lauantai 18. maaliskuuta 2017

Kohta tämä talvi jättää meidät


Pakkasen ja kuuran koristamia päiviä oli tänä talvena hyvin vähän. Niitä ihasteltiin silmin ja myös kuviin tallentamalla. Olemme nauttineet tästä talvesta.




Kanalasta pihaan tullessa oikealla puolella on kanien kopit ja vasemmalla isän istuttama palsamikuusiaita. Kuusiaita antaa pihaan hyvän tuulensuojan ja luo turvallisuudentunnetta pysyvyydestä ja menneiden sukupolvien työstä. 


   

"Vanha tupa" joksi vanhaa taloa, syntymäkotiani, nimitetään, antaa jo periksi ajalle. Taloon liittyvät tuhannen tuhannet hyvät muistot saavat mielen hyrisemmään aina kun talon näkee.
Talon länsipäädyssä, josta kuva on, sinnittelee vanha luumupuu: joka syksy se ilahduttaa vaihtelevaisella sadollaan.







perjantai 17. maaliskuuta 2017

Hiirensyömät äitin tärkeät

Kun kesällä 2015 muutimme tästä kuvan keskellä näkyvästä talosta Lautakankaalle, oli muuttokuormassa laatikko, jonka päälle olin kirjoittanut "Äitin tärkeitä".
Laatikko päätyi muutaman muun laatikon kanssa vanhan talon tupaan. Jossain vaiheessa kurkistin laatikkoon ja tarkistin, ettei siellä ollut mitään sellaista, mikä ei kestäisi lämmittämättömässä tilassa säilyttämistä.

Laatikko tärkeineen unohtui vanhaan tupaan. Elämään tuli tilalle paljon muuta tärkeää ja ne asiat jäivät sivuun ja unohtuivatkin.

Viime viikolla kävin vanhan talon puolella katselemassa, mistä nurkasta jatkaisin raivaamista. Talossahan on suloisessa sekamelskassa autonrenkaita, kasakaupalla mattoja ja patjoja, tarpeettomia astioita, huonekaluja, lasten vanhoja leluja, kangaspuita ja kaikkea sitä tavaraa, mitä vanhempani taloon säilöivät kolmenkymmenen vuoden aikana.

Silmiini sattui banaanilaatikko, jonka päälle oli tussilla kirjoitettu "Äitin tärkeitä". Mietin, "kuinkahan tärkeitä täällä mahtaa olla, kun en ole niitä kohta kahteen vuoteen tarvinnut".
Laatikosta paljastui pienenpientä paperisilppua. Hiiret olivat silpunneet kaiken mihin olivat hampaansa saaneet upotettua. Silpun seassa näkyi olevan kasvien siemeniä. Muistin laittaneeni laatikkoon "tärkeiden, harvinaisten kasvien siemeniä" vakaana aikomuksenani kylvää niitä maalle päästyäni. Mutta itse silpusta ei saanut enää selkoa, mitä se on alunperin mahtanut olla - lehtileikkeitäkö, valokuviako vai muistilappuja. Laatikossa oli ehjänä savikuppi, jonka olin saanut alakouluikäisenä lahjaksi opettajaltani ja kuppi oli kulkenut mukanani elämänvaiheesta toiseen.

Hiirien tuhoama tärkeiden asioiden laatikko piti minulle herätyssaarnan siinä kylmänkosteassa tuvassa.
Minut laitettiin miettimään, mitä pidän aarteinani elämässäni? Ovatko ne säilyttämisen arvoisia, säilyvätkö ne, onko niillä todellista arvoa, merkitsevätkö ne loppujenlopuksi minulle mitään. Entä kuinka varmassa tallessa minulla on ikuiset arvot? Arvostanko niitä, vaalinko niitä, ovatko ne minulle joka hetki tärkeitä.

Elämä on herkkä ja hauras, ainutkertainen. Elämänlanka on henkäyksenohut. Kun se lanka katkeaa, olemme voimattomia sen edessä.

