto. Kolmen hehtaarin alalla on niin paljon mustikoita, että meidän perheen ensi talven puuromarjoja ei tarvitse muualta haaksia. Nyt kyllä velipojan metsän vakiomustikkapaikka jäi auttamatta toiseksi.

Lottomustikkametsä on minulle tyystin vieras, en ole siellä edes lapsuudessa käynyt. Parilla marjareissulla on minun pitänyt kaivaa puhelin taskusta, avata karttasovellus ja tarkistaa sijaintini, kun valtatien äänet ovat kuuluneet kovin oudosta suunnasta ja taivas on ollut pilvessä. Auringon avulla suunnistaminen on yllättävän tarkkaa.

Eilen kokeilimme Kaisan kanssa poimuria, mutta sen käyttö jäi yhteen kertaan. En vain tykkää liiskaantuneita marjoja siivota. Täällä on satanut aika paljon ja mustikat alkavat jo pehmetä monin paikoin.

Jospa edes kerran saisi niin paljon mustikoita säilöttyä, että ne riittäisi seuraavaan satoon asti. Viime kesänä luulin viiden ämpärillisen verran pakastettujen mustikoiden olevan tarpeeksi, mutta vuodenvaihteen jälkeen oli kaikki syöty, enkä ollut raaskinut edes tehdä mustikkapiirakkaa niin usein, kuin olisi tehnyt mieli.

Vadelmat kypsyvät aukoissa ja ojanpientareilla jo hurjaa vauhtia. Tiedän, että kun vadelmat kypsyy, vaihtuu mustikkametsä minulla vattupuskiin.

Kiitollinen mieli on tämmöisestä marjaihmeestä. Kyllä Taivaan Isä tietää, millä saa meidät ilahtumaan.

maanantai 20. heinäkuuta 2020

Tämä kesä

Vanhan tuvan ovi on ollut tänä kesänä auki kuin ennen vanhaan. Talossa on riittänyt asukkaita ja vanhan talon haju on muuttunut vanhan tuvan tuoksuksi. Mielenkiintoinen asia, miten asuminen saa talon heräämään henkiin pitkänkin kuoleman jälkeen. Loppujen lopuksihan talo on aika hyvässä kunnossa. Jos pidemmän päälle aikoisi taloa pitää asuttuna, olisi sen korjaamiseen investoitava. Tällä hetkellä siihen ei ole mahdollisuuksia eikä remonttia ole suunnitteilla.

Kesäaika suhisee ohi vimmatulla vauhdilla. Minusta yötyö entisestään luo vaikutelmaa ajan kiitämisestä: kun aamulla tulet töistä, käyt nukkumaan, iltapäivällä herättyäsi teet ruuan ja pakolliset kotityöt, on aika lähteä uudelleen töihin tai yöunille. Vapaapäivien aamuina nukun niin pitkään kuin unta riittää. Sitten nautin hitaasti kahvista niin kauan kuin mieli tekee ja niin monta mukillista kuin tuntuu hyvältä. Sen jälkeen teen tavallisesti nautiskelukierroksen puutarhassa ja totean heinän sun muun kasvillisuuden villiintyneen entisestään. Yritän opettaa itseäni siihen, etten ota stressiä asioista, joita en pysty tai ehdi tekemään. Tänä kesänä en ole ottanut stressiä niittämättä jääneistä lupiineista. Pappa ei enää jaksa aaritolkulla viitakkeen kanssa niittää ja niitettävää olisi enemmän kuin pataljoona miehiä ehtisi hoitamaan. Kunhan edes marjapensaiden ja luumupuiden ympäristö saadaan niitettyä, niin muusta ei ole väliä.

Vähitellen siirrymme vuodenaikaan, jolloin marjametsät alkavat kutsua. Tänne on tulossa ennätyssato mustikkaa ja se kypsyy jo hyvää vauhtia. Yritän varastaa jokaisesta kotipäivästä pienen siivun marjametsään menolle. Mustikkamättäistä olen jo alkanut nähdä unia.

Kesätöissä olleet lapset ovat ahkeroineet. Kaisalla on vielä pestiä marjatilalla ja nuorin pojista aloittaa tällä viikolla toista kesätyötään.