Ihmisillä lähelläni on silmänräpäyksen matka ikuisuuteen - toki minullakin. En ole omasta ikuisuusmatkastani huolissani, koska tiedän päämääräni.

Pidänkö lähellä olevien ihmisten, läheisteni, lasteni, puolisoni, työtovereitteni, hoidokkieni, ystävieni tätä hetkeä niin tärkeänä, että keskityn heidän sanoihinsa edes tämän hetken ajan. Onko huomiossani mukana rakkaus ja aito välittäminen.

Ei tuhlata tätä hetkeä rakkaudettomuuteen ja suljeta korviamme ja silmiämme kun ihminen on meitä lähellä.

torstai 2. maaliskuuta 2017

"Lussan puolella" sanoo savolainen päivän kelistä

35 vuotta on aika pitkä aika. Tänään juttelin puhelimessa yläasteaikaisen parhaan ystäväni kanssa, jota en ole nähnyt, josta en ole kuullut ja jonka kanssa en ollut jutellut kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen. Tuona aikana meistä koulutytöistä tuli isoäitejä...

Lapset ovat hiihtolomalla ja minulla on ollut pari vapaapäivää. Ihan kotitöissä on aikamme kulunut. Säätilojen vaihtelut tuo vaihtelua maalaiselämään, kun välillä kolataan lunta, välillä liukastellaan iljanteella ja välillä ihmetellään vesisadetta. Pakkaslumen koristelemat pakkaspäivän näkymät ovat olleet tänä talvena harvinaisia ja kun aamulla puut kukkivat kimaltavassa lumessa, ovat kaikki kuvaamassa henkeäsalpaavia maisemia. Tänäkin aamuna heräsimme lumen koristamiin maisemiin, mutta hetkessä lämpöasteet sulattivat lumet pois oksilta. Talvi alkaa olla auttamattomasti takana ja jälleen kerran se tuntui ihan liian lyhyeltä. Kolmeakymmentä hipovia pakkasia saimme kokea vain kahdesti ja silloinkin vain yhden yön seutuun kerrallaan. Täällä sisämaassa kun pakkaskeli tuntuu lauhkealta verrattuna pakkasiin meren rannalla, niinkuin vanhassa kodissa.

Elämässä on tapahtunut paljon niinä viikkoina, kun en ole blogitekstiin asti päätynyt. Nyt tapahtumat vain ovat olleet sellaisia, että niistä ei ole asioiden yksityisyysluonteisuuden takia lupakaan kirjoittaa. Kirjoittaminen tänne on muutenkin sellaista, että haluaa kirjoittaa siitä, mikä on "mielen päällä". On turha sepitellä tarinaa toisarvoisista asioista, jos sydämellä on kuitenkin ihan muuta.

Tällä hetkellä meillä kaikilla on asiat ihan hyvin. Olemme säilyneet ehjinä vaaroista ja onnettomuuksista, toisin kuin monet ystävämme. Joskus kokee voimattomuutta, kun ei ole keinoja kantaa toisen taakkoja niin paljoa kuin haluaisi. Ja joidenkin ihmisten kokemat vastoinkäymiset tuntuvat kohtuuttomilta tai ainakin saavat ymmälleen.

Olisi niin mukava kuulla kuulumisianne kommenteissa. Monen blogitutun kirjoituksia en ole ehtinyt viikkokausiin lukemaan saati kommentoimaan. Olette kuitenkin paljon olleet mielessäni.

Iltapalaleivän taikina kohoaa kulhossa mikrouunin suojissa. Takassa polttelen vähän puita, että kuivumassa oleva pyykki ei tee elämää kovin nihkeäksi. Anne- Mari täyttää tänään 23 vuotta, mikäli oikein muistan. En ole vielä muistanut onnitella, mutta PALJON ONNEA RÖMPÄN EUKOLLE ERÄLAHTEEN!