Heinäkuun 16. päivä tuli viisi vuotta täyteen muutostamme. Koko perhe tuntui ajattelevan sitä päivää kuin juhlapäivää. Me kaikki olemme edelleen onnellisia siitä, että saamme olla täällä.

perjantai 26. kesäkuuta 2020

Hävikistä herkuksi


Papastakin on kehittynyt jo oivallinen hävikkibongari. Jos kylällä on käyntiä ruokakauppojen avaamisen aikoihin, mahdollisuudet edullisiin löytöihin on suuremmat.

Tänä aamuna työläisten vientireissullaan Pappa oli löytänyt S- marketista päivän tuoretuotteet neljällä eurolla. Ruuanteko muuttuu helpoksi, kun tarvikkeet nähtyäsi tiedät oitis, mitä tänään syödään. Juureksia riittää keiton lisäksi vielä pakastettavaksi.

Herkkusieniä en osta oikeastaan koskaan normaalihinnalla, mutta vokkipannulla on viime aikoina hävikkilöytöjen ansiosta ollut herkkusieniä useasti.

Ruokaostosten suunnittelu ja ruuan valmistus joutuu meillä nyt tiukempaan kuriin. Enää ei kannata ostaa mitään epävarmasti syötäväksi hyödynnettävää sillä ajatuksella, että "syöväthän kanat sitten loput". Maanantaina nimittäin meiltä lähti viimeiset kanat uuteen kotiin ja kauppalistalla lukee "munat". Huojentunut olo on minulla ja Papalla päällimmäisenä - eroitkut niiskutin jo kevättalvella, kun päätöksen kanoista luopumisesta tein. Ehkä tänä syksynä meillä viinimarjoja söisi kanojen sijasta ihmiset.

torstai 18. kesäkuuta 2020

Pesästä jo lentoon lähtenyt poika

Eilen illalla, samaan aikaan kun minä läksin yöksi töihin, tänne tuli kyläilemään pääkaupunkiseudulta yksi vanhimmista pojistamme. Mukanaan hänellä oli tyttöystävänsä, jonka tapaisin ensimmäistä kertaa.

Olin toki nähnyt tuota tyttöä yhteisissä kuvissa poikani kanssa. Hassua, kuinka paljon voit päätellä ihmisestä kuvien perusteella! Jo se, kuinka nämä kaksi oli asettunut kuvissa, kertoi siitä, että heidän suhteensa oli välittävä, läheinen, rehellinen ja onnellinen.

Muutaman kuvan perusteella olin ajatellut, että tuo tyttö on sydämellinen, avoin, empaattinen, omilla jaloillaan seisova ja rehellinen. Kun lisäksi hän lähetti perheellemme viime jouluna lahjan, joka huokui sydämellisyyttä.

Tänä aamuna, ennenkuin lähdin nukkumaan, näin tuon nuoren naisen kasvoista kasvoihin. Mitä enemmän hänen ja poikani kanssa aamupalaa syödessämme juttelimme, sitä onnellisemmaksi tulin. Näin välittömästi heidän keskisestä kanssakäymisestään, että he kunnioittivat toisiaan. Kumpikin sai olla oma itsensä. Sen lisäksi kaikki ne ominaisuudet, joita olin ajatellut kuvien perusteella, piti täsmälleen paikkansa. Lisäksi tyttö oli vapautuneen iloinen ja hänen naurunsa oli helisevää musiikkia.

Sanoin nuorille, että olen niin onnellinen, kun he ovat löytäneet toisensa. Vanhanaikainen kun olen, sanoin myös, että nyt minun ei tarvitse olla huolissani pojastani ja tämän pärjäämisestä, sillä tämän tytön luona hän on hyvissä hoteissa.

Tavallaan koen, että työni äitinä ja huolehtijana on saavuttanut yhden suuren välietapin, kun napanuorasta on enää pääsuoni jäljellä. Vasta kuolema katkaisee äidin ja lapsen napanuoran, vaikka sydänpaikka jää ikuisiksi ajoiksi.

maanantai 15. kesäkuuta 2020

Suurperhe-elämä jatkuu

Olen joko unohtanut, millaista elämä oli viisitoistahenkisessä perheessä tai sitten tämä yhdeksänhenkisen perheen elämä on siitäkin ...niin, miten tuon nyt voisi kuvailevasti ilmaista? Olisiko "hektisempää" lähellä totuutta.

Välillä minua miltei säälittää tuo meidän Pappa-ressu. Viisi vuotta sitten hän pääsi eläkkeelle ajettuaan kaupunkiliikenteessä 31 vuotta bussia. Muutimme maalle asettuaksemme aloillemme ja nauttiaksemme verkkaisesta elämänrytmistä. Vaan kuinkas kävikään: tätä nykyä Pappa kuskaa meitä kirkonkylän väliä aamuvarhaisesta iltamyöhään. Muutaman kerran päivän saldo on ollut kuusi kierrosta 14 kilometrin päähän kirkonkylälle. Tuttava-taksikuski jo naureskelikin, että Papalla on enemmän ajoja kuin hänellä!
Viime lokakuussa ostetulla autolla on kertynyt kilometrejä jo yli 38000.

Syy kyytientarpeeseen on kyllä erittäin onnellinen: perheen työikäiset ovat saaneet hyviä työpaikkoja ja nyt kesäaikaan ovat työllistyneet muutkin kuin työikäiset. Tänään jopa meidän nuorin, blogin vanha tuttu "Tirtetta" eli Saara aloitteli kahden viikon mittaista kesätyötään.
Lapista kotiutunut Kaisa aloittaa satokauden edetessä työt mansikanpoiminnassa ja huomenna yhdellä lapsista on työhaastattelu.

Totuin kyllä suuriin kattiloihin jo Helsingissä, mutta nyt kun syöjien joukossa on viisi raavasta miestä ja neljä reippaasti syövää naisihmistä, niin ruokaa laitetaan taas kuin ennen vanhaan. Tavallisesti teen illaksi lämpimän ruuan (koska yötyöläinen nukkuu melko suurella varmuudella aamupäivisin) ja usein vielä myöhemmin illalla toisen ruuan seuraavan päivän työeväiksi.

Tämä poikkeuksellinen mennyt kevät on ollut niin terveellinen muistutus siitä, että tavallisena pitämämme arki omine rutiineineen on elämän kultahetkiä. Olemme niin kiitollisia työstä ja ruuasta, kodista ja läheisistä. Elämän juhlahetkiksi riittää, kun kauempana asuvat perheenjäsenet pääsevät käymään. Jos nyt ei ihan joka vuosi kaikki kerralla päästä kokoontumaan, niin ainakin ripottain.

lauantai 13. kesäkuuta 2020

Kaura oraalla

Muutaman päivän sateiden jälkeen luonto sai vauhtia ponkaista täyteen kesään. Reilussa viikossa kaura nousi oraalle.
Keskellä eteläpuolen metsiin vievää metsätietä kasvaa muistoja lapsuuteni pihan kukkapenkistä.
Vanhan talon vieressä kasvavassa tammessa on unohduksiin jäänyt linnunpönttö. Jollekin lintupariskunnalle koti on ollut kuitenkin riittävän hyvä perheen perustamista varten ja nyt sieltä kuuluu linnunlasten iloinen piipitys.
Suotuisat olosuhteet saivat kaiken mahdollisen kasvavan suorastaan villiintymään muutamassa päivässä. Toki kanalan ympäristössä riittää maaperässä ravinteita ja hyvää lannoitetta. Mutta näitä heinäviidakoita katsellessa on vaara kokea riittämättömyyden tunteita, jos alitajuinen tavoite on siisti piha.
Luumupuissa on runsaasti lupauksia syksyn sadosta. Viime kesän sadon meillä tuhosi ankara raekuuro. Onneksi antelias ystävä tarjosi meille ennenkokemattoman luumusyksyn. Pakasteesta löytyy vielä luumuhilloa, jonka makua kuvailemaan ei köyhä kieli riitä. Suomen kesässä kasvanut luumu on ihan oma lukunsa.
Syksyn viimeisiin marjailoihin lukeutuu karhunvatukka. Muutamasta hoitamattomasta oksanräipästä on saatu kilokaupalla satoa ja lupaavalta näyttää jälleen.
Kasvilajituntemukseni on naurettavan huono, mutta jonkunsortin unikko ja kaksi pionipöheikköä ilahduttavat kukinnoillaan ihan pian.



Onneksi talossa on huoltomies omasta takaa, muuten nurmikot olisi todennäköisesti leikkaamatta. Oma ajatukseni siitä, että nurmikko saisi kasvaa aivan vapaasti, ei ole saanut vastakaikua talon muissa asukkaissa.

Minä, talvi-ihminen, yritän sopeutua tähän aistit ylivirittyneisyyden tilaan saavaan kesään. Juhannus on minusta aina ollut haikea juhla. En mahda sille mitään, mutta minusta kesä alkaa ikääntyä ja väsyä nopeasti juhannuksen jälkeen. Kesälomani on näillä näkymin syyskuussa, joten velttoiluun vaipumisesta sydänkesän aikaan ei ole pelkoa.

Nauti elämästä, ystäväni!
Toivon, että elämän surut ja huolet jäisivät tänä kesänä vähiin elämässäsi.




tiistai 2. kesäkuuta 2020

Kauran kylvöä Lautakankaalla kesäkuussa 2020




Kylvöaika luo toivorikkautta ja uskoa tulevaisuuteen. Kun maamies on tehnyt osuutensa, on loppu kirjaimellisesti Luojan kädessä.

Tänään siunaan Lautakankaan peltoihin saatetut peltoisännän kauran siemenet ja rukoilen Jumalalta sadetta, lämpöä ja suotuisaa kesää, jotta syksyllä olisi satoa korjattavaksi.

maanantai 25. toukokuuta 2020

Palopuhe suomalaisen maatalouden puolesta





Tämän kevään käänteissä, jossakin vaiheessa, käväisi julkisessa keskustelussa huoli omavaraisuudesta ja maataloustuotannon jatkuvuudesta Suomessa. Reaktio oli tervetullut ja kaivattu.

En tiedä, mitä oikeasti täytyisi tapahtua, että tässä maassa "maajussien" mollaus loppuisi. Kuinka järisyttävän hiuskarvan varassa täytyisi olla suomalaisten ruisleipä, suomalaisen lehmän maito, viljapossun liha lähitilalta, kotimainen mansikka tai naapuritilallisten kasvattama peruna,
että meidän puheista jäisi tyystin pois ilkeämielinen vihjailu Eu- tukirahoilla keinottelusta tai peltomiehen talvenmittaisesta lomailusta?

Tiedän, että panettelu ja pahan puhuminen on ollut se viimeinen niitti monen maitotilallisen lopetuspäätöksen lukkoonlyömiseen,
kun ei vaan enää jaksa kaiken muun vaikeuden lisäksi.

Joka ikisen suomalaisen sydämenasiaksi täytyy saada Suomessa tuotettu ruoka. Lapsille täytyy koulussa tarjota paljon enemmän mahdollisuuksia päästä tutustumaan alkutuotantoon. Valinnaisaineiksi täytyy saada maatalouteen liittyviä kursseja, jotta nuoret oppivat arvostamaan ruokaa, suomalaista maataloutta ja pellolla tehtävää työtä. Jos tämän päivän nuoriso ei opi pitämään omavaraista ruuantuotantoa elintärkeänä asiana, niin ketkä sitten tulevaisuudessa sitä arvostavat? (Me vanhainkodin mummelit - juu, kyllä kai, mutta meidän mielipide ei sitten enää ketään kiinnosta.)

Me tarvitsemme kansanliikkeen ja valtakunnallisen kampanjan, jotta Suomen maatalous nostetaan sille kuuluvaan arvoon.
Meillä ei olisi varaa istuttaa koivuntaimia yhteenkään peltoon.
Meillä ei olisi varaa edes katovuoteen.
Ja siihen asiaanhan ei meidän toimet ylläkään, vaikka kuinka nykyaikaisessa tehoyhteiskunnassa eläisimmekin.

Ei laiteta kynttilää vakan alle, vaan kannustetaan laittamaan vakka kylvötöihin.